Kirjoittaja Aihe: Yöleikkejä ja yliaisteja [max. K11]  (Luettu 16256 kertaa)

Ruskapoika

  • Kivikuorinen
  • ***
  • Viestejä: 1 539
  • Mock me.
Vs: Yöleikkejä ja yliaisteja [max. K13]
« Vastaus #20 : 28.11.2011 20:06:39 »
Nimi: Harhatodellisuuskasvatti
Ikäraja: Sallittu
Genre: drama

*

Jotkut sanovat, että sen silmät on vihertävät, toiset taas mieltävät ne siniharmaiksi. Pari näkevät niissä jopa keltaista – niin kuin monilla käärmeillä. Kukaan ei osaa olla täysin varmaksi samaa meiltä, kuten se ei itsekään. Se nyökkäilee huvittuneena väitteille ja arvauksilla. Toiset näkevät, mitä haluavat ja kuvittelevat omiaan, vaikka todellisuus on toista. Se nimittäin pitää omia silmiään värittöminä.

Mää tiedän sen, koska luin salaa sen päiväkirjaa kerran. Rumaa, mutta tarpeellista, jos haluaa siitä tuntea edes pienen osan. Koskaan vaan ei voi tuntea täysin varmaksi ketään, mutta varsinkaan sitä.

Purkkapopin pinkit hiukset peittää alleen ovelan ja juonittelevan ihmisen. Sellaisen, joka putoaa maailman laidalta omaan alitajuntaansa. Sinne rajalla saakka, josta on vaikeaa palata takaisin. Se elää mielikuvituksensa kanssa ja ahdistuu väitteistä, ettei se ole oikein – että se on pelkkää harhatodellisuutta, johon ei kannattaisi luottaa. Se puhuu itsekseen ja näprää puolipitkiä hiuksiaan.

Ja todellisuudessa se ei itsekään tunne itseään, eikä tule koskaan tuntemaankaan.
Hei homepää! Leikitäänkö sanahippaa, jos saatais aikaan tarinoita?

Ruskapoika

  • Kivikuorinen
  • ***
  • Viestejä: 1 539
  • Mock me.
Vs: Yöleikkejä ja yliaisteja [max. K13]
« Vastaus #21 : 30.11.2011 04:35:15 »
Vinkuintiaani rakkaani, aina kannattaa olla kommentoimassa, vaikka ois kuinka väsyny. Sitä paitti miulle kelpaa kaikenlaiset kommentit, etkä usko, kuinka hyvälle tuulelle siun kommenttis eilen illalla sai. :-* Mie oon ilonen, jos saan näihin edelleen aidontuntua, ja niinko eilen mesessä totesin; miulta on seittemän läheistä kuollu, mutta sen kanssa on tottunut elämään. Kiitos kommentistas, puspus. ♥

Nimi: Haluan kuolla
Ikäraja: K11
Genre: angst
A/N: Luin Deborah Spungenin kirjan Nancy. Aivan upea, karu, todellisuudesta kertova huumetarina rockmaailmasta. Piti päästä tuulettamaan tunteita ja tälläinen syntyi. Tämä melkein voisi olla kuin repäisty kirjasta itsestään, mutta toisaalta. En osaa kirjoittaa yhtä hienosti, ja Nancy oli tyttö. Kehotan lukemaan kirjan, jos pystyy lukemaan ahdistavaa kirjallisuutta. (:

*

– Äiti, minä haluan kuolla.

Suljen silmäni ja hengitän syvään. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun hän sanoo noin. En vastaa mitään ja kuuntelen puhelimesta kuuluvaa surinaa. Se alkaa olla vanha, liian vanha, ja minun pieni poikani on liian kaukana. En voi sulkea häntä syliini ja kertoa, että kuoleminen ei vaikuta mihinkään.

– Äiti?
– Niin, kultaseni?
– Minä kuolen tänään.

Enkä edelleenkään osaa vastata mitään. Langan toisesta päästä kuuluu raskasta hengittämistä ja jonkun muun puhetta. Rasahduksia, kun joku rapistelee paperipussia. Kalahdus lasista pöytää vasten.

– Äiti, minä rakastan sinua.
– Niin minäkin sinua, Stephen.

Itku säröttää ääneni ja silmät kostuvat. Ei tämä ole ensimmäinen kerta, kun hän sanoo noin. Mutta äänen tasaisuus on varmempi kuin koskaan. Nyt hän on siitä varma. Hän kuolee, hän hyvästelee ja minulle jää vain kipu rintaan ja muistot siitä, kuinka hän on heitellyt laidasta laitaan ja lopulta lipunut pohjaan saakka. Sinne mistä ei pääse takaisin, ennen kuin repimällä ja Stephenia on revitty jo liikaa.

– Äiti, ei minua pelota. Minä haluan kuolla; en kasvaa aikuiseksi, vanhaksi, ottaa liikaa vastuuta. Ei minua pelota. Minä haluan polttohautauksen, mahdollisimman halvan lähdön. Ei mitään suurta. Enkä minä halua sinun surevan. Minä en olisi koskaan jaksanut tämän pidempään.

– Minä tiedän sen, kulta.
– Tiedätkö?
– Tiedän, vastaan varmana ääni tasaisena. Hänelle ei saa näyttää, että pelkään. En halua hänen lähtevän vielä.
– Se on hyvä, äiti. Se on hyvä, koska minäkin tiedän sen. Ja minä lupaan olla vastassa sitten, kun sinä tulet. Minä lupaan.
– Se olisi mukavaa.
– Niin olisi. Äiti?
– Niin, Stephen?
– Minä rakastan sinua; sinua ja isää. Sanothan sen hänelle?
– Minä sanon.
– Hyvästi, äiti.
– Hyvästi, kultaseni.

Lasken luurin hiljaa paikalleen ja tuijotan vastapäistä seinää. Istun keittiönpöydän ääressä ja jään odottamaan aamua, ilmoitusta, että minun poikalapseni – iltatähteni – on kuollut.
« Viimeksi muokattu: 11.06.2017 17:05:38 kirjoittanut zougati »
Hei homepää! Leikitäänkö sanahippaa, jos saatais aikaan tarinoita?

fruu

  • Vieras
Vs: Yöleikkejä ja yliaisteja [max. K13]
« Vastaus #22 : 30.11.2011 15:18:48 »
Oi, ihana! <3 Ja joo, tekstistä tuli vahva kirjan tuntu, ihan kun toi olisi ollut osa Nancyn (tai Sidin) ja Nancyn äidin puhelinkeskusteluista. Koskettavaa. Pidän paljon. Varsinkin kun Nancy on yksi lempparikirjoistani. Ja ehkä samastuin tuohon Stepheniinkin, koska en itsekään halua elää vanhukseksi,, ja haluan polttohautauksen.

Ei tästä nyt kummoistakaan kommenttia tullut, mutta ilmoitimpahan vain että luin, ja pidin paljon. <3

-fruu!

Ruskapoika

  • Kivikuorinen
  • ***
  • Viestejä: 1 539
  • Mock me.
Vs: Yöleikkejä ja yliaisteja [max. K13]
« Vastaus #23 : 01.12.2011 21:16:52 »
fruu muruseni, kiitos ihan mielettömästi kommentistas. Se kerto ihan tarpeeks ja miulle kelpaa oikeesti jokainen kommentti jonka saan, oli ne sitten, kuinka lyhyitä tahansa! Nancy on yks upeimmista kirjoista maailmassa, joten et voi uskoo, miten siun sanat liimas hymyn huulille, kun sanoit, että ois voinut olla osa jotain puhelinkeskustelua. Kiitos ja puspus. :-*

Hei beibs, onko väärin sanoa, että tunnen onnistuneena selkeästi, kun oon saanut siut melkein itkemään? No, oli tai ei, niin tunnen niin, koska. Jotenkin se on aina saavutus, että saa ihmiset tunnekuohujen valtaan. En oikeastaan edes yrittänyt saada samanlaista kertojaäitiä kuin Deborah oli, koska Deb oli ainutlaatunen ja sellainen aito. Se kerto sen omasta elämästä ja tää on vaan miun omaa alitajuntaa, sekä sen tuotosta. Oon ihan onnesta soikeena täällä kaikista siun kehuista ja hyvä, etten hypi pitkin seiniä. Mie muistan, ettet anna sitä anteeks, jos kuolen, mutta ei siun tartte olla huolissas. Kiitos ja puspus, oot ihana. :-*

Nimi: Kysymyksettömiä
Ikäraja: K11
Genre: Angst
Varoitukset: Viltelyyn viittausta.

*

Tuijotan sormestani pulppuavaa verta ja pöydällä lojuvaa A4 paperia, jolle veripisarat tippuvat. Paperihaava, kipeitä ja inhottavia, mutta nyt en tunne mitään. Veri on ohutta ja kirkkaan punaista – sen pitäisi olla paksumpaa. Ei noin ohutta, liian ohutta;

kuivaa ja pelottavaa.

Hymy kulkee kaulaa myöten, sipaisee huulia ja pysähtyy silmiin. Paperihaavat on niin paljon nätimpiä kuin keittiöveitsellä käsivarteen piirretyt. Sieviä, hauraita ja siroja. Ymmärrettäviä ja vahinkoa. Niitä sattuu kaikille, eikä niistä kysellä.

Kysymyksethän niitä pelottavimpia ovat.

Valheita, totuudenriistoa ja viulumusiikkia – jos painottaa liikaa kieli katkeaa ja sitten soittaminen on liian vaikeaa. Paperihaavoja liian vähän (kysymyksettömiä), keittiöveitsellä piirrettyjä liian monta (kyseltyjä, huolestuttavia). Ja hymy kuolee silmiin, ei hipaise huulia mennessään ja tippuu kaulalta jonkun muun matkaan. Alitajunta kytkee päälle illuusion ja se peittää alleen ajan, sekä keittiöveitsipiirrokset. A4:n jo täysin punainen keskeltä, päästää veren lävitseen ja jättää pöytään läikän. Siitäkin ehkä kysyttäisiin, ehkä sitä ei edes huomattaisi.

Ulkona syystuuli riepottaa puita.
« Viimeksi muokattu: 11.06.2017 17:04:37 kirjoittanut zougati »
Hei homepää! Leikitäänkö sanahippaa, jos saatais aikaan tarinoita?

Ruskapoika

  • Kivikuorinen
  • ***
  • Viestejä: 1 539
  • Mock me.
Vs: Yöleikkejä ja yliaisteja [max. K13]
« Vastaus #24 : 16.12.2011 00:14:08 »
Nimi: Kaarnaenkeli
Ikäraja: K11
Genre: Angst
Varoitus: Viittausta itsemurhaan, siksi ikäraja.

*

Mä muistan edelleen, kuinka Hanna leikki kaarnaveneillä, kun se oli viiden. Lapsen valehtelemattomalla ilolla. Sen nauru herskyi pitkin pihaa ja täytti jokaisen pikku kivikolonkin, johon aurinko ei päässyt heijastumaan.

Nyt se vain ei enää hersky mihinkään suuntaan. Se on poissa, eikä kukaan voi tuoda sitä takaisin. Hannan vihreät silmät eivät enää kerro salaisuuksia, joita ei saa selville, eikä suu höpötä tauotta niistä aiheista, jotka sillä oli lähellä sydäntä; musiikista ja kirjallisuudesta. Se on ikuisuudeksi vaiennut.

Mun pienen Hannan korutonta, mustaa arkkua kantaa kuusi miestä. Kolme isoveljeä, kaksi vuotta nuorempi pikkuveli, kummisetä ja toisen kummitädin mies. Kaikkien ilmeet ovat sellaiset, että he voisivat romahtaa missä vaiheessa tahansa. Liikaa surua ja kaipuuta; kaikkien silmät verestävät itkemisestä, vaikka kyyneliä ei saa enää kunnolla tähän maailmaan. Ne valuu sisällä, kun keho on liian väsyneet itkemään mielen surua ulos.

Hanna oli vasta kuudentoista ja makaa nyt mustassa arkussa, joka laskettiin syksyn viilentämään maahan. Teini-ikäinen, jonka piti kasvaa aikuiseksi ja muuttaa maailmaa ajatuksillaan.

Mutta se ei kerennyt. Se päätti itse, ettei kerkeäisi (haluaisi).

Hanna jätti meille kasan muistoja, jotka ovat jo nyt liian haalenneet. Se jätti meille pinkan valokuvia ja sanoja, jotka vuodatettiin kuiviin muistotilaisuudessa. Koruttomia, mutta kaikella rakkaudella vaalittuja. Muistoja pahoista ja hyvistä hetkistä;

kaipauksesta.
Hei homepää! Leikitäänkö sanahippaa, jos saatais aikaan tarinoita?

Ruskapoika

  • Kivikuorinen
  • ***
  • Viestejä: 1 539
  • Mock me.
Vs: Yöleikkejä ja yliaisteja [max. K13]
« Vastaus #25 : 08.01.2012 01:21:27 »
Runopoikani, ei minnuu haittaa miten sie kommentoit, koska siun kommentit saa hymyn huulille, koska oot vaan tommonen söppänä. Kerrot mielipitees suoraan, tai välillä selityksen kera, mutta kuitenkin sillein, että tiedän, jos tuolla on ollut jotain. Ja joo, toi viimesin raapale lähti siitä Enkeli-Elisa blogista, missä itseasiassa kirjottaa myös Elisan äiti aina välillä, mutta mitä ite sitä luin niin enimmäkseen isä. Karu blogi, mikä sai silmtä vuotamaan melkein jokaisen tekstin kohdalla... Ja oot obsessoitunut. Itellä ei Nancy liikkunut mielessä tota kaarnaenkeliä kirjottaessa, mutta ehkä Nancyn tyyli on varttunu miuun, koska se kirja oli mahti. ♥ Hih, kiitos kommentista, kehuistas ja kipeistä poskilihaksista! :-*

Nimi: Kylkiluusello
Ikäraja: K11
Genre: Angst, kaltoinkohtelu
Varoitukset: Viittausta lapsen heitteille jättöön ja kaltoinkohteluun.

*

Herätyskellon numerot vilkkuvat vihreinä – aavemaisina myrkkytippoina. Häiritsevinä ja muistuttavat, että päivä käy jo puoli kahdeksaa aamulla. Taas yksi turha yö, turhine ajatuksineen ohikiitävän elämän kanssa, jolla ei ole nuorelle ihmiselle mitään annettavaa. Sellaisen elämän, jossa ei ole mitään järkeä – ei niin mitään. Ja silti on pakko nousta sängystä aamulla päivällä iltapäivällä illalla yöllä aamuyöllä; jossain välissä tai saa huudot. Pilkat, että ei osaa tehdä mitään, ja taas päivä kuluu nälkäisenä.

Sormet eksyvät kylkiluille; liian hauraat (niin lääkäri kertoi), elämän runnomat (vaari sanoi), huonon ravinnon tulos (mummi on niin ankara, kun vika ei ole edes oma). Sormet soittavat niitä kuin selloa, jota kukaan ei osaa kuulla. Eivät ole tarpeeksi tarkkaavaisia nähdäkseen kiljuvaa tuskaa, joka ei lähtenyt huulilta vaan luilta.

Solisluut niin näkyvät; sisko kateellinen. Ohuet käsivarret, joiden ohuus jatkuu sormenpäihin saakka; kaverit ihmeissään. Piilotteleva luonne; tuntemattomat puhuvat pahaa, vaikkeivät  edes tunne. Eivät tiedä, että se on kaltoin kohtelun tulos. Kun ei ole opetettu luottamaan ihmisiin. Kun rakkaus ei ole riittänyt tarpeeksi pienelle lapselle, joka haluaa takkuiset hiukset näteille kiharoille, mutta aikuisilla ei ole riittänyt aika.

Korvan taakse sipaistaan hiusten mukana muistutus (salainen sellainen, joka unohtuu hetkessä), kun luomet sulkevat maailman pois ympäriltä; herätyskellojen vilkkuvat numerot ovat Jumalan Paholaisen pilkkaa.
« Viimeksi muokattu: 11.06.2017 17:03:57 kirjoittanut zougati »
Hei homepää! Leikitäänkö sanahippaa, jos saatais aikaan tarinoita?

Crywell

  • ***
  • Viestejä: 435
  • hullua hurskaammaksi
Vs: Yöleikkejä ja yliaisteja [max. K13]
« Vastaus #26 : 29.01.2012 12:23:10 »
Kommenttikampanjasta tämän itselleni poimin ja mööhmääh no kommentoimaan vaan sitten, eikö?
Aikomuksenani on kyllä lukea jokaikinen läpi, sillä sait aika mukavasti vetäistyä jalat alta ja koukutettua minut näihin tekstipätkiin. Kaunista, synkkää ja kaikenmoista muuta. Pidänrakastan ♥ Tekstit on kaikki erilaisia, silti samanlaisia juuri sellaisella ihanalla tavalla, mistä tykkään ja mitä ihailen tosi paljon, hyvin kulkevaa mutta kaunista, rönsyilevää, katkeilevaa, mutta yhtäkaikki niin kaunista. (Ja sulkujen käyttösi on ihanaa.)
Myös tämä otsikko, "yöleikkejä ja yliaisteja" siis, on tosi loistava. Kaunista, kaunista, kaunistaaaaah

Kokoajan kun luen eteenpäin, kirjoitustaitosi tuntuvat paranevan ja paranevan, vaikka aikaa ei raapaleitten välillä kauheasti olisikaan. Ehkä kuvittelen, tai ehkä se on, tai ehkä vaan tykästyn kokoajan syvemmin ja syvemmin tapaasi kirjoittaa?

Häkkiharakasta en osaa sanoa mitään, paitsi että nimi on loistava ja tilanne epäreilu ja synkkä. Kuiskintaa sai minut lankeamaan pauloihinsa ihan täysin. Kirjoitit mielestäni tosi hyvin mielisairaan ihmisen näkökulmasta, sanat kuullaan mutta jotenkin ne ovat jotakin kaukaista millä ei ole väliä, ja se itsensä heijaaminen... Hienoa.
Hiekanjyvä: eriskummallista. : D Jotenkin jännittävä, vaikka kirjoitus itsessään ei ollutkaan niin mieleeni kuin monet muut kirjoittamasi jutut, mutta katkeruus siitä kyllä kuulsi hyvin läpi. Tuli sellainen olo, että se hiekanmurunen oli erittäin kettuuntunut ihan kaikkeen, muttei erityisen älykäs. Ei-kiemurteleva, suora teksti tuki kivasti sitä vaikutelmaa. Ja lopetus oli hauska, tuosta asfaltista ja kivetyksestä, nauratti hieman : D
Hylätyt oli karua, kamalaa luettavaa, enkä voi kuin surra kaikkia, joilla on tuollainen tilanne tullut eteen elämän aikana. Se olisi hirveää, ja syyllisyydentunteet varmasti kamalat... Tätä lausetta jäin miettimään, onko kirjoitusvirhe vai olenko tyhmä?: Enhän se minä ollut, jonka isän kotoa pois ajoi. Joka?
Sehän on ohi, eikö?:stä en osaa sanoa paljon mitään... Julmaa. Kylmää. Sitä seuraava Aamuyön tunteja oli kuitenkin ihan älyttömän ihana! Maailmanlaajuiset awwsit tai jotakin, tosi söpöä tekstiä ja ihana, rauhallinen tunnelma. Jotenkin tuli sellainen olo, että kyllä, kertoja on ehdottomasti oikeassa, tuo kestää ja kestää ja kestää aina maailmantappiin ja onnellisenhaikeita loppuja on sittenkin! ♥ Ihana. kuuntelen musiikkia sen vieressään, <--- olen taas tyhmä vai se vai hä?

Menneisyys; inhimillistä oli kaunis ja jännittävä, sellaista pohdintatyyppistä tekstiä joka saa ajatukset hurisemaan. Siinä oli myös tuo synkkä vivahde, sillä yleensä menneisyyteen viitatessa on joko "aaah, ihanat kultaiset muistot" tai "kauheat, hirveät, traumaattiset muistot" -katsomistapa. Tämä kuitenkin erosi tosi kivasti, kun puhuit siinä tuosta ikuisesta "jos"-jutusta, mitä jos, mitä jos sittenkin tai jos ei sittenkään. Varmaan yksi lemppareistani näistä raapaleistasi!
Tuota seuraava Se vaan kiljuu oli... en tiedä, tuli paha mieli sen tytön puolesta, kauhean paha mieli. Jäin miettimään, kenelle hän huutaa, huutaako hän tuskaa vai vihaa, vai huutaako jotakuta luokseen?

Kuoleminen on harvinaista: jännittävä, todellinen ja mielenkiintoinen kanta, jossa mitä ehdottomimmin on järkeä. En taida osata sanoa siitä muuta : D Taitaa se aika harvinaista olla. Sitten Kotiaaveesta sanon sen verran, että aww! Varmaan taas liitty lempparijoukkioon. Ihana tämä aave, kun ei tiennyt kuka tai mikä tai edes millainen, eikä pelännytkään enää. Ja en osaa sanoa siitä raapaleesta mitään huonoa, se vaan oli puhdasta täydellisyyttä. Melkein toivon, että saisin sellaisen itsellenikin :'' D
Patajätkäsuojatteja, taaaaas lemppariainesta! ♥ Nuo sulut, "korjaukset" ja viittaukset korttipakkaan. Täydellistäkö? No kyllä. Ajatusuhkapelejä... tiedätkö mitä jos vaan sanoisin että ihkutus sitä tätä ja tuota ja lopetan kommenttini tällä kertaa tähän? Tulen varmaan myöhemmin höpisemään lisää, mutta kun en nyt osaa kuin kehua maasta taivaisiin ihania tekstipätkiäsi niin että namss

ja heipä hei, kiitos lukukokemuksesta ♥

// Hei kuten luvattu, tulin nyt myöhemmin kommentoimaan loppuja : ) Harmi, ettei lisää ole ehtinyt tulla (onko edes tulossa? toivottavasti!) mutta onneksi jäi lueskeltavaa vielä viimekerraltakin.

Sanat sattuu sai olon tosi surkeaksi sen päähenkilön puolesta. Itselläni on tosi mukava isä, enkä osaa jotenkin kuvitella tuota... tai osaan, ja ehkä se siinä onkin. Kuinka paljon tuollainen voisikaan sattua, se ihan hämmentää. Mutta mukavasti olit saanut tunnetta tuohon, ja jotenkin pidin pitkistä "mää" -sanoista. Yleensä jos puhekielellä kirjoitetaan, näkee vain 'mä', mutta jotenkin ihana vivahde tuo pitempi loppu.
Ylinopeutta syyllisyyteen ei ollut juoneltaan mitenkään ihmeellinen mielestäni, mutta se oli ehdottoman rankka. Ja juuri noinhan sitä ajattelisi (ja niin monet ajattelee) että "ei meille nyt mitään voi käydä". Lopetus niistä poikien hautakivistä kruunasi jutun. Se jotenkin kirpaisi lukijassa asti.
Harhatodellisuuskasvatin kohta: Sellaisen, joka putoaa maailman laidalta omaan alitajuntaansa.
Tuo... Tajuttoman ihana lause, jotenkin niin rajoja vääntämä ja upeasti kuvailtu.

Se Haluan kuolla sai melkein kyyneleet silmiini ja aivan järkyttävän itseinhon aikaan, kun en vieläkään ole saanut luetuksi tuota Nancya. Murh, pitäisi nyt jaksaa, kun kaikki ovat sitä niin kehuneet. Mutta tuo oli aivan hirveä, se äidin tyyneys oli sydäntä repivää.
Ja tuo viiltelystä kertova oli jotenkin tosi, tosi ahdistava. Se kuinka henkilö mietti kysymyksiä ja kysymättömyyksiä ja kaikkea oli todellista ja petollisen hienosti kirjoitettua. Lopun mitenkään tekstiin liittymätön syystuulijuttu vielä ehkä kruunasi sen, jos vaan mahdollista. : D En tiedä, pidin siitä. Tuli sellainen kummallinen, kaukainen fiilis.

Kylkiluusello - ensinnäkin, kaunein nimi ehkä koskaan? Aivan ihana tunnelma jo heti ekoista sanoista asti, herätyskellon "myrkkytipoista".
Sormet soittavat niitä kuin selloa, jota kukaan ei osaa kuulla.
Vau. Kaunista, kaunista, älyttömän kaunista tekstiä. Kaikesta kuulsi jokin sellainen hauraus, voimattomuus, se kun elämä potkii ja potkii ja se tyttö ei jaksa enää edes väistää, vaan käpertyy vaan kokoon...
Kirjoitat kauhean surullisia, mutta kauhean, kauhean kauniita tarinoita.
Toivottavasti niitä tulee vielä lisää? ♥

flawless yhdisti tuplapostauksen
« Viimeksi muokattu: 12.02.2012 20:21:20 kirjoittanut flawless »
Aamuaurinkoja, kahvia ja teetä, mielikuvitusystäviä ja piirileikkejä.

Ruskapoika

  • Kivikuorinen
  • ***
  • Viestejä: 1 539
  • Mock me.
Vs: Yöleikkejä ja yliaisteja [max. K13]
« Vastaus #27 : 20.02.2012 02:33:49 »
Crywell, voi apua papuva. Mitä mie noin ihanaan ja kauniiseen kommenttiin oikein vastaan? Oon ihan punanen ja leijun ainakin sentin maanpinnan yläpuolella, kiitos siun kommentin. Noh, jos aloittaisin sillä, että kyllä, ehdottomasti kyllä. Näitä on tulossa lisää. Tätä topaa en tuu unohtamaan, vaikka välillä hieman pidempiä taukoja onkin. Saatan vaan olla hieman pidemmässä reissussa tai sitten muuten vaan kirjottaminen ei suju, mutta raapaleet on sillei lievästi miun juttu, johon miun on helppo purkaa tunteitani, niin näitä tulee, kunhan kirjottamisen makuun vaan pääsen. Kiitos noiden virheiden pongailuista. Noissa kummassakin kohdassa oli virhettä, mitä sieltä huomasit. :) Hiekanjyvästä voisin sanoa sen verran, että tuollaista tekstiä ei varmaan olisi tullut kirjoitettua koskaan, ellei Nukkiksen kirjoitusblogi olisi siihen innostanut. Sitä oli hauska kirjottaa, joten on miellyttävintä kuulla, että se on siuu naurattanu. :D Toivottavasti tää uus ei nyt lopahda, kun siitä on aikaa, kun viimoks kirjotin, mutta toisaalta. Tää nyt tulee olemaan hieman tämmönen tunteiden purku. MUTTA! Mie kiitän suurella sydämellä kommentistas ja toivon, että jaksat kommentoida tulevaisuudessa! :-*

Nimi: Kanssasi kahleisiin
Ikäraja: K11
Genre: Angst, henkilökohtaisuus
Varoitus: Perheväkivalta, masennuksesta puhuminen
A/N: Kyllä. Tää kertoo mun ja miun isän suhteesta ja itse asiassa menee tää muistuttaa aikalailla tässä pari päivää sitten tapahtunutta episodia. Mutta, en sitten tiiä. Oli pakko kertoa se maailmalle. Ihan siitä syystä, että mulla on siihen oikeus ja se ukko on pilannut mun elämän suurimmilta osin. Susanna on miun vanha nimi, joka vaihtu Siriin tossa 16. tammikuuta. (: Enjoy.

*

Miksi Susanna, miksi?
– Iskä.


Mää luen viestin kolmeen kertaan ja haluaisin kiljua tuskaani sille. Se ei ymmärrä mua vieläkään, eikä tule koskaan ymmärtämään. Miksi se nyt koittaa, kun se on ihan liian myöhäistä ja liian vaikeaa? Ei sillä ole oikeutta siihen enää, ja mua ahdistaa. Enkö mää saisi olla jo vapaa tästä tuskasta? Enkö mää ole jo kärsinyt tarpeeksi iskän virheiden takia – iskän ymmärtämättömyyden takia?

Se kysyy miksi; juuri siksi, että se on aiheuttanut sen kaiken. Eikä edes ymmärrä, vaikka ne sille kissan kokoisilla kirjaimilla kirjoitettaisiin.

”Mää oon masentunut. Mää saan lääkityksen siihen! Ekkö sää ymmärrä?”
”Ne lääkkeet siihen mitään auta. Se on sama kuin vettä jois järvestä. Ja tiedätkö mitä, Susanna. Et sää ole masentunut. Sää vaan esität, että olet.”


Iskän sanat soi mun korvissa, kun mää painan vihreää luuria ja oon valmis itkemään valmiiksi sen suusta pääseviä sanoja. Kyllä mää tiesin, ettei se tule koskaan hyväksymään mun nimenvaihtoa. Se odotti, että mää kärsisin koko elämäni sen aiheuttamia haavoja. Antaisin sen antaman nimen muistuttaa sen kasvoista, sanoista ja teoista koko ajan.

Mää muistan jokaisen nyrkin iskun tarkkaan, vaikka ne eivät koskaan muhun itseeni osuneet. Mutta samalla tavalla mää kärsin ne veljien puolesta. Henkiset urat ei koskaan parane. Ne eivät edes haalene, niin kuin ihoon iskeytyvät arvet. Niitä voi nuolla nuolla ja nuolla, mutta ne eivät koskaan häviä. Niitä voi purkaa; huutaa ilmaan, purkaa sanoina ammatti-ihmiselle, mutta ne eivät koskaan häviä. Ne muistaa siihen hamaan saakka.

”Ole kiltti ja mene. Häviä tosta ovesta.”

Se ei liiku minnekään.

”Mää vihaan sua! Lähe vetämään!”

Pitkään aikaan hiljasta. Iskä tuijottaa mua painostavasti, painaa katseensa lattiaan ja mää pelkään, että se lyö mua. Se voisi tehdä se. Eihän se poikienkaan kohdalla ole nyrkkejään säästellyt. Mää en ole enää se pikkuprinsessa, joka mää olin, ennen kuin opin ajattelemaan itsenäisesti. Mitä järkeä mua on enää säästellä elämältä? Siksi mää odotan enemmänkin räjähtämistä kuin sitä, että se nostaa katseensa ja kysyy hiljaa: ”Väitätkö sää, Susanna, aivan tosissas, että vihaat isäukkoos?”

Ja mää vastaan järkähtämättä, värähtämättä senttiäkään: ”Kyllä.”


Kylmät väreet juoksee kilpaa mun selkäpiitä pitkin ja mua huippaa. Se suuttuu, se tuo pahan olon pintaan ja kaataa rymistellen sen aidan, jonka mää olen masennusta vastaan taistellut. Se väittää sen turhaksi ja – !

”Noniin.”
”Moi, sää laitoit sitä viestiä.”
« Viimeksi muokattu: 11.06.2017 17:03:02 kirjoittanut zougati »
Hei homepää! Leikitäänkö sanahippaa, jos saatais aikaan tarinoita?

Ruskapoika

  • Kivikuorinen
  • ***
  • Viestejä: 1 539
  • Mock me.
Vs: Yöleikkejä ja yliaisteja [max. K13]
« Vastaus #28 : 21.02.2012 02:17:32 »
Nimi: Selviytyjät
Ikäraja: Sallittu
Genre: Sisarusrakkaus, drama
A/N: Älkää oikeastaan kysykö, mistä tämä tuli, kun se vain kumpusi sisältä. Samoin kuin tuo sisaruskatraan lukumäärä; alitajuntaisesti. Meitä nimittäin on sisaruksia viisi; minä ja neljä veljeä. Mutta äh, fiktiota tämä puoliksi ainakin on. Kyllä sitä aina toisinaan tulee köllötettyä sohvalla yhdessä kasassa niiden köriläiden kanssa.

*

Aurinko paistaa ja nostattaa suupieliä kohti korvia. Sormet kääntää tottuneesti sätkää ja onnen tunne kukkii rinnassa, kun ulkona on nollakeli. Kevättä kohti. Jokainen sekunti on lähempänä kesää ja kevättä; lämmintä ilmaa.

Aleksandra potkaisi lumikökön kauemmas itsestään ja asetti sätkän huuliensa väliin. Taivaanranta oli kirkkaan sininen. Sellainen kuin kesällä ja tyttö tiesi kaivanneensa sitä. Se muistutti niistä huolettomista lapsuuspäivistä, jolloin sai telmiä nurmikossa veljien kanssa ja nauraa perhoset ilmaan kukista. Nyt nurmikossa telmiminen oli vaihtunut sohvalla löhöämiseen yhdessä kasassa, jalat solmussa ja television tuoma valo luomassa varjoja seinille, värittäen kauhuelokuva hetket pahemmiksi.

”Tuut sää, Ale?”

Tyttö nyökkää ja heittää tappiin asti poltetun tumpin lumihankeen. Hän jää keskimmäiseksi neljän veljensä väliin ja nauraa nuorimman sanoissa sekoilulle. Hatarasti muistossa vilahtelee huonojakin hetkiä, kun veljet olivat porukalla vastaan. Yhtä ainoaa vastaan, mutta tytöllä kovakuori – poikien varmistama. Sellainen, mistä sanat eivät pääse enää yhtä helposti lävitse kuin joskus.

Eihän heistä kukaan olisi pärjännyt yksin tässä maailmassa.
« Viimeksi muokattu: 29.08.2012 18:07:00 kirjoittanut Ruskapoika »
Hei homepää! Leikitäänkö sanahippaa, jos saatais aikaan tarinoita?

Ruskapoika

  • Kivikuorinen
  • ***
  • Viestejä: 1 539
  • Mock me.
Vs: Yöleikkejä ja yliaisteja [max. K13]
« Vastaus #29 : 02.03.2012 00:15:17 »
Nimi: Vanha mekko
Ikäraja: Sallittu
Genre: Draama, lievä angst

*

Henkarissa roikkuu vaatekoreja vasten seitsemäntoista vuotta vanha mekko. Tyttö tuijottaa ja tuijottaa. Musta kangas on hiemaan harmaantunut, menettänyt väriään pesuissa ja käytössä. Harmaansiniselle pohjalle tehty uniikki, lehti kuva tuntuu liian symmetriseltä, vaikka se ei ole sitä lähellekään. Oikean olkapään napit laittavat ahdistamaan; vanhaa. Mitä ne tietysti ovatkin, mutta niistä syntyy ulkonäköpaine.

Haluaa laittaa mekon päälleen, mutta pelkää, että siitä näkyy ajan kulutus ja saisi osakseen liikaa katseita – ehkä niissä halveksuntaa tai jotain muuta yhtä pahaa. Lisäksi helma liian pitkä. Luultavasti melkein nilkkoihin, mutta ei uskalla lyhentää. Mitä äiti sanoisi, kun mekko olisi riekaleina?

Siksi se jää roikkumaan päivä toisensa jälkeen paikalleen.
Hei homepää! Leikitäänkö sanahippaa, jos saatais aikaan tarinoita?

Ruskapoika

  • Kivikuorinen
  • ***
  • Viestejä: 1 539
  • Mock me.
Vs: Yöleikkejä ja yliaisteja [max. K13]
« Vastaus #30 : 05.03.2012 14:24:20 »
Nimi: Shakkilauta
Ikäraja: S
Genre: Pohdinta, draama
A/N: Idea tuli Nukkemestarin Haastavaa kirjoittamista -blogin viikkohaasteesta Arpa on heitetty.

*

Maailma on pelilauta; shakkilauta.

Joka toinen askel on musta ja joka toinen on valkoinen. Me emme tiedä, mikä tulee seuraavaksi, mutta se on kuin onnen sattumaa, mihin me jalkamme satumme laskemaan. Hyvää vai pahaa, mustaa vai valkoista? Emme me tiedä. Tuskin koskaan tulemme tietämään.

Emme edes tiedä – uskalla arvata – vastaantulijoista ovatko he sotilaita, lähettejä vai jopa kuningattaria. Onko heidän mahdollista satuttaa meitä vai olemmeko askeleen kahden tai kolmen liian kaukana. Sotilastovereitammekaan emme tunne; heillä on kasvoillaan naamiot. Tuntemattomien, tuttujen, tyttö- tai poikaystävien, mutta silti emme tajua.

Luulemme maailmaa hyväksi paikaksi elää.

Elämämme koko elämme valheessa, kunnes joku tulee ja kuolemme.
« Viimeksi muokattu: 11.06.2017 17:01:58 kirjoittanut zougati »
Hei homepää! Leikitäänkö sanahippaa, jos saatais aikaan tarinoita?

Ruskapoika

  • Kivikuorinen
  • ***
  • Viestejä: 1 539
  • Mock me.
Vs: Yöleikkejä ja yliaisteja [max. K13]
« Vastaus #31 : 02.09.2012 16:41:39 »
Nimi: Pintasäkeitä
Ikäraja: K11
Genre: Joo, tuota angst?
A/N: Älkää kysykö. Kuuntelin Emma Salokosken Veden alla ja yhtäkkiä oli vaan pakko alkaa kirjoittamaan. Ja viimeiset kursivoidut sanat ovat tuosta kappaleesta.

*

Kaikki näyttää erilaiselta veden alta. Kylpyhuoneen valo muistuttaa aurinkoa ja huulien välistä karkaavat kuplat muistuttaa jokainen sekunti siitä, että minä hetkenä hyvänsä on noustava takaisin pinnalle, koska hukkumisen tunne on liian vahva. Se saa paniikin nousemaan varpaista aina niskaan saakka, ohjaa käsiä itsestään, eikä siihen pysty vaikuttamaan itse. Kuristava tunne kurkun ympärillä tuntuu hyvältä ja samassa kädet vetää koko yläkropan pois pinnan alta.

Monta syvää vetoa sisään ja yhtä monta ulos – ja pettymys painaa rintalastaa. Miten kukaan voi olla niin voimakas, että pystyy hukuttamaan itsensä? Minä haluaisin ja silti en kykene. Ja äänet kaikuu pitkin seiniä, kun kiljun tuskaani.

Sulavaa
Valuvaa
Vahvaa
Vakuuttavaa
Vaikuttavaa
« Viimeksi muokattu: 11.06.2017 17:01:16 kirjoittanut zougati »
Hei homepää! Leikitäänkö sanahippaa, jos saatais aikaan tarinoita?

Ruskapoika

  • Kivikuorinen
  • ***
  • Viestejä: 1 539
  • Mock me.
Vs: Yöleikkejä ja yliaisteja [max. K13]
« Vastaus #32 : 19.02.2013 22:09:41 »
Nimi: Tuuttaukset
Ikäraja: Sallittu
Genre: Drama, angst
A/N: Tajusin tänään, että siitä on nyt vuosi ja 32 päivää, kun vaihdoin nimeni ja hymyilyttää. Sitten muistin iskän ja hymy laantui pikkasen. Sitten aloin miettimään, mitä ei olisi pitänyt tehdä ja tässä tulos. Eli toisin sanoen, pelkkää ajatusten purkua!

*

Siitä on nyt tasan vuosi ja 32 päivää. Eikä sanaakaan, ellei nyt niitä kaikkien kuultavissa olleita toteamuksia voida laskea kesältä. Eivät ne olleet suoria, mutta kumpikin tiesi, että ne särähtäisivät juuri sinun tai minun korvaani ymmärrettävästi. Joten ei. Vuosi ja 32 päivää puhumatta, ja minä alan pikku hiljaa luottaa ihmisiin. Melkein puolivuotta kertaakaan näkemättä, ja minä osaan jo kulkea kaupungilla sen suuremmin välittämättä ihmisten katseista.

”Et sää ole masentunut. Sää vaan esität, että olet.”

Mutta tiedätkö; ne sanat sattuvat edelleen ja se sattuu, ettet sinä muista sitä riitaa. Ettet tule koskaan myöntämään, että me kävimme sen lävitse. Että Jore sen joutui kuuntelemaan, jonka jälkeen en ole osannut kuin potea huonoa omaatuntoa isosiskona – pienempiäänhän kuuluu suojella.

Silti minä pelkään tulevaa lomaa. Mitä jos sinä tulet käymään? Minä en halua nähdä sinua. En tuntea sitä, kuinka jätät minut kokonaan huomioimatta, vaikka sen ei pitäisi tuntua. Silti se tuntuu. Joka kerta, kun soitat äidille ja kuulen, kuinka kysyt kuinka pojilla menee? Pojilla, ei lapsilla, kuten ennen. Äiti sanoo, ettei minun pitäisi välittää ja minä hoen sitä itselleni, hitain tuloksin, ja kun nimesi jossain mainitaan, sama viha nousee pintaan ja pettymys kurkunpäähän.

En minä välitä, ja silti ne tuuttaukset soivat edelleen päässä viimeisestä puhelustamme.
Hei homepää! Leikitäänkö sanahippaa, jos saatais aikaan tarinoita?

Ruskapoika

  • Kivikuorinen
  • ***
  • Viestejä: 1 539
  • Mock me.
Vs: Yöleikkejä ja yliaisteja [max. K13]
« Vastaus #33 : 21.03.2013 22:00:47 »
Nimi: Linnun putkiluut
Ikäraja: K11 (ihan varmuuden vuoksi)
Genre: Angst

*

Se tuijottaa ulos ikkunasta väsyneillä silmillä ja mää haluaisin pyyhkiä sen katseen pois. Se käyttäytyy tavallisesti, ihan kuten aikaisemminkin, mutta sen silmät ovat kuolleet. Sen ennen niin kauniit linnun liikkeet ovat muuttuneet kömpelöiksi ja sen hauraat putkiluut natisee. Kuin se vain laihtuisi ja laihtuisi, enkä mää saa kiinni, missä vaiheessa mennään liian pienissä lukemissa – vaikka sen vaatteet roikkuvat jo sen päällä. Mutta kun siltä kysyy asiasta, se pudistelee päätään, kun kysyy hennoilla sanoilla ”vaivaako jokin?” se vastaa;

”Maailma vaan painaa niin paljon…”

Ja mua huolettaa. Pelottaa niin luvattoman paljon sen puolesta, ja mää värähdän kauhusta, joka kerta, kun puhelin soi. Entä jos? Mitä jos on käynyt jotain peruuttamatonta, jota mää en kerinnyt nähdä ja estää? Siitä kantaisi liian pitkään huonoa omaatuntoa, kun ei osannut auttaa, ja pelkoa, koska sama tapahtuisi uudestaan – jos se olisi enää mahdollista. Ja musta tuntuu, ettei kukaan muu ole huomannut sen muutosta. Ihan kuin mää olisin ainoa, eikä musta ole yksin siihen. Jokainen tavu, jonka se suustaan päästää tuntuu pakotetuilta ja joidenkin kohdalla sen silmät kimmeltää surusta kuin liian kylmä tähtitaivas.

Mutta se ei kerro. Se ei puhu, jokainen sana on puoliksi valheen värjäämää värien moni kirjoa. Ja mun hartiat alkavat olla kipeät.
Hei homepää! Leikitäänkö sanahippaa, jos saatais aikaan tarinoita?