Title: En tänne kuulu, en tänne jää
Author: sennamiila
Beta: ei ole
Genre: drama, angst, AU (sen verran, että siskosten isä on jo kuollut)
Rating: K11
Pairing: ei, mutta pääosassa Narcissa, paitsi että minut tuntien tässä mahdollisesti on sellainen tulkinnanvarainen Cissy/Bella. Mutta vain mahdollisesti
Disclaimer: Kaikki, minkä tunnistatte kuuluvaksi Rowlingille, on hänen. Kappale Ei, johon tämä kyseinen ficci siis perustuu ja josta inspiraationi sain, kuuluu Maija Vilkkumaalle.
Quote: Tumma varjo astui esiin puiden takaa. Se lähestyi hitaasti taloa ja havaitessaan minut istumassa ikkunalaudalla kohotti kätensä hiljaiseen tervehdykseen.A/N: Ensinnäkin tahdon kiittää sitä, joka palautti minun inspiraationi (tosin ei kyllä ole aavistustakaan siitä, kuka tai mikä se oikein oli). Menee FF50:een sanalla 020. Liikaa. Omistan tämän seuraaville neljälle henkilölle:
Natural,
Lumille,
Beatrice ja
Hermione Granger, jotka aina innokkaina ovat ficcejäni kommentoimassa. Tämän kautta toivotan myös kaikille, että klara vappen näin niin kuin hieman myöhässä, mutta kukaan ei kuitenkaan huomaa sitä, koska kaikki ovat juoneet liikaa simaa – niin kuin minä, kerran jo ruotsiakin alan puhumaan
En tänne kuulu, en tänne jääBella oli mennyt. Kotona ei ollut enää ketään muita kuin minä, Meda ja äiti. Isä oli kuollut jo vuosia sitten. Äiti oli tullut kovin murheelliseksi, kun Bella eräänä päivänä täytettyään juuri seitsemäntoista oli pakannut koko omaisuutensa ja ilmoittanut lähteävänsä talosta lopullisesti vailla vaihtoehtoa nimeltä paluu. Eikä Bella ollut tullut takaisin, ei edes kirjoittanut. Muuta kuin minulle. Ja siinäkin hän oli vain kertonut löytäneensä asunnon itselleen ja olevansa täysin kunnossa, pyytänyt olemaan kertomatta kirjeestä äidille.
Enkä minä tietenkään ollut kertonut. Miksi minä nyt sellaista olisin tehnyt? En ollut koskaan ennenkään pettänyt Bellan luottamusta, joten en sitä nytkään tehnyt. Tietenkin olisin tahtonut niin kovin mielelläni käydä Bellan luona, mutta siinä samalla olisin joutunut kertomaan äidille Bellan kirjoittaneen minulle. Sitä Bella ei olisi tahtonut, joten en sitä tahtonut minäkään.
Kaksi vuotta myöhemmin, minun ollessa viidentoista, lähti Meda. Hän karkasi jästisyntyisen miehen matkaan, ja se vasta sai äidin hurjistumaan. Eihän käynyt laatuun, että Mustan perheen puhdasverinen tytär seurusteli kuraverisen miehen kanssa.
Sinä iltana äiti halasi minua pitkään.
”Lupaa, Cissy-kulta, ettet sinä koskaan jätä minua”, äiti kuiskasi korvaani.
Minä en luvannut mitään, pysyttelin täysin vaiti, enkä halannut takaisin. Olisin niin kovasti tahtonut seurata Bellaa, käydä hänen luonaan. En ollut nähnyt isosiskoani aikoihin. Mutta enhän minä voisikaan, ei äiti antaisi minun mennä. Minä pysyisin kotona.
Mutta luontoni kutsui minua muualle.
**
”Äiti?” kysyin hieman aristellen eräänä iltana.
Äiti istui sohvalla lukien jotakin kirjaa. Liekit tanssahtelivat tulisijassa luoden lämpimiä, pehmeitä varjoja ympäri huonetta.
Äiti laski kirjan syliinsä ja kääntyi katsomaan minua.
”Niin kultaseni?” äiti kysyi.
”Voisinko mennä tapaamaan Bellaa?” kysyin.
”Bellaa?” äiti hämmentyi. ”Ethän sinä edes tiedä, missä hän on. Enhän minäkään tiedä, joten miten ihmeessä voisit muka tavata häntä? Eikä siskosi ole edes pitänyt yhteyttä lähtönsä jälkeen.”
Vaikka äiti koettikin puhua mahdollisimman ystävällisesti, en silti voinut olla huomaamatta lävitse kuultavaa pettymystä ja halveksuntaa. Hänen mielestään oli väärin, että Bella oli lähtenyt noin vain, jättänyt meidät, unohtanut täysin. Tai ei hän ollut unohtanut, minua ainakaan. Äidin ja Medan ehkä, mutta ei minua. Ei koskaan.
”Mutta minä haluan tavata Bellan”, sanoin. ”Kyllä minä tiedän, missä hän on. Voisin vaikka kirjoittaa. Anna minun vain mennä.”
”Ei”, äiti sanoi päättäväisesti. ”Sinä pysyt kotona ja sillä hyvä.”
”Mutta minä haluan”, totesin.
”Vaiti, Cissy”, äiti käski. ”Sinä et mene yhtään minnekään. Olen menettänyt jo yhden tyttären maailmalle. Eikö se riitä? Pitääkö minun menettää vielä sinutkin?”
”Mutta lähtihän Medakin -” aloitin.
”Meda ei ole minun tyttäreni!” äiti kivahti. ”Hänen nimensä on poltettu sukupuusta! Meda on verenpetturi, joka ei kuulu enää tähän sukuun!”
”Mutta äiti -” yritin.
”Ei mitään muttia”, äiti tokaisi. ”Sinä pysyt kotona niin kaikilla on parempi mieli, myös sinulla itselläsi. Joku päivä tulet vielä kiittämään minua siitä, etten antanut sinun vain mennä.”
Käännähdin kannoillani ja lähdin huoneesta. Silmäni tulvahtivat täyteen kiukun kirvoittamia kyyneleitä, enkä edes yrittänyt estää niitä.
”Niinhän sinä luulet”, mutisin mennessäni.
**
Tahdoin niin kovasti mennä Bellan luo äidin kaikista estelyistä ja kielloista huolimatta. Minua alkoi jo ahdistaa olla kotona vain kaksin hänen kanssaan, puhumattakaan samasta huoneesta. Aloin voida pahoin, kun vain näinkin hänet. En kestänyt enää katsoa äitini kasvoja, kuulla halveksuvaa puhetta hänen huuliltaan, nähdä nopeasti heitettyjä, arvioivia silmäyksiä minun suuntaani. Minä tahdoin pois, pois kotoa, jonnekin, missä saisin olla rauhassa.
Äidiltä en hetkenkään rauhaa enää saanut sen jälkeen, kun olin kysynyt mahdollisuuksista tavata Bellaa. Hän vahti minua silmä kovana, etten vain yrittäisi mitään. Enkä minä edes voinut, sillä äiti tuntui olevan aina kaikkialla, minne vain ikinä meninkin.
Eräänä yönä päätin kuitenkin viimein livahtaa tieheni. Olin pakannut taialla suurennettuun laukkuuni suurimman osan tavaroistani ja suunnistin ulko-ovelle. Painoin käteni kahvalle ja käänsin. Mutta ovi ei auennut, ei osoittanut merkkiäkään mistään sen suuntaisestakaan.
Riuhtaisin sitä muutaman kerran hermostuneena, taisin jopa potkaista, mutta ovi ei hievahtanut mihinkään suuntaan.
Viimein luovutin, painoin otsani vasten viileää karmia ja lysähdin itkien lattialle. Käperryin tummalle puulle ja kiedoin käteni ympärilleni. Koetin rauhoittua, mutta se ei onnistunut.
Olin aivan varma siitä, että äiti oli käyttänyt lukkoon jotakin taikaa, joka esti minua avaamasta ovea. Äiti tahtoi kahlita minut täysin kotiin, tehdä minusta häkkilinnun. Mutta minä en tahtonut sitä. Tahdoin vain vapauteen, pois kodin ahdistavasta ilmapiiristä. Tahdoin Bellan luo, sillä hän oli aina ymmärtänyt minua paremmin kuin kukaan muu.
Kaipasin isosiskoani. Oikeastaan heitä molempia, vaikken ollut koskaan välittänyt Medasta samalla tavoin kuin Bellasta. Meda oli aina ollut minun silmissäni vain kiltti ja huolehtivainen sisko, joka tahtoi kaiken olevan siististi. Ehkä jopa hieman liiankin siististi. Bella taas oli ollut täysi vastakohta, kaikki aina kaaoksessa ja sekaisin. Ja aina pahanteossa. Minä olin vuosia keikkunut siinä heidän välissään, mutta aina kallistunut enempi Bellan puoleen ja seurannut vanhempaa siskoani kaikessa.
Kaikkein suurin oli kuitenkin vapaudenkaipuu.
”Cissy?” äidin ääni havahdutti minut. ”Mitä sinä teet?”
Käännyin hitaasti kyljelleni. Kova lattia painoi kylkiluitani kipeästi, mutten jaksanut välittää siitä. Äiti seisoi varjossa, enkä kyennyt näkemään hänen kasvojaan, mutta äänensävy oli tiukka.
”Päästä minut”, kuiskasin.
”Päästä minne?” äiti tivasi. ”Et kai sinä oikeasti kuvittele meneväsi Bellan luo? Se ei tule kysymykseenkään, Cissy. Sinä pysyt täällä.”
”Minä en halua”, vaikeroin ja tunsin, kuinka kyynel toisensa jälkeen vierähti poskelleni. ”Tahdon pois, en tahdo olla täällä, haluan pois, kauas pois.”
”Ehkä sinun olisi paras mennä nukkumaan”, äiti tokaisi. ”Olet aivan yliväsynyt.”
”Ei!” kiljahdin ja ponkaisin jaloilleni. ”Minä tahdon vain pois täältä! Anna minun mennä! Päästä minut lähtemään! Anna minun tehdä itse päätökseni ja luoda oma elämäni! Avaa tuo ovi ja päästä minut pois!”
”Sitä en tee”, äiti sanoi päättäväisesti. ”Ja sinä menet nyt nukkumaan.”
Purin hermostuneena huultani ja pian tunsinkin veren rautaisen maun suussani. Rintakehäni kohoili kiivaan ja pinnallisen hengityksen tahtiin, katseeni poukkoili äidin ja suljetun oven välillä.
Viimein astuin muutaman askeleen eteenpäin, työnsin äidin sivuun ja juoksin portaat ylös huoneeseeni, jossa retkahdin sängylleni makaamaan. Kyyneleet pusertuivat ulos suljettujen silmäluomieni välistä.
Enkö koskaan, ikinä pääsisi pois täältä? Enkö saisi aloittaa ja elää omaa elämääni? Olisinko ikuinen häkkilintu, jonka äiti kahlitsi pysymään kotona?
**
Oli lämmin kesäilta. Tai pikemminkin yö, sillä kello jo kauan aikaa sitten oli ylittänyt numeron kaksitoista. Aurinko oli hetki sitten laskenut mailleen, keskikesällä se pysytteli taivaalla erittäin pitkään, antoi säteidensä tanssahdella vapaasti ja kurkotella kohti taivaankantta. Yhäkin sen väräjävän punertava kajastus oli näkyvissä horisontissa.
Minä en suostunut enää juurikaan poistumaan huoneestani muuten kuin syömään. En tahtonut kohdata äitiä kasvotusten ja kuunnella hänen jaarittelujaan siitä, kuinka Bella oli pettänyt luottamuksen lähtiessään ja kadotessaan maailmalle. En vain yksinkertaisesti jaksanut. Sekin, että jouduin näkemään häntä aina ruualla, oli liikaa. Silloinkin oli lähellä, etten murtunut täysin. Äiti oli vanginnut minut omaan kotiini, en saanut enää edes käydä ulkona.
Ja öisin ovi oli aina taioin lukittu.
Muutamia päiviä olin miettinyt asiaa päässäni, pyöritellyt sitä joka kantilta ja saanut seurauksena hirveän päänsäryn. Olin painanut jomottavan otsani vasten viileää ikkunalasia ja tajunnut jotakin: ikkunat eivät olleet lukossa, ne saisi helposti auki.
Niinpä nyt istuin huoneeni avoimen ikkunan ääressä, laukku olalla ja valmiina häipymään. En minä enää kotona jaksaisi olla. Olin kirjoittanut Bellalle ja saanut vastauksen aamulla. Hän tulisi minua vastaan ja ottaisi mieluusti luoksensa asumaan. Siinä se taas nähtiin, ei Bella hylkäisi minua, ei. Bella pysyisi minun puolellani.
Kapusin ikkunalaudalle. Hetken aikaa heiluttelin jalkojani viileässä yöilmassa. Tunsin kevyen tuulenvireen, näin, kuinka se tarttui heikosti valkoisen hameeni helmaan. Saatoin haistaa vapauden, tuntea ihollani sen raikkaan kihelmöinnin.
Tumma varjo astui esiin puiden takaa. Se lähestyi hitaasti taloa ja havaitessaan minut istumassa ikkunalaudalla kohotti kätensä hiljaiseen tervehdykseen.
Vedin syvään henkeä, tartuin tikapuiden ylimpään puolaan ja heilautin itseni pois ikkunalta. Hetken aikaa ilmaa poljettuani jalkani tavoittivat tukevan puun ja saatoin aloittaa tieni kohti vapautta.
Siinä samassa seinän vieritse kävi luja tuulenpuuska, joka tarttui ikkunaan ja löi sen kovaäänisesti vasten seinää. Jähmetyin paikoilleni. Sen verran ylhäällä vielä olin, että vain pienen hetken kuluttua kuulin huoneeni oven avautuvan ja arvasin äidin astuneen sisään.
Vilkaisin hätääntyneenä Bellaa alapuolellani. Hän viittoili minua laskeutumaan nopeammin ja tein, kuten hän käski. Jalkani tavoittivat iltakasteisen maanpinnan ja irrotin käteni puolalta, kun äiti ilmestyi ikkunaan. Hetken aikaa hän vilkuili ympärilleen ja näki sitten minut alhaalla.
”Cissy!” äiti huusi.
Jokin kahahti vieressäni, tunsin, kuinka Bella tarttui minua kädestä kiinni ja nykäisi mukaansa. Hän johdatteli minua eteenpäin, mutta minä vain tuijotin ikkunaa, jossa äiti oli ja huusi nimeäni epätoivoisena.
”Et kai ole jo tullut katumapäälle?” Bella tivasi. ”Tule nyt, jos tulet. Ellet sitten tahdo palata.”
”Ei”, totesin. ”Minä en palaa tuonne enää ikinä.”
Käänsin katseeni pois ikkunasta. Minun ei tarvitsisi enää kärsiä sitä ahdistusta, jota olin joutunut kestämään jo monia vuosia, aina siitä saakka, kun Bella oli lähtenyt. Minun oli nyt hyvä olla isosiskoni kanssa.
Enää en kääntynyt katsomaan taakseni, en katunut päätöstäni lainkaan. Minäkin sain viimein tuntea sen ihanan vapauden tunteen, josta olin kuullut vain kuiskaten puhuttavan, josta Bella ja Meda olivat jo saaneet pitkään nauttia ja joka minulla oli vasta alkamassa.
Ei - Maija Vilkkumaa
Onnen keiju, ole hyvä ja lennä,
hyvä ja lennä
Tee sun taiat, et äiti antaa mun mennä,
antaa mun mennä
Mä haluaisin, kun jokainen muu menee,
on meri lämmin ja hiekka kuumenee
Mä tiedän, äidil on minusta huoli,
mutta kurjaa on, jos ulkopuoliseksi jää
Ja äidin silmät on sumeat jo,
hän sanoo maailma on vaarojen karikko
Se sama maailma siskosi vei,
mä sanon viimeisen sanani ja se on ei
Vuodet vierii ja kun talo on raukee
ja äiti on raukee, tytär riuhtoo lukkoo,
mut se ei aukee, ei, se ei aukee
Mikään ei tätä ikävää poista,
hän on kohta jo kuusitoista
ja hän tietää, ettei taiat auta
Hän huutaa: Päästä mut ulos jumalauta
Ja äidin silmät on sumeat jo,
hän sanoo maailma on vaarojen karikko
Se sama maailma siskosi vei,
mä sanon viimeisen sanani ja se on ei
Ja yönä erään heinäkuun
tytär herää, pukeutuu,
ikkunasta lähtee maailman pauhuun
Toisessa huoneessa
äiti suussaan tupakka
nukahtaa ja herää pian kauhuun
Ja hän huutaa, tytärtään huutaa,
mutta tytär on jo kaukana,
lähellä kuuta
Ja äidin silmät on sumeat jo,
hän sanoo maailma on vaarojen karikko
Se sama maailma siskosi vei,
mä sanon viimeisen sanani ja se on ei
