Author: Minä, Vida
Pairing: Merlin/Arthur
Rating: S
//zachy lisäsi ikärajan otsikkoonFandom: Merlin (BBC:n TV-sarja)
-jjb lisäsi fandomin otsikkoonGenre: Drama, pieni romance & pieni angst, one-shot
Disclaimer: En omista telkkarisarjaa enkä siis sen henkilöitäkään. Juonen (jos tässä sellaista pahemmin on) on oma mieleni kehitellyt. Otsikko on Hannele Huovin
Metsän koulu -nimisestä runosta.
Summary: Kaukana ylhäällä puiden latvat kaartuvat toisiaan kohti kuin kuiskiakseen salaisuuksia, joita sankan aluskasvillisuuden seassa tarpovat maan matoset eivät ole arvoisia kuulemaan.A/N: Merlin on vienyt mut mennessään... Muutaman kuukauden kestänyt upea writer's blockini päättyi vihdoinkin ainakin osittain tämän tekstin ansiosta. Satuin näkemään viime yönä unta tässä kuvatusta tapahtumasta, enkä sitten voinut kuin yrittää vangita sen jotenkin sanoiksi. :--D Kiitän alitajuntaani, joka ainakin hetkeksi vähensi syyllisyydentunnetta siitä, etten mitään tunnu saavan kirjoitettua. ^^
Joku taisi haastetopicissa huudella Merlin-ficcien perään, joten olkoon tässä minun panokseni. Kaikki muutkin nyt vaan reippaasti kirjoittelemaan tästä hienosta fandomista! Osallistun tällä tekstillä Perspektiiviä parittamiseen –haasteeseen Angst-parituksella, Hieman tuntemattomampia fandomeita –haasteeseen sekä Multifandom-haasteeseen
(jos vielä hyväksyvät tämän deadlinesta 23 päivän myöhästymisen jälkeen -.-).
Koko metsä opettaa poluillansa kulkijaa
Merlin puuhailee syttymään suostumattoman nuotion ympärillä, koettaa kepeillä tökkimällä saada siihen edes jotain eloa. Ellei tuli roihahtaisi pian hehkuviksi kukiksi risujen keskelle, heistä ei olisi yön jälkeen jäljellä kuin lauma ihmisen muotoisia jääpuikkoja. Jostain syystä, jostain kumman syystä vain, Merlinillä on sellainen tuntuma takaraivossaan, ettei kuningas Uther kauheasti arvostaisi poikansa sinisenä näkemistä. Siispä olisi paras saada nuotio oikealle tolalleen, ennen kuin Arthur palaisi leiriin ritareineen.
Yleensä nuori velho on suurin piirtein perillä siitä, mitä tapahtuu. Hän tietää, kuka valtakuntaa milloinkin uhkaa; tietää, mitä taikoja käyttää ihmisten auttamiseen näiden sitä huomaamatta; tietää jopa senkin, mihin aikaan aamusta kruununprinssi haluaa hevosensa hoidettavan. Nyt hänellä on hieman epämiellyttävän tietämätön olo: kaikki kävi niin äkkiä. Arthur nappasi hänet lähes kirjaimellisesti niskavilloista mukaansa, kun hän vain istuskeli viattomasti huoneessaan lukemassa, käski hänen noutaa ritarit ja huoltaa näiden hevoset. Sitten he olivatkin jo laukanneet täyttä vauhtia kohti… metsää. Metsää. Ja sen enempää ei Arthur häntä matkan päämäärästä vaivautunut informoimaan.
Ei sillä, etteikö hän mieluummin olisi juuri tässä metsässä kuin jossain luultavasti hengenvaarallisessa paikassa, johon he – Arthurin rauhaa ja hiljaisuutta rakastavan luonteen tietäen – ovat takuulla menossa. Tämä metsä sentään hengittää, hengittää kosteaa, luonnonvihreää ilmaa, jonka ansiosta tulikaan ei ota syttyäkseen. Kaukana ylhäällä puiden latvat kaartuvat toisiaan kohti kuin kuiskiakseen salaisuuksia, joita sankan aluskasvillisuuden seassa tarpovat maan matoset eivät ole arvoisia kuulemaan. Lehdet peittävät taivaan näkyvistä. On vain vihreää, vihreää silmänkantamattomiin. Jylhiä puunrunkoja ja auringon hennosti kultaama vehreys niiden välissä.
Liekit leimahtavat, lämpö tulvii Merlinin käsille saaden veren kiertämään niissä viimein kunnolla. Nyt hän ehkä voisi saada kengänpohjansakin kuivatettua…
Kauaa hän ei kuitenkaan ehdi jalkojaan tulta kohti ojennella, kun hänen olkapäähänsä koputetaan.
”Väistähän”, Arthurin ääni komentaa tuttuun, käskevään tyyliin. Merlin siirtyy saman tien suosiolla jäämättä odottelemaan perusteluita. Arthur ei perustele.
”Palasit näköjään jo”, hän toteaa noustessaan ylös läpimäriltä sammalilta, joilla on nuotiota tehdessään istunut. ”Missä kävitte?”
”Syvemmällä metsässä.” Arthur oikaisee itsensä selälleen sammalille, ritarit asettuvat nuotion ympärille kuin pyöreään pöytään konsanaan. ”Turha reissu. Ei jälkeäkään niistä paholaisista.”
Merlin nyökkää hilliten vaivoin silmien pyöräytyksen. Juuri niin Arthurin tapaista; olettaa, että kaikki tietävät automaattisesti sen, mitä hänkin, ja toimivat sen mukaan. Selvä, he ovat olleet jahtaamassa jotain ”paholaisia”. Merlin päättää hyväksyä sen, ettei tiedä, missä mennään. Olisi turha suututtaa Arthuria kyselemällä tämän mielestä typeriä.
”Menen etsimään teille jotain syötävää.”
”Mene. Ja etsikin jotain hyvää!” prinssi huikkaa hymyillen hienointa käskytyshymyään. Se kuitenkin katoaa pian. ”Miksi ihmeessä sinä istuit tässä, oletko ihan hölmö? Tässähän on ihan märkää!”
* * *
Kun ilta pimenee, lehvät eivät enää maalaudu auringonsäteistä kauniiksi, ne roikkuvat nyt joka puolella yöstä masentuneina. Entinen vaaleus vaihtuu tummaksi, kirkas synkäksi, eikä hiljaa hiipuvan nuotion ympäristöä lukuun ottamatta missään näy enää muuta kuin mustaa. Teltat on pystytetty, ritarit vetäytyneet lopen uupuneina nukkumaan. Hiiskaukset ovat harvassa, edes metsän yöeläimet eivät ääntele.
Matkalle mukaan häthätää pakatuista tarpeista kyhätyn iltapalan jälkiä korjaileva Merlin yllättyy hieman nähdessään Arthurin vielä istuvan kytevän tulen äärellä. Tämän kannattaisi jo olla näkemässä unia, huomenna olisi varmasti edessä erityisen pitkä päivä. Jos Merlin ei olisi mukana palvelijan roolissa, pakotettuna huolehtimaan asiat kuntoon, hän olisi voinut mennä nukkumaan vapaaehtoisesti vaikka jo ennen iltapalaa. Sen verran rääkkäystä Arthurin kuninkaalliset retket normaalisti ovat.
Mutta siinä tuleva kuningas vain istuu, nojaten toiseen käteensä, lepuuttaen toista jalkansa päällä. Punertava valo kajastaa hänen takaansa saaden hänet hohtamaan, hän näyttää juuri niin hallitsijalta kuin vain joku pystyy näyttämään. Joskus hän on enemmän kuningas kuin isänsä. Uther tekee päätökset, Arthur tekisi ne oikeudenmukaisemmin. Merlin ei voi olla henkäisemättä hiljaa. Kohtalo on johdattanut heidät yhteen ja saanut hänet kiintymään lujasti nuoreen mieheen, joka yhtä aikaa on hänen suojattinsa ja päämiehensä. Tämä saattaa vaikuttaa kopealta ja määräilevältä, sydän sykkii kuitenkin lähes puhdasta kultaa.
Huolimatta hentoisuudestaan henkäys huomataan silti.
”Merlin, vieläkö sinä olet hereillä?” Arthur ei vilkaisekaan häneen päin, kolikon kaksi puolta kai tunnistavat toisensa ilman katsekontaktiakin.
”Vielä”, Merlin myöntää astellessaan toisen miehen luokse. ”Te sotkitte sen verran, että minulla riittää vielä siivottavaa.”
Nyt Arthur katsoo häntä, heittää hänelle olkansa yli vähän anteeksipyytävään vivahtavan hymyn. ”Auttaisin sinua, ellei olisi pelkoa siitä, että joku ritareista heräisi ja huomaisi sen.”
Merlin virnistää hänelle. Joskus Arthur osaa jopa olla niin mukava, etteivät heidän kovin erilaiset syntyperänsä niin erilaisilta tunnukaan. Elämä on se, miksi sen tekee, ei syntymässä koodattuja sääntöjä.
”Hieroisitko hartioitani? Se järjettömän pitkä ratsastus ei ollut oikein hyväksi.”
Konditionaali yllättää Merlinin niin täysin, että hetken hän vain tuijottaa toista silmiin oikein mitään näkemättä. Sanat sisäistäessään hän laskee kätensä heti leveille hartioille edessään. Arthur saattaa olla hyvällä tuulella, jopa pyytää vaatimisen sijasta, mutta koskaan ei voinut olla varma, miten kauan sitä kestäisi.
Lihakset piirtyvät hänen sormiensa alle, ne ovat vahvat ja sileät, koko nuoruuden kestäneen harjoittelun tulos. Nyt ne kaikesta voimakkuudestaan huolimatta ovat kipeytyneet, sen näkee siitä, kuinka Arthur värähtää Merlinin kosketuksen alla ja puree huultaan, kun luulee, ettei hän huomaa.
”Olet jumissa”, velho hymähtää painellessaan olkapäitä, yläselkää, niskaa. Hän muistaa lukeneensa yksinkertaisesta pienestä taiasta, joka rentouttaisi lihakset sekunnissa. Riski paljastua on kuitenkin liian suuri.
Sitä paitsi, hän huomaa ajatuksen karkaavan päästään,
sittenhän kaikki olisi hetkessä ohi.Mikä
kaikki?”Siispä sinun pitää saada jumit pois”, Arthur havahduttaa hänet mietteistään lausahduksellaan. ”Minun pitää olla huomenna kunnossa, on johdettava…” Virke häipyy, Merlin vilkaisee prinssin harteita kuin tarkistaakseen, kykenisikö niille kasatun painon näkemään.
”Ehkä sinulla on liikaa vastuuta.” Merlin ei voi uskoa sanovansa tätä, mutta sanoo sen silti. Solakat kädet siirtyvät hieromaan olkavarsia. ”Ehkäpä sinä olet jumissa ihan vain siksi, että joudut huolehtimaan liian monista asioista.”
Hän puoliksi odottaa näsäviisasta sivallusta, joka pakottaisi hänet pitämään suunsa kiinni. Sitä ei tule, tosin Arthurin lihakset tuntuvat kiristelevän aavistuksen verran hänen punaisen paitansa alla. Ne eivät kuitenkaan ääntele, joten hiljaisuus jää, se jää roikkumaan. Sitten jossain humiseva tuuli vie sen mennessään jättäen jäljelle tyhjiön, jonka vaimeat sanat täyttävät.
”Tiedän, mitä isäni ajattelee taikuudesta, mutta jos, jos vain olisi jokin loitsu, jolla kaikki valtakunnan ongelmat saisi poistettua…” Haikeat silmät katselevat nuotiota, kipinät varmasti heijastuisivat niistä Merlininkin silmiin, jos hän vain näkisi ne Arthurin takaraivon läpi. ”Jos sellainen loitsu olisi, olisin täysin valmis käyttämään sitä. Etsisin velhon ja…”
Ja-sana jää viimeiseksi Arthurin huomion kiinnittyessä kokonaan käsivarsiin, jotka varovaisesti kietoutuvat hänen ympärilleen, ja tummaan päähän, joka painautuu hänen olalleen luoden kontrastin valossa kiiltäville vaaleille hiuksille. Ele on uskalias, paljonpuhuva.
”Sellainen loitsu saattaa hyvinkin olla olemassa”, Merlin kuiskaa pystymättä peittämään tärinää äänestään. ”Eikä velhokaan ehkä olisi kovin kaukana, jos tietäisi, että sinä hyväksyisit hänet.”
Pimeys nielee valoa taas muutaman tuuman lisää pidentäen varjoja kahden valveilla olijan vieretysten nuotion kuolinkamppailua seuraavilla kasvoilla. Toiset kasvot, ne kuninkaalliset, kääntyvät kuitenkin toisia kohti. Merlin näkee niillä eksyneen miehen ilmeen, ilmeen joka kertoo Arthurin kerrankin olevan se, joka ei tiedä, mitä on tapahtumassa.
Matka harhailevan katseen ja liikuttuneen katseen välillä on niin mitätön, ettei vaadi paljoa voimia lyhentää se olemattomiin. Silmät sulkeutuvat, huulet hipaisevat arasti toisiaan, vartalot liikahtavat lähemmäs toisiaan. Tulen viimeisetkin säkenet sammuvat.
Kun kokeilun hetki on ohi, on mahdollista enää vain heikosti hahmottaa toisen ääriviivat. Kasvonpiirteet eivät näy, periaatteessa kukaan ei tunnistaisi heitä mustuudesta. Se antaa turvan yrittää uudelleen. Molempien mielissä myllertävät miljoonat eri asiat, Merlin uhraa tovin aikaa syyllisyydentunteelle. Ei takuulla oikein, ei suvaittavaa, roviolla poltto todennäköisempää kuin noidaksi paljastuneelle. Silti irtautuminen, poisvetäytyminen tuntuisi pahemmalta rangaistukselta. Koskaan ennen he eivät ole olleet tasavertaisempia, eivät koskaan lähempänä toisiaan. Toisen sylissä tuntuu kuin yksi plus yksi olisikin lopulta vain yksi.
Yhtäkkiä nuotiosta lennähtää kipuna ilmaan kuin varoituksen sanana. Se paljastaa totuuden, työntää yön vaarattoman vaipan syrjään. Ilmaa halkoo rätinä niin liekkipurkauksesta kuin järkytykseen keskeytyneestä hellyydenhetkestäkin. Jos joku olisi ulkona teltastaan, hän näkisi tapahtuvan, eikä siitä voisi vetää kuin tietynlaisia johtopäätöksiä.
Ajatus näyttää saavuttaneen Arthurin, sillä hän loikkaa pystyyn perin juurin säikähtäneen näköisenä ja harppoo kauemmas kuin koettaen paeta kannoillaan hiipivää, syyttävää haamua. Merlin menettää hänet todellisuudelle, maailmalle. Lämpö kaikkoaa yhtä nopeasti kuin sen aiheuttanut yhteyskin.
Kolikkoa saattoi heitellä julmasti, yhteenlaskuista tulla tuloksiksi vain erillisiä lukuja ja fakta peitota fantasian. Elämä olisi pilkulleen vain sitä, miksi se on alun perin kaavailtukin.
Eikä kohtalo johda kiintymykseen vaan mielensisäiseen kadotukseen.
Vida
