Title: Ihmisen poika
Author: Marlene McKinnon
Genre: angst
Pairing: Lily/James
Rating: S/G
“Jo poika kiskoo pojan unta vuoteessaan
ennen kuin loppuun iltasadun saan
mä istun hetken ja mietin maailmaa
ihmisen poikaa se odottaa”
Istun ikkunalaudalla makuuhuoneessamme. On lokakuinen iltapäivä. Harry nukkuu pinnasängyssään, vihdoinkin. Poika tuntui olevan lohduton: itki
ja kiljui vain pitkän ajan, täysin taukoamatta. En tiedä, mikä sai hänet
tekemään niin, kun hänellä kuitenkin pitäisi olla kaikki hyvin. Ainakin
niin hyvin, kuin näissä olosuhteissa voi olla. Eihän lapsi voi
tietenkään ymmärtää ympärillään olevia kauhuja, vaikka toisinaan minusta
tuntuu, että Harry tajuaa paljonkin tästä kaikesta, mutta ne ovat kai
vain äidin harhaluuloja.
“Voi kuinka kaunis poika onkaan tosiaan
ei muuhun pysty hän kuin uutta oppimaan
hän siinä kylkeänsä kääntää miehekkäästi ääntää
hän matkaa taittaa linnunradallaan”
Nyt poika kuitenkin nukkuu, itkusta uupuneena. Rakas, pieni poikani.
Rakastan häntä niin paljon, etteivät sanat voi sitä kertoa. Sydämeni
tuntuu ihan pakahtuvan rakkaudesta häntä kohtaan.
“Voin kunpa matkas onneksi koituis
vihaa katkeruttaa et tuntis joutavaa
voi kuin oisit viisaampi kuin isäs milloinkaan
kunpa oppisit ajattelemaan”
Tahdon suojella häntä, tahdon pojalle kaikkea parasta. Toivon, että
hänen elämästään tulee kaunis ja valoisa. Toivon, että hän voisi elää
ilman synkkiä suruja ja raskaita taakkoja. Toki elämään kuuluvat surut
ja huolet siinä kuin ilot ja haaveetkin, mutta toivon hänen välttyvän
kaikkein surullisimmilta ja synkimmiltä asioilta. Toivon, ettei hänen
päällään olisi tätä varjoa, joka varjostaa meidän elämäämme nyt. Mutta
äidithän yleensä toivovat lastensa parasta.
James ja minä rupesimme seurustelemaan syksyllä, ollessamme
seitsemännellä luokalla. Seitsemännen luokan jälkeisen kesän vietimme
onnellisina yhdessä Jamesin parhaiden ystävien kanssa. Olimme kauhean
onnellisia. Elämäämme kuuluivat hymy, nauru ja auringonpaiste. James ja
minä kihlauduimme heinäkuussa, alle vuoden seurustelun jälkeen. Syyskuun
ensimmäisenä päivänä liityimme Feeniksin kiltaan. Minä, James, Sirius,
Remus ja Peter. Yhdessä me ryhdyimme taistelemaan Voldemortia ja hänen
kuolonsyöjiään - hänen kannattajiaan - vastaan.
Feeniksin killassa oli paljon meidän kouluaikaisiamme tuttuja. Joidenkin
tuttujen näkemisestä yllätyin, enkä ole pystynyt kunnolla heihin
luottamaan, vaikka Dumbledore heihin luottaakin täydellisesti. Mutta
minä en pysty luottamaan heihin niin vakaasti… niin luottavaisesti. Olen
aina ollut epäileväinen ihminen ja minun pitää todella olla varma, että
voin luottaa.
Asiat ovat muuttuneet tuosta syyskuun ensimmäisestä, jolloin olimme
vielä niin toiveikkaita. Sota on koko ajan voimistunut. Seuraavana
kesänä minä ja James menimme naimisiin. Sen kesän jälkeisenä kesänä
syntyi Harry. Nyt poika on jo vuoden vanha.
Tämä on outoa aikaa. Ihmiset kihlautuvat lyhyiden seurusteluaikojen
jälkeen. Emmehän minä ja Jameskaan kovin kauaa ehtineet seurustella
ennen kihlaustamme. Ja minä ymmärrän näitä ihmisiä. He tahtovat, että
heillä on joku ihminen turvanaan, joku ihminen johon turvata. En
minäkään selviäisi ilman Jamesia. Tai ilman Harrya.
Ilman heitä olisin varmasti jo täysin murtunut, mutta nyt minulla on
kaksi ihmistä, jotka antavat loistavan syyn jatkaa - elää.
Ihmiset hankkivat myös nopeasti lapsia. Tuskin minullakaan olisi vielä
Harrya ilman tätä sotaa. Mutta ihmiset, he tahtovat jälkeläisiä. He
tahtovat, että jos he itse kuolevat olisi edes mahdollisuus, että heidän
jälkeläisensä selviäisivät. He ajattelevat, että on parempi hankkia
lapsi ennen kuin on liian myöhäistä. Niin minäkin ajattelen. Ja kun on
lapsi jaksaa taistella lujemmin, tahtoo taistella, jotta lapsella olisi
tulevaisuus ilman sodan varjoja.
“Niin poika kiskoo pojan unta sikeää
kehtolaulu kesken taas kerran jää
liukenee yöhön murheet aikuisen
ihmisen poikaa kun katselen”
Elämme jatkuvassa pelossa. Voldemort jahtaa meitä. On enää vaikeaa olla
positiivinen. Minua pelottaa, pelottaa niin paljon. Kunpa tätä sotaa ei
olisi, kunpa me saisimme elää rauhassa. Miksi juuri meidän pitää kärsiä?
On niin vaikeaa hymyillä, saati sitten nauraa, kun pelkää näin paljon.
Kaikki muutkin pelkäävät. Taikamaailma on sekasorron vallassa. Tuntuu
oudolta ajatella elämää ilman sotaa.
Katselen Harrya. Hymy kohoaa kuitenkin kasvoilleni. Ei hymyileminen ole
sittenkään niin vaikeaa. On kuitenkin asioita, joista iloita. Kaiken
tämän keskelläkin.
James tulee kotiin, murheellisen näköisenä, rypistynyt Päivän profeetta
kädessään. Siinä lehdessä on päivä päivältä enemmän ilmoituksia
murhista. Myös juttuja kihlauksista ja naimisiinmenoista on paljon.
James istuutuu sängyllemme ja alkaa hiljaisella äänellä kertoa, miten he
vaihtoivat Peterin salaisuudenhaltijaksemme. Remukselle kertomatta,
tietysti. Me epäilemme Remuksen olevan se, joka on jaellut tietoja
meistä Voldemortille. Se tuntuu pahalta, niin pahalta… Mutta me
vaihdoimme Peteriin, Siriuksen sijasta. Voldemort nimittäin tuskin ihan
ensimmäisenä menee Peteriä ahdistelemaan, kyselemään olinpaikastamme.
“Voi kuinka kaikkivaltias näin olla voit
me sinut tehtiin mutta sinä meidät loit
sinä tuhiset ja puhkut pelkkää voimaa uhkuen
mun silmänurkkiin kuivuu kyyneleet
sä matkaa teet”
Minä ja James halaamme toisiamme pitkään. Kumarrumme yhdessä katsomaan
poikaamme. Olemme lujasti toisissamme kiinni, ehkä juuri sodan takia. Me
olemme perhe.
