Pimeys maailman nieli | S, one-shot

[Furoxrea]

Nimi: Pimeys maailman nieli
Kirjoittaja: Furoxrea
Ikäraja: S
Varoitukset: Ei varsinaisesti mitään (tunnelma vain on vähän synkähkö)
Yhteenveto: Miltä katastrofi näyttää ketun silmin?
A/N: Olen kadottanut intoni kirjoittamiseen… Ärrin murrin. Todella inhottavaa. Ideoita kyllä piisaa, mutta kirjoittaminen on hitsin vaikeaa.
Mutta, mutta… Inspiksen tähän sain kipaleesta Darkness Over World.
Osallistuu Eläinten silmin-haasteeseen.


Pimeys maailman nieli

Tavallisesti siihen aikaan vuorokaudesta aurinko pilkistelisi horisontin takaa luoden lämpöistä valoaan alas maailmaan ja aamun ensisäteet tanssisivat ketun punaruskealla turkilla, saaden sen kiiltelemään kauniisti. Nyt asiat olivat toisin. Auringon kultainen valo oli ehtinyt vain hipaista uinuvaa maailmaa, kun nämä ensisäteet jo kuolivat. Kettu, joka kiipesi kalliolle jokaisena aamuna vastaanottaakseen aamunkoin, seurasi hämmästyneenä taivaan outoja tapahtumia. Taivasta hallitsivat aurinko ja kuu, niiden rinnalla tähdet ja pilvet. Aamuisin kuu väistyi auringon tieltä, iltaisin aurinko kuun tieltä. Niin sen kuului mennä, niin asiat olivat olleet aikojen alusta asti. Mutta nyt… Nyt taivaan hallitsijoita uhkasi tunkeutuja.

Kuono kohti korkeuksia suunnattuna kettu katseli, kuinka maailma muuttui hiljalleen harmaaksi. Mietteliäänä repo heilautteli pörröistä häntäänsä puolelta toiselle verkkaiseen tahtiin, taivaan yhä tummetessa. Ankea harmaus levisi halki taivaankannen, nielaisten pilvetkin tieltään. Edetessään se muuttui yhä vain synkemmän sävyiseksi. Jos kettu olisi moisesta välittänyt, se olisi luullut, että maailman ylle levittäytyvä tumma huopa nielaisi taivaankappaleiden mukana myös kaiken onnen, niin masentava näky tuo oli. Nyt repolainen vain ihmetteli, mitä oikeastaan oli tekeillään. Ei voinut olla kyse siitä, että kuu olisi kateellinen auringolle ja yritti siksi kaapata taivaan valtiuden itselleen. Silloinhan koittaisi yö, mitä tämä ei todellakaan ollut. Oli liian pimeää, liian ankeaa. Vähitellen taivas muuttui harmaasta mustaksi.

Melkein kuin valtava peto olisi ahmaissut maailman sisuksiinsa. Sitä tämä alati tummuva pimeys ketusta muistutti. Mutta siitä huolimatta, että kaikki vain pimeni ja pimeni entisestään, pörröhäntää ei pelottanut. Sen vaistot kertoivat, milloin sen kuului pelätä, eikä nyt ollut tarvetta moiselle. Ehkei tämä pimeys ollut niin paha asia kuin miltä näytti. Tai sitten se oli väistämätön katastrofi, jolle ei voinut muuta kuin antaa sen tapahtua, eihän paniikki mitään hyödyttäisi. Kettu tiesi kuulemiensa tarinoiden perusteella, että kaaoksesta kaikki oli saanut alkunsa. Kenties kaikki myös päättyisi siihen.

Niin tai näin, mikä tämä outo ilmiö ikinä olikaan, niin kuului käydä. Eihän se muuten tapahtuisi juuri nyt. Ei auttanut kuin hyväksyä se. Ketulle se ei ollut vaikeaa. Mutta kuinka moni muu suhtautuisi tilanteeseen yhtä tyynesti? Mitkä muut olennot ylipäätään katselivat parhaillaan tätä pimeyden leviämistä? Monet olivat yhä unten mailla odottaen auringon herättävän heidät. Mikäli lähimain ketään oli jalkeilla, nämä pysyivät vaiti. Tällainen hiljaisuus oli oikeastaan melko kummallista. Kettu höristi korviaan, kuunnellen oikein tarkasti. Se yritti kuulla pienimmänkin äänen, oli se sitten ohi lentävän hyönteisen surina, linnun siivenisku tai tuulen hiljainen humina. Äänettömyys kuitenkin tuntui valtaavan maailmaa käsi kädessä pimeyden kanssa. Eläin keikautti aavistuksen verran päätään oikealle. Nyt kun se tarkemmin asiaan kiinnitti huomiota, eipä tuntunut heikonlainenkaan tuulenvire olevan liikkeellä. Yleensä joku leikkimielinen puuska oli ollut ketun seurassa aamunkoin aikaan. Taisivatpa tuuletkin olla seisahtuneet. Tai sitten pimeys oli hotkaissut nekin taivaankappaleiden mukana.

Repolainen haukotteli äänettömästi. Eläin katsahti sysimustalle taivaalle vielä kerran ennen kuin käpertyi kerälle, ummistaen sitten silmänsä. Se asetteli pörröisen häntänsä kuononsa päälle ja huokaisi. Ennen uneen vaipumistaan se pohti, mahtaisiko enää koskaan herätä.

[Mikaela]

Mun on jo niin pitkään pitänyt lukea ja kommentoida tämä, että lähes unohdin päättäneeni sen tehdä, mutta luojan kiitos päätin kuitenkin vihdoin lukea tämän. Koska tää oli ihan loistava.

Yksinkertasesti rrrakastan tämmösiä söpöjä hienoja upeita vähän angstisia kirjoituksia. Ja ketun kaikki menee niin kuin menee -asenne oli ihan mainiosti kirjoitettu. Että tää maailma olisi helpompi eläimelle jättää taakseen kuin ihmiselle, kun ei tarvitse ajatella että miten sen saisi pysäytettyä kun tietää kuitenkin ettei sille mitään mahda ja sellasella hienolla yksinkertasellla tavalla alistuu kohtaloonsa. Mun mielestä etenkin se oli tosi hienosti kirjoitettu tässä.

Ketun huomiot siitä, miten kaikki ei mennytkään kuten tavallisesti, oli yksiä varmaan hienoimmista kohdista tässä. Kun on jo tottunut siihen että kaikki menee aina joka päivä samalla tavalla, että nyt tapahtuu sitä ja hetken päästä tapahtuu tuota, kiinnittää väkisinkin huomiota siihen, kun kaikki ei menekään niin kuin pitäisi. Rakastan noita kuvauksia siitä, miten tuuletkin oli näemmä sitten seisahtuneet, miten pimeys leviää taivaalla.

Viimeinen lause oli jo omalla tavallaan samalla hienosti sekä levollinen ja rauhallinen että myös jotenkin pysäyttävä niin, että siinä vaiheessa sitten viimeistään tajusi, että nyt on ihan tosi kyseessä. Ja silti se, miten kettukin onnistui suhtautumaan asiaan niin rauhallisesti ja tyynesti, että aina käy niin kuin käy, oli jotenkin, en tiedä, lohdullinen. Että kun asioihin ei kuitenkaan pysty vaikuttamaan, niin mitäs sitä panikoimaan, taivaassa nähdään tai ollaan näkemättä siis.

Yhen typon löysin kun oikein tarkasti katsoin:
...auringon herättävä... -> herättävän
Ja enempää en sitten löytänytkään, että tää oli sitten jo ihan kirjoitusasultaankin tosi hienosti ja taitavasti tehty.

Hei nyt mulla on ihan tyhmä olo kun en saanut sanottua mitään kritiikkiä tässä Noh, joka tapauksessa: tykkäsin paljon - itse asiassa ihan mielettömästi - olisin voinut lukeaa tällasta vielä kakskymmentä sivua lisää ja olet tosi hyvä kirjoittamaan. Kiitos.

[Furoxrea]

Anteeksih, sain vasta nyt aikaseks vastata tähän!

Mua hämmästyttää, kuinka joku pystyykin kommentoimaan tätä noin pitkästi  Ja vieläpä noin paljon kehuja.... Ei juma. Mä urpo kun en itse osaa pitää tätä hyvänä. (Rima liian korkealla, hm?) Mutta ei siinä mittään, mukavaa, että maittoi~

Kiitos huomautuksesta, mokoma oli onnistunut livahtamaan silmieni ohi kerta toisensa jälkeen  (Ei siihen kyllä paljoa vaadita...)

Heh, eipä tuo kritiikin puute mittään haittaa. Kommenttisi on enemmän kuin kelvollinen   
Kiitokset myös sulle, Primrose. Juuri tällaiset kommentit saa mut tuntemaan, että mäkin osaan jotain. Son mahti fiilis se~
Vielä kerran kiitos, että vaivauduit tuhlaamaan aikaasi tähän ja raapustamaan tuon upean kommentin 

[Odo]

Et taida enää olla paikalla, mutta jos olet toisella nickillä tai palaat takaisin ajattelin siltä varalta jättää ihan kommentinkin! Ja nostaa tämän samalla etusivulle, sillä tämä kyllä ansaitsee huomiota! Etsin itselleni luettavaksi ficciä, jossa on eläin päähenkilönä (tai ylipäätään jokin muu kuin ihminen) ja oi että mikä löytö!

Lähdin tutkimaan tätä oikeastaan ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia, enkä otsikollekaan uhrannut paljoakaan ajatuksia. En osannut oikeastaan odottaa mitään tällaista ja pidin tästä aivan valtavasti. Se, että maailmanloppua tai jotain sen kaltaista kuvataan on aina jännittävää lukea, mutta parhainta tässä oli perspektiivi. Siis eipä olisi itselle tullut mieleenkään tällaiseen tekstiin kettu- tai muukaan eläinnäkökulma! Kaikenlisäksi eläimen kuvailussa oli onnistuttu todella hyvin. Tietynlainen välinpitämättömyys, mutta uteliaisuus sopi tähän todella hyvin ja nautin siitä, miten ketun maailmankuvaa tuotiin esille sekä aisteja. Tekstistä pystyi selkeästi näkemään, että näkökulma oli muun kuin ihmisen, että kyseessä nimenomaan oli eläin.

Kaikinpuolin siis todella antoisa teksti! Pituuskin oli juuri sopiva ja kaikkea, en oikein edes tiedä, mitä sanoa. Kiitän kuitenkin, että olet tämän jättänyt Finiin, vaikka oletkin lähtenyt! Oli ihana. <3