Natural: Jeejee, kiva kuulla, että tykkäät
Kiitos kommentistasi
NeitiMusta: Hoo, kiitoksia paljon kommentistasi. Kiva kuulla, että ihmisiä miun tekstini ylipäätään kiinnostavat
Lumille: Harmi vain, ettei läheskään koko ficci ole vielä valmiina, että pääsisit sen lukemaan (ja tästä ficistä et kyllä saa tietää yhtään mitään etukäteen..)
Ja usko pois, jo siitä, että sä hymyilet ja hihittelet innostuneesti, voi saada jo paljon irti
Kiitoksia
Beatrice: Kyllä, kyllä, juuri sinulle, koska olet ihana
Älä välitä, en mäkään tiedä, miten mulla riittää hermot näin moneen jatkoficciin, mutta ei mulla nyt kirjoitettavana ole tämän lisäksi kuin yksi, joten.. Sitäpaitsi Palapelisotkuja ja Morsianten sota loppuu kohta. Toisin sanoen pitäähän miun jotain korvaavaa niitten tilalle kehitellä
Hihii, kiitän kommentistasi
A/N: Ja ensimmäisen luvun taisin luvata laittaa tänne tänään, 4.kesäkuuta, kun on suuri päivä. Kyllä, tänään (itse asiassa juuri tällä minuutilla) vahvistui sennan syntymähetki.
Dancing queen, young and sweet, only seventeen... Vuoden päästä se on sitten hyvästi lapsuus. Tai sitten muutan oikeasti sinne Mikä-mikä-maahan
Ensimmäinen luku
Minne tuuli minut viedä saa?Katselin hieman epäröiden ympärilleni. Helakanpunainen höyryveturi edessäni puski savua mustasta piipustaan. Ihmisiä hääri joka puolella jättämässä hyvästejä, tervehtimässä pitkästä aikaa.
Vaistomaisesti sormeni kiertyivät tiukasti kaapuni taskussa olevan taikasauvani ympärille. Kaapuni ei ollut samanlainen kuin joillakin koululaisilla näin, hieman vain, mutta selkeitä eroja oli havaittavissa. Kyllä, kaapuni oli musta, hihansuissa ja helmoissa oli vaaleat turkisreunukset. Ne olivat pakolliset omassa maassani, jotta pysyisi lämpimänä talvella.
Koska en tosiaan ollut mikään vilukissa, vaikka useimmat Suomessa sitä olivatkin, oli kaavussani melko laaja kaula-aukko. Olkapääni olisivat jääneet täysin paljaiksi, ellen olisi peittänyt niitä hopeaa välkehtivällä viitalla.
Niin, omassa maassani. En minä tosiaankaan ollut kotoisin Britanniasta. Minun kotimaani oli Suomi. ”Tuolla jossain Pohjoisnavalla”, kuten valitettavan monet luulivat. Ei Suomi ollut pohjoisnavalla, emme me pitäneet jääkarhuja takapihalla tai pingviinejä lemmikkeinä. Eihän meillä edes ollut sellaisia eläimiä. Ja minulla ainakin oli lemmikkinä kissa. Sellainen punaruskea, luurangonlaiha karvapallo.
Mitä sitten ylipäätään tein King's Crossin asemalla 9 ¾? No, minähän siis olin päättänyt lähteä viimeiseksi kouluvuodekseni vaihto-oppilaaksi Britanniaan. En kai minä muuten olisi asemalla seissyt katselemassa lumoutuneena, mutta hieman varuillani edessäni avautuvaa maisemaa, sitä laituria, koulujunaa, joka veisi minut paikkaan, joka toimisi seuraavana vuoden ajan opinahjonani?
Toki minua pelotti ja jännitti. Olinhan itselleni täysin vieraassa ympäristössä, josta en etukäteen tuntenut ketään. Tietenkin olin lukenut läpi kaiken mahdollisen tulevasta koulustani, Tylypahkasta, mutten silti voinut olla jännittämättä. Se oli aivan toivotonta, jännitin ihan aina, kaikissa uusissa tilanteissa. Ehkä senkin vuoksi päässäni pyöri lukuisia kysymyksiä. Hyväksyttäisiinkö minut joukkoon vai jäisinkö täysin ulkopuolelle? Mihin tupaan minut lajiteltaisiin? Millä tavalla opiskelu eroaisi Suomen opiskelusta?
Huokaisin syvään, tartuin matka-arkkuuni ja kiskoin sen perässäni junaan. Kuljin hetken aikaa pitkin käytävää ennen kuin löysin tyhjän vaunuosaston, jonne päätin majoittautua pitkän matkan ajaksi.
Juna nytkähti liikkeelle. Kissani sähisi kopassaan. Se ei tuntunut oikein pitävän junan tärinästä ja kolinasta. Kuulin, kuinka kissa raapi, jotta pääsisi pois.
”Rauhoitu, apina”, tiuskahdin. ”Pääset pois sieltä kyllä jossain vaiheessa.”
Apina. Tietenkin oli typerää kutsua kissaa apinaksi, mutta niin minä tein aina, kun tämän käytös sattui minua ärsyttämään. Mutta eikös se niin ole, että rakkaalla lapsella on monta nimeä? Tässä tapauksessa se ainakin oli totta, sillä kutsuin kissaa yleensä miten sattui. Mutta ainoa nimi, mitä tämä totteli, jos siis ylipäätään totteli, oli Trixie.
Trixie, ilon tuoja, jotenkin niin sopiva nimi kissalleni, joka toi iloa kaikkialle, minne vain menikin. En vieläkään kyennyt käsittämään, kuinka se saattoi antaa kolmivuotiaan pikkusiskoni retuuttaa itseään kuin mitäkin pehmolelua.
Junan lähdöstä ei ehtinyt kulua kuin hetki, kun vaunuosaston ovi liukui auki. Minua paria vuotta nuorempi tyttö, jonka tummanruskeat hiukset olivat voimakkailla laineilla pisti päänsä ovesta. Ruskeat, lempeät silmät kiersivät tyhjillä penkeillä ja pysähtyivät minuun.
”Voiko tänne istua?” tyttö kysyi. Hänen äänensä oli pehmeä ja soinnikas, vaikutti muutenkin kaikin tavoin erittäin ystävälliseltä.
”Siitä vaan”, sanoin ja viittasin tyhjiin penkkeihin. ”Kunhan ette istu lähelle tämän hullun kissan koppaa. Trixie on tänään hieman ärtyisällä päällä. Se ei tykkää matkustamisesta.”
Tyttö katsoi minua hetken aikaa kummastuneena, mutta kääntyi sitten.
”Tule, Cissy”, tyttö kehotti ja astui sisään.
Vasta nyt huomasin toisenkin tytön, pienen ja hennon keijukaisen, arviolta kolmetoistavuotiaan. Tämä Cissyksi kutsuttu tyttö näytti aralta ja erittäin epävarmalta, sen pystyin näkemään hänen uskomattoman sinisistä silmistään. Vaaleat, lähestulkoon valkoiset hiukset olivat suorat ja sileät, ulottuivat alaselkään kuten minullakin.
Tytöt istuutuivat penkille minua vastapäätä. Hetken aikaa tarkkailimme toisiamme täysin hiljaa. Aloin jo tuntea oloni hieman vaivaantuneeksi. En ollut koskaan ollut hyvä avaamaan keskusteluja. Onnekseni minun ei sitä tarvinnutkaan, sillä ruskeahiuksinen tyttö teki sen puolestani.
”Olen Andromeda Musta”, tyttö esittäytyi. ”Ja tämä pikkuinen tässä vierelläni on pikkusiskoni Narcissa. Mutta sano minua vain Medaksi ja Narcissaa saa kutsua Cissyksi.”
”Minä olen Davina Lovett”, kerroin. ”Sanokaa vain Ina. Niin, ja tässä vierelläni tosiaan on vangittuna erittäin hullu kissaneitini Trixie.”
Tytöt vilkaisivat toisiaan hieman huvittuneina. Mitä nyt? Olinko kenties tehnyt jotain? Epäilyni heräsivät välittömästi, mutta kumpikaan ei vaikuttanut pahansuovalta, päinvastoin.
”Ovatkohan kaikki Trixiet yhtä hulluja?” Andromeda hymähti.
”Kuinka niin?” epäröin.
”Meidän isosiskoamme kutsutaan joskus nimellä Trixie”, Andromeda selitti. ”Sehän meitä tässä huvittaa. Harvemmin kuitenkin. Hän itse nimittäin tahtoo, että häntä kutsutaan Bellaksi.”
”Ai”, naurahdin hermostuneena.
”Mutta en muista nähneeni sinua ennen”, Andromeda mietti. ”Oletko ulkomailta? Näytät hieman siltä, että voisit ollakin.”
”Olen kyllä”, myönsin. ”Suomesta.”
”Oi!” Andromeda henkäisi. ”Olen kuullut siitä. Onko se todella niin henkeäsalpaavan kaunis paikka kuin mitä sanotaan?”
”Jos meinaat sitä, onko siellä aina lunta, vastaus on ei”, sanoin. ”Lisäksi riippuu hieman, mistä päin Suomea katsoo. Lappi on kyllä kaunis tuntureineen ja metsineen. Mutta minä asun melkoisen eteläisessä Suomessa, jossa on paljon järviä ja etenkin kesäisin se on kaunista, kun vesi läikehtii sinisenä auringonvalossa.”
”Kyllä minä tiedän, ettei Suomessa ole ikuinen talvi”, Andromeda kertoi. ”Mutta sinä tulit siis vaihto-oppilaaksi. Mille luokalle menet?”
”Seitsemännelle”, vastasin.
”Eli mitä todennäköisimmin pääset tutustumaan sekopäiseen isosiskoomme”, Andromeda hymähti. ”Sekä tietenkin nauttimaan hänen mahtavasta seurastaan.”
”Sehän kuulostaa hyvälle”, totesin.
”En tiedä, onko se niin hyvää välttämättä, miltä kuulostaa”, Andromeda sanoi. ”Bella on todellinen jääräpää, itsepäisyyden huippu.”
”Ja hän tykkää kirota ihmisiä”, Narcissa viimein avasi suunsa. ”Niitä, jotka alkavat aukoa hänelle päätään etenkin. Tiedätkö jo, mihin tupaan menet?”
”En”, pudistelin päätäni. ”Missä tuvassa te olette?”
”Luihuisessa molemmat”, Andromeda sanoi. ”Niin kuin lähes koko meidän sukumme. Lukuunottamatta muutamaa erinäistä henkilöä, mutta... No, sanotaan vaikka niin, että heitä ei enää oikeastaan edes luokitella meidän sukulaisiksemme. Heidät on poltettu pois sukupuusta.”
Andromedan silmissä käväisi jokin, kenties pieni häivähdys pelkoa. Pelkoa mahdollisesti siitä, jos hänetkin poltettaisiin pois sukupuusta, suljettaisiin suvun ulkopuolelle. Oliko tytöllä kenties sitten jonkinlainen syy epäillä tätä?
”Oletko sinä puhdasverinen?” Narcissa kysyi äkisti.
”Olen”, myönsin.
Tytön kapeilta kasvoilta oli luettavissa helpotus, kun tämä viimein rentoutui ja nojautui vasten penkkiä. Se kysymyskö häntä oli koko ajan poltellut, eikä ollut saanut sitä ujoudeltaan sanotuksi? No, nyt se oli tehty, ja Narcissa muuttuikin sen myötä paljon rennommaksi.
Trixien luja maukaisu katkaisi ajatukseni täysin.
”Pitäisi kai tuo yksi päästää pois, ettei se sekoa täysin”, hymähdin. ”Pitäkää varanne, se ei ole päässyt vapaaksi nyt pieneen hetkeen, joten voi olla, että se alkaa riehua.”
Avasin varovasti kopan, mutta kuin ihmeen kaupalla Trixie tuli sieltä ulos täysin rauhallisesti. Mitä nyt hieman keimaillen pörhisti häntäänsä.
”Niin, pitää nyt sitten hieman esittää”, tokaisin. ”Siitä vaan, ei se minua häiritse, että kerrankin olet kiltisti, senkin hienohelma.”
Trixie virutteli ja käpertyi sitten kerälle viereeni.
”Kopassako ei sitten voinut nukkua?” kysyin. ”No, ihan miten vaan. Ole sitten siinä.”
Vain hetkeä myöhemmin vaunuosaston ovi pamahti auki. Trixie kohotti uneliaana päätään, mutta kun sen mielestä mitään jännittävää ei tapahtunutkaan, se kävi takaisin nukkumaan.
Ovenkarmiin nojaili laiskasti minun ikäiseni tyttö, jonka mustat kiharat ryöppysivät sotkuisina yli olkapäiden. Tummat, pistävät silmät tarkkailivat meitä kolmea. Katseessa oli jotakin sellaista, joka sai oloni tuntumaan epämukavalta. Jotain... kylmää ehkäpä. Tästäkin huolimatta yhdennäköisyys Andromedaan oli niin selkeä, ettei voinut olla huomaatta näiden kahden sukulaisuutta.
Tumma, lyhyt hame sekä mustat korkokengät korostivat kauniisti pitkiä, solakoita jalkoja, tummanpunaisen paidan kaula-aukko oli syvään uurrettu, eikä jättänyt epävarmaksi sitä, etteikö tuo tyttö ollut jo aikuisen naisen mitoissa.
”Vai täällä te olette”, tyttö tokaisi. ”Mietinkin, mihin te kaksi oikein katositte.”
”Missä sinä itse olit?” Andromeda kysyi.
”Tuolla jossain”, tyttö sanoi huolettomana. ”Rabastanilla oli siellä muka jotain hienoa näytettävää. Ja pyh, ei hänellä mitään ollut, tahtoi mukamas vain jutella kanssani. Ikään kuin minua kiinnostaisi.”
Nyt tytön pistävä katse kiinnittyi minuun ja välittömästi tunsin itseni kovin mitättömäksi.
”Aivan”, Andromeda hoksasi. ”Tässä on kouluun tuleva vaihto-oppilas, Davina Lovett. Hän tulee Suomesta.”
”Sano vain Ina”, totesin mahdollisimman varmasti ja yrittäen kovasti, ettei ääneni tärisisi.
”Ina, tämä on isosiskomme Bellatrix”, Andromeda esitteli.
”Älä käytä minusta tuota typerää nimeä”, Bellatrix kivahti.
”Hyvä on,
Trixie”, Andromeda hymähti huvittuneena.
”Koettelet tahallasi hermojani”, Bellatrix sanoi. ”Etkö jo edellisellä kerralla saanut tarpeeksesi?”
”Tule istumaan meidän kanssamme, Bella”, Narcissa pyysi.
Narcissan silmät hohtivat hänen katsoessa vanhempaa isosiskoaan. Ei voinut olla huomaamatta, kuinka hän oikeasti ihaili tätä, lähestulkoon palvoi.
”Kai minä sitten voisin”, Bellatrix huokaisi, astui sisään vaunuosastoon ja veti oven kiinni perässään. Hän astui likemmäs penkkejä, joilla minä ja Trixie olimme
”Varo sitten tätä hullua kissaa”, sanoin rapsuttaen Trixietä korvan takaa. ”Se voi hyökätä kurkkuun kiinni milloin tahansa.”
”Jos tuo kissa koskeekaan minuun, kiroan sen helvetin suohon”, Bellatrix tokaisi töykeästi, mutta istuutui Trixiestä kuitenkin turvallisen välimatkan päähän.
Näin Andromedan ja Narcissan vaihtavan taas huvittuneita katseita, enkä itsekään voinut estää pientä hymyä nousemasta huulilleni.
”Mitä?” Bellatrix tivasi. ”Mikä nyt on noin hauskaa?”
”Tiedätkö, mikä on sen kissan nimi?” Narcissa tirskahti.
Bellatrix kurtisti tummia kulmiaan ja katsoi kysyvästi kumpaakin pikkusiskoaan. Andromeda pudisteli päätään sen merkiksi, ettei kyennyt vastaamaan. Hän näyttikin lähinnä siltä, että purskahtaisi nauruun hetkenä minä hyvänsä. Narcissa sen sijaan veti syvään henkeä rauhoittuakseen.
”Sen nimi on
Trixie”, Narcissa sanoi ja alkoi sitten kikattaa hillittömästi.
Bellatrix tuhahti kovaäänisesti ja se sai Narcissan vaikenemaan välittömästi. Hän katsoi isosiskoaan hieman epäröiden, hyväksyntää hakien. Bellatrix nyökkäsi tytölle, jonka kasvoille levisi helpottunut ja kiitollinen hymy, ja siirtyi sitten katsomaan minua. Virnistin anteeksipyytävästi.
”Pikkusiskoni antoi nimen”, totesin. ”Trixiehän tarkoittaa ilon tuojaa ja sitä tuo kissa tosiaankin on – kaikesta sekopäisyydestään huolimatta.”
”Kaikki Trixiet ovat sekopäisiä”, Andromeda hymähti. ”Olen vahvasti sitä mieltä. Sitäpaitsi sehän on tullut jo todistettuakin.”
”Pää kiinni”, Bellatrix tiuskaisi. ”En tullut tänne kuuntelemaan teidän lapsellisia juttujanne. Parasta kai olisi vain häipyä.”
”Älä mene”, Narcissa pyysi hätääntyen. ”Ole niin kiltti ja jää tänne.”
”No hyvä on”, Bellatrix huokaisi silmiään mielenosoituksellisesti pyöräyttäen ja nosti jalkansa koukkuun penkille.
Keskuuteemme lankesi painostava hiljaisuus, jonka aikana minä silittelin kissaani, Andromeda koetti hillitä haluaan nauraa ja Narcissan katse poukkoili hermostuneena edestakaisin meissä kaikissa. Bellatrix sen sijaan katsoi minua kiinteästi, tunsin polttelevan katseen itsessäni.
”Ina, niinhän se oli?” Bellatrix varmisti.
Nyökkäsin.
”Tiedätkö jo, mihin tupaan menet?” Bellatrix kysyi. ”Vai lajitellaanko sinut vasta koululla?”
”Luulisin, että vasta koululla”, vastasin.
”Sinun parhaaksesi ja muutenkin yleisen hyvinvointisi kannalta sinusta olisi paras tulla luihuinen”, Bellatrix totesi. ”Muuten voi olla, ettet selviä ehjin nahoin tästä vuodesta.”
”Kuinka niin?” katsoin tyttöä haastavasti silmiin, mutta tämä ei tuntunut siitä hätkähtävän.
”No jaa”, Bellatrix ohitti asian olankohautuksella. ”Se nyt on hieman niin ja näin. Riippuu täysin omista valinnoistasi. Kyllä sinä sen itsekin aikanaan tulet huomaamaan. Kai sinä muuten olet puhdasverinen?”
”Olen toki”, myönsin.
”Ja hyvä niin”, Bellatrix sanoi. ”Se antaa sinulle jo huomattavasti paremman aseman minun silmissäni. Kaikki muu riippuu täysin sinusta itsestäsi.”
Oveen koputettiin ja kohotimme katseemme. Ikkunan läpi näimme nuoren, tummatukkaisen ja komean pojan, joka katsoi tiiviisti Bellatrixia ja nyökkäsi hieman kauemmaksi. Bellatrix katsoi poikaa kuin kysyen, huulet hiukan raollaan, tajusi sitten vihjeen ja nousi ylös.
”Minne sinä menet?” Narcissa kysyi.
”Käyn vain nopeasti katsomassa, mitä asiaa Rabastanilla on”, Bellatrix totesi. ”Tulen aivan heti takaisin.”
Ja sen sanottuaan Bellatrix pyyhälsi käytävän puolelle yhdessä mustan kaavun heilahduksessa. Ovi liukui kiinni tytön takana, kun hän katosi käytävälle tuon pojan perässä.
”Hän on Rabastan Lestrange”, Andromeda kertoi minulle. ”Hän on luihuisessa kuudennella luokalla ja koetti koko viime vuoden vokotella Bellaa itselleen. Ilmeisestikin Bella on jo hieman tainnut lämmetä, mutta en nyt menisi sanomaan, että... Tai no, antaa olla.”
”Meda tarkoittaa, ettei hän osaa kuvitella Bellaa ja Rabastania yhdessä”, Narcissa selitti. ”Vaikka he ovatkin melko lailla samalla aaltopituudella niin ehkä he kuitenkin ovat liian samanlaisia.”
”Bellalla on ollut monia suhteita nuorten poikien kanssa kouluaikana”, Andromeda jatkoi. ”Samoin kuin Rabastanilla on ollut muutamia nuoria tyttöjä. Rabastanista en tiedä, mutta Bellalla ainakin on sellainen paha tapa, että hän nappaa itselleen jostain pojan, kuluttaa tämän loppuun ja ottaa uuden. Ei siis ihmekään, että tätä nykyä lähes puolet luihuisen pojista ovat masentuneita.”
”Todellako?” hämmästyin.
”Kutakuinkin niin”, Narcissa vahvisti. ”Hänen kanssaan kannattaa olla varuillaan.”
”Niin”, myönsin. ”Sellaisen kuvan minäkin sain. Mutta mitä hän tarkoitti sanoessaan, että minun parhaaksesi olisi, jos minusta tulisi luihuinen?”
”Sitä, että hän on ottanut sinut nyt tarkkailun alaiseksi”, Andromeda kertoi. ”Saatat jopa saada hänestä vihollisen itsellesi.”
”No sepäs hienoa”, huokaisin.
”Sinun kannattaa siis pitää varasi”, Andromeda sanoi. ”Bella voi oikeasti kirota lähes kenet tahansa, joka vain sanookin hänelle poikkipuolisen sanan. Hän -”
Andromeda vaikeni, kun ovi liukui taas auki. Bellatrix astui sisään ja asettui istumaan samaan paikkaan, josta oli lähtenytkin. Hän huokaisi raskaasti pyöritellen taikasauvaansa kapoisissa sormissaan.
”No?” Andromeda kysyi. ”Mitä nyt? Vieläkö Rabastan yrittää iskeä sinua?”
”Mitä se sinulle kuuluu?” Bellatrix kivahti.
”Ei kuulukaan, rauhoitu”, Andromeda tyynnytteli. ”Kunhan vain kyselen.”
”Aina sinä olet kyselemässä”, Bellatrix tokaisi. ”Voisit joskus olla utelematta minun asioitani, jotka eivät todellakaan sinulle kuulu.”
”Ei Meda varmastikaan tarkoittanut pahaa”, Narcissa kiirehti sanomaan. ”Tiedäthän sinä Medan? Hän on vain huolissaan.”
”Mutta Meda ei ole äitini”, Bellatrix totesi, ”joten turha hänen on minun asioihini puuttua. En minä kuitenkaan mitään kerro, koska, kuten sanoin, Meda ei ole äitini vaan pikkusiskoni.”
Katsoin ihmeissäni Andromedaa, joka ei tuntunut lainkaan hätkähtävän siskonsa sanoista. Kai se sitten oli hänelle aivan normaalia, kun ei siitä liiemmin näyttänyt välittävän.
”Kerrotko sinä muka sitten asioitasi äidille?” Andromeda kysyi.
”En”, Bellatrix sanoi. ”En minä niitä kenellekään kerro, kuten aivan hyvin tiedät.”
”Tiedänhän minä”, Andromeda hymähti. ”Ethän sinä ikinä. Ja silti olemme selvillä asioistasi lähestulkoon paremmin kuin mitä itse olet.”
Nämä kolme siskosta olivat kovin merkillisiä. Bellatrix selkeä ja vahva johtaja, joka tahtoi päättää asiat ja olla pikkusiskojensa yläpuolella, Andromeda huolehtivainen ja ystävällinen, vaikutti kaikkien kaverilta ja sitten vielä pieni, itsestään epävarma ja uusien ihmisten suhteen arka Narcissa, joka tuntui kunnioittavan kovasti kumpaakin isosiskoaan, mutta huomattavasti enemmän Bellatrixia, sen huomasi tytön ihailua paistavasta katseestaan siskoaan kohtaan. Mielenkiinnolla odotin, mitä tuleva kouluvuosi tullessaan oikein mukanaan toisikaan.
