Alaotsikko: Pokémon, N/Touya, (N/Hilbert tai N/Black), S, angst, fluff, oneshot
Nimi: Maailmanpyörä
Kirjoittaja: stardust
Beta: Zino
Ikäraja: S
Fandom: Pokémon Black & White-pelit
Paritus: N/Touya tai jos joku kokee N/Hilbertin tai N/Blackin enemmän omakseen.
Genre: Angst, fluff, songfic, oneshot
Vapaudenvastuu: En omista mitään, Pokémon hahmoineen kuuluu Satoshi Tajireille ja Nintendolle.
Tiivistelmä: Kierros maailmanpyörässä aloitti sen mikä nyt on loppumaisillaan.
A/N: Okay. Aloitetaan siitä että minun mielestäni Pokémon on fandomina turhan rare ja että itse sitä pienestä asti seuranneena olen saanut sen onnellisesti liitettyä ficceihini. Uutta generationia paransi huomattavasti N, jota rakastin hahmona aivan hurjasti. Tuon peliin sisältyvän maailmanpyörä kohtauksen ja muun random slashin täyteisissä aivoissani liikkuvan materiaalin seurauksena päätin kirjoittaa shotin näistä kahdesta hurmurista ja siitä miten pelin olisi oikeasti kuulunut mielestäni mennä.. Enjoy~
Iso kiitos Zinolle joka patisti ja luki tämän läpi ennen lisäämistä ♥
Maailmanpyörä
What if it makes you lose faith in me?
What if makes you question every moment you cannot see?
And what if it makes you crash
And you can’t find the key?
What if it makes you ask how you could let it all go?
What if what I want makes you sad at me?
And is it all my fault or can I fix it please?
Cause you know that I’m always all for you
Cause you know that I’m always all for you
Tuntuu kuin keuhkot painuisivat kasaan, kuin hengittäminen olisi vaikeinta mitä maailmassa voisi olla ja happi loppuisi koska tahansa. Vain muutama sekunti sitten minä olin pelastanut meidät, tämän maailman ja sen mitä se oli nyt. Minä olin lyönyt Ghetsiksen ja taannut sen, että tämä maailma saisi jatkua tällaisena. Taannut sen ettei hän ainakaan hallitsisi sitä. Minä olin juuri äsken, tällä ottelulla varmistanut, että kaikki mitä hän oli koskaan suunnitellut, oli nyt turhaa. Se oli vain merkityksetöntä sanahelinää ja suuruudenhulluutta jota hän ei ollut voinut koskaan saavuttaa. Sydän hakkaa edelleen, se ei ymmärrä mitä juuri oli tapahtunut, se ei ymmärrä että nyt tämä kaikki tosiaan on ohi. Nyt elämä saattaisi taas jatkua, tavalla tai toisella.
”Zekrom, takaisin”
Kuulen oman ääneni kuiskaavan ja nään kuinka suuri musta lohikäärmeeni muuttuu punaiseksi valoksi ja palaa takaisin palloonsa. En uskalla nostaa katsettani maasta ja tiedän kyllä miksi. Jos nostaisin ruskeat silmäni kivisestä maasta joutuisin kohtamaan N:n murtuneet kasvot, joutuisin katsomaan kuinka hänen vihreät silmänsä olisivat pettymyksestä levinneet, täynnä pienen lapsen itkemättömiä kyyneleitä. Ghetsis, hänen oma isänsä oli huijannut häntä koko hänen elämänsä ajan, syöttänyt turhia sanoja ja manipuloinut poikansa sydäntä. Minä olin tiennyt sen aina. Minä olin tiennyt, ettei N halunnut samaa kuin isänsä. Minä olin tiennyt että me olimme jotain ja tiennyt että minä hyväksyin sen ja itseni. Olen sanonut sen niin monta kertaa, lukemattomia kertoja olen anellut häntä avaamaan silmänsä, näkemään totuuden ja uskomaan minua, uskomaan meihin. Hän on itsepäinen, vahva sydän joka rakastaa Pokemonéja enemmän kuin omaa elämäänsä. Juuri tuota lapsen viatonta rakkautta hänen isänsä oli käyttänyt hyväkseen, juuri tuota kaikkea hän oli käyttänyt poikaansa vastaan repiessään hänen sielunsa kahtia ja meidän maailmamme sekä unelmamme erillemme, kauas toisistaan, aina vihollisiksi asti.
Hetken on hiljaista, kuin ilma ympärillä olisi pysähtynyt ja odottaisi seuraavaa liikettä, liikettä jonka jommankumman meistä olisi pakko tehdä ennemmin tai myöhemmin. On kuin kaikki olisi ohi, lopullisesti mennyttä ja kadotettua, mutta minä en halua sen olevan niin. Minä haluan tuon pojan itselleni, pojan jonka silmissä tuikkii tahto ja tuhannet tähdet. Pojan joka on mystinen ja salaperäinen, arvoitus vailla ratkaisua. Sillä juuri N on tuonut elämääni tarkoituksen, tuonut syyn jatkaa matkaa vaikka jalat eivät enää jaksaneet kantaa. Tuonut syyn treenata kovempaa, syyn voittaa jokainen ottelu vain sen lupauksen vuoksi, että näkisimme pian uudelleen, että hän odottaisi minua. Ehkä hän ei ajatellut sitä kuin minä, ehkä hänelle kaikki se oli yhdentekevää, vain omien päämäärien tavoittelua ja uskoa Pokemonien vapauteen, mutta minulle se on ja on aina ollut muuta.
Minä en ole tässä enää vain siksi että haluaisin olla sankari, että haluaisin pelastaa maailman tai mitään muutakaan niin mahtipontista tai hienoa. Minä olen tässä koska minä halusin nähdä hänet uudelleen, nähdä nuo tuikkivat silmät, vihreät hiukset jotka laskeutuvat pörröisen hallitusti olkapäille ja nähdä sen kieron ja salaperäisen hymyn. Minä olen koukussa, mutta minä en halua irti, minä haluan hänet. Ruskeat silmäni ovat jo tavoittaneet N:n vihreät kengät, uskaltamatta nousta enää yhtään korkeammalle. Harmaalle kivetykselle putoaa pisara. Se tipahtaa aivan toisen kengän viereen rikkoen painavan hiljaisuuden. Heti perään putoaa toinen, kolmas ja neljäs. Nuo pisarat eivät ole vettä vaan jotain paljon harvinaisempaa, ne ovat kyyneleitä, kyyneleitä hänen silmistään. N itki. N, joka ei itkenyt koskaan, N, joka oli aina vahva, itki. Nostan hätääntyneet silmäni kohdatakseni viimein sen mikä minun pitää kohdata. N peittää ripeästi kasvonsa käsillään, hautaa päänsä niihin kuin suojaa hakien. Sydäntäni vihlaisee kuin se puristuisi rintaani pieneksi möykyksi.
”N..”, kuiskaan hiljaa ja astun askeleen lähemmäs häntä. Sydän rinnassa vihloo kipeästi. Minä haluan ottaa tuon tuskan pois, vetää hänet suojaan ja auttaa, vaikka minä olen meistä heikompi, se joka kompuroi tiellään. N pyyhkäisee ripeästi silmissään kiiltävät kristalliset kyyneleet ja katsoo minuun.
”Touya.. Hän valehteli minulle.. minun koko elämäni on vain vale.. kaunis ja upea, mutta sisältä tyhjä.. minä olen tuhonnut kaiken..” N sanoo hiljaa, saaden sanoillaan sydämeni viimeisetkin rippeet murtumaan. Silti rakastan tuota poikaa jokaisella niillä pienellä palasella jota siitä on vielä jäljellä. Rakastan niin paljon että nuo sanat sattuvat kuin oikeat veitsen iskut. Minä en halua ajatella enää, minä haluan hänet, koskea, tuntea jotain nyt kun tämä kaikki on takana ja ennen kaikkea minä haluan auttaa häntä.
Kuron muutamalla askeleella senttimetrit väliltämme, astun lähelle ja toimin ilman ajatuksia. Kiedon kädet hänen ympärilleen, vedän hänet lähemmäs ja painan pääni hänen olkapäälleen. N värähtää yllättävän kosketuksen alla, säpsähtää hiljaa, muttei liiku kauemmas. Tämä on toinen hetki kun olen hänen lähellään näin, toinen hetki, joka tuntuu siltä kuin sen kuuluisikin olla näin, hetki jota en koskaan vaihtaisi pois. N huokaa hiljaa ja riisuu hattuni pois jotta pääsee pörröttämään ruskeita hiuksiani, painamaan leukansa niiden sekaan nojaten päähäni. Hän on minua puoli päätä pidempi ja kuin tarkoitettu siihen. Sydämeni huokaa hiljaa, minä haluan tämän olevan ikuista.
Pian tunnen kuumien pisaroiden tippuvan päälaelleni, sekoittuvan hiuksieni joukkoon. N puristaa käsillään selkääni, upottaa sormensa ihooni ja värisee siitä tuskasta jonka minäkin voin tuntea kiehuvan hänen aina niin vahvassa sielussaan.
”N… Minä.. Mitä minä voin tehdä?” kuiskaan hiljaa sydämeni pohjalta. Minä haluan tehdä jotain, ottaa pois kivun ja tuskan, parantaa hänet. N huokaa uudelleen, kokoaa palasensa yhteen.
”Ole siinä.. ihan vain hetken aikaa Touya..vain hetken aikaa..” N kuiskaa ja kuulen palan hänen kurkussaan, palan joka kertoo minulle, että jokin on loppumassa, että tämä kaikki tosiaan vain on hetki eikä yhtään enempää. Tämä on vain hetki aikaa, kaukana ikuisuudesta ja se saa minun sydämeni kuolemaan hiljaa.
Pian se hetki on ohi. Pian tunnen kuinka N vetää itsensä kauas minusta ja kuinka hänen lämpönsä korvautuu kylmällä ilmalla joka leijuu väliimme. Katson häntä hiljaa, tietämättä mitä sanoa. Hänen kyyneleensä ovat kuivuneet ja kasvot ovat tutun ilmeettömät. Ne pitävät yllä sitä naamaria, maskia joka kuuluu kuninkaalle, Plasman johtajalle, muttei ei hänelle. Jälleen kerran sydämeni kituu hiljaa. Minä en halua tämän päättyvän, minä en halua kuulla mitä hän sanoo, sillä minä tiedän että se vie palan minusta. En halua kuulla että hän on lähdössä, että tämä kaikki on ohi eikä ole mitään mistä pitää kiinni, mitään mihin tarrautua. Emmehän me ole mitään, emme edes vihollisia enää, meidän taistelumme on taisteltu.
”Me emme ole niin erilaisia sittenkään. Meidän unelmamme ja elämämme, ne ovat lopulta aika samanlaisia”,kuulen hänen puhuvan, äänellä joka ei kerro mitään siitä mitä hän tuntee sisällään.
”N.. Minä..”, koetan keskeyttää, mutta hän nostaa kätensä ja pyytää minua vaikenemaan. Minä tottelen, sillä enhän minä edes tiedä mitä haluan sanoa, en tiedä miten sanoa että minä halua meidän olevan jotain, haluan meidän olevan olemassa.
”Sinä teit sen.. sinä todistit minulle että minä olen väärässä, että minä en loppujen lopuksi ymmärrä tätä maailmaa ollenkaan. Touya, minä tiesin sen jo kun ensi kerran tapasimme, tiesin että sinä muuttaisit jotain.. Ja niin sinä teit.. Kiitos” N kuiskaa hiljaa ja tappaa kaiken sisältäni. Nuo sanat ovat tyhjiä, ne kiertävät ja kaartavat kaiken sen mitä tiedän hänenkin tuntevan. Ne kieltävät sen sähkön ja tunteen jonka tunnemme ollessamme toistemme seurassa. Ne ovat vain tyhjiä sanoja, aivan kuten Ghestiksen sanat olivat hänelle, ne ovat tyhjiä minulle.
Haluaisin huutaa, ravistella häntä ja pakottaa näkemään minut, mutta minä seison lamaantuneena, kuin iskua odotellen, iskua joka pudottaa minut polvilleen ja saa minut heräämään tästä lamauttavasta hämmennyksestä.
”Sinä olet upea Touya.. Mutta minä.. Minun..” N jatkaa hiljaa. Se tuttu varmuus on poissa ja hänen vihreät silmänsä kohdistuvat harmaaseen kivetykseen, pakoilevat silmieni surua ja pelkoa. Nyt on minun vuoroni pidättää silmiin kasaantuvia kyyneleitä. Minä tiedän jo nyt että meitä ei tule koskaan olemaan. Hänelle minä en tule koskaan olemaan mitään ja että hänen elämälleen on luvassa jotain muuta, jotain jonka hän haluaa enemmän kuin minut. Eihän minussa ole mitään mitä haluta, minä olen tavallinen, vain poika normaalista perheestä, poika joka haluaa jonain päivänä olla mestari, poika joka vain on toivottoman rakastunut. Niin toivottoman rakastunut, että pieni sydän voisi hajota rintaan murusiksi, aivan kuten se tekee nyt. Käteni tärisevät ja katkeruus polttaa kurkkua. Turha tätä on kierrellä, turha välttää loppua, haluan hänen sanovan ne sanat jotka viimeistelevät kivun, lyövät sen vasten ilmeettömiä kasvojani.
”Sano se.. Sano että lähdet..”, kuiskaan lähellä murtumista. Minä en halua viivyttää tuskaa, minä haluan sen kaiken kerralla, niin että se turruttaa minut kokonaan, etten tuntisi sitä enää. N säpsähtää, katsoo minua silmillä jotka ovat täynnä anteeksipyyntöä.
”Touya..”
Hän kuiskaa hiljaa ja painaa jälleen päänsä. Sekunnit tuntuvat tunneilta ja aika matelee, kuin venyttäen jokaista tuskaista minuuttia jona toivon hänen nostavan katseensa ja hymyilevän kieroa hymyään. Hymyä joka kertoisi hänen vain pilailevan, kertoisi että tämä kaikki on vain hölmöä pilaa ja että nyt kaikki paha tosiaan olisi ohi ja me voisimme antaa mahdollisuuden elämälle. Mutta N nostaa päänsä kasvoillaan se sama hiljainen ja anteeksipyytävä ilme joka saa kyyneleet silmissäni tulvimaan.
”Minun elämäni ei ole täällä.. minulla ei ole elämää täällä.. minulla ei ole mitään.. se mitä minä haluan.. se saisi sinut surulliseksi.. ei.. minä saan sinut surulliseksi..” N sanoi hiljaa ja rikkoo patoni, saa kyyneleeni vuotamaan pitkin poskiani kuuman polttavina. Minä en ole hänelle mitään, en vaikka minulle hän on hiljalleen alkanut olemaan koko maailma. N katsoo minua tuskaisena ja puree huultaan. Hän ei halua minua, ei vaikka minä haluan hänet enemmän kuin mitään muuta, haluan kuin sekopää, idiootti, hullu.
”Katso nyt.. sinä itket jo nyt.. minä en ansaitse sinua Touya. Mitä ikinä se tarkoittaakaan. Minä en ole tarpeeksi ehjä sinulle. Minä olen rikki. Minä en ole mitään” N hieroo käsillään kasvojaan, kieltäytyy kohtaamasta ruskeita silmiäni jotka anelevat armoa. Käteni tärisevät. Se on vihaa, katkeruutta ja surua, mutta se ei anna minun olla aloillani. Puristan kädet terävään nyrkkiin, kynnet painuvat kämmeniin kirpaisten ja jättäen jälkeensä puolikuun muotoiset painaumat.
”Sinä saat minut surulliseksi. Toden totta saat N! Mutta se johtuu.. se johtuu siitä, että sinulle minä en ole mitään! Että sinulle ei ole meitä, eikä minua eikä millään ole merkitystä! Sinä et halua minua!” sihisen hampaideni välistä estäen kyyneleitä valumasta enää. Minä olen vihainen, olen vihainen siitä kuinka annoin koko sydämeni hänelle, kuinka olin niin uskomattoman naiivi ja typerä että annoin sen niin helposti pois. Kuinka hän kielsi niin helposti kaiken, kielsi kipinän välillämme, kielsi sen kaiken mihin minä olin niin paljon uskonut.
”Touya, inä olet minulle jo pelottavan paljon.. liikaa.. mutta minä en halua tehdä sinua onnettomaksi. Ja sen minä vain tekisin. Ei ole meitä, ei ole ollutkaan ja se on sinulle parempi” N sanoo hiljaa ja kääntää selkänsä minulle. Kiukku sisälläni kiehuu. Kuinka hän saattaa vasten kasvojani valehdella? Syöttää minulle asioita joihin ei usko itsekkään. Me olemme olleet olemassa ja nyt minä tiedän sen paremmin kuin koskaan aiemmin. Jos meitä ei olisi ollutkaan, tämä ei sattuisi minua näin. Tämä ei tuntuisi siltä, että minut viillettäisiin auki ja annettaisiin vuotaa kuiviin siitä kaikesta kivusta jota se tuo tullessaan. Me olemme olleet ja minä en halua että hän kieltää sen, minä haluan että hän antaa sille edes mahdollisuuden ennen kuin väittää mitään muuta. Sen kaiken vihan ja tuskan keskellä sydämeni on salaa onnellinen, N sanoi muutama hetki sitten minun merkitsevän jotain, olevan jotain, jopa liikaa. Sen sijaan minulle, minulle mikään ei ole liikaa. Minä haluan olla hänen kaikkensa, aivan kuten hän on minun kaikkeni.
”Älä valehtele! Älä väitä minulle että me emme ole mitään! Että meitä ei ole! Minä tiedän meidän olevan! Sinä muistat ne hetket siinä maailmanpyörässä N! Sinä muistat kuinka suutelit minua, kuinka minä sinä hetkenä olin maailman onnellisin ihminen vaikka tiesin että sinä tulisit olemaan viholliseni aina tähän paikkaan asti! Sinä muistat kuinka sanoit odottavasi minua, että kuinka minä olin erilainen! Jos se ei ole sinulle mitään.. minä en ole sinulle mitään!” huusin katkeran tukahdutettua huutoa joka sai hänet kääntymään minua kohti hitaasti. Silmäni vuosivat edelleen suuria kyyneleitä, sillä olin aina ollut sellainen, kykenemätön huutamaan kenellekään ilman että silmäni alkaisivat täyttyä heikkouden merkeistä, kristallisista kyyneleistä.
Minä muistan ne hetket maailmanpyörässä ikuisesti. Muistan sen yön jokaisen tunnin ja jokaisen sekunnin. Muistan kuinka N odotti minua maailmanpyörän edessä ja kuinka vastoin odotuksiani ei haastanutkaan minua taisteluun vaan pyysi mukaansa. Kuinka hän tähtien pyöriessä ympärillämme kertoi minulle kuka oikeasti oli, kertoi että hän oli kaiken sen kummallisen takana, jota Unovassa oli viime aikoina tapahtunut. Hän kertoi kuinka hän oli kuningas koko Team Plasmassa, että kuinka me tulisimme olemaan vihollisia loppuun saakka, sillä minä olin kaikkea muuta kuin hänen ideologiansa edusti. Mutta noilla seikoilla, noilla turhilla faktoilla ei ollut väliä sinä iltana. Sillä sinä iltana N kertoi myös kuinka minussa oli jotain, kuinka joku minussa sai hänet epäröimään ideaansa, jokin minussa oli erilaista. Sinä iltana N sanoi haluavansa kokeilla jotain uutta ja painoi sametin pehmeät huulensa omilleni ja suuteli niitä. Ensin kevyesti, sitten syventäen suudelmaa niin että se sai pääni enemmän pyörälle kuin ympärillämme pyörivä avaruus. Ja minä painauduin häntä vasten, vastaten suudelmaan anoen ja kerjäten lisää. Mutta hetki kului liian nopeasti, aika juoksi karkuun ja pian kierroksemme oli ohi. Maailmanpyörä oli pysähtynyt ja oli aika palata todellisuuteen, siihen maailmaan jossa me olimme vihollisia. Mutta syvällä hänen silmissään minä näin saman kuin omissani. Olin nähnyt että hänellekin se pieni suudelma oli kertonut kemiasta, kipinästä joka paloi välillämme voimakkaana. Minä muistan kuinka hän hyvästeli minut ja kuinka katsoin hänen poistuvaa selkäänsä jossa vihreät hiukset lainehtivat tähtien valossa kiiltäen. Sen hetken jälkeen minun sydämeni oli menetetty, se oli hänen ikuisesti. Siitä lähtien, jokainen kerta kun näimme toisemme, oli ilma aina edellistä kertaa sähköisempää, katseet haluavampia ja ottelut intensiivisempiä. Hän oli kuin magneetin toinen puolisko joka veti minua puoleensa, vaikka kuinka koetin estellä tunteitani. Hän oli kaikki jota minä tarvitsin jatkaakseni matkaani. Hän oli minun päämääräni.
Tunnen kuinka hänen katseensa porautuu minuun, suuriin kyyneleisiini ja hartioihin jotka nytkähtelivät niiskutuksien voimasta. Kuulen kuinka hän astuu uudelleen lähemmäs, kuinka hänen kapeat sormet tarttuvat leukaani ja kohottavat kasvoni ylemmäs, pakottavat katsomaan kauniisiin silmiinsä jotka tuikkivat hätäännyksestä.
”Touya, sinä merkitset minulle kaikkea. Sinä olet minun kaikkeni” N sanoo hitaasti, niin vakuuttavasti että minun on pakko uskoa jokainen sana vaikka ne olisivat selviä valheita. Hitaasti tunnen kuinka hänen kuuma hengityksensä puhaltaa kasvoilleni, kuinka hiljalleen hän lipuu lähemmäs minua ja kuinka viimein huulet löytävät uudelleen paikkansa toisiaan vasten. Tällä kertaa en ole varovainen, en epäile tai aikaile. Painauduin häntä vasten, takerrun häneen kuin hukkuva. Tunnen kuinka hänen kuuma hengityksensä tuntuu suussani suudelman syventyessä ja kuinka kielet alkavat oman tanssinsa. Kyyneleet valuvat edelleen kapeilla poskillani, eikä minusta ole niitä pysäyttämään. Hengissä pysyminen, hengittäminen ja N ovat kaikki jota minun maailmaani mahtuu juuri tällä hetkellä. Minä en halua tämän loppuvan, minä haluan uskoa hänen sanojaan ja minä haluan tämän olevan ikuista. Tunnen kuinka hänen kätensä painuvat selkääni, upottavat kynnet kevyesti siihen, kuin pitääkseen minusta kiinni. Mutta minä en lähtisi mihinkään, sillä minä haluan olla tässä ikuisesti. Ja kun suudelma viimein lakkaa ei minulla ollut enää sanoja. En minä tiedä mitä hänelle sanoa, kuinka saada hänet jäämään. Mutta minä en halua hänen lähtevän, siitä minä olen varmempi kuin mistään.
”Ota minut mukaasi.. minne ikinä menetkin, ota minut mukaasi, N. Sinä et saa minua surulliseksi jäämällä luokseni, vaan lähtemällä luotani. Minä pyydän, ota minut mukaasi. Minä olen sinun!” kuulen heikon ääneni kuiskaavan. N katsoo minua pitkää, tutkii vihreillä silmillään minun lämpimän ruskeita silmiäni katse täynnä kysymyksiä. Sitten hän nyökkää hiljaa ja saa sydämeni jättämään lyönnin välistä. Hänkö huolii minut? Hänkö haluaa minut mukaansa? Suuni on hämmennyksestä avoinna ja aivot täynnä tyhjää minun edelleen nojatessa häneen.
”Minä en voi luvata että teen sinut onnelliseksi Touya, mutta minä.. minä tarvitsen sinua. Minä lupaan korjata kaiken” N kuiskaa hiljaa, niin hiljaa että minun täytyy ponnistella kuullakseni sen. Katson hänen silmiinsä ja en voi estää kyyneleiden tulvaa joka vuotaa silmistäni kaiken sen onnen seurauksena. Hänen vuokseen minä menisin vaikka maailman ääriin, hänen vuokseen minä olen valmis uhraamaan kaiken.
”Minä rakastan sinua, N”, hipaisen hänen poskeaan varovasti ja hymyilen. Hän hymyilee takaisin ja minun maailmani on hetkessä jälleen täydellinen. Sulavalla liikkeellä hän kaivaa Pokemon pallon taskustaan ja heittää sen korkealle ilmaan samalla kun vetäytyy hieman kauemmas minusta.
”Reshiram”, kuulen hänen sanovan ja valkoinen lohikäärme on jo ulkona pallostaan. Lohikäärmeen suurten siipien lyönnit saavat hänen vihreät hiuksensa liehumaan ilmavirran mukana. Hän näyttää niin epätodellisen upealta, etten tiedä mitä tehdä tai sanoa. Hän on minun tulevaisuuteni, minun seikkailuni. Minä en tiedä minne tiemme vie, minä en tiedä mikä meitä odottaa, mutta hänen kanssaan minä olen valmis siihen. En tiedä koska tulen näkemään äitiäni, Biancaa, Chereniä ja muita, mutta minä tiedän heidän selviävän. Minä tiedän että elämä jatkuu ilman minua ja minä tiedän että tulen tapaamaan heidät vielä joskus. Tämä uhraus saattaa tuntua suurelle, mutta minulle se on pieni hinta. Se on mitätön hinta hänestä ja rakkaudesta joka täyttää sydämeni hiljalleen. Hän on mysteeri, kuin tuuli jota kukaan ei koskaan kesytä, mutta minä saan lentää hänen kanssaan, olla osa hänen liitoaan ja se riittää minulle.
”Touya"
Kuulen hänen lempeän äänensä. Hän istuu Reshiramin selässä, käsi ojennettuna kohti minua ja hymyilee hymyä joka on kirkkaampi kuin aurinko. Ja minä tartun käteen, heilautan itseni valkean lohikäärmeen selkään, aivan hänen taakseen. Painan kasvoni hänen selkäänsä, haistan hänen hiustensa huumaavan tuoksun. Hetken minä luulin menettäväni kaiken, nyt minä tiedän että minulla on kaikki se mitä tarvitsen ja edessä enemmän kuin koskaan voisin toivoa. Minulla on hänet. Tunnen kuinka siivet lyövät, kuinka tuuli pieksee kasvojani ja heiluttaa hiuksiani. Kiedon kädet tiukasti hänen vyötäisilleen ja suljen silmäni. Minä lennän, kaukana maasta, mutta minä en pelkää. Meidän seikkailumme on vasta alussa.
