// Alaotsikko: angst, deathfic, songfic, oneshot
Lopussa on vain yksinäisyys
kirjoittaja: momentum
tyylilaji: angst, deathfic, songfic, oneshot
ikäraja: K11
paritus: ei ole
haasteet: Yhtyeen tuotanto: Deathstars – Via the end
vastuuvapaus: Kaikki on tällä kertaa minun!
Yhteenveto: Lopussa on vain tuska, yksinäisyys ja kyyneleet…
I lit my scars in a new cigarette’s light
the heart craws to meet the shock
as the tender steel hits the naked skin
so life has first begun when death wins
Hän tuijotti valkeaa, arpien peittämää käsivarttaan kynttilän heikossa valossa. Uudet arvet olivat syviä ja niistä valui vielä aavistuksen verran verta beigelle lattiamatolle. Hän ei välittänyt. Matto oli muutenkin jo vanha ja kulunut. Se oli pitänyt viedä kierrätyskeskukseen ajat sitten. Nyt sitä ei voisi viedä sinne enää. Kukaan ei ostaisi veren tahrimaa mattoa. Ehkä hän voisi viedä maton roskikseen silloin, kun kukaan ei olisi kotona ja kyselisi mitään. Jos äiti näkisi veritarhat matolla… Ei, hän ei kestäisi niitä kysymyksiä ja huolestuneita katseita. Ei nyt.
Hän asetti veitsen uudelleen valkeaa rannettaan vasten ja tunsi jälleen kivun syvällä jossain. Syvällä sydämessään. Hänen sydäntään pisti, kun hän painoi veitsen kunnolla valkean ihonsa läpi. Punainen neste pulppusi pintaan haavan kohdalta. Hän veti veitsen pois ja antoi veren valua pitkin rannettaan. Pisto sydämessä ei ottanut hellitäkseen. Tuska hiipi sisään uudelleen ja uudelleen. Se oli tullut jäädäkseen. Se ei lähtisi.
it is so deep
it is so cold
it is so sharp
it is foretold
Kipu oli alkanut siitä yhdestä puhelinsoitosta. Tiedosta, jonka hän oli saanut poliisilta.
”Minulla on teille ikäviä uutisia.” Naispoliisi oli sanonut puhelimeen, kun hän oli viimein vastannut. ”Veljenne on valitettavasti kuollut. Hänet löydettiin kuolleena asunnostaan tunti sitten. Se oli itsemurha. Olen pahoillani ja otan osaa suruunne.”
Suljettuaan puhelimen, hän oli pysähtynyt paikoilleen, jäänyt tuijottamaan edessään olevasta ikkunasta ulos näkemättä mitään. Silloin kipu oli alkanut. Se oli pistänyt hänen sydämeensä ja hän oli huutanut, mutta ääntäkään ei ollut kuulunut. Hän oli yrittänyt muistella, miten hengitettiin. Henki ei ollut kulkenut. Veri ei ollut virrannut hänen suonissaan. Hänen elämänsä oli pysähtynyt sekunniksi, minuutueiksi, tunneiksi. Hän ei ollut varma, kauanko sitä kohtausta oli jatkunut.
I can’t the dust into the past to really see
the bonds of my blood turn so cold
all the childhood’s memories scream inside of me
the pain for this world sets the other free
Hän nosti katseensa ranteestaan ja näki edessään kuvan veljestään. Vai oliko se muisto? Hän ei ollut varma, hän vain katseli. Katseli kuinka vaaleatukkainen poika juoksi häntä vastaan. Juoksi heiluttaen kättään, nauraen ja hymyillen. Tuuli tarttui pojan liian pitkiksi kasvaneisiin hiuksiin, jotka äiti olisi halunnut leikata, mutta poika oli pistänyt vahvasti vastaan jo siinä iässä. Pojan kirkkaansiniset silmät tuikkivat täynnä elämää. Elämää, jota niissä viime aikoina ei ollut.
Kuva katosi liian pian ja vaihtui seuraavaan. Kuvassa kalpeakasvoinen, parikymppinen mies katsoi häneen ilmeettömästi. Miehen kasvoille ei näkynyt hymyn häivääkään, ei lämpöä, ei rakkautta. Niistä paistoi vain maailman kovuus ja kylmyys. Elämän jättämät jäljet, huolien jättämät arvet. Ja hän huusi. Huusi uudelleen ja uudelleen, hysteerisenä, shokissa. Hän sulki silmänsä, yritti saada kuvan katoamaan mielestään. Hänen vatsassaan velloi, sydämeen pisti. Hän ei välittänyt verestä, joka tahri hänen paitansa, kun hän painoi käsillään mahaansa, keinuttaen itseään edestakaisin. Tuskan olisi pitänyt jo hellittää. Sen olisi pitänyt.
it is so deep
it is so cold
when all colors blend to black
it is so sharp
it is foretold
via the end
Hän käpertyi palloksi ja painoi päänsä polviaan vasten. Hän yritti hengittää tasaisesti, hiljalleen. Kuva katosi hiljalleen hänen mielestään. Aluksi se vaihtui yhä uudelleen lapsuuden kuvasta parikymppiseen mieheen, kunnes hiljalleen kuva haalistui. Haalistui, kunnes hän näki enää ääriviivat ja kuva katosi viimein. Pisto sydämessä hellitti. Hengitys tasaantui. Kipu vatsassa antoi periksi. Hän nousi ja tunsi hien valuvan kasvojaan pitkin. Veri oli kuivunut ja tahrinut maton ja hänen paitansa. Hän repi paidan päältään ja kietoi sen käsivartensa ympärille, siihen kohtaan, missä uusi arpi oli. Jälleen uusi arpi, milloin seuraava?
The loneliness won’t leave me alone
summer infernal, paradisial hell
the sheer absence is the only presence
I understand now – the toll of the bell
Vaikka tuska oli vellonut hänen sisimmässään koko pitkän kesän, eikä ottanut laantuakseen, hän tiesi, että hänen oli jatkettava elämässä eteenpäin. Hänen täytyi. Hän ei voinut päättää tätä kaikkea tähän. Ei. Hän ei voinut tuoda vanhemmilleen uutta tuskaa. Ei kenellekään läheiselleen. Hänen oli vain kärsittävä. Oli pakko. Tuska hellittäisi varmasti aikanaan. Hän jaksoi yhä uskoa siihen, vaikka hän oli kärsinyt samanlaisia hetkiä jo useammin. Enemmän kuin kerran viikossa. Ne vain lisääntyivät.
Hän sysäsi ajatuksen mielestään. Ei, ne eivät lisääntyneet. Ne lähtivät vain liian hitaasti. Ne eivät vielä halunneet jättää häntä täysin rauhaan. Hän ei ollut vielä valmis elämään. Mutta pian hän olisi. Aivan pian. Kun hän vain saisi aikaa…
Hän sammutti kynttilän ja tuijotti hetken pimeyttä, kuunnellen hiljaisuutta. Vain kello raksutti seinällä ja yösähkö naksui välillä äänekkäästi. Hän ei tiennyt, mitä kello oli, eikä välittänyt siitä. Arvatenkin alkoi olla jo aamuyö, eikä hän ollut nukkunut silmänräpäystäkään. Ei. Öisin hän ei voinut nukkua. Öisin muistot ja tuska hiipivät hänen sisäänsä, eivätkä jättäneet häntä rauhaan. Vasta, kun tuska hellitti, hän antoi itsensä kömpiä vuoteeseen ja veti peiton ylleen. Hän käpertyi pieneksi sykkyräksi ja nosti lattialta nukkaisen ja aikansa eläneen nallen kainaloonsa. Nallen, joka oli kuulunut hänen veljelleen. Hän silitti hetken nallen pehmoista turkkia ja vain katsoi sitä.
”Hyvää yötä, rakas veljeni.” Hän kuiskasi nallelle, vaikka yö olikin jo kaukana, vaihtumassa aamuun. ”En koskaan unohda sinua.”
Viimein hän antoi väsymykselle vallan ja salli itsensä nukahtaa nalle tiukasti kainalossaan.
