Kirjoittaja: Rascal
Fandom: Merlin
Ikäraja: S
Paritus: tulkinnanvarainen Arthur/Lancelot, Arthur/Merlin..
Genre: drama
Vastuuvapaus: Sarja ja sen hahmot kuuluvat tekijöilleen, en omista mitään, enkä saa tästä tekstistä mitään rahallista hyötyä.
Yhteenveto: Niin tuntematon kuin Lancelot sinulle onkin, hänessä on jotain tuttua ja turvallista. Jotain, mikä saa sinut haluamaan pitää hänet lähelläsi, ja joskus sinä vielä saatkin. Nämä eivät voi olla lopulliset hyvästit.A/N: Real Madrid hävisi, ja lupasin, että jos niin kävisi, sanoisin hetkeksi hyvästit futikselle. Tai ainakin siksi aikaa, että saan kirjoitettua jotain muutakin. Merlin-ficcejä on toistaiseksi surullisen vähän täällä, joten ajattelin omalta osaltani paikata tuota vajetta. Tämä ficci perustuu 1. tuotantokauden viidenteen jaksoon "Lancelot", eikä siis spoilaa mitään, jos sarjaa on tähän saakka seurannut. Niin OTP kuin Merthur onkin, en voinut olla tuntematta tuon jakson jälkeen pientä sympatiaa myös Arthur/Lancelotia kohtaan. Parituksellisuus tässä on tosin hyvin tulkinnanvaraista, mutta joo... Kommentit ilahduttaisivat.
Familiar Stranger
Ei tämän kuulu mennä näin. Tiedät sen sillä hetkellä, kun Lancelot jättää hyvästinsä ja kääntyy lähteäkseen. Hän on ehkä muukalainen, maalaispoika jostain pienestä kylästä, joku, joka ei ole mitään, mutta hänen käytöksensä tekee hänestä jotain enemmän.
Hän on ritari. Camelotin ritari. Minun ritarini.Olet katsonut monia ritarikokelaita ja taistelijoita silmiin, mutta edes vietettyäsi heidän kanssaan enemmän aikaa ja nähtyäsi heidät taistelussa et ole ollut yhtä varma kenestäkään heistä kuin olet Lancelotista. Tuon miehen kuuluu olla rinnallasi, vaikka hänen verenperintönsä ei siihen oikeuttaisikaan.
Isäsi ilme ei kavalla hänen ajatuksiaan, mutta toivot hänen oivaltaneen saman. Lancelot lähti omasta tahdostaan, hän on valmis odottamaan ja taistelemaan tullakseen Camelotin hyväksymäksi, ja jos se ei riitä vakuuttamaan tätä kuningasta, tiedät ainakin yhden lain, jonka tulet muuttamaan hallintokaudellasi. Ja on kuningas Uther Lancelotista mitä mieltä hyvänsä, tämä ei voisi loputtomiin kiistää sitä selvää totuutta, että mies kuuluu Camelotiin. Tästä aiheesta te ette tule väittelemään enää – Lancelotin palatessa seuraavan kerran Camelotiin teet hänestä ritarin.
Koska niin sen kuuluu olla.Tiedät, että Lancelot on tehnyt päätöksensä eikä hän tule sitä kiertämään, mutta et silti voi olla seuraamatta häntä.
”Olen pahoillani, että saatoin Teidät siihen tilanteeseen ja aiheutin kiistaa Teidän ja isänne välille, herrani”, Lancelot sanoo kiristäessään hevosensa satulavyön ja varmistaessaan vielä kerran, että kaikki hänen tavaransa ovat mukana. Niitä ei paljoa ole, mikä jo itsessään kertoo, ettei Lancelot ole Camelotin tai minkään muunkaan kaupungin asukas.
Vielä. Hän on kulkuri, jolla on vielä teitä kuljettavanaan ennen kuin hän löytää perille.
”Kiistelen mielelläni, kun tiedän olevani oikean asian puolella”, huomautat ja pieni hymy käväisee tumman miehen huulilla.
Niin mielissään niin pienestä lohdutuksesta. Sinun huulillasi ei ole virneen häivähdystäkään. ”En haluaisi nähdä sinun lähtevän, Lancelot.”
Hän on saanut kaiken valmiiksi ja pysähtyy vielä hetkeksi seisomaan hevosensa vierelle pidellen ohjaksista. Veisi vain muutaman hetken, kun hän olisi noussut satulaan, kääntänyt ratsunsa ja kadonnut Camelotin porteista määrittelemättömäksi ajaksi. ”Kiitän kaikesta, mitä olette tehneet hyväkseni. Minäkään en ole erityisen innokas lähtemään, mutta ainakaan en poistu häntä koipien välissä. Aika ei vain ollut vielä oikea minulle jäädä tänne.”
”Mutta sinä kuulut tänne, ja tiedät sen itsekin”, toteat hiljaa seuraten katseellasi, miten Lancelot asettaa jalkansa jalustimeen ja heilauttaa itsensä satulaan. Hän on ehkä oikeassa, että aika ei ollut vielä oikea, mutta silti et voi olla tuntematta pientä pettymystä ja kapinoinnin halua. Lancelotin hymy on kirkas hänen kohdatessaan katseesi.
”Ehkä seuraavalla kerralla tavatessamme olen valmis liittymään joukkoihinne, herra.” Hän sanoo sen kunnioittavasti ja nöyrästi kuin ritarin kuuluu, mutta tunnistat sanoissa sekä lupauksen että vetoomuksen. ”Lähden nyt, että se seuraava kerta voi joskus tulla ja voin palata Camelotiin. Oli ilo tavata Teidät, prinssi Arthur.”
”En toivota onnea, koska tiedän, että selviydyt ilmankin. Hyvästi toistaiseksi,
sir Lancelot.”
”Hyvästi.” Lancelot kumartaa päätään vielä viimeisen kerran, tehden sen vilpittömämmin ja sydämellisemmin kuin yksikään ritareistasi. ”Herra... Sanokaa hyvästini myös Merlinille. Hän on todella ainutlaatuinen palvelija.”
Kukaan ei koskaan
käske,
kehota tai edes
pyydä kuninkaallisia tekemään mitään, joten et reagoi miehen viimeisiin sanoihin, vaikka tiedätkin välittäväsi tämän hyvästit palvelijallesi. Se on jälleen niitä hetkiä, kun tiedät varmasti, että Lancelotin paikka on luonasi. Hän on enemmän kuin edes ritari.
Lancelot katoaa näköpiiristäsi nopeasti, ensin rakennuksen taakse ja sitten kavioiden äänikin lakkaa kuulumasta. Et nähnyt hänen tuloaan muutamaa päivää aiemmin, et kiinnittänyt häneen suurempaa huomiota ennen kuin hän päihitti sinut taistelussa. Kaikki se, mitä luulit tietäväsi hänestä, osoittautui juonitteluksi. Sinä et voi tosissasi väittää tuntevasi häntä, mutta silti sinusta tuntuu kuin olisit sanonut juuri hyvästit jollekulle tärkeälle ihmiselle. Niin tuntematon kuin Lancelot sinulle onkin, hänessä on jotain tuttua ja turvallista. Jotain, mikä saa sinut haluamaan pitää hänet lähelläsi, ja joskus sinä vielä saatkin. Nämä eivät voi olla lopulliset hyvästit. Jotenkin sinusta tuntuu, että teidän oli tarkoitus kohdata – ja että tapaatte vielä uudelleen.
Et ole yllättynyt siitä, että Merlin on hiipinyt vierellesi. Ehkä hän katseli teitä koko ajan ja salakuunteli kauempana, hänellä tuntuu olevan taipumusta siihen. Hän on ristinyt kätensä rinnalleen ja katselee suuntaan, jonne Lancelot hävisi vain hetkeä aiemmin. ”Et olisi saanut taivuteltua häntä jäämään. Hän pysyy päätöstensä takana.”
”En yrittänytkään”, vastaat ja kohotat kulmiasi palvelijasi mietteliäälle ilmeelle. ”Ikävöit häntä jo?”
”Mitä? - - En! Tai siis... En!” Merlinin silmät ovat rävähtäneet suuriksi hänen tarkkaillessaan sinua yrittäen lukea kasvoiltasi, minkä sävyinen kysymyksesi on, kiusaatko häntä vai oletko tosissasi. Virnistät tietävästi ja lasket kätesi pojan olkapäälle.
”Älä yritä, hän pyysi sanomaan sinulle hyvästit ja kehui sinua 'todella ainutlaatuiseksi'... Oikeasti, mitä te kaksi touhusitte yhdessä?” kiusoittelet ja hymyilet nähdessäsi kiusaantuneen ilmeen Merlinin kasvoilla hänen yrittäessään kuumeisesti keksiä nasevan vastalauseen, jolla saisi laitettua pisteen epäilyksillesi.
”Hei, älä edes aloita! Hän taitaa olla sitä paitsi ihastunut Gweniin!”
”Hän ei pyytänyt sanomaan Gwenille yhtään mitään”, jatkat epäilemistäsi ihan vain piinataksesi Merliniä. Sinusta on hauska saada hänet kiemurtelemaan härnäämiselläsi, mutta on kiusoitteluusi toinenkin syy. Lancelot ei ole aivan ainutlaatuinen tavassaan puhua kuninkaalliselle, Merlinistä löytyy samaa sisua ja uhmakkuutta.
Juuri nyt tuntuu helpotukselta huomata, että joku on vielä rinnallasi. Joku, joka niin ikään on enemmän kuin pelkkä palvelija sinulle.
~*~*~
