Kirjoittaja: amorito
Beta: hiddenben
Ikäraja: S
Tyylilaji: drama
Tiivistelmä: ...minä olen tavallinen suklaamuffinssi, Parvatissa on suklaamuffinssi kuorrutettuna valkosuklaalla, kookoshiutaleilla ja koristekirsikalla. Hyviä yhtä lailla, mutta kukapa valitsisi sen koristelemattoman, kun samaan hintaan saa kaikkea ylimääräistäkin.
A/N: FF100-haasteen sana 77. Mikä?. Mietin aina Potter-kirjoja lukiessani, miksei Padmasta puhuta yhtä usein kuin Parvatista (ei syy voi pelkästään se olla että Padma on tuupattu Korpinkynteen). Tässä voisi olla yksi selitys, tai siis jonkinlainen sellainen.
Minulla ja Parvatilla on täsmälleen samanpituiset hiukset, tarkalleen samanlaiset silmät (kiiltävät, ruskeat ja mantelinmuotoiset), yhtä tumma, hohtava iho, ja vaatekokomme on niin ikään sama. Mutta ulkonäkö ei selvästikään riitä: jokin salainen ainesosa livahti Parvatin kokonaisuuteen, ja minä jäin sitä ilman. Parvati ja minä olemme kai vähän kuin kaksi muffinssivaihtoehtoa matami Puddifootilla: minä olen tavallinen suklaamuffinssi, Parvatissa on suklaamuffinssi kuorrutettuna valkosuklaalla, kookoshiutaleilla ja koristekirsikalla. Hyviä yhtä lailla, mutta kukapa valitsisi sen koristelemattoman, kun samaan hintaan saa kaikkea ylimääräistäkin.
Sinä päivänä, kun kiirehdimme ensimmäistä kertaa King’s Crossille ja laiturille, jolta pääsimme Tylypahkan junaan, aloin jo kehitellä tätä teoriaa. Minä ja Parvati olimme aina olleet vain Patilin kaksoset, sievät ja herttaiset tytöt. Vanhempiemme ystävät sekä lukuisat sukulaisemme olivat tietenkin jo syntymäämme seuranneena tuntina saaneet kuulla, että vauvoja onkin kaksi, ennen kuin olivat meitä nähneetkään. Kenties hekin huomasivat luonteemme eroavuudet myöhemmin, mutta pitivät sitä jonkinlaisena selviönä.
Mutta tuona syyskuun päivänä Lontoossa ainakin minä kiinnitin huomiota siihen, että ihmiset sanoivat: ”Ai teitä on vielä toinenkin.”Ei ”ai teitä on kaksi”. Niin, tiedän että tämä kuulostaa hiustenhalkomiselta, pikkutarkkuudelta, nipotukselta, ties mitä vielä. Mutta näillä kahdella lauseella on huomattava merkitysero.
”Ai teitä on kaksi” on yleinen toteamus, joka lausahdetaan melko latteasti kaksosille. Kaksosille, kuten varmaankin Fred ja George Weasleylle. Äänensävy ei ole oikeastaan yllättynyt, vain toteava. Aivan kuin sanojalla olisi ollutkin aavistus siitä, että jostakin ilmaantuu kloonikappale kuin taiottuna, kaksi yhden hinnalla -tarjouksena, kaupanpäällisiksi. Niinhän pitikin olla, miten luonnollista. Kaksoset kun yleensä nähdään yhtä aikaa. Niin Parvati ja minutkin; kävelimmehän käsi kädessä, toisistamme turvaa hakien juna-aseman tungoksessa savun ja rupattelun lomassa.
Mutta niin meille vain sanottiin ”ai teitä on vielä toinenkin”. Oikeammin Parvatille: ”te”-muoto tuli oikeastaan automaationa, ei siksi että meitä molempia olisi puhuteltu. Lausujan mielessä oli ehkä oikeasti muoto ”Ai sinua on vielä toinenkin”; sitä ei vain sopinut sanoa, olinhan minä paikalla myös. Kuulin lauseen juuri tuolla tavalla (tai sen variaationa; ei koskaan ”ai teitä on kaksi”-muunnelmaa) ainakin kolmesti sinä päivänä. Joka kerta Parvati huomattiin ensin, sitten vasta minut, vaikken tullut kuin korkeintaan askelen hänen jäljessään. Joskus jopa kävelin edellä, mutta meihin kiinnitettiin huomiota vasta kun Parvati huomattiin.
Yritin yhtenä kesänä jäljitellä Parvatia, selvittää saisinko minäkin aikaan sen saman hehkun jonka Parvati sai aikaan, ilmeisesti aivan tahattomasti. Noin viikon kuluttua hän huomasi sen ja kysyi mitä tein, oli oikein huolissaan ja halusi tietää, oliko minulla jotain kerrottavaa. En viitsinyt kertoa koko tarinaa, joten sanoin vain että pidin Parvatin uusista vaatteista ja pyysin häntä laittautumaan kanssani joitakin juhlia varten. Parvati uskoi, luullakseni, tämän selityksen ja toteutti pyyntöni, hilpeillä mielin.
Minut puettiin Parvatin vaatteisiin, meikattiin hänen meikeillään ja koristeltiin Parvatin lempikoruilla – kampauksemme sentään olivat erilaiset, mutta Parvati laittoi hiukseni lempityylinsä mukaisesti: löyhästi ylös niin, että muutama suortuva putoili kasvojen vierelle ja niskaan. Kun olimme suhauttaneet pari parfyymipilveä keskelle Parvatin tulenpunaisen ja violetin kirjavaa huonetta ja astahtaneet keskelle pilveä, katsoimme peiliin. Minulla oli koboltinsininen sari, Parvatilla aivan samanlainen, mutta vaaleankeltainen; värimme olivat siis aivan päinvastaiset kuin yleensä. Samoin hiustyylimme olivat vaihtuneet: Parvatin hiukset olivat letillä, joihin oli punottu pari ohutta kultasäiettä, juuri kuten minä yleensä hiuksiini laitoin. Meillä molemmilla oli raskaita kultarannerenkaita ja korvakorut; luomivärin olimme soinnuttaneet vaatteisiimme, totta kai.
Mutta mennessämme alakertaan, jännittyneinä siitä, erottaisiko kukaan meitä toisistamme (pidimme edelleen sellaisista kepposista; mahtavatko ketkään kaksoset koskaan kyllästyä siihen), äiti lopetti tuon jännityksen lyhyeen. Vilkaistuaan meitä parin sekunnin ajan portaiden alapäästä äiti kiirehti punaisissaan kohti keittiötä ja huusi mennessään: ”Oletpa sinä räikeissä väreissä tänään, Padma.”
Parvati yritti lohduttaa minua ja lupasi, että muut eivät kykenisi meitä erottamaan: äiti nyt oli äiti, hänen velvollisuutensa oli tietää, kumpi oli kumpi. Illan edetessä Parvati kävi yhä epätoivoisemmaksi. Tervehdimme vieraita sitten yksitellen tai kahdestaan, ihmiset tervehtivät silti meitä täsmälleen oikein, joko hetken meitä kuunneltuaan ja tarkkailtuaan tai välittömästi meidät nähdessään. Loukkaannuin kovasti, kun Aisha-mummi halasi ensin minua, sitten Parvatia, mutta vain Parvatin kohdalla hän ihasteli, miten hyvältä tämä tuoksui.
”Padmalla on tätä myös, mummi”, Parvati sanoi hieman nolona irrottauduttuaan halauksesta.
”Vai niin”, mummi sanoi ystävällisesti, hymyili minulle pikaisesti ja vaappui sitten etsimään paikkaa, jossa lepuuttaa jalkojaan. Parvati lohdutti minua parhaansa mukaan; hän sanoi jopa, että ehkä mummi oli aistinut tuoksun jo minua halatessaan, mutta vasta liikahdettuaan ja siirryttyään Parvatin puoleen oli todella pystynyt erottamaan tuoksun vivahteet. Niinpä niin.
Katselin sisartani etäämpää koko illan. Hän ei liikkunut yhtä sulavasti ja keimaillen kuin joskus juhlissa, sillä näissä juhlissa oli paljon vanhempaa väkeä, ja jos Parvati silloin uskalsi keinahdella liikaa kävellessään, Aisha-mummi nipisti hänen korviaan niin, että Parvatin piti kävellä hitaammin ja jalkojaan laahaten (ja punoittavia korviaan peitellen). Silti hänessä oli jotain, mitä minä en tunnistanut. En kuitenkaan voinut kysyä keneltäkään, mikä meitä erotti: kukapa olisi osannut vastata? Enhän minäkään tiennyt. Ehkei se ollut mitään selkeän yksiselitteistä ja ilmiselvää. Ehkä mitään eroa ei lopulta ollutkaan?
Enkä minä kadehdi Parvatia; rakastan sitä, että siskoni on ulospäin suuntautunut, huoleton ja karismaattinen. Olen minäkin, omalla tavallani. Minä kuitenkin tarvitsen myös yksinolon hetkiä, jolloin saan lukea kirjaa, harjoitella nerokkaita pikku loitsuja ja järjestellä huonettani uuteen uskoon. Parvati ei voi olla hetkeäkään yksin ja on huomattavan impulsiivisempi. Minulla on yhtä lailla ystäviä, pidän hauskaa ja flirttailen komeiden miesten kanssa. Mutta Parvati osaa senkin nopeammin ja vaivattomammin: lisäksi hänet huomataan aina ensin. Minä olen se, joka havaitaan vasta hänen jälkeensä, olen kopio Parvatista, mutta en hänen puolikkaansa; ehkäpä neljäsosa hänestä.
Kerran minä sain sanottua Parvatille mikä mieltäni painoi, emmehän me voi salata mitään toisiltamme. Maatessamme omenapuiden varjossa pihalla, siemaillen inkiväärilimsaa, nauttien kesäpäivästä niin paljon kuin siinä läkähdyttävässä kuumuudessa kykenimme, minä kysyin, miksi minä en voi olla yhtä vaivattoman hurmaava kuin Parvati. Parvati nosti katseensa Me Noitien ikivanhasta numerosta, katsoi minuun tyhjän ihmettelevä ilme silmissään ja sanoi: ”Mutta miksi sinä haluaisit olla minä? Sinun VIP-tuloksesi olivat lähes järjestään parempia kuin minun ja sinulla on aina nerokkaita vertauksia ja sukkeluuksia joka tilanteeseen. Jos minä häkellyn jostakin, minä en osaa kuin hymyillä, milloin kujeilevasti, milloin pilkallisesti. Sinä osaat avata suusi ja näpäyttää takaisin.”
Niinpä.
