Nimi: Peilisielu
Kirjoittaja: Furoxrea
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Kiroilua, jonkin verran väkivaltaa
Yhteenveto: Tuhansia vuosia vanhan sopimuksen mukaisesti Taivaspetojen keisari kiertää vuoden viimeisen täydenkuun yönä halki maailman ja merkitsee kosketuksellaan ne nuoret, jotka pääsevät ensi vuonna Riimutammeen Taivaspetojen oppiin seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi. Viisitoistavuotias Krinukase kokee karvaan pettymyksen löydettyään eräänä aamuna otsastaan Taivaspetojen keisarin jättämän jäljen. Hän ei haluaisi Riimutammeen, sillä hän ei halua soturiksi, saatikka sankariksi. Mutta sopimuksen mukaan hän ei voi kieltäytyä.
Kaikki tuntuu menevän heti alusta asti mönkään: Krinukase saa mestarikseen pahantuulisen Mustasielun ja petotoverikseen Veren ketun, Xrukrihin, eikä hän ei löydä muista ihmisistä ystävää, vaikka kaikki muut vaikuttavatkin löytäneen jonkun kaverin itselleen. Lisäksi hänen mielessään tykyttää vähän väliä karu totuus siitä, että hän joutuu viettämään tuossa paikassa elämänsä seuraavat kymmenen vuotta, pääsemättä edes hetkeksi kotiin. Krinukase tuntee itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan.
Kaiken huippu on kuitenkin se, kun hänen huoneensa peili alkaa kummitella…
A/N: Meikän oli tarkoitus laittaa tätä esille vasta sitten, kun olisin saanut jo muutaman luvun valmiiksi, muttah... En jaksanut odottaa :'D Äääh, ihan sama.
Jooh... Idean tähän randomiin jatkikseen sain kauan aikaa sitten, muuan kaunis päivä, kun katselin siskon pelailua. (Hän pelasi Jade Dynastyä.) Kesti kuitenkin muutaman kuukauden, ennen kuin juoni sai varsinaisen muotonsa. Ja yay, joskus viime tammikuun puolella tarinan prologi valmistui! (Mikä saavutus.) Enkä sen jälkeen ole saanut aikaiseksi vääntää jatkoa. Hups... No, joku päivä kyllä tulee sekin vääryys korjattua. (Olen vain tautisen hidaaaaasss....)
Enpä jaksa miettiä tämän enempää turhaa selittelyä tähän, joten... Olkaa hyvät, jatkakaa~
Prologi: Keisarin laulu sinetöi sopimuksen
”Oletteko aivan varma, ettette tarvitse mitään, Majesteetti?” palvelijan yksinkertaiseen vihreään asuun pukeutunut nuori mies kysyi.
”Olen. Voit poistua. Minua on tulossa tapaamaan tärkeä vieras kohtapuoliin”, kuningas vastasi toiselle. Palvelija katsahti vielä kerran huolestuneena vanhaa kuningasta ennen kuin kumarsi ja lausui: ”Kuten tahdotte, Ylhäisyys.”
Niin tehtyään hän lähti tallustamaan tilavan valtaistuinsalin koristeellisia kaksoisovia kohti. Kuningas katseli hänen menoaan, ja toisen kadottua suurehkojen ovien tuolle puolen mahtavan pamahduksen saattelemana, hän päästi ilmoille syvän huokauksensa. Hallitsija tiesi, että moni alamainen oli huolissaan hänestä, eikä tuo nuori palvelija ollut poikkeus. Olihan hän ollut koko päivän syömättä tai juomatta. Kun verrataan sitä hänen mittavaan ikäänsä, ei ollut mikään ihme, että muut olivat levottomia. Ehkä toiset ajattelivat, että hänen kehonsa oli jo hyvin heikko, eikä kestäisi hetkellistä ravinnon puutetta niin hyvin kuin ennen. Olihan hän jo yli kaksi kertaa iäkkäämpi kuin kukaan muu ihminen.
Kuningas Opucrunos oli saanut toissayönä unen kautta viestin. Hän tiesi, että sanoma oli totta, sillä hän oli saanut samankaltaisen aiemminkin, yli sata vuotta sitten. Taivaspetojen keisari halusi tavata hänet. Tosiaankin, kuningas oli kohdannut tuon mahtavan olennon kertaalleen, mutta häntä hermostutti silti keisarin tapaaminen niin paljon, ettei ruokakaan pysynyt hänen sisällään. Viime kerralla vanha kuningas oli tosin ymmärtänyt, miksi Taivaspetojen keisari halusi puhua hänelle, olivathan he eläneet silloin sodan aikoja. Nyt hänellä ei ollut pienintäkään hajua siitä, mikä olisi tapaamisen syy. Tietämättömyys hermostutti kuningasta vielä lisää.
Opucrunos kohotti aavistuksen verran ohutta sauvaansa, joka oli lähes yhtä pitkä kuin hän itse ja pamautti sen valtaistuinsalin kiiltävän tummanvihreillä laatoilla päällystettyyn lattiaan. Hän tukeutui koristeelliseen valtikkaansa – kauttaaltaan hopealla valettuun ja toisessa päässä komeili yksityiskohtaisesti muotoiltu kettu syvänsinisen kristallipallon ympärille kiertyneenä – ja nousi hitaasti ylös. Kuninkaan yllä oli tummansininen hupullinen kaapu, jonka pitkiin hihoihin ja liepeeseen oli kirjailtu koreita hopean, kullan ja violetin värisiä kuvioita merkkinä hänen korkeasta asemastaan. Huppu oli vedetty hänen päänsä ylle, eikä hänen ryppyjen uurtamista kasvoistaan näkynyt juuri mitään. Hänen hämmästyttävät, kirkkaat purppurat silmät kuitenkin erottuivat hyvin huolimatta hupun muodostamasta varjosta. Harmahtava parta, joka roikkui reippaasti rintakehän alapuolella, heilahteli vienosti kuninkaan lähdettyä köpöttelemään selkä kumarassa. Hän näytti enemmänkin velholta kuin kuninkaalta. Hissuksiin vanha mies tepasteli pois kultaisen, ametisteilla, safiireilla ja rubiineilla koristellun valtaistuimensa luota ja aloitti päämäärättömän hortoilunsa salissa. Kuninkaalla riitti kyllä tilaa, mitä kierrellä, olihan valtaistuinsali niin tilava, että siellä olisi voinut pitää sadan hengen juhlat. Melkoisen tyhjähköltä tuo sali näytti, sillä ei siellä oikeastaan valtaistuimen lisäksi ollut kuin tasaisin välimatkoin lähelle seiniä asetettuja kultaisilla jaloilla seisovia kynttelikköjä, joiden kannattelemat lukuisat hentoiset, pienet liekit olivat ainut valonlähde. Ne myös levittivät ympäriinsä miellyttävää hunajan tuoksua. Ulkona oli sen verran synkähköä, ettei yhteen seinustaan upotetuista kolmion muotoisista, neljä kertaa miehen pituisista ikkunoista valoa langennut.
Yhtäkkiä Opucrunos huolestui siitä, kuinka korkealla salin katto oli. Sehän oli tosi kuin vesi, ettei edes tikapuilla ylettäisi lähellekään kaarevaa kattoa, mutta oliko se tarpeeksi korkealla, että lohikäärme pystyisi vaivatta seisomaan salissa? Taivaspetojen keisari kuitenkin oli valtava. Aiemmin kuningas oli tavannut olennon muuan kaukaisessa, sodan takia hylätyssä kaupungissa, eikä tietenkään ulkosalla ollut sellaista ongelmaa, että paikka olisi liian ahdas. No, kaiketi tuo oli turha huoli. Eihän asialle kuitenkaan voisi mitään tehdä. Seuraavaksi kuninkaan huomio kohdistui salin oviin. Ne olivat vaikuttavan näköiset, mustaa puuta kultaisin upotuksin, jotka muodostivat kiemurtelevia köynnösmäisiä kuvioita kahden ketun ympärille. Opucrunos ei kuitenkaan ollut huolissaan siitä, olivatko jykevät ovet tarpeeksi kauniit, vaan siitä, mahtuisiko keisari kulkemaan niistä. Hän tosin sivuutti mietteen samalla tavalla kuin edellisenkin, eihän asialle mitään voinut. Sitä paitsi, ehkä keisari ei kulkisi ovista.
Kuningas antoi katseensa kiertää tyhjillä tummanvihreillä seinillä, jotka olivat aivan yhtä kiiltävät kuin lattiakin. Hän hypisteli mietteliäänä partaansa tovin ennen kuin jatkoi köpöttelyään pitkin poikin salia. Askel askeleelta hän muuttui yhä vain hermostuneemmaksi. Milloin keisari saapuisi? Oli toisaalta hermoja raastavaa, etteivät Taivaspedot noudattaneet tarkkoja ajankohtia. Mutta mitä muuta voisi odottaa olennoilta, jotka olivat periaatteessa kuolemattomia? Eihän heillä ollut kiire minnekään.
Vartin jos toisenkin sinne ja tänne hortoiltuaan Opucrunos pysähtyi erään ikkunan eteen ja alkoi tuijottaa siitä ulos. Ilta oli jo hämärtynyt, eikä vanha kuningas erottanutkaan kunnolla tavallista, tuttua kaupunkimaisemaa. Linnaa ympäröivät talot näyttivät sulautuneen yhteen pimeässä muodostaen epämääräisen, mustan mötikän, jota sieltä täältä täplittivät harvakseltaan heikohkot, kynttilöiden ja öljylamppujen synnyttämät hohtavat pisteet. Laatoitetun kadun sivuilla törröttäviin lyhtypylväisiin oli sytytetty valot palamaan ja ne valaisivat muutamien talojen seinustoja sekä paljastivat, että yhä tuohon aikaan kaduilla liikkui jokunen kansalainen. Kuningas tarkkailikin erään yksinäisen kulkijan matkaa valaistulla tiellä ennen kuin kohotti katseensa kohti synkkää taivasta. Auringosta taikka kuusta ei näkynyt pienintäkään valonsädettä. Sen tähden ilta oli erityisen pimeä. Vanha mies koetti tiirailla tähtiä, mutta niitäkään ei näkynyt. Melkein kuin tuo taivaankannen peittävä tumma huopa olisi nielaissut kaikki taivaankappaleet.
Opucrunos oli juuri aikeissa jatkaa turhanpäiväistä vaellustaan, mutta yllättäen taivaalla tapahtunut outo ilmiö nappasikin hänen mielenkiintonsa. Kirkas sininen salama luikerteli silmäräpäyksessä esiin kaupungin laitamien yläpuolelle, mutta toisin kuin tavalliset salamat, tämä viipyi taivaalla useita sekunteja. Hämmästyneenä vanhus katseli, kuinka salama hälveni hitaasti ja huomasi, että pitkin taivaankantta kiisi jokin. Jokin sininen. Ja se lensi kohti linnaa. Taivaspetojen keisari. Enempää aikaa kuningas ei saanut ihmetellä, kun valtaistuinsalin ovia lähimpänä sijaitseva ikkuna jo heilahti auki ja Taivaspeto lensi siitä sutjakasti sisään. Vanhus kurtisti kulmiaan, sillä hän oli ollut näkevinään, että juuri ennen sisälle saliin syöksymistä olento olisi kutistunut. Mies astui pienen askeleen loitommas ikkunasta jonka ääressä oli seisoskellut ja kohdisti katseensa vieraaseensa. Muutamien kynttelikköjen liekit olivat sammuneet olennon syöksymisestä aiheutuneesta tuulahduksesta ja nyt salissa leijui ohut hunajalta tuoksuvat savupilvi. Mutta kun Taivaspeto heilautti pitkää häntäänsä, pienet tulet syttyivät jälleen ja samalla avoin ikkuna paukahti taas kiinni. Sitten Taivaspeto yllättäen kasvoi lähes kolminkertaiseksi siitä kuin mitä hän oli ollut lentäessään sisälle saliin. Kuningas hymähti mielessään nähdessään tämän. Nähtävästi keisari pystyi säätelemään kokoansa. Olisihan se pitänyt arvata, että niin mahtava olento pystyisi siihen. Turhaan hän oli ollut huolissaan salin tilavuudesta. No, eipä sillä väliä ollut. Tärkeintä oli, että nyt vihdoin keisari oli saapunut.
”Tervehdykseni, kuningas Opucrunos”, Taivaspetojen keisari tervehti kumealla, hieman kellojen helskeeltä sointuvalla äänellään ja laski kunnioittavasti jaloa päätään.
”Tervehdykseni, mahtava keisari”, Opucrunos vastasi tähän omalla käheällä äänellään kumartaen niin syvään kuin suikin vanhalta selältään pystyi. Kun hän seisoi taas suorassa, hän antoi katseensa tarkastella vierastaan. Siitä oli kuitenkin kulunut yli sata vuotta, kun hän oli viimeksi keisarin nähnyt. Tämä oli ylväs olento. Hänen pitkä, käärmemäinen ruumiinsa oli hohtavansinisten suomujen peitossa, joista osa selkämyksen puolelta oli paria astetta muita tummempia ja ne näyttivät muodostavan epätasaisia juovia. Olennon vatsapuoli oli yhtä puhtaanvalkea kuin vasta satanut lumi. Hänellä oli kaksi paria jalkoja, jotka olivat kuin petolinnulla ja ne huipentuivat viiteen, terävään, hopeanharmaaseen kynteen. Jaloissa oli myös pieni rykelmä harmaita haivenia kyynärien ja kinnerten kohdalla. Samanlaiset haituvat kulkivat kuin linnan muurien harjakset pitkin keisarin selkää aina niskasta häntään saakka, jossa ne muodostivat hännänpään ympärille komean, hieman höyhentä muistuttavan töyhdön. Tuollaiset harmahtavat jouhet kehystivät myös keisarin kasvoja kuin leijonan harja, joskin ei yhtä tuuheana. Jostakin tuolta pörrön seasta pilkisti pitkät, suipot korvat. Päälaellaan tällä oli pari ruskeita sarvia, jotka etäisesti muistuttivat peuran omia. Silmät olivat suuret ja nekin väriltään lämpimänruskeat. Niistä heijastui suuri tietämys sekä lempeys, mutta myös hurjuus. Keisarin pitkähkö kuono oli kapea ja siro ja läheltä sieraimia roikkuivat kapeat viikset, jotka ylettyivät lähes maahan asti. Kaiken kaikkiaan Taivaspetojen keisari oli hyvin majesteettisen näköinen olento. Sekös hänen arvolleen sopikin.
”Saanen tietää, miksi olette laskeutuneet Taivaan valtakunnasta minua tapaamaan?” Opucrunos kysyi. ”Ette kertoneet viestissänne, mitä asianne koskee.”
”Miten olette voineet, Opucrunos?” Taivaspetojen keisari änkesi oman kysymyksensä heti perään vastaamatta vanhan kuninkaan omaan. Vanhus kurtisti hieman kulmiaan tälle, mutta vastasi kuitenkin: ”Oikein mainiosti, kiitos kysymästä.”
”Ei siis ole ilmennyt ongelmia voimienne kanssa?” Vai sitäkö hän tarkoittikin. Olisiko sitten asioiden pitänyt olla hullusti? Mitä ilmeisimmin lohikäärme oli huomannut hänen huolestuneen ilmeensä, sillä tämä jatkoi: ”Olette ensimmäinen ihminen, joka on saanut käyttöönsä voimia Taivaspedolta. Haluan vain tietää, onko teillä ollut mitään hankaluuksia näiden kanssa. Tähän asiaan liittyen olen tullut puhumaan kanssanne.”
”Aah, vai niin. Minulle suomanne voimat eivät ole aiheuttaneet varsinaisesti mitään ongelmia. On kuitenkin sangen outoa – enkä puhu omasta puolestani – että olen ainoa ihminen, joka kykenee käyttämään magiaa ja myös ainut, joka on elänyt näin pitkään. Tämä on aiheuttanut närää tiettyjen tahojen keskuudessa.” Keisari nyökytteli hyväksyvän oloisesti päätään sanomatta kuitenkaan mitään. Opucrunos mietti katkerana, mahtoiko lohikäärme ymmärtää, mitä hänen viimeisimmät sanansa tarkoittivat. Hän oli Maan päällisistä valtakunnista mahtavimman kuninkaana ja siksi hänellä oli luonnostaan paljon vastustajia siinä missä kannattajiakin. Se seikka, että hänellä kaiken lisäksi oli yli-inhimillisiä kykyjä, vain kartutti hänen vihollistensa määrää entisestään. Kuningas päätti kuitenkin olla mainitsematta näistä ajatuksistaan mitään, sillä kaikista vähiten hän halusi suututtaa keisarin. Etenkään nyt, kun toinen kerta oli tullut hänen voimiinsa liittyvän asian takia tapaamaan häntä, ja Opucrunos halusi tietää, mitä tällä oli sanottavana.
”Helpottava kuulla, ettei hankaluuksia ole ollut. Pelkäsin hieman, että antamani voimat saattaisivat hylkiä ihmismieltä ja –kehoa, mutta näköjään se oli turha huolenaihe. Tämä tekeekin asioista paljon helpompaa”, keisari sanoi.
”Mistä asioista?” Opucrunos kysäisi, lähinnä vain peittääkseen säikähdyksensä siitä, että hänen henkensä oli asetettu vaaraan yli sata vuotta sitten hänen itsensä tietämättä. Hän kun oli luullut, että toinen oli ollut varma tekemisistään. Lohikäärme loi ruskeilla silmillään kuninkaan omiin niin tiiviin katseen, ettei vanhus kyennyt edes räpäyttää silmiään. Sitten olento lausui: ”Asiat Taivaassa ovat huonosti. Täysikasvuisia Taivaspetoja on vain kourallinen ja menee vielä liian pitkään ennen kuin yksikään nuorista varttuu tarpeeksi kyetäkseen samanlaisiin asioihin kuin aikuistuneet. Siksi haluankin pyytää teiltä apua.”
”Hyvä on. Kerro toki, mitä teillä on mielessänne”, Opucrunos vastasi. Hän oli hiukan hämillään, muttei näyttänyt sitä. Miten tämä oikein liittyi niihin voimiin, jotka keisari oli hänelle antanut? Kuningas ei kuitenkaan udellut mitään, sillä tiesi, että toinen kyllä kertoisi vastaukset kyselemättäkin. ”Kuten tiedätte, meidän Taivaspetojen voimat kasvavat sitä myötä kun vartumme. Ei ole oikotietä, jota pitkin kulkemalla mahtimme kasvaisi suuremmaksi, vaan meidän on vain jatkettava vaellustamme elämän tiellä. Tai näin ainakin olemme luulleet aikojen alusta asti. Ollessamme sodassa vieraan maailman tunkeutujia vastaan, tunsin voimieni kasvavan pienen harppauksen verran. Uskon sen johtuneen meidän yhteydestämme. Olen tullut sellaiseen tulokseen asiaa pohtiessani, että siinä missä ihminen saa pidemmän eliniän, Taivaspedon kasvu kiihtyy.”
”Joten… Haluat, että tuollainen samanlainen yhteys kuin mikä meidän välillämme oli sata vuotta sitten, muodostettaisiin useammankin ihmisen ja Taivaspedon välille?”
”Aivan. Se olisi ratkaisun avain Taivaan ongelmiin. Mikäli nuoret Taivaspedot luovat yhteyden ihmisten kanssa, he saavuttavat tietyn voimiensa tason nopeammin. Juuri tuon kyseisen voiman tason haltijoista meillä on tällä hetkellä pulaa.”
Hiljaisuus laskeutui saliin. Kuningas Opucrunos hypisteli partaansa samalla kun pyöritteli Taivaspetojen keisarin sanoja mielessään. Hänellä ei ollut minkäänlaista hajua siitä, miten huonosti Taivaan asiat olivat tai mikä virka noilla kaikilla Taivaspetojen voimien tasoilla oli järjestyksen ylläpitämisessä tai mitä tuo merkillinen kansa edes touhusi, mutta hän oli siitä huolimatta valmis tarjoamaan apuaan. Ei hän nähnyt mitään syytä kieltäytyäkään. Etenkään kaiken sen avun jälkeen, mitä Taivaspedot olivat antaneet ihmisille yli sata vuotta sitten. ”Ilman teitä emme olisi selvinneet toisen maailman muukalaisten hyökkäykseltä. Autan siis teitä mielelläni, ja uskon, että monet muutkin ovat halukkaita tarjoamaan apuaan”, Opucrunos sanoi lopettaen partansa näpräämisen.
”Kiitän teitä ystävällisyydestänne. Mutta haluan tehdä selväksi sen, etten kaipaa vastapalveluksia”, Taivaspetojen keisari vastasi.
”Koetahan tottua, se on osa ihmisluontoa”, vanhus naurahti. Toinen tuhahti ja silmänräpäyksen ajaksi kuningas pelästyi, että oli sanonut jotakin väärin, mutta huomasi pian hänen huolen aiheensa olleen väärä. Lohikäärme hymyili. Kenties hän oli keisarin läsnä ollessa turhan hermoheikko. Tosin, olihan se aivan ymmärrettävää, hän kuitenkin puhutteli käytännössä täysin vieraan maailman hallitsijan kanssa – unohtamatta sitä, että keisari kykenisi pistämään koko kaupungin maan tasalle silmänräpäyksessä, mikäli mielisi. Ei sitä voinut ikinä tietää, vaikka jokin harmiton tokaisu tai ele merkitsisi loukkausta heidän maailmassaan. Loppujen lopuksi, ihmiset tiesivät Taivaan valtakunnasta ja sen asukeista todella vähän. Mikäli he nyt auttaisivat Taivaspetoja, olisi se myös hyvä tilaisuus tutustua paremmin tuohon salaperäiseen kansaan.
”Tahdon ystävällisyydestänne huolimatta, että te saatte jotakin vastineeksi avustanne”, Taivaspetojen keisari totesi. ”Ehdottaisinkin erästä sopimusta.”
”Kuinka vain haluatte”, Opucrunos vastasi. Hän oli seisoskellut sen verran kauan, että hänen vanhuuden heikentämiä jalkojaan alkoi jo kivistää ikävästi, joten kuningas lähti köpöttelemään valtaistuintaan kohti. Hänen löntystellessään keisari puhui: ”Mikäli sallinette, haluaisin valita sata Maan nuorta, jotka ottaisimme Taivaaseen kenraaliemme oppiin muutamiksi vuosiksi. Sen lisäksi, että nuoret Taivaspedot muodostavat yhteyden heidän välilleen, he oppisivat kenraaleiltamme muun muassa magian hallintaa. Olenko oikeassa olettaessani, että teillä on ollut hieman hankaluuksia taikuuden käytön kanssa?”
”Aa, kyllä vain. Sen tosin saattoi arvatakin, sillä eihän magia ole ihmisille luonnollista”, Opucrunos sanoi istahtaen koristeelliselle istuimelle. ”Mutta… Puhutteko tosiaan koko Maasta? Luulin, että tämä koskisi vain Hopealehvän valtakuntaa. Kykenen kyllä hoitamaan asiat niin, että hallitsemani valtakunnan nuoret tulevat avuksenne, mutta en voi luvata muiden valtioiden hallitsijoiden suostuvan siihen, että viette heidän jälkikasvuaan Taivaaseen. Maa ei ole kuten Taivas, se ei ole yhtä yhtenäinen paikka.”
”Uskoisin, että muut hallitsijat luottavat teidän arvostelukykyynne, olettehan Maan mahtavimman valtakunnan kuningas”, keisari totesi. ”Sitä paitsi, en usko, että he kovin pitkään haluavat pysyä hiljaa sivussa, kun vain Hopealehvä saa käyttöönsä magiaa.”
”Tuo on kyllä totta”, kuningas myönsi hiljaa. ”Miksipä jäädä ilman osaansa hyödyllisestä voimasta vain sen takia, ettei voi lapsiaan lähettää muutamaksi vuodeksi pelastajiemme oppiin?”
”Olen iloinen siitä, kuinka paljon luotatte meihin.”
”En keksi ainuttakaan selitystä, miksi meidän pitäisi epäillä teitä. Olette kuitenkin eläneet aikojen alusta asti vierellämme, vaikkakin näyttäytymättä. Mikäli tuntisitte vihamielisyyttä meitä kohtaan, olisitte osoittaneet sen jo aikoja sitten.”
”Palataanpa takaisin sopimukseen”, keisari lausahti. ”Pääpiirteissään vaatisin vain, että annatte minulle luvan saada valikoida vapaasti koko Maan nuorista sata ja pitää heitä kenraaliemme opetuksessa yhdessä nuorien Taivaspetojen kanssa muutamia vuosia, kuten mainitsinkin jo. Te puolestanne hyödytte siitä saamalla magian taitajia keskuuteenne. Me emme puutu siihen, minkälaisiin tarkoituksiin te sitten näitä voimianne käytätte. Lisäksi, saadaksenne sanani siitä, että lapsenne myös palaavat kotiin, luovutan teille kieleni.”
”Teidän kielenne?” Opucrunos ällisteli. Ei ollut enää pienen pientäkään epäilystä siitä, etteikö keisari todella haluaisi ihmisiä ja Taivaspetoja luomaan yhteyttä välilleen. Yksinään se, että Taivaspedot antaisivat heille magian käyttöönsä, kuulosti uskomattoman hyvältä, kun otti huomioon kaikki mahdollisuudet joita taikuuden käyttö tarjoaisi, mutta että vielä tämä… Keisari periaatteessa tarjosi ihmisille Taivaspetojen kenties mahtavinta asetta. Vanha kuningas oli nähnyt sata vuotta sitten taistelutantereella lohikäärmeen laulun mahdin ja oli vaikea kuvitella mitään hänen Tuomionpäivän laulua tuhoisampaa voimaa. Keisarin voimista suurimman osan alkulähde oli hänen kielensä, sillä hän kuitenkin toi mahtinsa esille laulamalla. Ilman kieltään hän ei voisi enää laulaa. Luovuttamalla kielensä ihmisten haltuun, lohikäärme luovuttaisi myös suurimman osan voimistaan. ”Oletteko aivan varma tästä?” kuningas varmisti.
”Kyllä”, keisari vastasi päätään nyökyttäen. Hieman häkeltyneenä vanhus nojasi taaksepäin istuimellaan, silittäen mietteliäänä partaansa. Vaikka epävarmuus olisikin vielä kaivellut hänen mieltään johtuen Taivaspetojen keisarin melkoisen suurista vaatimuksista, kaikki se voima jonka he Taivaan kansalta saisivat, kuulosti todella houkuttelevalta. Se yhdessä kuninkaan kiitollisuudenvelan tuntemuksen kanssa vaikuttivat yksipuolisesti hänen päätökseensä.
Kuningas Opucrunos nousi jälleen seisomaan kopauttaen samalla valtikkansa kiviseen lattiaan. ”Hyvä on. Hyväksyn sopimuksen ehdot”, hän lausui. Lohikäärme nyökytti päätään hyväksymisen merkiksi ja lähti sitten astelemaan kuninkaan luo pitkät kynnet lattiaa raapien. Olento seisahtui aivan vanhuksen eteen ja sanoi: ”Ennen kuin sinetöin sopimuksen, haluan tehdä erään asian selväksi. Tämä sopimus koskee koko Maata ja Taivasta. Taivas on jo sitoutunut noudattamaan sitä, ja niin tulee myös Maan tehdä. Mikäli joku valitsemani nuori kieltäytyy ja siten rikkoo sopimuksen, tulen hakemaan kieleni takaisin.”
”Asia selvä”, kuningas vastasi hiukan ihmetellen sitä, ettei mitään sen pahempaa tapahtuisi. Vaikkakin, olisihan se toisaalta sääli menettää käsistään niin suuri voiman lähde. Taivaspetojen keisari nosti päänsä kohti kattoa ja Opucrunos pystyi aistimaan, kuinka lohikäärmeen voimien mahti kierteli heidän ympärillään, valmiina johonkin suureen tekoon. Se sai vanhuksen haukkomaan henkeä hämmästyksestä. Ei väliä, kuinka monta kertaa hän kokisi tuon keisarin magian pyörteilyn, sen voimakas tuntu sai hänet aina kunnioittamaan syvemmin tuota mahtavaa olentoa. ”Ota miekkasi, Opucrunos. Kun lopetan sopimuksen sinetöivän lauluni, leikkaa kieleni poikki”, keisari kajautti. Seuraavassa hetkessä lohikäärme oli jo kajauttanut ilmoille ensimmäiset säkeet kumeasta laulustaan, jonka kuulisi jokainen niin Taivaassa kuin Maassakin, saattaen kaikkien tietoon sen, mitä kahden maailman välillä juuri oli sovittu.
