Kirjoittaja: Ruskapoika
Ikäraja: K11 (hei daa, siellä on kirosana)
Paritus: tulkinnanvarainen kertojan ja kertojan erityisen kiinnostuksen kohteen välillä
Genre: Pohdinta, PoV, mini-angst (slash - ite ajattelen tän slashiksi)
A/N: Mun luokan pari poikaa alko yhteiskuntaopin tunnilla kyselemään min kirjoittamisesta, kun ne sattuu siitä tietämään ja ns. haastoivat sitten kirjoittamaan jotain. Tein siis raakaversion koulussa ja nyt kirjoitin puhtaaksi. Toivottavasti pidätte.
Ikkunanvierustan outo lintu
Se naputtelee jalallaan lattiaa ja katselee pitkälle ulos. Ehkä ei ajattele mitään. Ainahan se on ollut hieman outo lintu. Lakkaa kynnetkin aina eri väreillä ja sillä on pandameikit silmissä. Mustat hiukset, pillifarkut ja aina värikäs huppari. Sellainen outo, joka joutuu helposti silmätikuksi. Ainahan erilaisia kiusataan ja nälvitään. Ihan kuin ne eivät olisi ihmisiä, vaikka ne ovat.
Tavallaan se säälittää mua. Meidän luokassa se on aina yksin, paritehtävissä kukaan ei halua olla sen pari, en edes mää. Tavallaan mää ällötän itseäni, kun säälin sitä ja samalla kuitenkin oon yhtä paha kuin ne jotka kiusaa sitä sanoin ja elein. Ja kaikki se tapahtuu vaan, koska se on ujo. Siis oikeasti ujo, puhuu sanan tai pari kuukaudessa, ei kato silmiin ja jättäytyy porukasta pois.
Me ollaan ysillä nyt. Peruskoulu on miltei ohitse ja mää en tiedä siitä mitään. Se on turhauttavaa ja samalla surullista. Mää luulin tunteneeni luokan edes jotenkin, mutta viime vuosi on saanut mut tajuamaan, etten mää tiedä elämästä mitään.
“Hullujenhuoneelle koko sakki!” ensimmäinen huutaa. Ehkä aavistuksen ärtyneen ja huvittuneen sekaisella äänellä.
“Minä myös!” hihkaisu on vastaus ja saa porukan nauramaan. Se vaan pysyy hiljaa ja tuijottaa. Ulos, vapauteen.
Luokan pellet äänessä ja sen hartiat painuu kasaan. Se istuu ensimmäisessä pulpetissa, ikkunan vieressä ja unohtuu omiin maailmoihinsa. Miksi, miksi sillä on ruskeat suklaasilmät, joihin mää olen saanut katsoa vaan kerran suoraan? Se hymyilee harvoin, ja silloinkin se on tilanne, jossa se on yksin, oman päänsä sisällä ja kirjoittaa. Silloin se hymyilee niin, että huulien välistä näkyy vain pieni kaistale hampaita. Mää en osaa hymyillä sillain ja mulla se näyttäisi tyhmältä. Sillä se näyttää – suloiselta.
Mää olen varmaan hullu, kun ajattelen niin, mutta se on totta. Se on suloista. Te vaan, ette osaa kuvitella sitä oikein, että näkisitte sen niin. Ja vaikka ne pandameikit on surullisen näköiset sen silmissä (varsinkin silloin, kun se on vakava; sen silmät kimaltelee aina vakavana hassusti), ne on sen tyyliset. En mää osaisi ajatella sitä ilman meikkejä, edes hennompia.
Tänään mää sanon sille ‘moikka’, kun päästään kotiin uskonnontunnilta, päätän, mutta tiedän jo, etten mää sitä tee. Koulua on ehkä korkeintaan viisikymmentä päivää jäljellä. Ei se mua muistaisi kuitenkaan, vaikka mää kyllä muistaisin sen. Ehkä mää olen outo, mutta mulle jää mieleen nämä niin sanotut nyhveröt. Ne, joita muut ei muista.
Äidinkielentunnilla mää en jaksa kuunnella opettajan ääntä, se selittää jostain turhasta, mikä mulle tulis olemaan yks hailee tulevaisuudessa, mutta se tuijottaa opettajaa otsahiustensa varjoista ja imee jokaisen sanan itseensä. Ihan kuin se heräisi äidinkielentunneilla eloon, vaikka ei se niilläkään tunneilla sano koskaan mitään. On vaan kiinnostunut ja saa kuulemma hyviä numeroita kokeista ja esseistä. Kirjoittaisikohan se munkin esseen, joka piti palauttaa jo viimeviikolla. Vai pitäisikö se mua täytenä paskana, joka ei ajattele kuin omaa napaansa? Luultavasti pitäisi.
Enkä mää sano sille päivän päätteeksi ‘moikka’, vaikka itselleni niin kovasti lupailin. Katoin vaan sen loittonevaa selkää, ennen kuin pystyin lähtemään kotiin. Se on suloinen ja ainoa, jota mää tältä paikkakunnalta tulisin kaipaamaan syksyllä uudessa koulussa.
En mää sitä vaan uskalla sille kertoa.