Jeeves&Wooster, Jeeves ja lyhyet mekot, korkeat korot ja savukeholkit (K-11)

[jossujb]

Alaotsikko: Jeeves & Wooster, Jeeves/Fem!Bertie Wooster, genderswich, 10/10 VALMIS

Nimi: Jeeves ja lyhyet mekot, korkeat korot ja savukeholkit
Kirjoittaja: jossujb eli meikäläinen
Fandom: Jeeves and Wooster (eli Kyllä Jeeves hoitaa)
Genre: Genderswich, eli sukupuolen vaihtamista, draamaa, romatiikkaa ja sellaista. AU.
Ikäraja: K-11
Paritus: Tyttö!Bertie/Jeeves, ja liuta sekaannuksia ja väärinkäsityksiä.

Yhteenveto: Olosuhteiden pakosta Reginald Jeeves ei voi muuta kuin ottaa vastaan hovimestarin työn Brinkley Courtissa. Työssäkin olisi yksinkin tekemistä, mutta työnantajan sukulaistytön Betty Woosterin sotkujen selvittäminen aiheuttaa enemmän kuin vain päänvaivaa.

Vastuuvapaus: Minullehan ei taas kuulu mitään, vaan rakas P.G. Wodehouse keksi hahmot ja minä en saa kirjoittelusta muuta kuin mielihyvää.

A/N: Niin siis, minä tässä kauniina päivänä hoksasin, että genderbendia/swichiä ei ihan liikaa tässä fandomissa ole päässyt olemaan. Deviantartissa juteltuani samanmielisten ihmisten kanssa päätin nyt pistää idean ficin muotoon.




Jeeves ja lyhyet mekot, korkeat korot ja savukeholkit


Lähes kuukauden päivät Reginald Jeeves, mies omaa luokkaansa, oli etsinyt työtä. Palvelijan maineelle ei kuitenkaan tee hyvää joutua irtisanotuksi, oli syy kuinka itsestä riippumaton tahansa. Jeevesin ansioluettelossa ei nimittäin ollut pienintäkään kuprua ja suositukset olivat useista kotitalouksista moninkertaisesti ylistäviä, mutta silti työtä ei tahtonut löytyä. Ikäväksi palvelusväen katkerana kalkkina oli hyväksyä, ettei ylistys siivitä pidemmälle kuin edelliseen herraan ja maineensa tahrannut isäntä väkipakollakin likasi alaistensakin kunnian huolimatta siitä, ettei nykyaikainen herramies toki pidä piikoja ja renkejään henkilökohtaisena omaisuutenaan.

Kuka tahansa mies tai nainen, joka koskaan oli saanut tilaisuuden vaihtaa vaikka vain muutaman sanan herra Jeevesin kanssa ,voisi todistaa, ettei älykkäämpää ja tarkkasanaisempaa miestä voinut löytää mistään koko Yhdistyneestä Kuningaskunnasta. Lisäksi hän oli piiruntarkka työssään, eikä jättänyt mitään puolitiehen, oli kyse sitten aamiaisen valmistuksesta, housujen prässäämisestä tai jostakin huomattavasti kotitaloustöitä vakavammasta asiasta.

Suureksi murheeksi kuitenkin Jeevesin edellinen isäntä, herra Fairwell, oli joutunut pahasti lehdistön hampaisiin syistä, joita ei hyvän herrasmiehen sovi toistaa. Jeeves ei hetkeäkään uskonut ettäkö vanhemmanpuoleinen, kiltiksi kuvailtu herra Fairwell olisi oikeasti syyllistynyt kaikkeen siihen mistä keltainen lehdistö jaksoi päiväkausia huutaa ja kiinnittää poliisikin huomion – oli kuitenkin ikävää, ettei Jeeves ollut saanut moisessa häslingissä aikaa erota itse, vaan hän oli eräänä aamuna kesken solmioiden silittämisen saanut kuulla keittäjättären kautta saaneensa lähtöpässit.

Se oli ollut Jeevesille kova kolahdus itsetunnolle. Oli ensinnäkin huomattavan tahditonta, ettei herra Fairwell kunnioittanutkaan häntä sen vertaa, että olisi tunnolliselle miespalvelijalleen ilmoittanut viestinsä kasvoista kasvoihin, vaikka se olisi ollut kuinka pieni ele. Huolimatta hyvistä suosituksista potkujen punainen merkintä painoi vaakakupissa suuresti. Sitä paitsi, kuka nyt haluaisi palkata skandaalinkäryisestä talosta itselleen alaisen? Ei toki, eikä siinä Jeevesin neuvokkuudesta ollut liiemmin apua.

Viimeisen kuukauden Jeeves oli enemmän tai vähemmän asunut Junior Ganymede-klubin yläkerrassa. Baarimikko oli hänelle palveluksen tai toisenkin velkaa ja suostui majoittamaan työtöntä ja vähissä varoissa olevaa miestä toistaiseksi. Ganymeden vuosikirjasta hän oli selannut liudan potentiaalisia työnantajia, mutta vailla onnea.

”Hoi, Regggie!” tervehti baarimikko huomattuaan Jeevesin laskeutuvan alas yläkerrasta saliin. Mies oli aina yhtä huoliteltu mustassa puvuntakissaan ja liituraitahousuissaan, mutta silmien ympärille oli kasaantunut huolesta tummat aluset, jotka saivat Jeevesin näyttämään paljon tavallista vanhemmalta ja raskaammalta, kuin hänen yllään olisi leijunut ukkospilvi.

”Hyvä mies, istu alas, näytät nuutuneelta. Kaadanko lasillisen?”
Jeeves pudisti päätään, mutta istuutui kuitenkin baarijakkaralle pöydän ääreen. Valaistus oli himmeä, aurinko ei ollut vielä kunnolla noussut yövuoteeltaan.
”Ei kiitos, hyvä... Alan”, Jeeves tervehti aivan näkymättömän pienesti sisäänpäin irvistäen. Näissä olosuhteissa ehkä ”Alan” ja ”Reggie” olivat käypiä, mutta oli kulunut jo hyvästi yli kymmenen vuotta siitä kun viimeksi Jeevesiä oli niin huolimattomasti kutsuttu ristimänimellä, eikä se kuulostanut hänen korviinsa oikealta. Enemmänkin se alleviivasi tilanteen surkeutta, sillä laiskana jököttävään vuosikirjaan ei ollut tänäänkään tullut yhtään uutta yhteydenottopyyntöä, uutta puhelinnumeroa, tai edes yhtä uutta nimeä.

”Hush, tyhjänpäiväisyyksiä”, Alan tuhahti ja kaatoi melkoisen reilun tuuman väkevää konjakkia jäineen paksupohjaiseen lasiin välittämättä Jeevesin sentin kohoavasta kulmakarvasta.
”Tiedät, ettei minulla ole maksaa sinulle”, Jeeves muistutti koskemattakaan lasiin.
”Talo tarjoaa. Sitä paitsi, minulla on sinulle hienoja uutisia. Ehkä voit maksaa piikkisi jo ensi viikolla!” Alan sanoi tohkeissaan ja katosi baaripöydän alle rynkyttämään vinoutunutta oluthanaa, josta oli ollut kuulemma jo pitkään harmia.
”Mitä tarkoitat hyvä mies?” Jeeves kysyi nyt varovaisesti tarkastellen aivan liian tymäkkää aamujuomaa varauksellisesti.

”Argh! Näiden vempeleiden kanssa, hulluksi niistä vain tulee... niin, Reg, tosiaan, minulla on sinulle hyvä vinkki, erinomainen etten sano! Saat kuulla uutisen ensimmäisenä, ihan näin kiitokseksi avustasi siskonlikkani kanssa.”
Jeeves antoi huuliensa kääntyä pieneen hymyntapaiseen, mutta hän ei sanonut mitään. Tosiaan, hän oli auttanut baarimikko-Alania useampaankin otteeseen, viimeiseksi hieman avittaen muutamalla tarkoin valitulla sanalla Alanin nuoremman sisaren naimakauppojen järjestelyssä. Oikeastaan Jeevesin vaikutus oli ollut tapahtumien kulussa hyvin minimaalinen, tuskin merkityksellinen, mutta sitä oli tuskin järkeä tässä tilanteessa tunnustaa, olihan Jeeves kipeästi vastapalveluksen tarpeessa, oli alkuperäinen apu ollut kuinka mitätöntä tahansa.

”Sain kuulla tästä itseasiassa eilen, ja olisin kertonutkin jo aikaisemmin, ellet olisi jo käynyt maate.”
”Käyhän asiaan siis, Alan-hyvä”, Jeeves hoputti, käyden jo hiukan kärsimättömäksi.
”En tiedä tunnetko herra ja rouva Traversin, voi olla että tunnet, ehkä et, sen ei ole niin väliä. Joka tapauksessa, Traversin kotitaloudesta vapautui männäviikolla haluttu hovimestarin pesti. Ja Reggie, ennen kuin inahdat mitään, niin tiedän ettet välitä mestaroinnista, mutta kuuntele minua näin ystävänä. Sinulla ei ole nyt järin varaa valita.”

Hetken verran Jeeves harkitsi vastaan panemista. Hän oli ammattitaitoinen palvelija, miespalvelija. Hänen työnsä kaikessa pikkutarkkuudessaan ja täsmällisyydessään oli täysin yhden isännän, yhden ihmisen toiveiden ja mieltymyksien vapaasti muokattavissa. Ehkä Jeeves ei ollut tavallisimmasta päästä palkollisia, mutta hän oli aivan pienestä pojasta lähtien kokenut suurta ylpeyttä toteuttaessaan ylempiensä sanotut ja samattomatkin toiveet viimeistä piirua myöten. Silti hän ei ollut koskaan tuntenut itseään alempiarvoiseksi, päinvastoin. Tarkalla ja tunnollisella työllä hän uskoi tekevänsä itsestään korvaamattoman, suorastaan tukipilarin palveltaviensa elämässä ja tässä hän oli lukuisia kertoja onnistunutkin. Syyt joiden takia Jeeves oli joutunut jättämään paikkansa olivat olleet yksin hänestä riippumattomia, useimmiten avioliittoja, sillä harvoin miespalvelija ja omanarvontuntonsa tunteva vaimo mahtuivat saman herramiehen elämään.

Kyse ei ollut suinkaan siis siitä, etteikö Jeeves olisi ollut kykenevä hovimestarinkin vaativaan työhön, itse asiassa se olisi ollut huomattavasti hänen kyvyilleen ja taidoilleen sopivampi työsarka. Hovimestarin paikka olisi kenelle tahansa toiselle ollut askel ylöspäin arvoasteikossa, mutta oli asioita joista Jeeves ei olisi halunnut tinkiä.

Hovimestari ei ollut yhden herrasmiehen tai rouvan mies, toisin kuin henkilökohtainen palvelija. Hovimestari oli kotitalouden aivot, näin sanotusti, hämähäkki, joka pitää verkoista huolta. Vastuu juoksupojista, piioista, rengeistä ja apulaisista oli viime kädessä hovimestarin harteilla, ja ajatuskin puistatti liikkeissään niin täydellisyyteen pyrkivää Jeevesiä. Niin kauan kuin mies oli vastuussa omista tekemisistään ei mikään estänyt häntä tavoittelemasta virheettömyyttä – mutta miten Jeevesin kaltainen täydellisyyden tavoittelija voisi luottaa kokonaisen huushollin toimivan läheskään sillä vaaditulla laadun tasolla, jolle hän itse pyrki?

Mutta Alan oli oikeassa. Ei ollut varaa valita.
”Herra Travers, näinkö on?” Jeeves varmisti nimen painaen sen tarkasti muistiinsa kaivaen samalla aivojensa tietolokeroista mielikuvia Traversin pariskunnasta, mutta vaikutti siltä, ettei hänen tiensä olleet aikaisemmin ainakaan suuresti ristenneet tämän suvun kanssa. Alan nauraa röhähti.
”Rouva Travers ennemminkin. Siinä talossa nainen määrää kaapin paikan, jos ymmärrät mitä tarkoitan.”
”Vai näin on”, Jeeves totesi värittömästi. ”Ja rouva etsii uutta hovimestaria. Tiedätkö mitä edeltäjälle mahdollisesti kävi?”

Alan kohautti olkiaan pyyhkiessään tarjoilijattaren juuri tiskaamia tuoppeja valkealla rätillään. Näin varhain aamulla sali oli vielä tyhjä, lukuun ottamatta yksin nurkassa nuokkuvaa pappaa, joka ihme ja kumma oli Junior Ganymede klubin jäsen, sillä hän oli partaisesta ja huolimattomasta ulkonäöstään huolimatta herra Bassetin ratsumestari. Ja mitä me tiedämme herra Bassetista, niin hän ei ollut millään muotoa humputuksiin uskova mies, joten ukko oli varmasti pystyvä hevosmies – jos kohta tuo ei näkynyt papan nuokkuessa tyhjän tuoppinsa ja sammuneen sikarinsa kanssa. Jeeves olisi kurtistanut kulmiaan, jos hän olisi tavannut kurtistaa kulmiaan. Jostain syystä herra Basset ja Traversin pariskunta soittivat yhdessä jonkinlaisia kelloja hänen päässään, Jeeves ei kuitenkaan nyt osannut sanoa miksi.

”Ei mitään suuria ihmeitä ainakaan. Perheasioita, luulisin. Pikkulinnut lauloivat että miespolon vanhan äidin terveys oli kääntynyt laskuun. Mutta totta puhuen, Seppings, se siis oli hänen nimensä, oli jo pidemmän aikaa selaillut sivusilmällä töitä lähempää perhettään käydessään lasillisella tai kahdella. Joka tapauksessa, paikka on vapaa ja kukaan muu ei vielä tiedä. Käyhän kimppuun Reggie!” Alan hymyili sädehtien välkyttäen jopa takimmaista kultahammastaan tyytyväisenä. Jeeves nielaisi kertaheitolla vahvan konjakkinsa alas kurkusta. Jotenkin kanelimainen jälkimaku, ei ollenkaan väkevä, vaikka vaikutuksen tumahduksen saattoi melkein kuulla pääkoppansa sisällä. Jeeves kieltäytyi nyt kahta tiukemmin toisesta lasista.

”Hmm... olet tehnyt vuokseni paljon, hyvä Alan, mutta unohdat ettei meriittini välttämättä enää riitä takamaan isäntäperheen luottamusta”, Jeeves vastasi kokeillen varovaisesti poskeaan, joka oli konjakista aivan hivenen kuumentunut.
”Höpsistä. Kuulehan, minulla on poika tässä menossa Traversin kartanon suuntaan, Brinkley Courtiin. Hyppää kyytiin ja esittele itsesi, tiedäthän. Härkää sarvista, suoraa asiaan jutustelematta, niin kuin minun tuntemani Reginald Jeeves tekisi. Pian he eivät päästä sinua millään hyppysistään, siitä olen varma” ja varma Alan olikin sanoissaan, eikä ottanut mutinoita kuuleviin korviinsa.

Vain paussin ajan tuumattuaan Jeeves päätti tarttua toimeen ja kasata vähän omaisuutensa siltä istumalta. Kolme kappaletta kirjoja, Spinozaa, runoja, kaikki kolme hiirenkorville asti selattuja. Tummanharmaa takki talvea varten, yhdet ylimääräiset housut, yksi paita, solmio, rusetti ja solmioneula, kahdet hansikkaat, kolme paria sukkia ja alusvaatekertoja ja knalli päähän. Kaikki tämä mahtui yhteen, hieman tavallista matkalaukkua suurempaan tilaan, eikä väliaikaiseen majoitustilaan jäänyt muuta ylimääräistä kuin puoleksi poltettu savukeaski, jota Jeeves ei tahtonut ottaa mukaan. Merkki oli ensinnäkin vastenmielinen, ja hän oli turvautunut noihin kääryleisiin vain akuutin rahapulan piinatessa.

Klubin takapihalta Jeeves löysi yhdentoista heituvilla Alanin honkelon ja tuskin miehenmittaisen apupojan naurettavan huteran lava-autonsa kimpussa. Poika tervehti reippaasti Jeevesin kohottaessa kohteliaasti knalliaan käyden sitten lavalle kyytiin heti kun moottori oli hetken yskimisen jälkeen suostunut pyörähtämään käyntiin. Matkalla Jeevesin kasvoista ei  olisi yrittämälläkään voinut lukea hänen ajatuksiaan, sillä hän oli kauan sitten jo oppinut tavan kuinka omat mieltymykset ja mielenliikkeet pidetään tiukasti yksityisinä, mutta hän mietti. Hän mietti millaisia ihmisiä herra ja rouva Travers mahtoivat olla ja kääntyisikö kaikki tosiaan parhain päin ,kuten Alan jaksoi vakuuttaa, jos hän vain ottaisi paikkansa määrätietoisesti kyseenalaistamatta.

No, oli miten oli, Reginald Jeeves ei voinut olla muuta kuin Reginald Jeeves, ja sanoi hänen ansioluettelonsa mitä tahansa, oli hän melkoisen korvaamaton mies kerta kaikkiaan.





A/N: Jos kiinnostaa, niin minä olen piirustellut tyttö!Bertietä muutaman kerran devissä: tässä, tässä ja tässä.

[Penber]

Mikäs Jooster-kausi siulla on menossa? :'D Siis eihän siinä mitää vikaa ole, siinähän vasta oiva pariskunta! Oli se sitten ihan vaan platoninen suhde tai jotain muuta. Varsinki ku saa kuvitella Stephen Fryn mielessään juuri niin herrasmiehenä mitä hän Jeevesinä oli!

Avasin tämän ehkä eniten sen takia, että olet tehnyt pikku Bertiestämme naisen. Olin ihan silmät pyöreinä täällä ja ensin luulin, että väsymyksen takia näen ihan harhoja tai jotain. Mutta kai sitten tämäkin hauskuus on koettava. Nähdä, että millainen tohelo Bertie on naisena.

Hmm. Luulin ensin että tämä on oneshotti, ko ei tossa lukenu mitää "ensimmäinen luku" tai muuta vastaavaa... kunnes sitten kurkistin jostain toisaalta että tämähän jatkuu. Muutenkin nyt ku olen lukenut jotenkin niin simppeliä tekstiä (Henning Mankellin tyyli on ajoittain erittäin selkeää ja juuri kaiketi... yksinkertaista), nii tää oli oikeestaan aika vaikeaa. Olen joskus aikaisemmin sanonu, että siu teksti on niin ku historian kokeeseen lukis ja tässä se taas näkyi. Tässä on niin kuin yritetty selittää sellainen pitkän ajan jakso Jeevesin elämästä muutaman kappaleeseen, jonka takia siitä sitten on tullu sellasta liian asiatekstin tyylistä... eli aika raskasta. Toisaalta saatan nyt olla senkin verran taas väsyny, että en jaksa niinkään keskittyä : DDD. Ya never know.

Muutama pikku välilyöntivirhe tuolla joukossa oli. Sillein että ennen pilkkua oli vahingossa tullu väli, vaikka sen pitäis tulla pilkun jälkeen... Jos nyt ymmärrät mitä yritän selostaa :'D. Mutta sitten muutama Jeeves quote, joista pidin...

Vastuu juoksupojista, piioista, rengeistä ja apulaisista oli viime kädessä hovimestarin vastuulla, ja ajatuskin puistatti liikkeissään niin täydellisyyteen pyrkivää Jeevesiä

Tästä tykkäsin varmaan sen takia, ko Jeeveshän on aina ollu nii tarkka siitä, ettei hän missään nimessä ole hovimestari ja jotenki puistatus-sana sopii tähän nii hauskasti, ja varsinki Jeevesiin!

No, oli miten oli, Reginald Jeeves ei voinut olla muuta kuin Reginald Jeeves, ja sanoi hänen ansioluettelonsa mitä tahansa, oli hän melkoisen korvaamaton mies kerta kaikkiaan.

Tähän vaan että NO NIIN JUST! Veri mats akrii.

//Ja nyt ehkä eksyn nukkumaan : DDD.

[jossujb]

Penber: Joo, myönnän olevani melkoisen kuiva sille päälle sattuessani. Johtuu siitä että olen lähes neuroottinen mitä tulee historiaan ja käytökseen, enkä henkisesti kestä varsinkaan pidemmissä ficeissä näihin liittyviä epämääräisyyksiä. Tosin kaikessa muussa suhteessa voin olla epämääräinen kuin mikä, mutta myönnän neuroosini suoraan. Ja tässä kakkososassa sitä on vielä lisää! En tiedä miksi, mutta olen hirveän tarkka kaikenlaisista pikkuasioista, ihan IRL kuin tekstinäkin.
Niin joo, Jeeves ja Wooster-kausi on tosiaan päällä, syystä jota en tiedä, mutta on vaan niin iih. Täytyy korjailla noita lyöntivirheitä heti kun ennättää. Niin muuten, ajattelin että häädän hirvityksiä karkuun sillä että en numeroi kappaleita, kun mä jotenkin haluaisin joskus saada moniosaisen ficin oikeesti kirjoitettua loppuun asti.


A/N: Pahoittelen jo näin suoraa sitä etten oikeastaan muista erityisesti Tom Traversin luonteesta tai Brinkley Courtin koosta ja sisustuksesta mitään, kirjojen tarkasta lukemisesta on aikalailla aikaa ja telkkasarjaakaan en ole ihan lähiaikoina katsonut muuten kuin Jeeves/Wooster rivinvälihassuttelun toivossa. Ottakaa tämä nyt siis vaikka AU:nä, sitähän tämä nyt muutenkin on.





Rouva Dahlia Travers ei ollut odottanut ketään saapuvaksi tänään, kaikkein vähiten vapaan hovimestarin paikan takia. Tom, hänen rakas, mutta suhteellisen kiukkuinenkin miehensä oli vain tuhahtanut että tuskin välityksestä kuuluu ketään töihin kuukaudenkaan kuluessa. Hänen mielestään oli suorastaan naurettavaa luottaa kenenkään lähettävän hyvää miestä heidän luokseen, olisi ollut kuulemma parempi etsiä itse pätevä hovimestari käsiinsä. Rouva Travers ei ollut pannut tässä hanttiin, mutta salaa itsekseen hän oli puistellut päätään ja tuhahdellut. Mistä hän, vanha ihminen, nyt pätevää palvelusväkeä metsästämään, ellei sitten kysymällä suoraan Junior Ganymede-klubilta. Hän luotti siihen, että kunnianarvoisa kerho osaisi lähettää vaatimuksia vastaavan alaisen pikimmiten.

Mutta että näin pian, jo seuraavana iltapäivänä! Brinkley Courtin portin pieleen jäi pienestä autosta renkipojan kuvailun mukaan kymmentä yli kaksitoista siisti, harteikas tummiin pukeutunut mies, joka askelsi ennenkuulumattoman ryhdikkäästi ja varmaotteisesti suoraan pääovelle ilmoittaen oven avanneelle huonepiialle tulleensa täyttämään avoimen paikan.

Dahlia oli varautunut tenttaamaan ehdokasta kovastikin, sillä hänen talossaan tarvittiin jämäkkyyttä – mutta tämä mies ei ollut hätkähtänytkään käydessään suoraa työhön astuttuaan ovesta sisään.
”Rouva, saanen tiedustella alaistenne lukumäärän?” Jeeves kysyi mutkattomasti tutkien tarkkaavaisilla silmillään maalaismaisen kartanon ensivaikutelmaa. Huonekalut olivat suhteellisen hyvällä maulla valittuja, joskin vanhanaikaisia, ja kaikesta ei ole selvästi pidetty aivan yhtä hyvää huolta kuin hopeoista, jotka kiiltelivät puhtauttaan. Rouva Travers tunsi olonsa verrattain höppänäksi.

”Tuota, kyllä, kyllä, talossa on seitsemän piikaa ja apupoika, katsos ukkoni asioita hoitamassa. Pojasta on tuskin mainittavaa harmia, menee ja tulee vähän miten sattuu”, Dahlia sanoi kepeästi taputtaen kuitenkin jokseenkin hermostuneena käsiään yhteen, pyytäen ilmeisen uutta hovimestariaan seuraamaan perässään portaat ylös. Aivan kuin tässä ei olisi tullut kysymykseenkään kyseenalaistaa etteikö tämä määrätietoinen mies olisi tullut jäädäkseen.

”Ymmärrän, rouva”, Jeeves totesi pehmeästi asettaen kävelysä tuoreen emäntänsä sipsuttavan kävelytyylin tahtiin.
”Hyvä, hyvä, uskon että tulet hyvin tyttöjen kanssa toimeen, kaikki ovat olleet palveluksessani jo pitkään. Tosin ovatpahan vähän laiskoja ja omapäisiä, mutta sellaista se on. Katsot vain että kaikki tekevät työnsä kunnolla, ehdottomasti haluan että tyhjilläänkin olevat vierashuoneet ovat siistejä ja järjestyksessä. Katsos, minulla on tytär ja poika ja sisarentyttöjä ja veljenpoikia enemmän kuin käsissä sormia ja aina on jollakulla tarvetta pikavisiitille. Eikä silloin ole ollenkaan hauska jos lakanat ovat rypyssä ja huone tuulettamatta, eihän?”
”Ei toki, rouva”, Jeeves vastasi ihan niin pehmeästi kuin aikaisemminkin. Rouva Travers hymisi tyytyväisenä:
”Hyvä. Oikein mukavaa.”

Ripeässä tahdissa Dahlia esitteli suhteellisen laajan kartanon molemmat siivet, kertoen mitkä huoneet olivat jatkuvassa käytössä olevia makuuhuoneita, mitkä taas olivat vain silloin tällöin. Hän kertasi piikojen nimet yksi kerrallaan ja Jeeves painoi ne tuntomerkkeineen syvälle muistiinsa antamatta yhdenkään yksityiskohdan jäädä huomioimatta. Samalla Jeeves teki silmämääräistä inventaarioita esineistöstä, erityisesti tauluista, pohtien kuinka pian hänen olisi mahdollista alkaa muokata huoneita paremman maun mukaisiksi. Vähintäänkin järkyttävä makrameekoristepullot, joita tuntui lojuvan vähän siellä sun täällä, saisivat lähteä heti ensimmäisessä suursiivouksessa.

Itäsiiven perimmäinen huone, varsin suurikokoinen vielä, verrattuna siihen mihin Jeeves oli vaatimattomana miespalvelijana usein naimattomien miesten asunnoissa tottunut, oli hovimestarille merkitty.
”Luulisin, että Seppings on jättänyt jälkeensä muistiinpanonsa ja ohjeensa monenlaisista asioista. Voit jättää matkalaukkusi tähän nyt. Voi, eikö sinulla ole enempää tavaraa?” Dahlia kysyi hämmästyneenä nyt vasta hoksatessaan, ettei Jeeves ollut tuonut mukaan kuin tuon yhden mustan matkalaukun. Huoneessa olisi ollut tilaa kahden, kolmen täyteen pakatun matka-arkun sisällölle. Seppingsin vanha kirjahylly huusi tyhjyyttään, eikä sitä kolmen kirjan voimin täytetä.

”Olkaa huoleti hyvä rouva, minulla juuri kaikki mitä tarvitsen. Suhtaudun edeltäjäni ohjeisiin suurella hartaudella, siihen voitte luottaa. Mutta sanokaa rouva, kuinka on keittiön laita?” Jeeves kysyi jättäen matkalaukkunsa simppelin, koruttoman sängyn päätyyn, vetäen oven perästään kiinni, kehottaen rouva Traversia jatkamaan esittelyään mieluummin kuin miettimään kuinka monta vaatekertaa ja kenkäparia hänen täytyisi taivutella miehensä ostamaan uudelle hovimestarilleen.

”Onhan se nyt päivänselvää, ettei tässä lukaalissa mitenkään voi hovimestari tinkiä mukavuuksistaan! En ehkä voi maksaa järjettömiä määriä, kuten varmasti ymmärrät, mutta tarpeistoa saat ehdottomasti pyytää! Eihän tuollaiseen pieneen laukkuun suinkaan mahdu liivejä ja housuja joka tilanteeseen, ja minä ehdottomasti vaadin, että hovimestarilla on parasta yllään”, Dahlia höpötti heitellen käsiään mittaillen Jeevesiä katseellaan taputtaen nyt hieman varautuneeksi käynyttä miestä näppärän luisevilla sormillaan olalle ja kylkeen. Jeeves oli aina ollut merkittävän ylpeä vaatteistaan, erityisesti niille antamastaan huomiosta ja huolenpidosta, ettei hän tosissaankaan tuntenut oloaan kotoisaksi emännän tarkkaavaisesti etsiessä reikiä tai muita huolimattomuuden osoituksia hänen moitteettomasta vaattekerrastaan. Jeevesin mustassa takissa ei koskaan, ei missään tilanteessa ole reikiä.

”Kiitän anteliaisuudestanne rouva, mutta huolehditte turhaan. En ole suinkaan minkään ylimääräisen tarpeessa ja olen palkkaani ehdottomasti tyytyväinen. Mutta kertoisitteko  ystävällisesti keittiöstänne, mihin aikaan herrasväki lounastaa? Entä teeaika?” Jeeves vaihtoi puheenaihetta taiten näyttämästä epämukavia tuntemuksiaan rouva Traversin edelleen jupattaen itselleen kuinka monta puntaa uudet musta suorat housut mahtaisivat maksaa.
”Ah, niin tietysti”, rouva Travers säpsähti ajatuksistaan. ”Kokkini Anatole huolehtii keittiön asioista. Hänellä on ihan omia apulaisia, ja Anatolella on ollut tapana huolehtia keittiöstä kuin omasta valtakunnastaan. Ruoka-aikaan ymmärrät kyllä miksi... mutta uskon, että ongelmatilanteissa osaatte varmasti selvittää tehtävät keskenänne... itse asiassa, en tiedä miten Seppings ja Anatole tapasivat työnjakonsa järjestää... no, eiköhän se lue siellä Seppingsin muistiinpanoissa.”

Jeeves myönteli piilotellen pettymystään, ettei hänelle jäänyt työtä aamu- tai iltapäiväteen valmistuksessa, jos kerran keittiö ei kuulunut liiemmälti hänen vastuualueelleen. Otti voimille antaa suuri osa miellyttävimmistä työtehtävistä toisten harteille, sillä teenkeittämisestä Jeeves oli vuosien aikana hionut puhtaasti taiteenlajin. Mutta toisaalta, pettymyksessä piili helpotuksenkin siemen, sillä ruuanlaitossa Jeeves ei vielä ollut saavuttanut täydellisyyttä. Ja jos oli rouva Traversin kehuihin uskominen, kokki Anatole oli suorastaan velho ruokalajien loihtimisessa. Perfektionistille teki ehkä kipeää luopua aromaattisen darjeeling-teen jokapäiväisestä, lähes ritualistisesta valmistuksesta, mutta toisaalta, eipähän ollut syytä nyt esitellä hieman vaillinaisia ruuanlaiton taitojakaan. Eipä sillä, kukaan Jeevesin edellisistä työnantajista ollut koskaan valittanut hänen aterioistaan, kyseessä oli lähinnä puute, joka miestä itseä häiritsi kovin.

”Tom! Tom! Missä sinä nyt luuhaat, ukko!” Dahlia huuteli päästyään takaisin portaat alas nyt länsisiivestä katsoen. ”Tulehan nyt esittelemään itsesi.”
Jostain kuului mutinaa, Jeeves ei vielä osannut paikantaa ääntä tuntematta talon arkkitehtuuria täydellisesti, mutta rouva Travers hoksasi heti jupinan tulevan seinän takaa kirjastosta.
”Täälläkö sinä nukut, senkin höppänä! Nouse nyt ylös senkin karvajalka” Dahlia motkotti tökäten miestänsä pyöreälle vatsalle kyynärpäällään. Herra Travers yskäisi viiksiinsä.
”Lopetahan tuollaiset höpöpuheet, olin rehellisesti lukemassa”, hän puolusteli heilutellen kädessään vaatimattoman näköistä lehdykkää, joka ei ollut verrattavissa kirjaston antiin. Jeeves pidätteli huokaustaan, sillä vaikka kirjavalikoima ei ollut suuren suuri, oli se positiivisesti hyvällä maulla koostettu. Poisluettuna muutama hyllyrivi yhdentekeviä kahden pennin rikostarinoita.

”Piupau, älä unta näe, sinä et ole lukenut sitten poikavuosien mitään mitä täällä on. Ihme ettet ole myynyt näitäkin, mokoma”, Dahlia jatkoi palauttaen muutaman pyörivän kirjan takaisin omille paikoilleen. Jeeves esti itseään hymyilemästä, mutta hän tyytyväisenä jo odotti vapaita sunnuntai-iltoja savukkeen ja viinilasin kera, jos vain hän saisi luvan hyväksikäyttää isäntänsä ja emäntänsä pitkämielisyyttä. Mutta siitä ei sopinut puhua vielä nyt, sillä sellainen olisi tavattoman tahditonta ja epäsopivaa, sillä palvelija on aina ensiksi miellyttämässä, ei pyytämässä mitään lisää.

”Hyviä kirjoja, näiden arvo nousee joka vuosi”, herra Travers mutisi pyyhkäissen pölyä lähimmän kirjahyllyn vierustalta. Jeevsin sormet syyhysivät päästä huiskuttamaan pölyhuiskaa.
”Nousee ja nousee”, Dahlia pyöritteli silmiä miehelleen, mutta ei jatkanut aiheesta. ”Tom-kulta, tässä on meidän uusi hovimestarimme... öh, anteeksi, minä en tainnut ollenkaan kysyä nimeä. Tai kuunnella sitä.”
”No milloin sinä muutenkaan kuuntelet mitään. Höh”, Tom tuhisi, mutta enimmäkseen vain muodon vuoksi. Nopeasti Jeeves päätteli tästä, ettei pariskunnan välillä oikeasti ollut ristiriitoja, vaan kyseessä oli enemmänkin tavan vuoksi toisiaan näpäyttelevä vanha pari. Tämä oli helpottavaa, sillä Jeeves oli ennenkin työskennellyt taloudessa, jossa herra ja rouva eivät olleet mitenkään lämpimissä väleissä. Sellainen rasittaa koko työväkeä, oli syyt kuinka intiimejä tahansa. Itseään kunnioittava palvelusväki kaikkoaa riitaisesta kodista alta aikayksikön, eikä Jeeveskään uskonut olevansa rahanpuutteesta huolimattakaan halukas tasapainottelemaan riitaisen suhteen vaa'ankielellä.

”Hyvä herra, nimeni on Jeeves, on kunnia tutustua. Saanen sanoa olevanne kanssanne samaa mieltä, kirjallisuus totisesti on omanluokkaistaan pääomaa”, Jeeves esitteli itsensä käyden yhtä napakasti työhön tarkastellen kirjaston mittasuhteet päätellen herra Traversin sikarintumpeista ja tyhjistä brandylaseista, että huone oli kovassa kulutuksessa. Varmasti yksi hovimestarille siis tärkeistä ylläpidon aiheista. Jos Jeeves sai valistuneesti arvata, herra Travers viihdytti varmasti ystäviäänkin täällä, sillä nojatuoleja oli pieneen tilaan nähden liiankin monta. Niinpä Jeeves mielessään jo laski tuoleille otollisempaa asetelmaa, joka antaisi mahdollisuuden kävellä ja kääntyillä paremmin. Herra Travers tuntui alun ihmetyksen jälkeen olevan aivan yhtä mieltynyt uuteen hovimestariinsa kuin rouvansakin, eikä heistä kumpikaan muistanut kysyä niitä tivaavia kysymyksiä, jotka he olivat valmistelleet. Kuten tavallista, Jeeves oli varmaotteisesti vain uinut itselleen sopivaan tehtävään, eikä siinä ollut kenelläkään nokan koputtamista.

Kun työehdoista oli sovittu herra Traversin kesken sai Jeeves hetkeksi rauhaa ja aikaa järjestellä vähät tavaransa, sekätutustua edeltäjänsä jättämiin, varsin niukkoihin ohjeisiin. Palkkaus oli hyvä, erittäin hyvä, jos vertasi miespalvelijan vastaavaan, mutta varsin pieni jos ajatteli keskimääräistä ammattitaitoisen hovimestarin maksua. Mutta Jeeves päätti hyväksyä tämän mukisematta, saihan hän jopa puolen kuukauden palkan etumaksua tarpeellisten asioiden hoitamiseksi. Ensimmäiseksi Jeeves laittoi muistiin lähettää pikimmiten sähke Junior Ganymede-klubille. Seuraavalla visiitillä hän totisesti voisi maksaa piikkinsä vaikka kaksin, kolmin kerroin pois.

Seuraavat tunnit sujuivat sutjakasti tutustuessa talon väkeen yksi kerrallaan. Jeeves oli tunnettu nopeasta analysointikyvystään ja ihmistuntemuksestaan, ja hän pian huomasi että Mary, talon nuorin, tuskin neljätoistavuotias piika oli kaikista tunnontarkoin ja luotettavin. Phyllis oli selkeästi unelmoivampi ja kömpelö, joten Jeeves sanattomasti antoi ilmaista pitävän häntä silmällä. Vaikka hän oli ollut asemassaan vasta lyhyen aikaa, hänestä tuntui kuitenkin, ettei hovimestarin työ loppujen lopuksi olisi aivan mahdoton. Talo ei ollut suuren suuri, alaisten määrä ei ollut tavattoman laaja, ja vastuukin oli pitkälle jaettu puoliksi Anatolen kanssa. Vaatisi toki sovittelua totuttuihin tapoihin, mutta herrasväki oli ystävällistä ja selkeästi arvosti suoraviivaista käytöstä. Kyllä, Jeeves oli jo ennen iltapäiväteetä huomannut solahtaneensa kohdalleen kuin paikkansa löytänyt palapelinpala.

[Beelsebutt]

Lurkin, luen ja tykkään! Ja odotan innolla Bertietä Bettyä! Hämmentävä ficci O.O

[Penber]

Yay! Tästä luvusta pidin jo ehdottomasti enemmän. Varsinki Travesit oli mahtavia. Jotenkin just sellasia mitä ne onkin. Että ainaki miun mielestä sait just ne ihan omiin muotteihinsa! ^^ Niiden kahden välillä oleva piikittely oli kyllä erityisen hauskaa luettavaa. Jeeveskin oli ihana ko se alkoi heti katsella ympärilleen sillä omalla arvostelevalla katseellaan : DD. Ootan vaan sitä hetkeä ko Jeeves alkaa hivuttaa omia mielipiteitä salaa rouva Travesin tai jonkun muun pukeutumiseen.

Awwittelin Jeevesin harmittelua kokkauksen puutteeseensa. Ehkä sen pitäis mennä Anatolen kanssa tekemään jotain yhteiskokkailuja, nii saisi harjoittelua :'3. Toisaalta Anatolen suhtautuminen tähän voisi ehkä olla jotain muutakin kuin suopeaa : D. Ainakin näin mitä itselleen tulee mieleen...

Herra Travers tuntui alun ihmetyksen jälkeen olevan aivan yhtä mieltynyt uuteen hovimestariinsa kuin rouvansakin, eikä heistä kumpikaan muistanut kysyä niitä tivaavia kysymyksiä, jotka he olivat valmistelleet.

Eikä ihme! Jeeves on kyllä sellainen herrasmies, että oksat pois (:

Yksi virhe hyppäsi silmilleni, sellainen ihan vaa pikkuruinen.

Nopeasti Jeeves päätteli täsätä

Varmaan, että tästä? : P

Mutta joo, en osaa sanoa tästä muuta ku että tää vaikuttaa ihan hauskalta ja ootan Bertietä, eikun siis Bettyä tulevaksi mukaan! :3

[jossujb]

Beelsebutt, tässä fandomissa kieltämättä harvemmin tapaa mitään ihan hirveän erikoista, joten ymmärrän hämmennyksen

Penber, henkilökohtaisesti tuottaa vähän ongelmia se, etten ole kovin hyvä muistamaan kaikkien sivuhahmojen persoonallisuuksia, koska Jeevesin ja Woosterin kanssa olen aina kiinnittänyt huomiota noin sataprosenttisesti heihin kahteen. Tässä seuraavassaosassa  piti ihan lonkalta heittää Angela Traversille jonkunlainen persoonallisuus, koska en hänestä muista ihan liikaa. Yritän kuitenkin pysyä IC:yden kulmassa kiinni.
Vähän veikkaan että ranskalainen kokkimies ei välttämättä katso keittiössään toimimista hyvällä.






Ajan kanssa oli kuitenkin myönnettävä, että Jeevesin lohduttava ensivaikutelma oli osittain optimistisempi kuin olikaan, sillä Brinkley Courtissa oli kuin olikin enemmän työtä kuin mitä päälle päin voi arvata. Ensinnäkin Jeeves ei olisi uskonut niin pienestä ja mitättömästä hovimestarin eleestä kuin vierailijoiden kuuluttamisesta tulevan niin mahdoton riesa, joka katkaisi työrutiiniin solkenaan. Rouva Traversin helmoissa roikkui tosiaan sukulaislapsia enemmän kuin mitä Jeeves oli osannut laskeskella, eikä rutiinista sopinut puhuakaan. Jokainen päivä oli uudenlaisen organisoinnin mestariteos. Nyt Jeeves oli enemmän kuin vain tyytyväinen, ettei hänellä ollut sananvaltaa keittiössä! Huushollin pyörittäminen jatkuvasti vaihtuvalla kokoonpanolla oli jo yksin melkoinen aivopähkinä.

”Jeeves”, rouva Travers vinkaisi jo käytävästä. ”Tyttäreni Angela tulee tänään kylään. Ja jos veljentyttäreni ymmärtää omaa parastaan, niin hänen on parempi tulla mukana!” hän jatkoi kiihkoillen, puiden nyrkkiään pelkälle veljentyttärensä mielikuvalle. Jeeves kumarsi pienesti salaten lievän pettymyksensä, ettei tänäänkään löytyisi aikaa käydä talon suurin puinen vaatekaappi perinpohjin ympäri. Mutta ainakin hän oli ottanut jo vapauden hankkiutua eräästä hopeakettuturkiksen riekaleesta eroon. Kuvottava vaateriepu.

”Valmistelenko kaksi vierashuonetta, hyvä rouva?” Jeeves kysyi nöyrästi puntaroiden mielessään mitkä tällä viikolla tiuhaan käytössä olleista vierashuoneista ensinnäkin olivat vapaina ja joidenka lakanat olisivat raikkaat. Hänen tulisi neuvotella piian kanssa, koska rouva Travers ei mielellään jättänyt hovimestariaan tekemään ”tyttöjen puuhia”, niin sanotusti.
”En varmaankaan tarvitse kuin toisen, en usko että Angela on halukas jäämään yöksi. Enkä minä nyt niin hänestä, vaikka ihanahan on tietysti nähdä, nyt kun en ole aika päiviin kirjoittanut kirjettäkään... mutta Bettyä varten tämä visiitti lähinnä on”, rouva Travers huokaisi ja piti pienen huolestuneen tauon, jolloin hänen poskensa punoittivat enemmän kuin tavallisesti.

Jeeves teki pienen kohteliaan eleen kannustaakseen rouvaansa kertomaan mieltä askarruttavan aiheen loppuun asti. Tämä on taito, jonka vain todellinen ammattilainen osaa, sillä ei kuka tahansa alainen halua tai viitsi poimia isäntäväkensä sanomattomiakin eleitä kuunnellakseen lisää puhetta. Toisin kuin isännillä, palvelijoilla kun aika on näin jännittävän uudenaikaisesti sanottuna ”kortilla”.

”Pöh. Huomaat kyllä itsekin pian, että herttainen tyttöhän se Betty on, siitä viis, mutta mokoma raukka kaiketi löi päänsä lapsena. Mutta se siitä, käydäänpä hommiin, he ovat täällä ihan minä hetkenä hyvänsä!”
Tämän myötä rouva Travers sipsutti vielä toistaiseksi aamutohveleissaan takaisin käytävään ja siitä mitä suurimmalla todennäköisyydellä lähimpään kylpyhuoneeseen kaunistamaan itseään. Jeeves taputti kämmenensä hiljaa yhteen ja painoi etusormen pään huuliaan vasten ennen kuin etsi vaatekaapista parin hopeanharmaita avokkaita, jotka eivät varmasti olisi ristiriidassa minkään rouvan mahdollisesti valitseman leningin kanssa. Mennessään Jeeves asetti kenkäparin lähimmän kylpyhuoneen oven taakse tietäen, että rouva Travers aivan hetken kuluttua hoksaisi unohtaneensa tossut jalkaansa ja kaipaisi paria hyvällä maulla valittuja kenkiä.

Sitten soi ovikello. Jeeves pyyhkäisi hiuskiehkuran pois otsaltaan ohittaessaan peilin ja kaikkien etikettisääntöjen mukaisesti avasi oven, vastaanotti neitien kevyet kesätakit ja kävi ilmoittamassa vieraat saapuneiksi herra Traversille ennen kuin kiiruhti parkkeeraamaan lähes ulko-oven edustalle jätettyä villin punaista avoautoa.

Kuten oletettavaa keskustelu oli jo täydessä tohinassa kun Jeeves ennätti takaisin, eikä hänelle jäänyt suunvuoroa edes ilmoittaa saaneensa auton tyydyttävästi katoksen alle talon Rolls-Roycen viereen. Herra ja rouva Travers puhuivat toistensa päälle herran istuessa nojatuolissa vatsaansa taputellen kuin se olisi ollut jonkun verran kipeä. Dahlia Traversin silmät olivat tiukat viirut kun hän heitteli melkoisen sivaltavia kommentteja veljentyttärensä siveettömästä pukeutumisesta. Jeeves punnitsi nyt jos koskaan olevan aika lasilliselle rauhoittavaa brandyä, joten ilman eri käskyä hän nouti viinikaapista lasit ja karahvin. Eräs hovimestarin sanomattomista vastuista on osata helpottaa tilannetta kuin tilannetta, keinolla millä hyvänsä.

Naiset vauhkosivat edelleen toistensa päälle vielä kun Jeeves oli näppärästi ja sutjakkaasti taiteillut itsensä pöytärykelmän ympärillä laseja täyttäen kiinnittämättä itseensä minkäänlaista huomiota. Jeeves oli oikea taikuri, mitä tuli huomaamattomuuteen silloin kun oli tarvetta.

”Mutta täti-kulta...” rouva Traversin veljentytär anoi vinkuvaisella äänellä kulmat epäviehkeästi kurtussa. Hän oli ensimmäinen, joka naukkasi lasinsa tyhjäksi.
”Äläpä lepertele siinä, senkin höntti. Päätetty, mikä päätetty, sinä jäätä nyt tänne ja opettelet pukemaan päällesi. Ja hyvä lapsi, lopeta nyt sen savukeaskin kanssa näpertäminen!” Dahlia näpäytti veljentytärtään Angelan peitellessä hihityksensä kämmeneensä. Pettyneenä yhä vain kurtisteleva nuori nainen ojensi savukerasian ja holkin kiristellen hampaitaan.

”Mutta rakas täti, en ole enää mikään pikkulapsi! Miksen saa asua yksin, Angelakin saa, tämä ei ole ollenkaan reilua, sen vain sanon”, veljentytär intti mutristaen punattuja huuliansa, joista oli jäänyt lähes symmetrinen tahra brandylasin reunaan. Jeeves pani merkille, että Angela oli näistä kahdesta nuoresta neidistä huomattavasti soveliaampi suorassa sitruunankeltaisessa mekossaan ja valkoisissa korkokengissään. ”Bettyn”, kuten Dahlia häntä kutsui, sillä Jeeves ei ollut vielä kuullut neidin koko nimeä, hame oli silmämääräisesti vähintäänkin vaaksan verran liian lyhyt, oli kesäpäivä kuinka kuuma tahansa. Jeevesin oli nähtävä vaivaa, ettei olisi murahtanut paheksuvasti nähdessään vilauksen punaista sukkanauhaa täyttäessään epätasaisesti tyhjentyneitä laseja kuin näkymätön kummitus.

”Angela on kihloissa! Niin kuin sinäkin olit ennen kuin tästä järjestelystä sovittiin. En aio katsella kuinka poltat maiseesi savuna ilmaan”, Dahlia läksytti antaen miehensä vain myönnellä, eikä sanoa mitään omaa.
”Hiisi vie, eihän se nyt minun vikani ole, että kihlattuni löysi paljon miellyttävämpää seuraa kuin tämän Woosterin. En kai minä nyt ketään alttarille aio pakottaa”, Betty vastasi tujusti laittaen kätensä puuskaan, mutta huulet kääntyivät väkisinkin leveään hymyyn, joka kieli siitä, ettei neiti Wooster ollut ollenkaan pahoillaan ilmeisestä kihlauksensa purkautumisesta. Jeeves ei olisi ihmetellyt, vaikka neiti olisi siihen itse asiassa pyrkinytkin, mutta hän myös ymmärsi paremmin emäntänsä huolen, jos kerran oli niin että neiti Wooster oli jo pidempään asunut naimattomana yksin. Ei sellainen käy laatuun.

”Pyyhi tuo virne naamaltasi oitis. Niin kauan kun  sormesta ei löydy sormusta, niin asustat tämän katon alla. Tai, voithan toki muuttaa sisareni luoksekin, jos se sopii pirtaasi paremmin...” Dahlia sanoi vakavasti, antaen äänensä vaieta lauseen lopuksi. Betty muuttui kasvoiltaan aivan himpun verran vihertäväksi ja hänen suuret siniset silmänsä rävähtivät apposen auki kuin pienellä säikähtäneellä peuralla. Jeeves salasi päänsä pudistuksen, sillä neidillä oli kyseenalaisen vaatekerran lisäksi aivan liiaksi tummaa silmämeikkiä, joka ei ollut ollenkaan sopivaa savuisten jazz-tanssipaikkojen ulkopuolella. Eikä hyvän, kunnioitettavan naisen ensinnäkään pitänyt käydä sellaisissa paikoissa!

”Oi, ei, ei, ei, rakas Dahlia, täällä on oikein, oikein hyvä!” neiti Wooster vastasi nyt rivakasti mitä ilmeisimmin halukkaana valitsemaan kahdesta pahasta sen pienemmän. Vielä Jeeves ei tarkalleen tiennyt miksi rouva Traversin sisar, Agatha Gregson, aiheutti jo pelkkänä uhkakuvana kuulijoissa tärinää, mutta mitä ilmeisimmin hän ei ollut niitä naisia, joiden kanssa mieluummin keskustelee elämänsä palikkojen järjestelyistä. Angela hihitteli serkulleen kaiken aikaa sen yhä kehnommin peittäen.

”Se on sitten sovittu. Äläkä näytä minulle hevosennaamaa, hyvällä lykyllä pääset pois hoteistani ennen syksyä. Älä luule, että minä sinua omaksi huvikseni aion katsoa jaloissani pyörimässä pidempään kuin on tarvetta. Viikonloppuna lähdetään yhdessä käymään maalla, koko joukolla” rouva Travers ilmoitti nyt tyytyväisenä kaikkien kummastuneet katseet häneen kääntyen.
”Maalla!” Betty vinkaisi kuin pieni koiranrääpäle.
”Älä toistele kuin papukaija vaan kuuntele. Olen järjestänyt sinulle vähän seuraa”, Dahlia totesi jämäkästi ohittaen miehensä kyselyt olankohautuksella. Herra Travers pyysi Jeevesiä kaatamaan kolmannen brandylasillisen.

”Äh... älä nyt vain sano, että joudun treffaamaan Gussieta?” Betty murjotti hetken aikaa asioita mietittyään. Mitä ilmeisimmin asianlaita ei miellyttänyt, sillä hänen otsansa kurtistui vielä entisestään, jos vain oli yhtään mahdollista. Hiekan värinen, kevyesti kihartuva hiussortuva karkasi korvan takaa otsalle rutistelun takia. Angela puhkesi taas aivan kyltymättömään nauruun, kuin olisi kuullut viikon vitsin.
”Ha, ha, haha, Betty ja Gussie! Ehkä sinun pitäisi opetella elehtimään kuin vesilisko, niin saattaisitte sopia toisillenne kuin paita ja peppu”, hän hihitti taputtaen käsiään innokkaasti yhteen Bettyn madaltaessa ryhtiään kuin selkää painaisi reppu täynnä kiviä.
”Ole sinä hiljaa Angie”, Betty tuhahti kuin olisi juuri syönyt puolikkaan sitruunan. ”Ja täti, kun en minä halua minnekään maalle, siellä on vaan kuraa ja likaa ja tylsää.”

”Äläpäs hirnu Angela, ei ole nättiä”, Dahlia sivuutti veljentyttärensä valituksen näpäyttäen Angelaa mennessään niskalle.
”Mutta Betty ja Gussie!” Angela kivahti, mutta yritti nyt pidätellä nauruaan puremalla huultaan. Vastapäätä brandyhöyryssään Tom Travers röhähti myös peitellen sen yskähdykseksi vaimonsa mulkaistessa niin pahasti.

”Augustus Spink-Bottle...” aloitti rouva Travers.
”Fink-Nottle, täti”, korjasi neiti Wooster.
”Spink-Bottle on ainoa herrasmies jonka nyt tähän hätään löydän, ja jostakin sopii aloittaa. Vai ottaisitko mieluummin jommankumman serkuistasi, Clauden tai Eustacen?”
Nyt totisesti Betty valahti valkoiseksi kuin lakana.
”Herrajumala, en!” hän huudahti ja polki kengänkorkonsa lattiaan.
”Claude ja Eustace! Kaksi yhden hinnalla Betty!” Angela nauroi, nauroi ja nauroi huolimatta serkkunsa turhautumisesta.
”Äh, suusi kiinni Angie.”

Näine hyvineen viikonlopun ohjelma oli saatu julistettua, eikä Angela Travers luvannut jäädä päivälliselle. Yhtä nopeasti kuin mitä vierailu oli alkanutkin oli se päättynyt ja Jeeves lievästi huvittuneena ajatteli itsekseen nyt olevan jo aika muuttua näkymättömästä taas näkyväksi. Betty Wooster oli jäänyt huoneeseen makoilemaan ilmiselvän mököttävänä sohvalle kun herra ja rouva Traverskin olivat siirtyneet omiin puuhiinsa, Dahlia kukkapenkkinsä ja Tom hopeakataloginsa kimppuun.

Neiti Wooster ei mitä ilmiselvemmin ollut pannut merkille Jeevesin läsnäoloa, sillä hän valitti suureen ääneen tavalla, jollaista ei tavata tehdä palvelusväen seurassa. Hän oli potkaissut epäsiististi korkonsa pois jalastaan ja melkein säpsähti säikähdyksestä kun Jeeves puhutteli häntä.

”Hyvä neiti, onko teillä toivomuksia huoneenne suhteen?” Jeeves kysyi korjaten korkokengät siististi sohvan reunalle noutaen sitten nopeammin kuin tuulispää tilalle matalapohjaiset kangaskengät.
”Jessus sentään!” Betty siunasi nousten nopeasti seisomaan. Ilman kenkiään hän oli huomattavasti lyhyempi kuin minkä ensivaikutelma oli antanut ymmärtää. Hänen kiharainen päälakensa olisi tuskin yltänyt Jeevesiä leukaan, lukuun ottamatta hiusnauhassa lepattavaa sulkaa, joka ärsytti Jeevesiä perin pohjin. Ei ollenkaan maun mukaista.

”Hetkinen, ethän sinä ole Seppings! Missäs vanha ukko on? Ei täti sanonutkaan että hänellä on uusi hovimestari. ”
Betty tarkasteli Jeevesiä kaikin puolin kipittäen jotenkin hassusti matalilla kengillään, kuin ei olisi tottunut olemaan ilman korkoja. Hän kiersi Jeevesin oikealta puolelta ympäri ja takaisin, Jeevesin seisoessa paikallaan, antaen neidin tehdä päätelmänsä rauhassa. Hän ei ollut varma mitä neiti Wooster hänestä oikein katsoi, mutta katsoi parhaaksi olla antamatta sille arvoa.

”Hei, minä olen Wooster, Beatrice Wooster, miksikä minä sinua sanon?” neiti Wooster esitteli itsensä ojentaen sorjan kätensä vähemmän tyttömäisesti käteltäväksi, enemmän kuten nuori, huonompitapainen poika. Huolimatta siitä Jeeves tarttui kuitenkin käteen kuin kenen tahansa ladyn käteen ja painoi sormien ja rystysien väliin kohteliaan suudelman.
”Oletpas sinä hauska”, Betty sanoi virnistäen Jeevesin tahdikkuudelle kuin se olisi ollut aivan eriskummallista. Mutta se mikä todella oli eriskummallista oli kuitenkin se, ettei Jeeves kyennyt vastaamaan mitään, sillä hänen sydämensä oli jättänyt lyönnin väliin neiti Woosterin hymyillessä sanoessaan häntä kaikista olemassa olevista sanoista juuri hauskaksi.

[Kharon]

Voi hitsi että tää on ihana! Odotin malttamattomasti että Jeeves pääsee tapaamaan Bettyn, halusin nähdä millaiseksi kuvailet sen kohtaamisen! Ja mainiostihan sä sen kuvasitkin. Tykkäsin ihan sairaasti siitä ettet heti kiinnittänyt kaikkea huomiota niiden kohtaamiseen ja Bettyn kuvaamiseen. Ja oih kun Jeeves vähän paheksui Bettyn silmämeikkiä ja hameenpituutta. <3 Saatoin löytää sieltä yhden virheen tai sitten feilasin pahasti ymmärtämisessä;

”Äh... älä nyt vain sano, että joudut treffaamaan Gussieta?” Betty murjotti hetken aikaa asioita mietittyään. --> Sanoiko tuon Betty vai joku muu? Jos Betty sano niin eikö sen pitäisi sanoa "joudun"?

Pidän niin paljon sun kirjoitustyylistä, se on jotenkin tavallaan niin kepeä, siinä on paljon hienoja ilmauksia ja ihania metaforia. Ja tietysti henkilöt on uskomattoman IC. Toi viimeinen kappale sai mut melkein vinkumaan ääneen, niin ihanasti ja hauskasti kirjoitettu, oivoi. Toivottavasti tähän tulee pian jatkoa... c:

[jossujb]

Iitta, haha, kiitän, tosiaan tuossa oli ihan minun oma kirjoitusvirheeni. Harmittaa kun se osui juuri tuollaiseen sanaan, missä tulee väärinymmärryksen mahdollisuus. Silti, tosiaan, minä jotenkin päätin lähteä tähän ficciin siltä lähtökohdalta, etten keskittyisi pelkästään romanssiin, vaikka romantiikka onkin niin ihanaa. Itse asiassa minun alkuperäinen idea oli kirjoittaa tämä Wodehousea myötäillen Bettyn suulla, mutta se osoittautui hieman liian vaikeaksi. Tällainen kolmannen persoonan kerronta antaa ehkä mahdollisuuden nopeuttaa kerrontaa tarvittaessa... tosin vähän pelkään että olen toisinaan liiankin kuiva. Sellaista minulle usein sattuu useampiosaisten ficcien kanssa. Mutta tämän ficin kanssa minulla on tosi hauskaa, on paljon hyviä ideoita seuraavia osia varten.





”Hyvä veikko, jos saan pyytää, niin kävisikö, jos en ainakaan joutuisi Dahlia-tädin ja Tom-sedän viereiseen huoneeseen? Setä kuorsaa kuin höyrylaiva. Sitä paitsi, siellä on kylmä öisin kun serkkuni Claude löi lapsena leikkiautonsa venttiiliä vasten”, neiti Wooster puhui sutjakasti miettimättä kahta kertaa miksei hovimestari ollut sanonut tervehtimisen jälkeen mitään. Mitä ilmeisimmin hän oli niitä naisia, jotka pystyivät helposti puhumaan ilman asiaakin, aivan kuin hänen ajatuksensa olisivat suoraan olleet kytköksissä suuhun vailla minkäänlaisia välikäsiä.

”Toki sopii neiti Wooster, mitä sanoisitte itäsiiven vasemmanpuoleisen päädyn keskimmäisestä makuuhuoneesta?” Jeeves sai sanottua karistettuaan epämukavuuden pois harteiltaan yhdellä neiti Woosterilta piilotetulla harteiden ravistelulla. Betty teki eräänlaisen loikan kengissään ilmiselvästi muistellessaan jotain. Ilmeen Jeeves painoi mieleensä, sillä kuten hän jo nyt arvasi, olisi tuo kirkkaan hämmentynyt katse neiti Woosterille se kaikkein tyypillisin. Varsin viehättävä vielä.

”Tarkoitatko sitä mistä näkyy se omenapuu, jossa on se katkennut keinu?” Betty kysyi tehden kolmiloikan tapaisen. ”Tiedätkös, näissä olisi oikeastaan helpompi tanssia, koroissa kun tulee jalat niin kipeäksi. Varsinkin kun minulla on tällaiset palikat nämä, eikä ollenkaan sellaiset sirot ja pienet niin kuin Angiella. Ikinä en saa ostettua minkään valtakunnan nättejä kenkiä, vaan pitää tyytyä siihen mitä on”, hän jatkoi höpöttämistä viittoen nyt siististi sohvanvierellä jököttaviin korkoihinsa, jotka eivät kieltämättä olleet kovin sirot, vaikka jaloissa ollessaan sitä ei niin huomannut. Jeeves antoi huulenpieliensä kääntyä aivan aavistuksen verran ylöspäin. Lähes huomaamattomasti.

”Muistatte oikein neiti, tosin kyseisen keinun köydet on itse asiassa eilen vaihdettu kestävämmiksi”, Jeeves sanoi ja keräsi tyhjät brandylasit hopeatarjottimelle tasapainoillen varmasti ja vakaasti kaikki lasiesineet niin kuin ne olisivat liimattuina paikalleen. Betty väisti hovimestarin liikehdinnän edessä, seuraten kuitenkin silmät kirkkaina tapittaen.

”Vai niin on, tosiaanko! Se keinuhan on ollut poikki sitten... sitten varmaan siitä lähtien kun Bonzolta katkesi hammas kun kesken leikkien vahingossa työnsin serkkupojan liian kovaa keinusta nurin.”
”Siinä tapauksessa sopii pahoitella, ettei asialle ole tehty ennemmin mitään, hyvä neiti”, Jeeves totesi antaen neiti Woosterin seurata itseään työnohessa – Anatolen keittiöpiika ei ollut hyvillään ylimääräisestä tiskistä. Mennessään Jeeves valitsi liinavaatekaapista persikanväriset lakanat aurinkoisen keltaiset tyynyliinat, sillä ne hänen pilkuntarkan muistinsa mukaan sopisivat juuri keskimmäisen huoneen valaistukseen.

”Kuulehan hyvä veikko”, Betty aloitti seuraten Jeevesiä kiireesti kantapäillä. ”Katsoisin olevan tarpeellista, että pyydän anteeksi että jouduit kuuntelemaan tuota pientä kohtausta tuossa äsken. Olisin tosiaan voinut jättää korottamatta ääntäni, mutta katsos, ei se ollut aivan yksin minun vikani! Angie se yllytti siinä nauramalla minun kustannuksellani, eikä se ole ollenkaan hauskaa, ei sitten tippaakaan.”
”Ei suinkaan teidän tarvitse pyytää anteeksiantoa, hyvä neiti”, Jeeves vakuutteli yrittäen olla lotkauttamatta korvaansa neiti Woosterin nykyaikaisten hiustensa lyhyeksi leikkaavien tyttöjen slangiin, joka tapakoodistostaan kiinni pitävälle miehelle särähti pahasti korvaan.
”Voi mutta täytyy, toki! Olen minä nyt sitten mitä mieltä tahansa näistä täti-Dahlian metkuista, niin eihän sitä nyt koko tienoolle tarvitse kuuluttaa. Suutuin vähän, hyvän askin savukkeitakin jouduin antamaan, ja se holkki oli kuulepas ihan oikeaa norsunluuta! Sillä oli jo tunnearvoa. Puhumattakaan tässä Gussie-sotkusta...”

Jeeves kuunteli tarkkaavaisesti antamatta puheen häiritä tekemisiään. Hän poimi matkalta tarpeellisia asioita ja viikkasi lakanat huoneessa auki, ensimmäisenä kuitenkin vetäen verhot sivuun. Valo tuli sisään aivan kuten hän oli odottanutkin kevyen lämpimänsävyisenä. Betty työnsi vaatesermiä taakse ja istahti rennosti korituoliin hatun värikäs sulka punosta hipoen.
”Ymmärränkö oikein, ettette hyvä neiti toivo kihlausta herra Fink-Nottlen kanssa?” Jeeves kysyi tavalla joka ei ollut ainoastaan kohtelias, vaan jätti vastaajalle myös mahdollisuuden ohittaa kysymys ilman kiusallista hiljaisuutta. Ja kaikki tämä pelkällä äänenpainolla!
”Ääh...” Betty ähkäsi ja puri kieltään. ”Gussie on kiva, hirveän kiva ja sillä tavalla. Olen tuntenut hänet jostain pikkulapsesta lähtien mutta no... Gussie on niin käsittämättömän omituinen ja ujo.”

Sängynpäällisiä laitellessaan Jeeves kuunteli vuolaan kuvauksen mainitusta Augustus Fink-Nottlesta, joka kieltämättä aiheutti Jeevesissäkin pieniä myötätuntemuksia neiti Woosteria kohtaan. Tai ehkä kyseessä oli yksin Bettyn kerrontapa, jota oli hauska kuunnella. Monta kertaa Bettyn kuvaillessa Gussie Fink-Nottlen lähes fanaattista suhtautumista vesiliskoihin, aina melkein samassa vuoteessa nukkumisesta lähtien vesiliskoille lepertelyyn asti, Jeeves toivoi, että olisi ollut sopivaa nauraa ääneen. Mutta hän pidätti huvituksensa vain muutamiin ”Niinkö, neiti?”, ”Vain näin on, neiti” vastauksiin, maalaten mielessään kuvan hermostuneesta jaläpeensä kömpelöstä miehestä ,joka piilottelee silmälasiensa ja vesiliskoakvaarioidensa takana, näyttäen Bettyn sanojen mukaan yhtä paljon siltä kalalta, jota hän lemmikeilleen syöttää.

”Sitä paitsi Gussie on ihan lääpällään Madeline Bassettiin. Raukka”, Betty lopetti tarinansa juuri kun Jeeves oli saanut viimeisen tyynyn liinoihinsa ja siististi aseteltua paikoilleen. Ihan yhtä tyylikäs kuin pitääkin, sopiva nuorelle neidille. Ehkä hiukan lapsekas, mutta neiti Wooster muistutti ikäistään uorempaa tyttöä oli miten oli. Tässä kohden nimi Basset soitti taas kelloja, aivan kuten ei niin kauan sitten Junior Ganymede-klubilla sitä vanhaa hevosmiestä miettiessä. Sir Watkyn Basset keräsi tunnetusti antiikkihopeaa... Tom Travers oli myös keräilijä, sen Jeeves oli saanut jo tietää ja ehkä siksi nimet olivat jääneet Jeevesin tarkkaan mieleen. Mutta toisaalta, se ei auttanut tässä piirun vertaa.

”Eikö herra Fink-Nottle ole herra Bassetin suosiossa, vai minkä vuoksi hän ei kosi neitiä jos kertomanne on totta, neiti Wooster?” Jeeves kysyi jatkaen hienovaraista painotustaan kuin ei olisi ollenkaan udellut enempää tietoa. Betty ei vaikuttavan huomaavan hienovaraista johdattelua ollessaan niin mielellään äänessä.

”Höpönpöpön, se pöpöpää ei vaan saa sanaa suustaan kun on niin saamaton. Sen siitä saa kun puhuu viisitoista vuotta vaan liskoille, ei sellaisesta mitään hyvää seuraa”, hän nauroi aivan hitusen äänessään kitkerää katkeruutta heitellen jalkojaan puolelta toiselle hameen noustessa vielä muutaman tuuman ylemmäs siitä mistä oli jo epäsoveliasta. Jeeves pisti muistiin etsiä mitä pikimmiten valikoiman siveellisiä kesämekkoja. Noin nuoren naisen ei ehdoin tahdoin tulisi liikuskella niin paljastavasti, sillä kaikki miehet eivät ole niin herrasmiesmäisiä kuin Jeeves, joka osasi kääntää katseensa pois nuolemasta paljastunutta säärtä.

Sitten Jeevesille tuli hänen tapaansa tyypillinen idea. Enemmänkin ehkä ehdotus. Ehdotus, jollaisesta harva pulassa oleva kieltäytyisi.
”Ymmärtänen että toivotte säästyvänne mahdolliselta pakkokihlaukselta, hyvä neiti? Olen hyvin varma, että tämä on mahdollista järjestää yksinkertaisesti toimimalla Amorina neiti Bassetin ja herra Fink-Nottlen välillä”, Jeeves totesi kuin ohimennen antaen neti Woosterille tilaa huomioida tai olla huomioimatta hänen sanansa, miten se vain hänelle sopi.
”Kuinka niin? Kuinka minä voin alta viikossa järjestää jotain jonka jahkailuun on mennyt enemmän kun toisilla koko avioliittoon!” Betty parkaisi asettuen mukavammin korituoliin piilotellen olkapäitään selkänojan varjossa. Jeevesin oli lähes mahdotonta estää mielihalua käydä nykäisemässä hametta reippaasti alemmas, joten hän siirsi energiansa sängynpäällisen puisteluun.

”Tiedättekö, neiti, tunteeko herra Fink-Nottle rouva Bassetin käsialan?” Jeeves aloitti tietäen hyvin, että itse asiassa hänen pitäisi jo olla tekemässä jotakin muista kymmenistä talon yhä odottavista töistä.
”Hyvä jos Gussie tuntee oman naamansa aamulla peilistä. Tarkoitatko, että minun pitäisi kirjoittaa joku rakkauskirje Madelinen nimissä? Eikös se on ole aika pöhköä ja vähän ilkeää? Ja riskialtista”, Betty vastasi mietteliäänä, välkyttäen taas tuota ihastuttavan hämmentyneen tyhjää katsettaan. Jos Jeeves tosiaan olisi ollut heikompi mies, olisi hän tahtonut hymyillä sydämensä kyllyydestä, mutta karekin oli tarkemmin ottaen sopimaton. Miksi neiti Wooster kykeni heiluttamaan tunneskaalaa jatkuvasti ärtymyksestä ihastukseen jopa yhden lauseen aikana?

”En toki pyydä teitä kirjoittamaan minkäänlaisia siveettömyyksiä, älkää kantako siitä huolta. Jos olettamukseni osuu oikeaan neiti Bassetin tunteet herra Fink-Nottlea kohtaan ovat yhtä lämpimät kuin toisinpäin?” Jeeves arvuutteli yrittäen edelleen varoa painottamasta sanojaan väärin, sillä hän jos kuka tiesi ettei puheenaihe ollenkaan ollut hovimestarille sopiva. Neiti Wooster ei kuitenkaan näyttänyt pistävän sitä millään muotoa huomioon.
”Voi kyllä, se on ilmiselvää kaikille muille, paitsi Gussielle”, Bettie tuhahti, sihauttaen sanat hampaidensa välistä.

”Siinä tapauksessa rakkaus ei tarvitse muuta kuin pienen tönäisyn, liikkeelle panevan eleen, jos ymmärrätte hyvä neiti.”
Jeeves ei mitenkään osannut perustella itselleen miksi hän oli halukas antamaan neuvoja emäntänsä veljentyttärelle, eritoten kun tällaisissa asioissa vaara saada näpsäytys omille sormille oli suuri. Mutta Jeeves tunsi itsensä hyvin ja vikansa heittäytyä täysin rinnoin apuun, jos hän katsoi avuntarvitsijan sen ansaitsevaksi. Tuntemattomasta syystä Jeeves jo näin nopeasti tiesi olevansa valmis auttamaan neiti Woosteria missä vain hän pyysi, sillä häntä kivisti ajatus pakotetuista naimakaupoista, jos se kohdistui niin huolettomaan ja niin tavattoman sukkelasanaiseen nuoreen neitiin.

”En ole aivan varma... tarkoitatko, että kirjoittaisin öh.. jotain madelinemaista jonka Gussie saa... hmm, vahingossa käsiinsä ja kannustaa niin ottamaan ohjat omiin käsiinsä? Näinkö on? Aika vaikeaa...” Betty puntaroi ojentaen nilkkaansa edestakaisin kuin ei olisi huomannutkaan miten korkealle hän jalkaansa nosteli. Tai ehkä hän ei tosissaan ymmärtänyt miten vihjailevaa moinen oli, sillä neiti Wooster tuntui olevan oikeasti vähän erikoisella kiertoradalla. Näinhän rouva Traverskin oli toki sanonut, eikä ehkä ihan syyttä.

”Mutta toisaalta, minäpä olenkin vähän niin kuin kirjailija. Sivutoimisesti, silloin tällöin”, Betty hymyili ja ponkaisi pystyyn kuin viritetty jousi tuolistaan.
”Olen vain iloinen jos saan avustaa, neiti”, Jeeves sanoi ja nyökkäsi.
”Hyvä hyvä. Tuumasta toimeen, eikö vain?” Betty julisti nyt innokkaampana kuin koskaan optimistisesti miettien tulevaa täysin tietämättömänä siitä miten oli juuri kaapannut haltuunsa hovimestarin sydämen.

[JulietBeyondGoth]

Aargh tämä on oikeasti siis niiiin loistava ettei mitään rajaa! Päivitän tätä sivua joka välissä, jos tälle ihanuudelle olisi tullut jatkoa! Hyvä kun en seonnut, kun näin neljännen osan!  Olen kyllä niin huppelissa, että ei saa mitään järkevää kommenttia aikaan, mutta yritetään.

...

Ei onnistu. Tulee vaan ylistystä, kuten "Loistavasti kirjoitettu", "upeasti kuvailtu", "henkilöhahmot hyvin kirjoitettu", "ihanaihanaihana" ect.  I love you for this fic, srsly <3

[jossujb]

JulietBeyondGoth, hehe, heipä, rekkasitko ihan vain kommentoidaksesi^^ Vai olenko vain itseriittoinen. Joka tapauksessa, olen ottetu siitä jos hassu ficcini herättää kiinnostusta. Minusta tämä idea oli aivan liian hyvä olemaan toteuttamatta, ja kirjoitus suorastaan lentää. Tai ainakin tämän viidennen osan suhteen, tätä oli tosi kiva kirjoittaa.





Se nyt sopii sanoa, ettei suunnitelma mennyt ehkä niin sutjakasti kuin Jeeves antoi neiti Woosterin ymmärtää. Ensimmäinen kompastuskivi oli tietysti miten ihmeessä herra Fink-Nottle ensinnäkään saisi käteensä neiti Bassetin kuvitellun päiväkirjan sivun Gussien asustellessa piilossa siellä kaukana maalla Madelinen elellessä onnellisesti tietämättömänä aivan Lontoon sydämessä. Mutta tämäkin oli eräänlainen järjestelykysymys ja otti pelkästään aikaa ja vaivannäköä Jeevesiltä keksiä ratkaisu, joka joka liittyi tietysti vesiliskoihin ja antoi täysin todesta otettavan syyn herra Fink-Nottlelle vierailla kaupungissa.

Varsin monipolvista juonittelua, mutta toimivaa yhtä kaikki, sillä jo torstaihin mennessä Brinkley Courtiinkin kiiri uutinen neiti Bassetin ja herra Fink-Nottlen enemmän tai vähemmän yllättävästä kihlautumisesta, joka päästi neiti Woosterin kuin koiran veräjästä. On tuskin tarpeellista kerrata tapahtumien tarkkaa kulkua väärennettyine kirjeineen, valeasuineen, myöhään valvomisineen, valkoisine valheineen ja eräästä kaupan ikkunasta kiipeämisineen, jotka kaikki liittyivät Madelinen ja Gussien yhteensovittamiseen, sillä Betty lupasi kirjoittaa siitä vielä pikimmiten mahdottoman hauskan novellin julkaistavaksi lehteen.

”Se on hyvä, ettei minua kukaan ota aivan todesta, luulevat näin hurjaa juonta pelkäksi sepitteeksi”, Betty oli nauranut niin, että sai lähes puolituntia kestäneen nikotuskohtauksen, johon Jeevesin oli pakko keittää lääkkeeksi teetä. Ensimmäistä kertaa talossa ollessaan hän sai jonkun tekosyyn piipahtaa keittiössä, joten hän valmisti mitä täydellisimmän kannullisen hunajaista darjeeling-teetä, joka tyynnyttäisi kovemmankin hikan. Tai pahemmankin sairauden.

Viikonloppua maalla ei kuitenkaan estänyt mikään, mutta huolimatta kahden auton matkustamisen aiheuttamista ongelmista visiitti onnistui varsin hyvin, lukuun ottamatta Bettyn melkein yhtäjaksoista valitusta siitä miten maalla ei ole mitään muuta tekemistä kuin seurata miesten golfin peluuta. Eikä missään tietenkään ollut edes piano,a jota soittaa tai tanssilavaa jolla pyörähtää. Mutta sää oli aurinkoinen ja lämmin, ja Jeeves oli varmistanut ettei matkalaukkuun eksynyt yhtään sopimatonta vaatekappaletta, joten neiti Wooster oli koko viikonlopun nättinä laivastonsinisessä nappimekossaan, johon kuului erityisen viehättävä kaksivärinen merimiestyyliin solmittu huivi ja matala otsalle laskeutuva hattu, jossa ei ollut sulkia, kukkia tai muita häiritseviä härpäkkeitä.

Näin ollen vielä lisättävä, että Jeevesin osallistuminen tälle matkalle oli ensinnäkin ennenkuulumatonta, koska hovimestarin paikka on ensisijaisesti talossaan, mutta Betty Wooster oli suloisella koiranpennunkatseellaan ja kerjäämisellään vakuuttanut tätinsä siitä, että hyvä mies on ehdottomasti mukaan ottamisen arvoinen. Dahlia-tädin mielestä tämä oli hieman outo pyyntö, mutta hänkin oli nopeasti tottunut Jeevesin jatkuvaan läsnäoloon ja  tapaan luoda helppo ja sutjakka ilmapiiri, ettei häntä kovin tarvinnut taivutella.

Joka tapauksessa, viikonloppu tuli ja meni, ja seuraava viikko ja kokonainen kesäkuu. Jos nyt ei puhuta siitä miten paljon Jeevesin oli venytettävä mieltymyksiään ollakseen hyvä hovimestari, niin Betty Woosterin päähänpistojen toteuttaminen alkoi täyttää yhä enemmän päiväjärjestystä. Ei sillä kuitenkaan, että neiti  olisi vaatinut yhtään mitään, kyse oli yksin Jeevesin omasta palavasta halusta miellyttää. Kuin varkain hän oli nostanut Betty Woosterin sille pallille, jossa tavallisesti olisi ollut asiaa kuin vain työnantajalla. Joten tuskin on yllätys, jos Jeevesin oli nyt hyvin vaikea muistuttaa itseään tärkeysjärjestyksestä, sillä hän ensimmäiseksi oli Brinkley Courtia varten, eikä isäntäväkensä sukulaistyttöä passaamassa.

”Betty! Älä rasita Jeevesiä hömpötyksilläsi, tarvitsen hovimestariani hovimestarointiin, enkä sinun henkilökohtaiseksi piiaksesi”, Dahlia Travers oli motkottanut eräänä hyvin myöhäisenä aamuna, kun Jeeves oli vastoin etikettiä tuonut aamuteen neiti Woosterin huoneeseen, vaikka sellainen olisi tietysti huonepiian asia. Bertie oli nurissut vaatesermin takana kuikuillen tätiänsä reunan ylitse nyreissään. Kohteliaasti Jeeves oli siirtynyt petaamaan vuodetta, vaikka hänen toki olisi ennemmin pitänyt poistua siltä istumalta, sillä hienon neidin pitäisi saada nauttia yksityisyydestään pukeutuessaan.

Mutta minkä sille voi, olihan Reginald Jeeveskin vain mies, jos kohta hyvin hillitty herrasmies,  vaan hänkään ei voinut täysin vastustaa kiusausta vilkaista sermiä kohti aamuauringossa, kun valo läpäisi ohuen värjätyn riisipaperin niin kauniisti, piirtäen neiti Woosterin alastoman profiilin tummana, terävänä varjona paperia vasten. Jeeves käänsi tietenkin katseensa pois ja poistui vähin äänin rouva Traversille kumartaen, mutta pienten rintojen pehmeä kaari ja lanteiden kepeä linja oli syöpynyt jo hänen verkkokalvoilleen pysyvästi.

Ensimmäinen vapaa perjantai osui heinäkuun ensimmäiselle viikolle, kun herra Travers pani yllättäin kesken Timesin lukemisen merkille, ettei heidän hovimestarillaan ollut vielä takanaan yhtään täysin vapaata iltapäivää, mikä tietysti oli toden totta.
”Voi kuinka kohtuutonta! Jeeves, olisit muistuttanut, eihän sinun nyt tosiaankaan tarvitse näin paljon ilman sovittuja vapaapäiviä raataa”, oli rouva Travers päivitellyt, eikä ottanut kuuleviin korviinsa vastusteluja ja vakuutteluja, ettei vapaapäivä suinkaan ollut tarpeen.

Toimettomuudestaan mietteliäänä ensimmäiseksi Jeeves oli ajatellut lainaavansa jo ensimmäisenä päivänä tekemien suunnitelmiensa mukaan kirjan herra Traversin kirjastosta. Hän oli iskenyt silmänsä erääseen erityiseen Nietzschen opukseen, vaikkei kyseinen filosofi herättänyt hänessä muuta kuin vahvaa vastustuksen tunnetta. Mutta kirjallisuutena se olisi ollut aivan ensiluokkaista pureskeltavaa. Mutta sitten kävi niin, että Junior Ganymede-klubin baarimikon Alanin juoksupoika, sama kloppi joka oli pudottanut Jeevesin Brinkley Courtiin ensimmäisen kerran, ajoi yhä kolisevalla autollaan sinä päivänä kaupungin ja vähän matkan päässä olevan hevostallin väliä ja tarjosi kyydin Lontooseen ja takaisin nyt kun sattui huomaamaan Jeevesin epätavallisen toimettomana kävellessä lähellä rautaporttia.

Tavallisesti Jeeves ei ollut hetken mielihalujen mies, mutta jostain syystä ehkä lasillinen kaupungissa kuulosti houkuttelevalta vaihtoehdolta loppujen lopuksi hieman syrjässä olevaan Brinkley Courtiin verrattuna. Tosin matka juoksupojan rätisevässä autossa ei ollut mikään maailman houkuttelevin asia, mutta minkäs teet. Lontooseen asti päästyä Jeeves oli varma, että poika oli varmasti ajanut tällä kertaa paljon mukulaisempaa tietä pitkin, sillä Jeevesin ei sitten tehnytkään oikeastaan mieli edes poiketa Junior Ganymede-klubilla juomassa yhtäkään lasillista. Vatsa oli vähän ärtynyt tärinästä. Kuitenkin Jeeves antoi kourallisen rahaa pojalle ja käski maksaa Alanille viimein piikkinsä pois, antaen siinä sivussa varsin mojovan palkkion kyydistä. Mojovamman kuin mitä sellaisesta höykytyksestä oikeastaan ansaitsisi.

Epätietoisena siitä mitä vapaailtana oikein kannattaisi tehdä Jeeves käveli verkkaiseen tahtiin Lontoon katuja ennen pitkää hyräillen ihmisvilinälle. Tänään hänen ei tarvinnut miettiä laiskojen piikojen läksyttämistä, ja se oli oikeastaan ihan mukavaa vaihtelua.

Oli sitten johdattelua tai sattumaa, niin Jeevesin askeleet päätyivät muuan jazz-klubin edustalle. Kyseinen tanssipaikka oli uusi, eikä Jeeves juuri koskaan käynyt niin hämyisissä paikoissa, joista lähes kaikki skandaalit saivat alkunsa. Mutta tämä päivä oli mielitekojen päivä ja uteliaisuudesta Jeeves astui sisään tuntien heti itsensä tavattoman ulkopuoliseksi mustissa, konservatiivisissa vaatteissaan ja tiukkapipoisessa knallissaan. Hän näytti melkein jonkun äkäiseltä isältä, vaikkei tosissaan ollut niin paljon klubin nuoria juhlijoita vanhempi.

Tanssisali häilyi sankan sikarinsavun hämyssä ja kaikkialla kaikui pehmeä jazz, joka vaihteli tempoa kappaleen vaihtumatta välissä. Naisilla oli paljetein koristellut pikkumekot ja korkeat korot, miehillä taas naurettavan leveät prässätyt lahkeet ja aivan yhtä leveät hymyt. Kaikilla tuntui olevan kuitenkin sanoin kuvaamattoman hauskaa, joten Jeeveskin yritti uskotella itselleen, että tänään hänkin voisi aivan hieman höllentää ja antaa arvostelevien mielipiteidensä levätä. Tämä olisi saattanut ehkä onnistuakin, ellei hän olisi huomannut tanssilattialla kirkkaasti tuikkivaa tähteä, jonka hän jo kaukaa tunnisti yhdeksi ja ainoaksi Beatrice Woosteriksi.

Jeeves ei ollut tiennyt, että neiti Wooster oli juuri tänä samana päivänä napannut autotallista herra Traversin Rolls-Roycen. Tietysti salaa, sillä setä ei katsonut hyvällä naisen yksin ajamista, varsinkin vilkkaaseen kaupunkiin, mutta Bettyllä oli toisinaan tapana uhmata sääntöjä vastaan. Siitä kieli nyt entistä lyhyempi, säkenöivän vaaleanpunainen rimpsumekko, joka kiinnitti katseen jalkojen vispatessa tassiaskeleesta toiseen. Jaloissaan hänellä oli vaaleat korot ja käsissään samppanjan väriset pitkälle yli kyynärpään ylettyvät hansikkaat, jotka istuivat pitkiin sormiin kuin valetut.

Äkkiä Jeevesin täytti kuristava ahdistus neiti Woosterin hyvinvoinnista. Kyllä, neidillä oli ilmiselvästi hauskaa, sillä hän lauloi ja tanssi niin taitavasti keräten ihastusta ympärillään, mutta oli täysin ilmiselvää, ettei hän myöskään ymmärtänyt täysin minkälaista huomiota herätti nuorissa, jo useamman cocktailin juoneissa opiskelijapojissa, jotka olivat pitämässä samaisella klubilla hauskaa hämärämmin tavoittein. Neiti Wooster oli luonteeltaan liian luottavainen ja sinisilmäinen tanssiessa yhden jos toisenkin tanssittajan kanssa ollenkaan huomioimatta täysin epäsopivia kosketuksia tai ehdotuksia, jotka Jeeves saattoi vain kauhulla kuvitella päässään.

Lisäksi Jeevesiä riivasi hänelle lähes tuntematon riesa nimeltä kateus. Se iski yllättäen ja kovaa syvälle rintaan ja myrkytti kaiken kepeämielisyyden, joka vielä hetki sitten oli ollut nupullaan. Hän ei ollut ollenkaan varma mitä hänen tulisi tehdä, mutta neiti Woosterin jättäminen yksin niin sanotusti susien keskelle ei tullut kysymykseenkään.

Tosin, mitä yksi vapaailtaansa viettävä hovimestari voisi tehdä? Mikä olisi vapaailtaansa viettävälle hovimestarille edes sopivaa tehdä, kun kyseessä oli emännän veljentytär mahdollisesti hyvin riskialttiissa tilanteessa, varmasti liiallisessa humalassa ja täysin suojattomana tällaisessa paikassa, jossa säären mitta takasi huomion määrän? Neiti Wooster ei ehkä ollut maailman kaunein naimaton nuori nainen, mutta hänen norjasta vartalostaan oli vaikea irrottaa silmiään. Niin sulava, elämäniloinen liike ja vallitseva nauru, Jeeves ei kerta kaikkiaan voinut estää itseään lähestymästä tanssilavan keskiötä kuin yökkönen liekkiä, ainoana huolenaan turvata katseensa vangitsijan turvallinen matka kotiin tänä iltana.

”Jeeves! Jeeves, haha, onko siinä tosiaan Jeeves! Hyvä Jeeves, mahtava Jeeves!” Betty hihkui viimein tunnistettuaan tutun tumman hahmon ihmisten keskeltä. Hän heittäytyi tätinsä hovimestarin kaulaan posket ja nenä kuumana punoittaen.
”Hyvä neiti, saanko pyytää, että istuisitte alas? Tunnutte olevan enemmän kuin tarpeeksi humalassa”, Jeeves ehdotti yrittäen pitää äänensävynsä värittömänä, vaikka siihen eksyikin aimo annos kireyttä. Se kuitenkin hukkui musiikin alle, sillä Betty vain hihitti.

”Voi, voi, pojat taisivat tarjota yhden liikaa, se on niin totta. Ja ainahan sinä olet oikeassa Jeeves, aina ja joka kerta, kaikissa asioissa, ennen pitkää”, Betty kihersi kiristäen otettaan Jeevsin kaulalla pakottaen miestä ottamaan yhden tai kaksi rytmiin sopivaa askelta.
”Olen otettu sanoistanne neiti, mutta pyydän teitä nyt lepäämään ennen kuin jalkanne pettävät alta”, Jeeves kuiskasi kohteliaasti neiti Woosterin suloiseen korvaan kiroten itseään ja kyvyttömyyttään olemaan nauttimatta niistä pienistä kosketuksista, jotka hän onnistui varastamaan johdattaessaan neidin vähin äänin pois katseiden alta nukkumaan vasten hänen olkaansa Rolls-Roycen etupenkillä.

[JulietBeyondGoth]

Ahahahahahahahahaaa, mehukasta! Siis iiiih, keskiyöllä tämä on pala taivasta (no on se päivälläkin, mutta tiedät mitä tarkoitan). Toi tanssikohtaus, tuliko se siitä piirroksesta missä tanssittiin charlestonia?

Taidanpa lukea tämän uudestaan ja suoriutua nukkumaan.

Yhden virheen löysin: Jeeves ei ollut tiennyt, että neiti Wooster oli juuri tänä samana päivänö napannut autotallista...

[jossujb]

JulietBeyondGoth, joo nimenomaan siitä Charleston-kuvasta vitoskappale sai vaikutteensa. En ole ihan varma miten flapperpersoonallisuus oikeastaan sopii Fem!Bertielle, ehkä hän olisi enemmän IC vähemmän seksualisoituna henkilönä en tiedä, mutta ihan omaksi huvikseni ja mielenkiinnon säilyttämiseksi haluan pistää hänet korkoihin ja kimaltaviin mekkoihin.






Ensimmäiseksi kun Betty avasi suunsa herättyään levottomasta unesta hän kirosi ääneen molemmat kelvottomat serkkunsa, Clauden ja Eustacen. Hän ei juuri nyt voinut muistaa miten hän oli päässyt tänään takaisin kotiin ja omaan pehmeään sänkyynsä, mutta kaksospojilla ei takuuvarmasti ollut mitään tekemistä sen kanssa.

”Betty-kulta, tulisit nyt, ulkona ei ole yhtään niin hauskaa ilman sinua!” oli Claude anonut puhelimessa puhuen veljensä päälle. Eustacen innostunut hyrinä kuului taustalta.

Totta puhuen Bettyn olisi pitänyt osata arvata, ettei Clauden ja Eustacen vähälahjaisista ideoista koskaan seurannut mitään hyvää, mutta hänellä oli ollut tylsää. Sitä paitsi Dahlia-täti, niin mukava täti kuin olikin, oli suurin piirtein pakottanut veljentyttärensä selvittämään omia, useimmiten rahaan liittyviä sotkujaan lähiaikoina sen verran paljon liikaa, että pieni kapinointi kuulosti ihan oikeutetulta. Siksi toisekseen, Bettyn oli ikävä kaikkea kivaa mitä Lontoossa oli tarjolla joka päivä, Tom-setä ei edes erityisemmin pitänyt pianon pimputuksesta, ellei kappale ollut joku tosi vanha rallatus.

Kakset olivat pukeutuneet höperösti vastakohdittain niin, että Eustacella oli valkoiset pussittavat pitkät housut ja sininen puvun takki, Claudella taas valkoinen nappipusakka ja siniset pöksyt. Molemmilla oli pikkuruinen luonnonvalkoinen mirri kaulassa. Bettystä he näyttivät parilta korttipakan hovinarreja, mutta hän oli pitänyt ivansa itsellään ja antanut Eustacen ajaa Tom-sedän ylpeyttä, viininpunaista Rolls-Roycea, kattotaitos auki, että hiukset vain loimusivat tuulessa. Matkalta he olivat poimineet sattumalta Bingo Littlen, joka oli alun perin menossa Drones-klubille, mutta oli helposti käännytettävissä parempiin aatoksiin.

Betty muisteli, että viime syntymäpäivänä Claudella ja Eustacella oli ollut kyllä suhteellisen hauska idea pukea serkkutyttönsä miesten pukuun ja hattuun, liimaten hassut mursunviikset ylähuuleen ja salakuljettaa Betty sisälle herrainklubiin, ihan vain katsomaan mitä joutilaat rikkaat pojat tekevät keskenään. He olivat kaikki juoneet melkoisen määrän, kutsuneet Bettyä koko illan ”Bertieksi” ja hykerrelleet miten hauskaa olisi, jos Betty voisi aina tulla klubille pitämään hauskaa. Bingon mielestä se olisi ollut sääli, koska Eustacen vanhoissa vaatteissa ”Bertie” ei ollut yhtään niin hauskannäköinen kuin sirpakka Betty. Mutta Bingo olikin mokoma romantikko ja imartelija.

Niin tai näin, Claude, Eustace, Bingo ja Betty olivat saapuneet Mustan kissan jazz-klubille seurueena ja luvanneet pysyäkin yhdessä, kunnes tietysti Bingo iski silmänsä johonkin laulajattareen, jolla oli korpinmustat hansikkaat. Claude taas oli ilmiselvästi vahingossa onnistunut haastamaan riitaa itseään isomman miehen kanssa. Jos yksikään näistä kolmesta toopesta olisi ollut yhtään niin suurta herrasmiestä kuin väittivät, olisivat he pitäneet kiinni lupauksestaan ja katsoneet ettei nuori neiti Wooster epähuomiossa ajautuisi kyseenalaisen seuraan.

Nyt Betty kyllä soimasi kovasti itseään.
”Olen minäkin tupelo...” hän moitti ääneen pidellen särkevää päätänsä. Oli yö, tosin hän ei osannut sanoa oliko jo kovin myöhä yö, verhot olivat ikkunan edessä. Hän ei yrittämälläkään saanut päähänsä kuinka hän oli tullut kotiin, koska kotona hän oli, hän tunnisti hämärässäkin vaatekaapin vieressä roikkuvan merimaisemataulun ja yöpöydällä pulloon upotetun lampun. Ehkä Bingo oli tullut järkiinsä saatuaan oletettavasti karvaat rukkaset ja ajanut hänet ystävällisesti kotiin selviämään huppelistaan, kuka tietää? Sen Betty kuitenkin arvasi, että Dahlia-täti ja Tom-setä olisivat vihaisia kuin nälkäiset koirat aamun tullen, ja Bettyn oli paha olla.

”Ehkä lasi maitoa auttaisi...” Betty kuiskasi potkaissen peiton pois päältään. Hän laski pitkät jalkansa kylmälle lattialle ja hänen selkärankansa sävähti.
”Hrr... missäs tossuni ovat?” hän kuiskutti tuskin kuuluvasti ja etsi yöpöydänlamppunsa valokatkaisijaa muistamatta, ettei Tom-setä vielä ollut suostunut vetämään sähköjä yläkertaan. Vanha viiksivallu oli edelleen epäileväinen ruokasalinkin sähkökynttilöistä.

Mutta kuitenkin Betty löysi siniset tohvelinsa sängyn oikealta puolelta, vaikka aamutakkiaan hän ei jaksanut etsiä, oli hänenyöpaidassa vilpoinen tai ei. Samaan aikaan hän puisteli päätään ja sääli sitä piikaa, jonka oli pitänyt hänet alkoholin ja savun tuoksuisena riisua ja laittaa valmiiksi petiä varten. Tai ainakin Betty kuvitteli tarvinneensa piian apua, koska hän oletti ainakin olleensa niin ulalla, että olisi varmasti nukahtanut vaikka päälleen.

Mennessään Betty yritti pitää mahdollisimman vähän ääntä, olla vähintään kolistelematta, mutta jostain syystä hän tuntui lyövän varpaansa jokaiseen huonekalun kulmaan matkalla yläkerrasta portaiden kautta saliin ja keittiöön.
”Höh, taidan olla vieläkin vähän hiprakassa”, Betty naurahti kipittäen takkahuoneen läpi palvelusväen ovelle, luikahtaen Anatolen valtakuntaan. Eipä hän tosin olettanut Anatolen, tai kenenkään muun olevan valveilla enää tähän aikaan, joten Betty hämmästyi kovin nähdessään hämärässä tumman hahmon seisomassa keittokaappia vastapäätä. Kauhun tunne valtasi selkäpiin, ettei kyseessä vain ollut murtovaras!

”Neiti, olette jalkeilla?” kysyi tämä tumma olento matalalla, tosin tutulla äänellään astuen askeleen lähemmäksi.
”Huh, Jeeves, se olitkin sinä vain! Säikähdin lähes kuoliaaksi”, Betty huokaisi katsoen tätinsä hovimestaria helpottuneena silmiin. Miehellä ei ollut päällänsä päiväsajasta niin tuttua mustaa nappitakkia, eikä liiviäkään, vaan hänellä oli pelkkä valkoinen kauluspaita ilman solmiota ja kalvosinnappeja. Henkselit roikkuivat lanteiden molemmin puolin, mustat liituraitahousut siksi roikkuen kahden sormenleveyden verran alempana kuin tavallisesti, peittäen paljaista jaloista enemmän kuin asiallisesti puettuna. Musta hiukset roikkuivat vasemman silmän päällä kuin hän olisi haronut niita juuri hetki aikaisemmin.

”Olen pahoillani, neiti. Ettekö saa unta?” Jeeves kysyi lempeästi, säästäen Bettyn jyskyttävää päätä sytyttämällä vain muutaman kynttilän valaistukseksi. Ilmeisesti hän oli ollut ompelemassa nappeja vaatteisiin keskellä yötä! Jeeves se tosiaan on erikoinen mies, siitä ei pääse yli eikä ympäri.
”On kuin päässäni juoksisi norsulauma! Toivottavasti minulla oli edes hauskaa oikeuttamaan tällaisen säryn”, Betty vaikeroi ja hieroi ohimoitaan. Sanaakaan sanomatta Jeeves avasi keittiökaapin ja sutjakkaan sulavin liikkein vatkasi ilmeisesti kananmunana ja leikkasi pieniksi palasiksi viherkasveja, joiden nimiä Betty ei koskaan ollut jaksanut opetella, pyöräyttäen kädenkäänteessä hiukan kuvottavalta näyttävän juoman, joka kuitenkin tuoksui suhteellisen miellyttävälle.

”Särkyyn, hyvä neiti. Luottakaa minuun”, Jeeves sanoi ystävällisesti ja ojensi kahvikuppia pienenemmän annoksen lasisessa konjakkilasissa Bettyn käteen. Maku ei ollut paha, jos ei aivan hyväkään, mutta saman tien kun se liukui alas kurkkua pitkin ja saapui kivuliaaseen vatsaan häipyi päänsärky suitsait ja vatsakin rauhoittui.
”Oh-hoh. Jopas. Jopas, jopas”, Betty totesi toistuvasti, näyttäen taas itselleen niin tyypillisen hämmentyneeltä ja iloiselta. Sen saattoi jopa vannoa että mustat silmänalusetkin hävisivät sen siliän tien.

”Johan on! Onko jotain mihin et pysty? Ha, päähäni ei koske, ei sitten yhtään!”
”Olen iloinen, hyvä neiti”, Jeeves sanoi keräten tyhjän lasin tiskialtaaseen järjestäen vähät tavaransa kasaan ja antaen itselleen luvan leikata siivun ranskanleipää. Neiti Woosterin oli täytynyt jättää illallinen väliin, joten kohta hän varmasti huomaisi olevansa nälissään. Tarkemmin ajatellen, Jeeves huomasi tässä mainion tilaisuuden päästä käyttämään viime aikoina alikäytettyjä taitojaan, niin näine hyvineen hän välittömästi päätti tehdä koko tarjottimellisen kylmiä ruokalajeja. Hän ei kuitenkaan halunnut tehdä Anatolelle enemmän kiusaa kuin oli tarpeen, joten Jeeves päätti jättää kaasuhanan kiinni kuten se nyt olikin. Mutta kylmätkin voileivät ja lasi maitoa maistui neiti Woosterille oletettuakin paremmin.

”Kuulehan Jeeves, se vähä mitä minulle on pään sisälle suotu ei saa pähkäillyksi miten olen nyt tässä. Tai siis, miten tulin tänne, tähänhän tulin portaita. Ehem, siis kuinka ihmeessä löysin tieni kotiin.”
Jotenkin Bettystä tuntui, ettei hän saanutkasattua  yhtään yhtään koherenttia sanaa suun ollessa niin täynnä leipää ja juustoa.

”Pudottiko Bingo minut umpihuppelissa kuistille, ja miten on Tom-sedän ylpeyden laita? Ei kai Eustace ole ajanut sillä kolaria, tiedän että minun olisi pitänyt vaatimalla vaatia saada ajaa itse... paitsi tietysti kun en tietenkään ollut myöhemmin enää kunnossa kaiketi edes kävelemään suorassa. Voi kuinka nolottavaa”, Betty jatkoi tuntien poskiensa kuumottavan hävetyksestä. Olisi ollut oikeastaan helpottavaa jos Jeeves olisi myötäillyt, huokaillut, pudistanut päätään tai tehnyt jotakin muuta kuin vain seisonut hiljaa paikallaan, sormenpäät pöydällä liikahtamatta. Tilanne muistutti liikaa johtajattaren puhuttelua tyttökoulussa, kyllä Betty muisti.

”Herra Traversin autoon ei ole siunaantunut naarmuakaan, sen voin henkilökohtaisesti taata, hyvä neiti. Mitä tulee serkkuihinne, niin herra Eustace Wooster mursi veljensä aloittamassa käsirysäkässä nenänsä, mutta sekään ei ollut pientä verenvuotoa vakavampi asia, vaikka lopputulos äkkiseltään näytti hurjalta”, Jeeves kertasi illan tapahtumia asiallisella äänellään, Bettyn kauhistellessa.
”Johan pomppasi! Poloinen Eustace! Vaikka totta kyllä, hän varmasti ansaitsi nenilleen.”
”Herrat olivat kuitenkin näköään paremmassa kunnossa ja saatoin luotaa heidän löytävän kotiin kahdenkin. Mutta mitä herra Littleen tulee, niin hän ei ollut paljon teitä kummoisemmassa terveydentilassa, eikä millään muotoa kykenevä ajamaan autolla. Sellainen olisi ollut varsin vastuutonta, hyvä neiti”, Jeeves jatkoi välittömänä, korjaten samalla tyhjiä astioita ja varmistaessaan, että Betty söi tarpeeksi, muttei liian nopeasti.

”Mutta Jeeves... tarkoitatko että sinä, kaikista ihmisistä, jouduit kaitsemaan meidät kaikki neljä koteihimme? Voi, olen tuhannesti pahoillani hyvä ystävä, kuinka satuitkin niin onnettomasti paikalle... hitsipimpula vie. Ei kai Eustace lyönyt veristä nenäänsä johonkin sellaiseen, minkä takia joku pikkusielu olisi joutunut soittamaan tänne ja pyytämään jotakuta hakemaan meidät riesat pois sotkemasta?” Betty kysyi kierrättäen päässään muutamia kamalia kauhukuvia kaikista hirvityksistä, mihin päästänsä pyörällä olevat nuoret miehet voisivat itsensä vain sotkea. Tämä kipeästi todistaa sen, että Dahlia on aina ollut oikeassa väittäessään, ettei hienojen neitien missään nimessä tulisi liikuskella nuoren miesten seurassa enempää kuin on tarpeen, hulabaloo siitä vain seuraa. Itkua, parkua ja kyyneliä.

”Ei toki, neiti”, Jeeves kuitenkin kielsi asteen verran pehmeämmin. Betty huokaisi taas syvään.
”No se nyt on ainakin hyvästä. Vaikka olen kyllä todella häpeissäni. Bingo saa kuulla vielä kunniansa, hän lupasi katsoa meidän kaikkien perään, ja hänhän se sitten ensimmäisenä iski silmänsä siihen ilolintuun. Hmph! Typerää, sanon minä”, Betty manas,i vaikka oli oikeasti huomattavasti suivaantuneempi itseensä, kuin Bingoon, koska mitä Bingosta olisi muuta voinut odottaakaan kuin tyttösille lirkuttelua. Sellainen kuuluu Bingoon kuin nenä suu ja kymmenen sormea. Varpaiden määrästä Betty taas ei osannut sanoa mitään, koska hän ei ollut koskaan laskenut Bingon varpaita. Mutta periaate tulee selväksi.

”Olen samaa mieltä, neiti, ettei herra Little eilen ollut parhaimmillaan, mutta hänen päänsä selveni kotimatkalla sen verran, että hän lähetti pahoittelunsa, ja lupasi tulla mitä pikimmiten pyytämään anteeksiantoa kasvoista kasvoihin”, Jeeves totesi kevyesti ohimenevällä olan kosketuksella kehottaen nousemaan ja vähitellen siirtymään takaisin makuuhuoneeseen kylmettymästä. Oli jo aamuyö, koska ikkunoista ei enää näkynyt sysipimeys, vaan tummanvioletti aamuhämy. Jeeves puhalsi kynttilät sammuksiin ja laittoi pätkät paikoilleen talteen.

”Hmm, vai, vai niin hmm...?” Betty hymähti laahaten tossujaan pitkin lattiaa, antaen Jeevesin sulkea ovet perästään. ”Enpä tiedä haluanko mokomaa häntäheikkiä nähdä ensinnäkään. Mutta olkoon. Minua unettaa.”
”Neuvon huonepiikaa tuomaan aamuteen tunnin myöhemmin kuin tavallisesti, neiti”, Jeeves sanoi tarkkaavaisesti ohjaillen neiti Woosteria kiertämään huonekalut niin, ettei hän lyönyt takaisin tullessaan ollenkaan varpaitaan, eikä hän horjahtanut portaissakaan kuin kerran, mutta Jeeves oli jo valmiina ottamaan hänet vahvoilla käsillään kiinni.

Kun he lopulta saapuivat neiti Woosterin huoneeseen Jeeves tottumuksesta valmisteli auki jätetyn pedin muutamilla siistivillä otteilla sellaiseksi, että Bettystä tuntui omituisesti siltä kun hän olisi pujahtanut aivan vastapestyihin ja prässättyihin lakanoihin. Hovimestarin taikakosketus, eikä mitään muuta.

Betty kiitti hovimestaria kaikesta ja Jeeves vastasi aina yhtä kohteliaasti ennen poistumistaan nyökkäyksin. Jeevesin tummaakin tummemmat siniset silmät jättivät silti jälkeensä erikoisen häälyvän tunteen huoneeseen, jota Betty ei oikein osannut nimetä miksikään. Ehkä hovimestari oli ulkokuortaan loukkaantuneempi jouduttuaan aikuisten ihmisten lastenlikaksi, Betty mietti ennen nukahtamistaan.

Niin huolimatta kivuttomasta päästä ja hyvästä olosta nuo tummat silmät tekivät seuraavistakin unista katkonaisia ja levottomia, ja Bettystä tuntui kuin hän olisi kasvattanut itselleen ylimääräisen raajan tai jotain muuta outoa uneksiessaan niin synkästä, tuntemattomasta katseesta koko yön, niin että herätessäkin ihmetytti.






A/N: Myönnän suoraa, että kierrätän tässä jokseenkin jo aikaisemmin käyttämiäni ideoita, mutta minä vaan tarvitsin jonkun tekosyyn Jeevesin-krapulatroppien kirjoittamiselle. Pyydän anteeksi. Ja seuraavissa osissa lisää Bingoa, koska Bingo on ihana. Yritän saada tämän kymmenen osaan valmiiksi, katsotaan onnistuuko. Kommentteja otetaan vastaan, like always.

[Kharon]

20-luvun (...tai melkein koko historian...) rakastajana pakko sanoo että voi vitsi mä nautin tästä ficistä. Kaikki vaatteet, tanssit, klubit ja tietysti noi henkilöt on niin älyttömän ihania. Rakastan sitä miten Bettyn kaverit puki sen mieheksi ja kutsui Bertieksi... Ihan mainio yksityiskohta!

Bingo on aina jäänyt mulle ehkä vähän yksipuoliseksi hahmoksi (tai ehkä en vain ole kiinnittänyt kylliksi huomiotani siihen?), mutta tässä se vaikuttaa ihanalta ja haluan kyllä kuulla siitä enemmänkin! Ja mun on pakko kommentoida että rakastan sitä millaiseksi kuvailet Bettyn. Ettei se ole ulkonäöltään täydellinen (jalkojen koko<3), mutta se on kuitenkin sellainen varsin sievä ja ehkä se eläväisyys sitten korvaa sitä täydellisyyttäkin.

Näissä kappaleissa on ehkä jonkin verran virheitä... En tiedä onko sulla kirjoitusohjelmaa mikä tarkistaa oikeinkirjoituksen koska kaikki virheet mitä oon bongannut johtuu varmaankin vaan huolimattomuudesta. :'> Ja btw oot kamalan nopea päivittämään! Ihanaa tietysti lukijoille.

[jossujb]

iitta, oon vähän tulessa tänä ficin kanssa, haluan sen ulos päästäni ennen kuin ajatukseni siirtyvät taas ihan muihin asioihin. Niin harvoin saan moniosaista ficciä valmiiksi. Minäkin olen melkoinen historiafriikki, ja otan nyt kaiken irti siitä kun saan hekomoida 20-luvun hengessä, kun tavallisesti pysyttelen Viktoriaanisessa ajassa Holmes-ficcieni kanssa. Voi, voi, ja luota minuun, Bingo on oikeasti ainakin kirjoissa aivan mahdottoman ihana. Ja niin, sellaiseksi minä muuten Bettyn kuvittelenkin, että persoonallisuus korvaa sen mikä kauneudesta puuttuu.
On mulla nykyään kyllä ihan oikolukuohjelmakin, mutta olen ehkä vähän laiska löytämään kaikki typot, korjailen niitä aina sitä mukaan kun löydän niitä. Voisin käyttää betaa, mutta minusta on vähän ihmisen arvoa alentavaa käyttää jotakuta ilmaisena kirjoitusvirheiden korjaajana, varsinkin kun en välttämättä halua keskeneräiseen työhön sekavia ajatuksiani entistään sotkevia mielipieteitä.
Ja todellakin, ristiinpukeutuvaa Bettyä! Hell yeah! Vähän niinkuin siinä venäläisessä Sherlock Holmes-leffassa, jossa Holmes ja Watson ovat naisia ja naamioituvat miehiksi päästäkseen herrojen klubille. Tästä sen idean sain (ja jos et usko että tämä elokuva on olemassa, niin linkit youtubeen on tässä ja tässä.)








Richard P. Little, tuttavallisemmin ”Bingo”, vierailikin siitä eteenpäin lähes joka päivä, aina vaivoiksi asti. Ensimmäisenä päivänä tuon epäonnekkaan klubireissun jälkeen hän saapui Brinkley Courtiin sellaista vuorta keltaisia ruusuja kantaen, ettei miestä ollenkaan nähnyt kukkien takaa.


Anteeksiantoanne anellen, rakkain Beatrice.
Lämpimin terveisin, sinun,
Richard
XOXO


Näin hempeästi pyöreällä käsialalla luki kukkien kortissa. Dahlia Travers oli ollut kummissaan etsiessään kaikille kukkasille omaa maljakkoa. Seuraavan viikon talossa oli melkein joka huoneessa kimppu keltaisia ruusuja, ja Bingo kieltäytyi olemaan tuomatta lisää ennen kuin Betty todella antaisi käytöksensä anteeksi.

”Lopeta nyt tuollainen hölmöily Bingo, johan tässä saa koko kylä väärän käsityksen aikeistasi”, Betty oli pyöritellyt silmiään ruusuille, seuraavana päivänä gerberoille, sitä seuraavana auringonkukille ja siitä seuraavana liljoille ja koko kukkakaupan sisällölle. Herra ja rouva Travers olivat tunteneet Bingo Littlen yhtä kauan kuin Bettynkin, olivathan he kaksi lapsuuden rakkaita ystäviä, eivätkä he liioin innostuneet miehen tempauksista, mutta samaa ei voi sanoa kaikista neiti Woosterin sukulaisista. Jos Agatha Gregson, suvun hirmu, saisi tietää Bingon kantavan sylintäydeltä kukkia Bettylle, saattaisi kirkon kellot vielä väkisin kilkattaa. Ja Betty ei missään nimessä, ei tässä eikä seuraavassa elämässä, halunnut kahlehtia itseään Bingoon. Sehän olisi ollut täysin naurettavaa.

Koska neiti Woosterin kiinnostus herra Littleä kohtaan oli ilmiselvän vähäinen, hän nojautui yhä vain enemmän tätinsä hovimestarin kykyihin keksiä kohteliaita tekosyitä miksei hän juuri tänään voinut tulla teatteriin tai elokuviin loukkaamatta kuitenkaan raasun tunteita. Bettyllä kun ei kuitenkaan ollut syytä tai halua loukata Bingoa yhtään sen enempää kuin oli tarpeen, kyseessä oli vain pyrkimys karisuttaa lemmenkipeä miespolo pois jalasta roikkumasta. Pian se tuuli kääntyy ja Bingo iskee silmänsä johonkin toiseen. Niin siinä aina käy, ensin hän aiheuttaa jollekulle neidolle, useimmiten Bettylle, yhtä sun toista harmia, on rakastuvinaan tulisesti ja kyllästyy ennen jalkapalloliigan seuraavaa matsia.

Mikään ei olisi voinut miellyttää Jeevesiä enempää kuin neiti Woosterin auttaminen, vaikka se tarkoittikin myöhään valvottuja öitä ja aikatauluongelmia huushollaamisesta. Tip-top-kunnosta kun ei voi tinkiä, se ei käy luonnolle.

Yhtenä päivänä Jeeves avusti valheellisessa flunssassa, joka piti herra Littlen useamman päivän loitolla, sittemmin neiti Woosterille kehkeytyi tyhjästä migreeni ja heikko verenpaine, kera heikkojen nilkkojen, ettei suinkaan hän jaksanut lähteä iltaa viettämään. Kun kaikki sairaudet ja vaivat oli käyty huolellisesti läpi siirryttiin muka ranskan kielen harjoituksiin tai määrätietoiseen villapaidan neulomisen, vaikka tosiasiassa Betty ei osannut pitää puikkoa kädessään puhkomatta jonkun silmää.

Niin kauan kuin herra ja rouva Travers olivat talossa, ja miksi eivät olisi olleet, Jeevesin oli kuitenkin vielä helppo muistaa asioiden oikea tärkeysjärjestys, huolimatta siitä miten paljon hän heidän sukulaistyttönsä eteen teki. Sinä päivänä  kuitenkin kun Dahlia Travers sai päähänsä raahata miehensä rannikolle kokonaiseksi kahdeksi viikoksi ystävättärensä rantamökkiin vierailulle Jeevesin mieltymykset todella järisivät juuriaan myöten.

Ei hän toki sanonut sanaakaan vastaan emäntänsä pyytäessä hovimestariaan liittymään seuraan, mutta samaan aikaan hänen rintakehäänsä poltti kuuma liekki ontoksi. Taloon jäisi tietysti koko muu palvelusväki, eikä ollut minkäänlaista loogista syytä miksei Jeeves olisi voinut luottaa neiti Woosteria heidän käsiinsä. Ero oli kuitenkin riipivä, vaikka Jeeves peitti mielenliikkeensä taiten.

Toki hän harkitsi sanan vaihtamista neiti Woosterin kanssa – hyvästijätön ja uuden tapaamisen merkeissä ehkä, mutta se olisi ollut sopimatonta. Kypsymättömät ja lapselliset piiat olisivat löytäneet sellaisesta hempeilystä pelkkää vauhtia juorujensa pauhaavaan vesimyllyyn. Mieluummin Jeeves teki niin kuin hänen kunniallinen omatuntonsa käski, ohittaen sydämensä kirkuvan vastalauseen.

Jokainen päivä rantamökissä oli yhtä piinaa. Se oli hiekkaisten lakanoiden tuulettamista, auringonpaahteisia iltapäiviä ja hikisiä loppukesän öitä. Se oli valkoista vaniljajäätelöä, joka ei maistunut millekään, se oli viileää merivettä, joka ei virkistänyt uimaria laisinkaan. Jeeves ei ollut koskaan aikaisemmin löytänyt itseään vastaavasta melankolian alhaisimmasta alhosta. Hänen ei edes tehnyt mieli syödä.

”Reggie! Mikä sattuma, mitäpä toveri!” kuului iloisen hekottava tervehdys Jeevesin takaa, joka ei voinut kuulua kenellekään muulle kuin Junior Ganymede-klubin baarimikolle. Syystä tai toisesta tuttujen kasvojen näkeminen pisti enemmän rintaa kuin vain ulapan tuijottaminen vaitonaisena kiveltä.
”Päivää, Alan”, Jeeves vastasi nousematta ylös kiveltään, jossa hän istui vaaleansinisen pyyhkeen päällä ihmetellen auringonpaistetta. Hikinoro valui tumman knallinreunaa pitkin otsalle.

”Onko vuosiloman aika, vaiko herrasväkeäkö olet täällä justeeraamassa?” Alan kysyi ottaen vapauden istua alas. Mies oli punakka ja helteestä märkä. Jeeves käänsi katseensa jaloissaan oleviin pikkukiviin.
”Herra ja rouva Travers koettavat onneaan kalastuksen suhteen. Sillä välin minun on aikaa valmistaa illallinen”, hän sanoi asteen verran hiljempaa kuin Reginald Jeevesille oli tyypillistä. Se jos mikä herätti baarimikossa huolenkipinän.

”Eikös tänään syö kala kehnosti, kun on niin paahtavan kuuma?” Alan kysyi etsien toverinsa kasvoilta jonkinlaista sanatonta vastausta.
”Ei syö, ei”, Jeeves huokaisi syvään, poimien maasta valkoisen kiven vain heittääkseen sen sylen päähän.
”Hmm. Reggie, hyvä ystävä, näen ettet voi aivan hyvin. Ovatko Traversit liian ankaraa väkeä? En ole koskaan kuullut heistä pahaa sanaa, muuta kuin että herra Travers kuulemma uhkasi viime talvena ampua haulin herra Bassetin takamukseen hävittyään huutokaupassa hopealautasen.”

Jeeves antoi itselleen luvan naurahtaa. Tuo olikin varmasti se uutinen, minkä takia herra Basset ja herra Travers olivat jostain syystä muistuttaneet häntä jostakin toisiinsa liittyvästä, kun hän oli ensikertaa kuullut tulevan isäntänsä nimen. Itse asiassa nyt Jeeves saattoi tarkasti muistaakin kyseisen artikkelin paikallislehdestä, jossa oli ollut ihan kuvakin kaupungin suurimman antiikkihuutokaupan välikohtauksesta, jossa kaksi viiksekästä ja pyöreää miestä oli pistänyt melkoisen teatterin pystyyn saadakseen hyppysiinsä vallan mitättömän kermakon aluslautasen.

”Päinvastoin, herra ja rouva ovat sanoin kuvaamattoman anteliaita ja pitkämielisiä. En olisi parempaa paikkaa voinut toivoakaan, mieltymyksistäni viis”, Jeeves kertoi täysin totuudenmukaisesti, silti ilman iloa tai tyyneyttä äänessään, painaen mieluummin katseensa taas pois kuin peitelläkseen mielenliikahduksiaan, jotka kurkistelivat naamion takaa kuin varkain.
”Miksi sitten murjotat kuin maasi myyneenä? Veikkasitko laukkaradalla väärää hevosta? Se jos mikä olisi uutta”, Alan kysyi nyt entistä hämmentyneempänä taputtaen ystäväänsä olalle vain havaitakseen hänen värähtävän kosketusta. Sitten baarimikolla välähti, ja räiskyvästi välähtikin. Hän repesi taas sellaiseen virneeseen, että kultahampaat kimmelsivät auringossa.

”Oh. Ooh. Oh-hoh”, Alan nauroi kumeasti kuin bassorumpu. ”Ongelmasi on nainen, eikö? Eikö olekin? Voi Reggie, sinä kaikista ihmisistä! No, niin käy paremmillekin”, hän hekotti pyyhkien naurunkyyneltä silmästään.
”En toki myöntänyt mitään”, Jeeves murahti vaihtaen muutaman terävän katseen.
”Paitsi, että lemmen liekit tuntee, jos niissä on kerrankin itseään korventanut. Mutta miksi on mielesi maassa, käskikö neito sinut matkoihisi? Jos niin on, niin eipä ole kovin järkevä tyttö alun alkaenkaan.”
Eihän nyt kukaan vähänkään ymmärtämiskykyinen nuori neitokainen käännyttäisi Jeevesin kaltaista miestä kannoiltaan. Huonommankin seuralaisen voisi valita ja Jeevesistä saisi kuka tahansa vertaisensa puolison.

”Alan, ethän sano poikkipuolista sanaa, tai en voi taata rauhallisuuttani. En ole... ” Jeeves pidätti henkeään. ”En ole aivan oma itseni”, Jeeves puuskaisi tasaten äkkiä rivakaksi käynyttä hengitystään. Pelkkä ajatuskin, että joku, kuka tahansa, vaikka mukava ja harmiton Alan sanoisi edes leikillään jotain tahditonta neiti Woosterista... voi tosiaan! Sellainen herätti miehessä tuntemattomia väristyksiä. Jeeves ei tosiaan tuntenut tätä intohimoista olentoa, joka puhui hänen suullaan ja pisti sydämen sykkimään kahta kauheammin.
”Tai päinvastoin, juuri nyt olet niin oma itsesi kuin voit vain tässä elämässä olla. Lempi tekee ihmeitä sielulle”, Alan jatkoi nauruaan mutta vakavoitui: ”Mutta toveri, mistä kiikastaa, kerro toki?”

Jeeves veti henkeä uudemman kerran syvään. Tuulikin oli tyyntynyt ja pelkässä liivissäkin oli kuuma. Jeeves kaivoi sylistään takkinsa povitaskusta pienen sametilla päällystetyn rasian, se oli tuskin kahta tikkuaskia isompi. Hän avasi sen, ja sisällä, valkoisella tyynyllä lepäsi vaatimattoman simppeli, mutta kaunis sormuspari, toiseen oli upotettu kolme kappaletta pieniä säännöllisiä timantteja. Baarimikko-Alan otti pienen aarteen suureen käteensä ja koskematta arvoesineisiin vilkaisi sitä kaikilta puolilta päivän valossa lukien sisäreunaan kirjatun kaiverruksen ”Reginald & Beatrice”. Naisen nimi oli Alanillekin tuttu, joten hän naurahti nyt ymmärtäväisempänä. Kuka muu Beatrice se voisi olla kuin Beatrice Wooster, ja Woosterit olivat tietenkin yläluokkaa ja naivat vain vertaisiaan.

”Säästin palkastani yli puolet tätä varten. En tiedä mikä minuun meni”, Jeeves parahti epätoivoisempana kuin saattoi muistaa koskaan olleensa.  Oli suorastaan yltiöromanttista hekumoida halvoista rakkaustarinoista tutuissa kuvitelmissa, säästäen rahaa leikitellen kihlojen ostamisen ajatuksella. Oli myös ollut kaikessa vähäjärkisyydessään lohdullista piipahtaa tilaisuuden tullen kultasepänliikkeessä sovittamassa ja arvottamassa kymmeniä eri sormusvaihtoehtoja ja viimein pyytää rengasta kiertämään tuon epäonnisen kaiverruksen. Mutta eihän hän, Reginald Jeeves, mies täysissä ruumiin ja sielun voimissaan, voinut tosissaan edes unelmoida kysyvänsä neiti Woosterilta sitä mitä hänen sydämensä eniten toivoi.

”Voi Reggie. Vai on järkesi riistänyt oikea lady. Ymmärrettävän ongelmallista”, Alan myönsi napsauttaen sormusrasian näine hyvineen kiinni, katsoen ystäväänsä nyt terävin silmin. Jeevesistä tuntui kuin pitkään hänen sisällään ollut solmu olisi kiristynyt entistä kireämmälle sykkyrälle.
”En voi tarjota mitään mitä hän odottaa ja ansaitsee. Ja hyvä Alan, tiedän ettei neiti Wooster toivo avioliittoa”, Jeeves puntaroi haudaten hiestä märät kasvonsa käsiinsä toivoen, että osaisi itkeä. Mutta eihän hän ollut itkenyt niin pitkään kuin jaksoi muistaa.

”No niinhän ne naiset aina sanovat”, Alan toppuutteli taputtaen Jeevesin olkaa rohkaisevasti. ”Mistä tiedät mitään mitä tämä nuori neiti Wooster toivoo, jos et ole valmis koettamaan. Saatat yllättyä.”
”Tai teen itsestäni narrin. En voi tahrata neiti Woosterin mainetta, ei kukaan hänen suvustaan katsoisi sellaista liittoa suopeasti”, Jeeves puisteli päätään kauhuissaan miettien minkälaiseen häpeään saattaisi hänelle nyt niin rakkaan sinisilmäisen neidin, jos hän jonkun kohtalonoikun takia suostuisikin kosintaan. Olisi selvää, ettei rouva Travers tai herra Travers sen paremmin katsoisi asian laitaa ruusunpunaisten lasien lävitse, puhumattakaan rouva Gregsonista. Seka-avioliiton takia Betty Wooster varmasti pyyhittäisiin herra Willoughby Woosterin testamentista, ja hän oli Bettyn sukulaisista se, joka rahoitti hänen koko elämänsä. Avioliitto Jeevesin kanssa ei ainoastaan tuomitsisi neiti Woosteria sukulaistensa ylenkatseelle, mutta myös rahattomuudelle ja mahdollisesti kodittomuudelle, sillä hovimestarina Jeevesillä ei ollut osoittaa rouvalleen edes omaa asuntoa.

”Äh, Reg, hyvä mies, ajattelet tätä aivan väärästä vinkkelistä veikkoseni”, Alan tyynnytteli kuin olisi voinut lukea toverinsa sanattomat ajatukset. Toki ne olivat hänenkin mielessään jo käyneet, mutta toisin kuin pahimpia piruja seinille maalaava Jeeves, hän monenmoista nähneenä baarimikkona tiesi myös miten monet hienotkin herrat nykyisin naivat piikoja ja nuoret leskirouvat avioituivat puutarhuriensa kanssa. Hovimestari ja hieno nainen, ei mikään ole mahdotonta! Riittäisi vain jos Jeeves uskoisi sen, sillä mihin Jeeves uskoo, se myös tapahtuu niin.

Alan laittoi sormusrasian takaisin Jeevesin käteen ja painoi sormet sen ympärille luottavaisesti hymyillen.
”Ota korusi ja hyppää surman suuhun. Vai katsotko mieluummin kun joku muu vie valittusi nenäsi edestä?” hän kysyi jättäen Jeevesin sanattomaksi.

[Kharon]

Oi, taas lisää. <3 Ihana luku. Kieltämättä yllätyin ihan sikana siitä että Jeeves ehti jo sormuksetkin hankkimaan. Toivottavasti se nyt pian pääsee niitä esittelemään Bettylle. Enivei, ihanaa lukea Jeevesin tunteista. Voi poikaparkaa miten tuskissaan se nyt kipristelee siellä rakkauden roihuissa. Mut btw tällainen yksityiskohta, onko toi Alan sun oma hahmosi vai onko se oikeasti esiintynyt niissä kirjoissa? Siitä on niin pitkä aika kun viimeksi oon näitä kirjoja lukenut.

En tiedä onko tää tarkoituksella kirjoitettu vai vahinko, mutta ajattelin kumminkin nostaa esille: Pelkkä ajatuskin, että joku, kuka tahansa, vaikka mukava ja harmiton Alan sanoisi edes leikillään jotain tahdotonta neiti Woosterista... Mulle tuli ekana mieleen sana tahditon, mutta oon voinut erehtyä, kyllähän toi tahditonkin tavallaan tohon sopii? :>

Ja tuli vielä toinen kohta jossa vähän mietin: ”Säästin palkastani yli puolet tätä varten. En tiedä mikä minuun meni”, Jeeves parahti epätoivoisena kuin saattoi muistaa koskaan olleensa. Jotenkin mun mielestä toi adjektiivin muoto ei ihan natsaa tohon loppulauseeseen? : o Ehkä joku "epätoivoisempana"?

Apua kun tulee kamala pilkunviilaaja-olo kun näitä virheitä ilmoittelee... Ihan kun mä niitä oikein etsimällä etsisin. : D Joka tapauksessa, aivan ihana luku taas. <3 Ja ps. noista Sherlock Holmes videoista: eka reaktio oli "WTF" ja toinen reaktio oli "miten watson voi olla noin kaunis naisena ja noin komea miehenä?" Ihania pätkiä, kiitos kun linkkasit, enpä ollut noihin törmännyt. : D Kunpa vain ymmärtäisi mitä noi sanoo. Oon joskus venäjän opiskelua aloitellut mutta en koskaan päässyt sellaiselle asteelle että ymmärtäis sujuvaa puhetta.

[jossujb]

iitta, eipä mitään typoista ja muista klähminnöistä saa ihan vapaasti huomauttaa, korjailen niitä sitä mukaan kun vikaa ilmenee. Internet-julkaisun luonne on olla vähän aina jatkuva projekti^^ Toivottavasti lukijoista on hauskaa, että pistän tämän romanssin etenemään jokseenkin verkkaiseen tahtiin, ajattelin että kerran kun tällaista ficciä tehdään, niin tehdään se sitten pitkän kaavan kautta.
No todellakin, olen tosi harmissani ettei tuosta kyseisestä venäläisestä elokuvasta ole saatavilla DVD:tä tai edes tekstejä. Mutta se on eeppinen, hyvin eeppinen ja hieno. Venäläiset ovat neroja.






Bingon hätistely omin voimin osoittautui melkoisen konstikkaaksi, niin Betty sai pian huomata. Tuskin oli kulunut tuntiakaan kun Jeeves oli pakannut matkalaukut Tom-sedän auton taakse kun Bettyllä oli jo hyvät neuvot tarpeen. Mistä Bingolle siunaantui niin paljon rahaakin käyttää kukkiin ja lahjoihin, eihän hän juuri tehnyt työtä elellessään hyvin setänsä avustuksella, niin kuin kaikki joutilaat yläluokan pojat.

”Miten setäsi kehtaa antaa käyttöösi penniäkään, kun pistät sen vain tuuleen. Ei setelit sentään puussa kasva,” Betty nuhteli ottaen vastaan sylillisen valkoisia päivänkakkaroita. Bingo säteili kasvot  nenänpäätä myöten punakkana hehkuen. Hän oli kammannut hiuksensa ja laittanut kaulaansa valikoimastaan paremman solmion, sen sinisen, jota hän käytti aina yrittäessään leikkiä ritaria kiiltävässä sotisovassa.
”Ei tässä mitään setää tarvita, minulla on omat bisnesideani”, Bingo julisti silmät iloisesti sirrillään vaihdellen painoa jalalta toiselle kuin ei olisi meinannut pysyä maankamaralla, vaan olisi minä hetkenä hyvänsä vaarassa leijua taivaisiin.

”Niinhän siinä väität, mutta useammin kolautat pääsi vain seinään”, Betty totesi vähän kitkerästi, etsien paikkaa jonne laskea kakkarakimpun. Hän voisi huutaa piikaa, mutta toisaalta, hän oli tullut takapihan kuistille saadakseen lukea päivän salapoliisiromaaninsa rauhassa – aivan muutama sivu loppuratkaisuun – mutta piiloutuminen oli jo selvästi mennyt mönkään.
”Auts, ei kovin nätisti sanottu”, Bingo tokaisi loukkaantuneena, tosin jos Betty olisi katsonut tarkemmin, olisi hän huomannut suunpielien edelleen kipristelevän hymystä. Mutta hän ei koskaan ole ollut se tarkkaavaisin Wooster, kaikkea muuta, joten Betty otti lapsuustoverinsa kurtistelun todesta ja tunsi pienen katumuksen piston.

”Anteeksi Bingo. En ole ehkä hauskimmalla tuulella juuri nyt”, Betty korjasi kehottaen kädenheilautuksella Bingoa tulemaan perästä. ”Kuule, juotko teetä? Dahlia-täti jätti jälkeensä kokonaisen lottakakun”, hän jatkoi nyt pirteämmin, saaden Bingon taas hymyilemään avoimesti.
”Mielelläni!” Bingo hihkaisi ja olisi syöksynyt suin päin Bettyn käsipuoleen kiinni, ellei neiti olisi melkein juossut halaavilta käsiltä karkuun. Keittiöpiika oli ottanut jo vapauden tuoda tummanruskean ja valkoisen lottakakun esille korkealle hopeatarjottimelle teen hautuessa hiljalleen kangaskuvun alla. Molemmilla herahti vesi kielelle, mutta kun teen ja suklaan tuoksu saavutti heidän nenänsä, olivat he nälkäisiä kuin sudet.

Bingo istui alas hilaten tuoliaan aivan hieman liian lähelle, nojaten kyynärpäällään pöytään. Jeeves olisi nyppinyt hiukset päästään niin mojovasta etikettivirheestä.
”Sitä paitsi, päätäni olen seinään bisneksissäni ihan oikein lyönytkin. Oikeasti olen käynyt vähän opettamassa muutamia tunteja yliopistolla” Bingo myönsi herttaisesti, hipelöiden Bettyn rannetta ja sormia.

”Höh, ja he olivat tarpeeksi höpöjä maksamaan siitä?” Betty piikitti ja he molemmat nauroivat. Nauroivat vielä enemmän kun Bingo kertasi minkälaista pajunköyttä hän tarkalleen ottaen oli pahaa aavistamattomille opiskelijapojille syöttänyt kokonaisen lukujakson verran. Siitä saattoi olla montaa mieltä oliko herra Littlen sekavien tarinoiden ylöskirjoittamisesta kenellekään sen suurimmin hyötyä elämässä, mutta hänellä kuitenkin tavallaan oli tässä valtakunnassa pätevyys ja paperit todistamassa, ettei hän ihan kukat tahansa huuliveikko ollut. Tietettävästi herra Little oli Drones-klubin miehistä ainoa, joka oli ihan oikeasti vähän päntännyt koulussa jotakin, mitä sitten lienee, taloustieteitä.

Niin tai näin, kun Bingolle antaa pikkusormen niin siinä menee koko käsi, ja vähän enemmänkin. Voi kuinka paljon seuraavan kahden viikon aikana Betty rukoili, että Englantia ravistelisi rankkasadeaalto ja täti joutuisi tulemaan hovimestarinsa kera kotiin nopeutetulla aikataululla, sillä hän oli todellakin jo kyllästymässä Bingon toistuviin hurmausyrityksiin. Tosin, kerran siitä oli ihan hyötyäkin, kun Bettyltä loppui luettavat jännityskirjat kesken ja Bingo oli vain onnessaan saadessaan ostaa tilalle korillisen, maksaen tietysti omasta pussistaan. Muuten kiintymyksenosoitukset alkoivat olla kuitenkin liian lämpimiä, ei ollut mikään mahdottomuus että herra Little ryösti halauksen tai suukon pyytämättä. Neiti Wooster taa oli liian joviaali läpsäyttääkseen tyyppiä poskelle, vaikka  alkoi jo rehellisesti tuntua siltä, että Bingo saattaisi hyötyä metrisen halon huitaisusta päänuppiinsa.

Kun Dahlia- täti ja Tom-setä lopulta tulivat takaisin olivat he ruskeita kuin kahvipavut pannulla. Autostakin puhkesi rengas juuri ennen pääportteja, että miehet saivat työntää kaara autotalliin asti. Siinäpä hassu näky, Tom Travers puuskuttamassa kuin läkähtyvä koira ja Jeeves siinä toisella puolella kauluspaidan hihat korkealle käärittyinä. Vahvat ja jäntevät kädet työnsivät autoa hieman alas viettävää tasamaata pitkin. Hauikset ja paksut reidet hyvässä työssä, Bettystä oli jo kauempaa seuratessa tullut kuuma.

”Hoi Dahlia, hoi Tom”, Betty tervehti vispaten kättään laajassa kaaressa. Dahlia heilutti veljentyttärelleen takaisin, mutta Tom-setä näytti siltä kuin yrittäisi joko nielaista tai yskäistä karvapalloa.
”Oi voi, setä-raukka. Istuhan alas ennen kuin läkähdyt”, Betty rauhoitteli tätinsä pyörittäessä suuria silmiään.
”Olet sinäkin rapakuntoon päässyt, tynnyrimaha”, Dahlia töksäytti, mutta taputti miestään silti rakastavan tuttavallisesti päälaelle kuin vanhaa terrieriä. Tällä välin Jeeves taikoi kuin tyhjästä vesipullollisen ja tarjoili sen herralleen ennen kuin rullasi hihansa takaisin käsivarsilleen, joita peitti  harvahko tummankaartuva karvoitus.

”Heipähei Jeeves! Sanonpa vain, on ollut ihan omituista ilman ympärillä häärimistäsi ja pölyhuiskutteluasi. Hiiret hyppivät pöydille kun kissa on poissa, eikö se sanonta menen niin? Anatole ei pidä yhtään niin hyvää kuria piioille kuin hyvä hovimestari”, Betty tervehti lähes säkenöiden, kunnes rouva Travers muistutti, ettei hänen hovimestarinsa edelleenkään ollut täyttämässä nuorten naisten toiveita. Jeeves ei ollut mikään itämainen pullonhenki. Siihen kaikki nauroivat, jopa Jeeves näytti aivan piirun verran huvittuneelta. Tai ehkä rusehtavaksi päivettyneet posket saivat hänet näyttämään vain onnelliselta, tosin Betty olisi voinut vaikka vannoa, että hän näytti positiivisesti ilahtuneelta, aivan kuin hänellä olisi ollut tuhat ja sata sanaa sanottavana. Muttei Jeeves tietenkään sanonut muuta kuin korrektisti:
”On puolestanikin ilo tavata taas, neiti.”
Äänensävyssä oli kuitenkin jotain niin täydellisen sydämellistä, että Bettyn tyhjäksikin haukuttu pää täyttyi suuren ilon sekametelistä.

Kun kaivattu Brinkley Courtin väki vihdoin pääsi sisään taloon rouva Travers ensimmäiseksi kiiruhti päivittelemään miten kaamean tummaksi hänen kaunis hipiänsä oli kärventynyt ja pitkän aikaa hän puuteroi kylpyhuoneessa nenäänsä niillä varmasti viktoriaanisilla vanhoilla tököteillään, jotka olisivat muuttaneet alkuasukkaankin kertaheitolla anemiapotilaaksi.
”Mutta täti, Coco Chanelin mukaan rusketus on chic!” Betty kiusoitteli kuunnellen hymyssä suin äkäisiä vastalauseita.
”Coco sitä Chanel tätä! Se nainen pukee tytöt kuin pojat, eihän tässä enää kohta vanhempi tunnista miestä naisesta tai toisinpäin!” Dahlia Travers manasi tyytyväisenä julistaen kuinka hänen aikanaan naiset olivat naisia ja miehet miehiä ja se oli vielä sitä aikaa, kun herra Traversilla oli vielä paksu kuontalo päässään ja suklaanruskeat viikset vailla harmaita.

”Jeeves ilmoitti että päivällinen on valmis totuttuun aikaan. Hän purkaa laukkuja sillä aikaa. Ajattelin, että menisin kävelylle siksi aikaa, ettette ihmettele sitten”, Betty naurunpyrähdystensä lomasta sai sanottua kylpyhuoneen ovelta hipsien sitten ylös aurinkoon. Oli kaunis päivä ja kaikki tuntui nyt taas pitkästä aikaa oikealta. Ei Brinkley Court tosiaan ole mitään ilman herrasväkeään. Tai ilman Jeevesiä, miten koko talo on aikaisemmin pysynyt pystyssä, Betty jaksoi sitä ihmetellä mieliessään kävelemistä nurmikolla ilman sandaaleja. Hänen pitäisi pestä jalat ennen kun hän palaisi sisään, tai Jeeves pudistaisi hänelle paheksuvasti päätään. Kaikki palaisi takaisin uomiinsa, Jeeves kuuluttaisi vieraat, Angela voisi tulla taas käymään kylässä ja Bingo löytäisi itselleen uuden sydänkäpysen...

Siinä paha missä mainitaan. Bingo. Hänen oli täytynyt tulla takaportin kautta, kun hän tuli vastaan keinuilla. Bettyn muuten tanssijattaren hyvä ryhti lysähti kumaraan. Hän istahti keinuun, jonka köydet oli vaihdettu. Uudelle laudalle mahtui nyt kaksi istumaan samaan aikaan, joten Bingo hivuttautui siihen viereen.
”Oletpas nättinä tänään”, hän sopersi laittaen mukanaan tuoman keltaisen kukkasen Bettyn korvan taakse ,kehuen lumenvalkoista paperinohutta kesämekkoa vuolain sanankääntein sotkien mukaan melkoisen annoksen halpoja runollisia loppusointuja.

Bettyn olo oli epämukava kun Bingo imi huuliaan selvästi vähän hermostuneena, silmät mittaillen varovasti hänen sääriään ja paljaita käsivarsiaan. Jotenkin Bettylle tuli sellainen tunne, että ehkä hänen sittenkin olisi tänään pitänyt laittaa se korkealle kaulalle napitettu hiirenharmaa leninki ja ruskeat sukkahousut, vaikka olikin niin lämmin.
”Kuulehan nyt Bingo, en nyt halua sanoa mitenkään pahasti, tai sillä tavalla, mutta minusta menet jo pahasti yli näine tempauksinesi”, Betty sanoi tuimasti työntäen lemmenkipeän miehen pois rinnaltaan.
”Mutta Bettyseni, minä rakastan sinua! Rakastan kuin kuuta ja tähtiä... ja, hmm, kukkaketoja ja koiranpentuja ja lottakakkuja! Olen niin ihana, palvon ihanuuttasi syvästi” Bingo maalaili estottomasti kauniita kehuja, pidellen Bettyn käsiä lähellä rintaansa, näyttäen siltä kun pakahtuisi minä hetkenä hyvänsä.

”Höpön löpön! Pidän toki sinusta, mutta mietihän nyt itseäsi. Rakastut eri tyttöön joka toinen viikko! Madeline, Angela, Honoria, Marion, Pauline, Stephanie, onko joku johon et ole jossain vaiheessa iskenyt silmääsi! Sitä paitsi sanoakseni, olet julistanut rakkauttasi minuun jo kaksi kertaa aikaisemmin yhtä palavasti, ja mitä siitäkin tuli? Itse myöhemmin tunnustit, että ihan sekavia sammakoita vain pulauttelit”, Betty tilitti, muistaen kirkkaasti mielessään nuo molemmat aikaisemmat kohtaukset, jolloin Bingo oli viime kerran saanut päähänsä, että Betty oli hänelle Se Oikea. Toisen kerran hän oli ollut jokseenkin humalassa, mutta joka tapauksessa, selvittyään hormoniensa hyrräyksestä hän oli ihan itse todennut menneensä vain viran mukana. Bingo ei ollut hyvä ajattelemaan ja tuntemaan samaan aikaan. Liekö siksi hänen bisnesideansakin usein huteralla pohjalla.

”Tällä kertaa olenkin tosissani”, Bingo totesi, ja varmasti oli tosissaan, niin tosissaan kuin vain järkensä menettänyt mies voi olla. Sanaankaan ei voinut luottaa.
”Älä viitsi Bingo, vanha vitsi, eikä edes hauska sellainen.”
Betty pelkäsi muljahtavan vielä keinusta selälleen, jos yrittäisi kurottautua vielä vähän kauemmaksi.
”Olen todellakin tosissani! Siksi toisekseen, jos menneitä aletaan muistella, niin sinä se ensimmäisenä olet minua pussannut, eikä toisinpäin.”
Nyt Bettyn todella teki mieli lyödä ystäväänsä korville. Tuo syyte oli niin vanha ja kohtuuton, että Bingo ansaitsisi eläimellisen höykytyksen palkaksi.
”Olin seitsemän silloin! Siihen aikaan nyt kaikki tytöt pussailevat poikia. Kerran pussasin Claudea, vaikka hän oli juuri kaivanut nenäänsä.”

Ehkä Bingo huuruisuudestaan huolimatta huomasi argumenttinsa olevan ehkä himpun verran kohtuuton. Eihän nyt lasten tekemisiä voi tosissaan nostaa pöydälle aikuisten keskusteluihin, eihän?
”Mieluumminko nait jonkun tätisi löytämän turjakkeen? Vaikka jonkun amerikkalaisen uusrikkaan kiipijän, joka pistää vaimonsa suoraa alttarilta laittamaan ruokaa?” hän vastusteli, yritti parhaansa mukaan saada Bettyn näkemään asian oikeasta näkökulmasta. Hänen näkökulmastaan. Bingon sydän ja muutkin elimet hyppivät kuin takaa-ajetun ketunpoikasen käpälät. Miten Betty voisi jatkaa hänen piinaamistaan näin?
”Pöh, enhän edes osaa laittaa ruokaa”, Betty tuhahti, kun ei keksinyt parempaakaan sanottavaa. Bingo kietoi kätensä hänen ympärilleen ja puristi kovin.
”Tiedän. ja silti rakastan sinua niin paljon. Miksi sanot ei, minkä takia? Olenko ollut jotenkin tietämättäni julma?”

Bingo puristi niin lujaa, ettei Betty saanut tarpeeksi henkeä pistääkseen hanttiin. Keinu vaappui heidän allaan ja Bingo painoi hänen huulilleen kiihkeän suudelman, silmät suljettuina, jatkaen pitkään ja hellävaroen. Betty ei suin surminkaan voinut sulkea silmiään tai nauttia tilanteesta, kun hän ei saanut henkeä tai voinut liikuttaa käsiään. Kaiken lisäksi Bettyllä oli karmiva yliluonnollinen tunne, että joku katsoi heitä jostain aivan läheltä.

Lopulta Bettyn oli potkaistava Bingoa sääreen, jotta hän ymmärtäisi lopettaa. Päässä pyörivät tähdet, ja hänen teki mieli yökätä. Pettyneenä Bingo kyllä antoi hetken päästä toistaiseksi periksi ja lähti, jättäen Bettyn istumaan keinuun ja miettimään mitä hänen tulisi oikeastaan ajatella kaikesta tästä.

Betty potkaisi keinulle vauhtia ja kääntyi katsomaan kartanolle päin. Ihan näkökentän laidassa oli pieni musta loittoneva piste. Joku käveli pois, varmaankin joku renki. Kohta olisi päivällisaika.

[jossujb]

A/N: Koska olen tehokas ja kirjoitin yhdeksännen osan jo tänään. Kymmenes on sitten viimeinen! Tosin tuntuu siltä että jatko-osakaan ei välttämättä ole mahdoton ajatus^^






Jeeves olisi voinut vaikka vannoa, että hänen vatsassaan lepatteli Lepidoptera-lahkon jäseniä  vimmatusti ylös alas, sillä hänen kaksi viikkoa kestänyt synkkyytensä väistyi siinä samassa kun hän kuuli neiti Woosterin heleän ”Hoi Dahlia, hoi Tom!” tervehdyksen jo kaukaa. Kukakohan olisi voinut vielä vuosi sitten väittää Jeevesin suorastaan iloitsevan niin huolittelemattomasta, tuttavallisesta puhetavasta?

Niin pian kun Jeeves oli purkanut Traversien matkalaukut ja tehnyt muutaman pakollisen siivousliikkeen mennessään hän tiesi, ettei voisi enää hetkeäkään kierrellä tuntemustensa ympärillä leikkien niillä kuin kissa hiirellä. Hän ei voisi enää päivääkään valehdella itselleen, sillä niin kauan kun hän jatkaisi itsensä piinaamista, söisi palava tahto hänet sisältä päin. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin tarjota sydäntään neiti Woosterille hylätyksi tulemisen pelossa, mutta se oli parempi vaihtoehto kuin yrittämättä jättäminen ja epäilyssä rypeminen. Katumus korventaisi miehen murusuksi, jos jää tilaa jossittelulle.

Huolimatta kuitenkaan lähes alkukantaisen voimakkaasta halustaan juosta ja kaapata neiti Wooster syliinsä pihamaalta Jeeves ei voinut tinkiä tahdikkuudesta. Sanat tulisi valita tarkoin ja mietteliäästi, mutta ennen kaikkea, neidille oli jätettävä tilaa käsitellä ja vaikka hylätä koko ehdotus suoralta kädeltä asettamatta kumpaakaan epämukavaan tilanteeseen. Jeeves tunsi kuitenkin neiti Woosterin jo oikein hyvin huolimatta heidän lyhyeksi väitettävästä tuttavuudestaan. Tämä ehkä siksi, ettei neiti Wooster alun alkaenkaan ollut millään muotoa varautunut persoonallisuus ja hän luotti kanssaihmisiinsä lähes lapsellisella viattomuudella haluamatta loukata ketään – tästä syystä  Jeeves koki olevansa vastuullisessa asemassa toiveidensa suhteen.

Jeeves oli ehkä Brinkley Courtissa palkollinen ja alainen, mutta hän tunnisti itsestään kyvyn taivuttaa ja manipuloida isäntiään hienovaraisesti johdattelemalla. Hän ei missään nimessä kuitenkaan halunnut istuttaa neiti Woosterin päähän omia mielihalujaan, vaan hän vaati itseltään taitoa antaa näinkin tärkeällä hetkellä neidin päättää tunteistaan itse. Olisi varmasti täysin mahdollista painostaa hyväuskoinen nuori neiti ihastumaan ja enemmänkin, mutta Jeeves ei voinut kuvitellakaan tyytyvänsä pelkkään rakkauden irvikuvaan, oli riskinä rukkaset tai ei. Neiti Woosterilla oli paljon enemmän menetettävää kuin Jeevesillä voitettavaa ja se oli hyvä pitää mielessä.

Näin analyyttisistä pohdinnoista huolimatta Jeeves ei kuitenkaan kyennyt pidättelemään jännitystään. Kun hän oli varmistanut ettei yhdenkään nurkan takana salakuunnellut joutilasta piikatyttöä hän jopa vihelsi lyhyen laulunpätkän kammatessa peilin edessä tukkaansa, siistien nukkaharjalla puvusta pois karvat ja pölyt, suoristaen rusetin oikeaan kulmaan. Neiti Wooster oli lähtenyt ulos ja jos Jeeves tunsi yhtään hänen tapojaan, hän kiertäisi puutahan kautta keinuille, ehkä ilman kenkiä, joka tässä tilassakin aiheutti hovimestarissa hivenen puistatuksia.

Keksien itselleen tekosyyn livahtaa ulos Jeevesin askel kävi kepeänä hoidetun nurmikon poikki. Hetkeksi hän pysähtyi kaivamaan sormusrasian pois povitaskustaan, koska olisi kömpelöä joutua etsimään sitä kesken puheen. Jeeves avasi rasian ja puntaroi valintaansa vielä kerran. Neiti Wooster tietysti ansaitsisi kaki kertaa suuremmat ja kauniimmat timantit, mutta nuo kolmekin kimmelsivät tässä valossa kilpaa puron aaltojen kanssa. Jeeves nappasi itselleen tarkoitetun simppelin parin laittaen sen taskuunsa talteen. Eiköhän se riitä, että hän näyttää pelkästään tarjoamaansa kihlaa, joka varmasti olisi neiti Woosterin pianistin pitkissä, solakoissa sormissa edustavan näköinen.

Mutta niin pian kun Jeevesin sydän hypähtikin hänen lopulta löydettyä neiti Woosterin läheltä keinuja hän vähän ylempää haavan varjosta näki myös Bingo Littlen saapuvan ja istuvan samalle keinulle. Jeeves nojasi haapaan ja puristi sormusrasiaa kädessään yrittäen nähdä kauas paremmin, pyrkien samalla kuulemaan sanan tai kaksi, siinä kuitenkaan onnistumatta. Ainoa mitä hän saattoi päätellä tuttavallisesta läheisyydestä oli, ettei herra Little vieläkään ollut hellittänyt kosinnoissaan, mutta kun hän ilman epäilystä syleili ja suuteli neiti Woosteria niin lämpimästi murtui jotain perin pohjin Jeevesin sisällä.

Saattoiko olla, että neiti Wooster oli näiden lyhyiden kahden viikon aikana vaihtanutkin mieltään vanhan toverinsa liehittelyistä? Ehkä herra Little oli ollut niin sinnikäs, että oli viimein voittanut kiintymyksen puolelleen? Tai pahempaa, ehkä hänen heltiämättömyytensä oli lopulta saanut neiti Woosterin taipumaan umpikujassa vailla muita vaihtoehtoja.

Oli syy mikä tahansa Jeevesin tajuntaan löi katkera tietoisuus – kaikesta huolimatta hän oli jo myöhässä. Hän joutuisi katsomaan kuinka herra Little veisi neiti Woosterin hänen nenänsä alta, syleillen lujasti. Ehkäpä Jeeves oli ollut liian väritön tunteineen, ehkä hänen sittenkin olisi pitänyt olla suorempi ja yritteliäämpi, niin hän ei olisi hävinnyt tällä tavalla, näin karvaasti.

Jo toisen kerran niin lyhyen ajan sisällä Reginald Jeeves toivoi, että olisi kyennyt itkemään. Mitä tahansa, jotta tämä pettymyksen painava myllynkivi hellittäisi hänen kaulaltaan. Hän oli surullinen, pettynyt, ahdistunut, hämmentynyt, vihainen ja raivoissaan, kaikkea samaan aikaan, kuin kaikki tunnistettavissa olevat tunteet olisivat yrittäneet ryöpsähtää yhtäaikaa ylös suun kautta kuin liian kosteassa säilytetty leivinjauhe avatusta paketista.

Mutta Jeeves tukahdutti myrskynsä nielaissen isoimman palan jota hän oli kuunaan nielaissut alas kurkustaan ja puristi sormusrasiaa kädessään, kunnes pudotti sen nurmikkoon haavan juureen. Hän käveli takaisin sitä tietä mitä oli tullutkin, nujertaen tahtonsa katsoa taakseen. Päivällisen ajan hän kiillottaisi messinkiastioita.

Mitä Bettyyn tulee, päivällinen sujui lievästi sanottuna erikoisissa ajatuksissa. Tädilleen ja sedälleen hän ei halunnut sanoa mitään, hän ei edes maininnut törmänneensä pihamaalla Bingo Littleen, sillä hän ei halunnut käsitellä kysymyksiä juuri nyt. Ei ennen kun hän saisi hyvän neuvon Jeevesiltä, sillä hyvät neuvot olivat tarpeen.

Mutta kuvitteliko Betty vain, vai välttelikö hovimestari häntä tieten tahtoen? Jeevesiä ei näkynyt koko päivällisen aikana ja hovimestarina hänelle oli tyypillistä seisoa jossain viinikarahvi käsissään valvoen ruokailijoita kuin joku varjeleva enkeli tai vastaava. Tom-setä kommentoikin tätä poissaoloa puolella sanalla, johon hänen vaimonsa vastasi antaneensa vapaaksi lopun illan kiitokseksi ylimääräisestä autontyöntämisestä. Jeevesistä silti näkyi illankin aikana vielä vapaa-iltaan suhteutettuna vähän jälkiä.

Jonkun aikaa Betty jo suunnitteli käyvänsä ihan hovimestarin tiloissa katsomassa, josko mies istuisi huoneessaan kirjoihin uppoutuneena, mutta kaikeksi onneksi niin pitkälle ei tarvinnut mennä. Eihän toki edes Dahlia-täti käy koputtelemassa palvelusväkensä yksityistiloissa muuten kuin akuutissa hädässä, ja siitäkin voidaan kiistellä onko tämä hätä niin akuutti kuin miltä tuntui. Betty nimittäin löysi Jeevesin lopulta kirjastosta palauttamasta loppuun kaluttua runokirjaa.

”Jeeves, hyvä mies, sinua olenkin kaivannut jo tovin! Anteeksi, tieän että on vapaa-iltasi, mutta jaksaisitko ollenkaan kuunnella minkälaiset murheet Woosterin päätäni painavat?” Betty aloitti helpottuneena saadessaan viimein purkaa jollekin sydäntään, ettei antanut Jeevesille tilaa vastata. ”Et arvaakaan kuinka pulassa olenkaan ollut ilman hyviä neuvojasi, on suorastaan ihme etten ole aikaisemmin joutunut vastaavaan liemeen, kun et ole aina ollut minua pelastamassa. Kiltti Jeeves, kerro minulle, mitä minun pitäisi tehdä?”

”Saanko tiedustella ahdinkonne syytä, neiti?” Jeeves kysyi niin tyynesti, melkein kylmästi, mutta Betty ei huomannut purkaessa huoliaan vuolaana virtana.
”Ahdinko! Suora vitsaus ja hirvitys ennemminkin! Kaikki johtuu siitä hiivatin Bingosta, anteeksi kielenkäyttöni, mutta niin se on. ”
”Niinkö, neiti?” Jeeves kommentoi viileästi.
”Niin totta kuin nimeni on Beatrice Wallflower Wooster!” Betty kiljaisi melkein loikaten tasajalkaa korkealle polkien jalkaansa parkettiin.

”Wallflower, neiti?”
Jeeves ei voinut olla nostamatta kulmakarvaansa. Betty laskeutui vähän alemmas näyttäen hivenen vaivaantuneelta.
”Öh, isäni voitti syntymääni edeltävänä päivänä melkoisen summan veikatessaan raveissa Wallfloweria. Yllätyspotti katsos, vähän niin kuin minäkin, sanoi äitikulta ennen”, hän selitti naurahdellen luottavaisesti hassuhkolle keskimmäiselle nimelleen. Mutta Wallflower oli vielä pientä, Clauden ja Eustacen toisen nimet ne vasta hullunkurisia olivatkin!

”Ah, ymmärrän, neiti”, Jeeves totesi antaen näin kevyesti ymmärtää, ettei välttämättä halunnut jatkaa Woosterin suvun kyseenalaisen nimeämisperinteen puimista.
”Joskus olisi parempi, jos elämä ei olisi yhtä yllätystä kuitenkaan”, Betty katkoi palaten edelliseen asiaansa hakien Jeevesin vahvoista käsistä turvaa. ”Bingo on selvästi kilahtanut minuun pahemmin kuin luulin. Täysin kajahtanut. Hän haluaa pistää sormuksen sormeni. Amen, suudelkaa morsianta ja sitä rataa!” hän päivitteli puristaen hovimestarin molempia paljaita käsiä omiinsa. Jeeves ei puristanut takaisin, vaan päinvastoin irrotti otteensa niistä hellävaroen.

”Ja oletan, ettei tämä ole toiveidenne mukaista, neiti?” Jeeves kysyi pidettyään hetken tauon.
”No hyväkäs sentään ei!” Betty huudahti ravistaen vimmatusti päätään.
”Saanko udella syytä, neiti?”
Bettyn silmät kierähtivät kysyvään asentoon. Hän ei ollut odottanut moista kysymystä Jeevesiltä, aikaisemminhan hän oli auttanut juuri kyseenalaistamatta. Luulisi nyt, että hän jo tietäisi mitä Betty näistä sydämenasioista ajatteli!

”Syytä? Mitä syytä, eikö se nyt ole päivänselvää! Enhän minä Bingosta itselleni miestä halua!” Betty yskäisi epäuskoisena siitä, että hänen oikeasti piti selittää tuntemuksensa auki.
”Pidätte herra Littlestä kuitenkin neiti, jos toki olen ymmärtänyt oikein”, Jeeves sanoi tähän kuitenkin tiukasti, tiukemmin kuin koskaan aikaisemmin, katsoen Bettyä syvälle sinisiin silmiin.
”No pidänhän minä... paljonkin, mutta -” Betty mutisi läpeensä hämmentyneenä. Jeevesin pistävän kirkas katse tuntui lävistävän reiän hänen kalloonsa, eikä hän tiennyt miksi.

”En näe syytä miksette myöntyisi ystävänne kosintaan. Ei ole tavatonta, että rakkaus syttyy parhaimpaan liekkiinsä vasta kumppanuuden kautta. Teidän tilassanne varmasti on miellyttävämpää avioitua miehen kanssa jota kohtaan tunnette sympatiaa, verrattuna täysin tuntemattomaan tai vastenmieliseen sukulaistenne järjestämään ehdokkaaseen”, Jeeves puhui silmiäänkään räpäyttämättä, hitaasti ja muodollisesti, joka sanan tarkkaan artikuloiden astuen askeleen taaksepäin. Betty kurtisti kulmiaan.
”Mutta, mutta...! Pahus vieköön Jeeves! Kuulostat aivan Bingolta!” hän suutahti tietämättä miten pitää käsiään, heitelläkö niitä ilmaan vai nyhtää jok'ikinen hiussortuva irti päänahasta?

”Jos tunteenne eivät kohdistu kehenkään toiseen neuvoisin teitä olemaan viisas, hyvä neiti”, Jeeves totesi, jättäen lauseensa loppuun merkillisen paussin. Lihaskaan ei hänen kasvoissaan värähtänyt, mutta Bettylle tuli voimakas tunne siitä, että hän oli tavoilleen uskollisena unohtanut jotakin. Jättänyt huomaamatta jotain oleellista.
”Kuinka ne voisivat kohdistua kehenkään toiseen?” Betty kysyi kiertäen niskaansa yrittäen etsiä jotain vinkkiä tätinsä parhaimman miehen kasvoilta, mutta turhaan.






A/N: Saippuaa, ah saippuaa <3
Ai niin, ja iitta, unohdin edellisessä vastauksessa sanoa että joo, on tuo Alan oma hahmo. Tarkoitus oli itse asiassa käyttää sitä Wodehousen sivuhahmoa, joka jossain tarinassa puhutteli Jeevesiä Reggieksi, mutta en kuollakseni muistanut missä tarinassa se oli. Muistan vain sen että Bertie oli läpeensä hämmentynyt siitä, että Jeevesillä tosiaan on etunimikin xD

[Kharon]

Voi ihanaa, lisää lukuja! 8D Ja jatko kuulostais aika unelmalta. <3 Nyt kun tän lukemisen on aloittanut niin ei millään haluaisi lopettaa ja palata niihin alkuperäisiin tarinoihin jotka on loistavia ja mahtavia ja parhaita mutta... Betty on vaan niin vienyt mun sydämen. XD Anteeksi P.G. Wodehouse.

No joo, näistä luvuista sitten. Ensinnäkin: nauroin itteni kuoliaaksi tossa Bettyn toisen nimen kohdalla. Wallflower? Oikeasti? XD Ihana keksintö. <3 Saanko kysyä perustuuko toi nimeämis-juttu oikeasti siihen kirjasarjaan? Kuulostaa niin sen kirjailijan (tai Bertien vanhempien...) tapaiselta!

Toisekseen: Voi kun tuli suru tossa luvun lopulla. :c Raukka Jeeves ja hupsu Betty. Mut onneks tietää että kaikki päättyy hyvin niin pystyy nauttimaan täysillä tällaisista vähän ankeammistakin tunteenvaihteluista!

Ja kolmanneksi: Mun on edelleenkin pakko ylistää sun kirjoitustaitoja. Miten sä tunnut kykenevän sulautumaan kaikkiin eri fandomeihin, niin että kun kirjotat Holmesista niin kirjoitat omalla tavallas mutta silti sillain viktoriaanisen hienostuneesti ja kun kirjotat Jeevesistä ja kumppaneista niin sulla on kuvailussa se sama komiikka ja kepeys, mutta kuitenkin sun oma kirjotustyyli tulee esille? Olisin melkein kateellinen ellen sais nauttia näistä ficsuista niin paljon. Kiitos taas kerran ihanista luvuista!

[jossujb]

iitta, aijai, nyt tulee lievästi paineet sen suhteen että saanko tämän ficin mitenkään kunnialla loppuun asti. Minulla on visioni, mutta ainahan se pelottaa, että on lukijoilleen pettymys.
Wallflower kyllä, etsin muuten pitkään sopivan höperöä kaksoisveealkuista hevosennimeä. Mutta vitsi itsessään on ihan Wodehousen käsialaa, koska rakkaan Bertien toinen nimihän oli Wilberforce, ja nimenomaan hevosen mukaan^^ Kiitos vuolaista kehuista, mutta olet hekä sattunut lukemaan vain ehkä onnistuneempaa tuotantoani, koska kuten kaikilla kirjoittajilla, niin meikäläiselläkin ne ne isot mokatkin olemassa. Eniten ehkä tässä tulee eräskin Sherlock Holmes-jatkis mieleen, joka meni juuri lopetuksessa reisille.

A/N: Ja osaan kymmenen, eli vimppa luku. Tosin siitä tuli melkein puolitoistasivua pidempi kuin muista, joten olo oli ehkä vähän sellainen että onko tässä liikaa turhan jankkaamista. Editoidessa en sitten kuitenkaan hennonut poistaa juuri mitään kun minulla oli kuitenkin harvinaisen selvä kuva siitä mitä tässä pitää olla, ja mihin stoppi tulee.







Toki Betty Wooster ei ollut minkään valtakunnan älykkö, koulusivistyksestä päähän ei ollut jäänyt käytännössä mitään tähdellistä, ja kuinka olisikaan jäänyt, kun Betty suurimman osan aikaa oli joutunut häpeissään seisomaan kartan takana.
”Beatrice Wooster, lakkaa lunttaamasta pulpettitoveriltasi ja tule pöytäni eteen oitis!” oli opettajatar moittinut niin monet kerrat ja läimäyttänyt tyttöä karttakepillä sormille. Tekihän tuo kipeää, mutta valitettavasti aivot eivät ole suoraan sormiin sidotut, eikä siitä läimimisestä muuta seurannut kuin itkua ja parkua. Mutta hyvällä asialla lienee vanha kasvattaja ollut yrittäessään muokata toistaitoisesta materiaalista tulevaisuuden kuuliaisia vaimoja ja äitejä. Kaikkia vänkyröitä puita kun vaan ei voi pakottaa kasvamaan suorassa, oli puutarhurissa kuinka viherpeukalon vikaa tai ei.

Älynlahjoista viis tai vähemmän, mutta jokin Jeevesissä ja Jeevesin käytöksessä haiskahti viikon vanhalle sardiinipurkille.
”Tässä on nyt koira haudattuna poikineen...” Betty kuiskutteli itselleen myöhäisen illan tulikuumassa kylvyssään tönien kumiankkaa ammeen poikki. Voi, minkä takia hän ei voinut olla fiksumpi naisihminen, niin näin eteerisen hyväntuoksuinen laventelisaippua ja vaniljavaahto ei menisi pähkäillessä hukkaan.

”Omituinen hovimestari... täysi arvoitus koko mies”, Betty puhutteli kumiankkaa kuin luotettua ystävää lepuuttaen märkää päätänsä posliinia vasten, tuijottaen samalla höyrynkiekuroiden nousemista korkealle kattoon asti. Vesi melkein poltteli ihoa, mutta Betty oli aina välittänyt kuumasta. Hän läiskytti vettä ja pitkästyi pähkäilyyn.
”Höh, ja omituinen ei ole edes oikea sana, se on omituista jos Tom-setä ajaisi pois viiksensä, tai jos Claude ostaisi pillipiiparihautun ja opettelisi soittamaan huilua. Omituinen on liian lievää kun tarkoitan jotain... jotain...”, Betty etsi oikeaa sanaa nähden sielunsa silmin tutun hovimestarin tumman hahmon yrittäessä tarttua kiinni johonkin selvää mielikuvaan.

”Jotain himmeää. Mystistä”, Betty päätti ajatuksensa edelleen epäröiden onko jokin niin epämääräinen kuin ”himmeä” yhtään omituista tai eriskummallista parempi kuvailemaan niitä salaisuuksia, jotka tuntuivat karkaavan Bettyn käsityskyvyltä karkuun. Mutta joka tapauksessa, hän yksinvaltaisella päätöksellään päätti sen olevan tarpeeksi tarkka kelvatakseen. Himmeä Jeeves. Hupsu kielikuva. Eikä vesikään ollut enää hetken kuluttua nautinnollisen kuumaa vaan haaleaa ja harmaata.

Betty nousi vettä valuen ylös ammeesta yrittäen olla liukastumatta kaakeleilla. Piika oli ystävällisesti jättänyt pehmeääkin pehmeämmän norsunluunvalkoisen kylpytakin kera untuvanpehmeiden pyyhkeiden siististi viikattuna paikalleen kylpypöydälle. Pyyhkeet olivat uusia, Jeevesin aloitteesta ostettuja, ja Brinkley Courtissa oli koko herrasväelle omat kerrastot kaikkea tarpeellista, lähtien aamutakeista, kasvopyyhkeiden kautta tohveleihin. Nyt vasta Betty pani merkille, että pyyhkeen kulmaan oli kauniisti käsin kirjattu vaaleanlilalla sävyllä hänen nimikirjaimistaan muodostuva monogrammi.
”Samperi soikoon! Ei tämä nyt vain käy!” Betty tiuskahti jäämättä kuivaamaan itseään huolellisesti, vaan pelkässä kylpytakissaan, hiukset vettä valuen hän luikahti ulos kylpyhuoneesta, vain vilkuillen sivuillensa, ettei kukaan huomannut hänen kipittävän käytäviä pitkin puolalastonna.

Vasta aivan Jeevesin huoneen ovella pisaroita tihkuen Betty herkesi tajuamaan mitä oli tekemässä koputtaessaan ovea napakasti molempien käsien rystysillä. Sisältä ei kuulunut muita ääni kuin lakanoiden kahistus, Jeeves käänsi kylkeä pedissään. Betty koputti uudestaan, kolmasti ja aina kovempaa, mutta vastausta ei kuulunut. Jeeves ei aikonut avata ovea. Niinpä jokin tuntui napsahtavan Bettyn sisällä, aivan kuin joku olisi poksauttanut samppanjapullon korkin auki syvällä sisuksissa. Hän oli valmis vaikka murjomaan oven säpäleiksi pelkillä kynsillään, mutta yllättävää kyllä, Jeeves ei lukinnut huoneensa ovea.

Betty ryöpsähti sisään osaamatta sanoa syytä sille miksi oli niin tunnemyrskyn vallassa, ettei kyennyt muuta kuin vapisemaan. Jeeves ei nukkunut, ei ainakaan enää sen jälkeen, kun neiti Wooster vettä valuen, hiuksen otsaan ja poskiin liimautuneina ravisteli häntä olasta kiivettyään sängyn reunalle  puoleksi puhuen, puoleksi huutaen äänen katkeillessa.

”Miksi oikein haluat, että menen Bingon kanssa naimisiin? En edes rakasta Bingoa! Minkä takia haluat, että olen onneton?”, Betty nieleskeli tiedostamatta ollenkaan mitä hänen suunsa teki aivoilta kysymättä. Oli kuin hän olisi menettänyt puheensa hallinnan purskahtaen purkauksen jälkeen vain hillittömästi itkuun. Hän käpertyi kaksinkerroin Jeevesin sängynpäätyyn ja parkui.

Jos aivan totta puhutaan, niin Jeeves ei vielä uskonut olevansa täysin hereillä. Vetäydyttyä kirjastosta huoneeseensa Jeeves oli kironnut itsensä, joka oli vastoin toiveita rakastunut rouva Traversin veljentyttäreen. Jeeves oli kironnut myös periaatteensa ja baarimikko-Alanin, joka oli pakon nimissä taivuttanut Jeevesin myöntymään hovimestarin pestiin, sillä hovimestari Jeeves ei ollut. Kyllä sen näki nyt,kristallinkirkkaasti, ettei hän ollut millään muotoa soveltuva kieltäytymään kiusaukselta, joka veisi hänet surman suuhun. Jeeves myös kirosi harhaiset kuvitelmansa, jotka aivan hetken ajan olivat uskotelleet, että hänellä ja neiti Woosterilla voisi olla yhteinen tulevaisuus. Mutta niin ei ole, eikä tule olemaan, koska kaikeksi onneksi Jeeves oli tullut järkiinsä tarkkailtuaan herra Littlen ylitsevuotavaa rakkaudentunnustusta etäältä. Neiti Wooster ei ansaitse mitään vähempää kuin arvoisensa miehen, jolla on antaa hänelle kaikki mitä hän suinkin haluaa.

Jeeves oli ollut niin kiitollinen itselleen ja kirkastuneille ajatuksilleen osattuaan edes hetkeksi irrottautua harhoistaan ja antaa neiti Woosterille kunniallisen hovimestarin neuvon kirjastossa, yrittämättä laittomasti käyttää neidin hämmennystä hyväkseen. Tuon kivuliaan työn jälkeen Jeeves oli kieltään purren sulkeutunut huoneeseensa, kykenemättömänä lukemaan riviäkään tai kirjoittamaan sanaakaan sisarelleen, joka jo pitkään oli toivonut veljeltään edes muutaman virkkeen kuulumisia.

Syöksähdeltyään seinältä seinälle Jeeves oli lopulta pakottanut itseensä juomaan lasillisen vettä, ettei olisi oksentanut. Näine hyvineen viimein hän oli sitten käynyt vuoteeseen nukkumaan varhaisesta illasta huolimatta, nähden hirvittävimpiä painajaisia sitten suuren sodan. Siksi hän ei ollut hätkähtänyt, tai liiemmin liikahtanutkaan oven paukutukselle, sillä kuvitelmissaan se oli vain yksi kauhukuva lisää jonon jatkeeksi. Vaan kuinka ollakaan, se ei ollutkaan demoni ja riivaaja, joka häntä oli tullut hakemaan, vaan neiti Beatrice Wooster valkoisessa, tuskin kiedotussa kylpytakissaan. Neiti Wooster, joka nyt itki hänen vuoteellaan syvästi järkkyneenä.

Jeeves ei tiennyt mitä tehdä. Ensimmäisen kerran koskaan hänen aivoissaan ei liikkunut yksinkertaisesti mitään.
”Hyvä neiti, voitteko hyvin?” hän sai kuitenkin kakisteltua  kiskottuaan itseään hieman ylös patjaltaan. Betty ei antanut Jeevesin kuitenkaan nousta istumaan, vaan hän jäädytti liikkeen vetisillä silmillään.
”Hyvin? Tiedätkö mitä Jeeves? Seppings ei ikinä, ei ikipäivänä olisi nähnyt vaivaa monogrammipyyhkeitä varten. Puhumattakaan nyt saippuasta! Dahlia-tädillä ei koskaan ole ollut talossaan laventelisaippuaa. Kukaan muu ei edes tiedä, että pidän laventelista, ja kylpykaapissa oli kokonainen tusina mielimerkkiäni!” Betty nyyhkytti antaen mietteidensä vain tulla purskahtamatta nyt kuitenkaan enää yhtä voimakkaasti. Tarkemmin ottaen hän näytti keräävän äänne äänteeltä ja sana sanalta uudestaan varmuutta, kuin koko romahtaminen olisi ollut vain pelkkä pieni lapsus. Jota se tietysti olikin, koska Betty oli pikkutytöstä lähtien ollut taipuvainen vollottamaan milloin ikinä häneen joko sattui kipeästi, hävetti tai kadutti tai muuten vain tilanne oli liian rasittava. Toiset ottaisivat sen heikkoutena, vaan Jeeves ei edes harkinnut moista. Vaati rohkeutta näyttää itsestään jotain niin haurasta – Jeeves ei missään tilanteessa kyennyt olemaan noin paljas.

”Tarjoilet nykyisin teeni useammin kuin huonepiika, korjaat kengistäni korot, jos ne katkeavat typerehtiessäni”, Betty jatkoi vauhtiin päästyään miettimättä tätä tilannetta, sen siveyttä tai sovinnallisuutta, tai tarkemmin siveettömyyttä ja sopimattomuutta, kuivaten poskiaan Jeevesin peittoon muistamatta, että hän oli yhä edelleen muutenkin kostea eikä siitä kuivemmaksi muuttunut.

”Neiti...” Jeeves yritti keskeyttää kauhukseen todeten, ettei hänellä ollut sanastossaan mitään sopivaa tällaiseen tilanteeseen. Betty liikahti lähemmäksi, astuen sisään Jeevesin hengityksen ja tuoksun täyttämään kuplaan. Laventelin ja vaniljan sekoitus nujersi vaimean myskin ja partaveden jäänteet alleen.
”Hymyilet kun teen jotain tyhmää, mutta ilmeesi ei värähdä vähääkään kun Tom-setä kertaa jonkun hulvattomista kaskuistaan. Olen ilmeisesti sitten melkoinen mäntti tulkitessani näistä niin, että ehkä pidät minusta”, Betty totesi viimein oikeastaan itsekin hämmästyen loppupäätelmästään. ”Pidät minusta...” hän toisti makustellen ajatusta. Jeeves saattoi omin silmin todeta neiti Woosterin junnaavan sanojaan yhä uudestaan ja uudestaan ympäri kuin vanha gramofoni jumiutuneena yhdelle raidalle, kunnes se yhtäkkiä hypähti monta riviä eteenpäin.

”Sinähän pidät minusta Jeeves!” Betty hihkaisi nyt samaan tapaan kuin lapsi hihkaisee keksiessään ratkaisun kiinalaisesta aivopähkinästä. ”Sen täytyy olla totta, se selittää kaiken, eikö niin! Paitsi sen miksi väen vängällä haluat naittaa minut Bingolle.”
Jeeves oli sanaton. Betty oli kumartunut lähes hänen ylitseen kuin notkea kissa, kädet molemmin puolin vyötäröä. Jeeves yritti pitää itseään puoli-istuvassa asennossa, retkahtaen kuitenkin pitkälleen silkasta huimauksesta. Kuinka ihmistä voi makuullaankin huimata?
”No. Sano nyt jotain. Älä tojota siinä, näytät hämäävästi Bonzolta päivällisähkyssä”, Betty tivasi näkemättä ollenkaan niitä samoja uhkakuvia, joissa Jeeves oli jo pitkään vellonut.

Ei Bettyn päätä vaivanneet jotkut paheksuvat vanhat tädit tai joku skandaalinkäry. Sopii kuitenkin muistaa, ettei Tom Traverskaan Dahliaansa naidessaan ollut vielä takonut suurta osaa rahoistaan ja luokkasopivuudesta huolimatta sitäkin liittoa olisi voinut huonoksi haukkua ensisilmäyksellä. Vaan kuinkas sitten kävikään? On kartanoa, maita ja hopealautasia ihan säilöttäväksi asti.

Mitä sitten tulee rahaan, niin sillä voi ostaa mukavia asioita, mutta Betty oli kieltämättä nukkunut taloustietonsa ohitse, eikä siksi osannut pistää punnalle arvoa. Ainoa asia, josta hän kykeni nyt tässä hetkessä tohkeilemaan, oli kuinka paljon hän nyt toivoi Jeevesin sanovan jotain hellää. Ihan mitä tahansa joka todistaisi, ettei hän ollut päätelmineen tyystin hakoteillä.

”Neiti Wooster...” Jeeves huokaisi kohottaen kättään koskeakseen aivan tavattoman kevyesti neiti Woosterin posken nukkaa, vieden märän hiuskiehkuran korvan taakse. Jos tämä oli painajainen, niin se oli kaunein hetki, jonka Jeeves oli kuunaan kokenut, eikä hän olisi suonut sen päättyvän koskaan. Mitään niistä tarkasti käsikirjoitetuista lauseista, jotka hän oli valmistellut vain tunteja aikaisemmin elämänsä kosintaa varten, ei tullut, mutta sormet puhuivat nyt paremmin kuin sanat olisivat mitenkään pystyneet.

”Voi, neiti Wooster!” Jeeves toisti antaen patonsa murtua kietoakseen epävarmat kätensä neiti Woosterin ympärille, pitäen nyt tiukasti kiinni kuin henki riippuisi hiuskarvan varassa. Betty ähkäisi ehkä yllättyneenä kuinka suoraviivaisesti Jeeves lopulta toimi – vaikka äärimmäisissä tilanteissa toki kuka tahansa tekee äärimmäisiä tekoja – mutta hän pian rauhoittui vastaanottamaan syleilyn täysin rinnoin, sillä se ei sattunut kuten Bingon pakottavat lähentelyt, jotka eivät ollenkaan ottaneet huomioon liian kovaa puristusvoimaa.

”Totisesti Jeeves, olet kyllä hovimestariksi ihan omaa luokkaasi”, Betty kuiskasi haluamatta irrottautua sylistä, mutta asento puolipolvillaan ja mahallaan oli vähän epämukava.
”Ylistätte taitojani liikaa, neiti, varsinkin huomioon ottaen, etten ole ollut teille rehellinen”, Jeeves sanoi niin hiljaa, ettei hän meinannut itsekään kuulla ääntään. Betty se vain naksautti kieltään kuten usein päivitellessään maailman menoa tai serkkujensa toilauksia.

”Pyh, saat noin tämän kuulostamaan siltä, että olisit väittänyt koko tämän ajan pitäväsi perunoista enemmän kuin keitetyistä porkkanoista, eikä toisin päin. En ole suinkaan niin höppänä miltä näytän”, Betty totesi ilkikurisesti näpsäyttäen Jeevesin nenänpäätä hetken mielijohteesta. ”Ymmärrän ettei sinun ole ollut helppoa, kun minustakin tuntuu kuin rintani läpi olisi ajanut juna vaunuineen! Et oikein vaikuta sellaiselta mieheltä Jeeves, joka ihan suin päin syöksyy sanoista tekoihin tai tunteista käytäntöön, toisin kuin vaikka Bingo, jolle riittää pelkästään silmänisku ja jo on sydän syrjällään.”
Jeevesin nenää kuumotti hipaisun jäljen häälyessä ihon pinnalla.

”Olette osin väärässä neiti... sillä ennätin ostamaan...” Jeeves nielaisi yrittäen löytää itsestään voimaa pitää puheensa vakaana, huolimatta kuinka vaikeaa se oli joka solun huutaessa lisää neiti Woosterin lämpöä. ”Ostin teille sormuksen, neiti”, Jeeves henkäisi sulkien vain hetkeksi silmänsä saadakseen tunnustuksen ulos sielustaan.
”Et ole tosissasi Jeeves!” Betty räpytti silmiään huudahduksensa myötä ensimmäistä kertaa iloisesti yllättyneenä eleestä. Tähän asti kun ainoa, joka oli tarjonnut hänelle kahletta kouraan oli ollut se lordin kuvatus, jonka kanssa Betty oli ollut vuosi takaperin vielä kihloissa. Häät olisi pidetty juhannuksena ja nyt he olisivat matkustaneet Kreikkaan kuherruskuukaudeksi, jos siis se suhde ei olisi jo heti alkumetreillä ajanut kultaiselta keskitieltä ensimmäiseen betoniporsaaseen.

”Ikäväksenne ajattelemattomuudessani heitin rasian menemään nähdessäni herra Littlen lempivän teitä, ettekä vastustelleet”, Jeeves sanoi tuntien nyt sisuksissaan taas kateuden piikin, tai ehkä katumuksen siitä ettei ollut puuttunutkaan tilanteeseen, joka ilmi elvästi oli aiheuttanut neiti Woosterille turhaa mielenjärkkymistä.
”Oletkos itse yrittänyt vastustella keinusta käsin?” Betty ohitti nyt jo mielestään täysin yhdentekevän Bingon ja Bingon hölmöydet käden huitaisulla. ”Voi surkeus, että satuitkin niin kurjasti seuraamaan Bingon vähälahjaisuutta.”

Sitten Jeeves muisti jotain. Tuumaustauon jälkeen hän siristi silmiään ja nousi istumaan varoen työntämästä neiti Woosteriä yli laidan. Hän kurotti kättään kohti yöpöydän vieressä olevaa tuolia, jonka nojalle hän oli ripustanut takkinsa, mutta pyysi sitten neiti Woosteria kaivamaan povitaskusta sinne talteen säilötyn kultarenkaan, joka oli tarkoitettu Jeevesin nimettömään. Betty katseli sitä ylhäältä ja alhaalta, sovittaen sitä sormeensa. Tietenkin se oli aivan liian suuri, siihen olisi voinut tunkea puolitoista Woosterin sormea. Vaikka Bettyllä olisi ollut miehen suuremmat kädet, olisi se silti ollut varmasti ainakin koon liian iso, sillä Jeevesin sormet olivat voimakkaat ja paksut.

”Eihän se teidän sormeenne sovi, hyvä neiti, mutten voi tarjota nyt mitään muuta”, Jeeves pahoitteli uskaltamatta edes katsoa neiti Woosteria suoraa silmiin. Betty tuskaili ikkunaa vasten kaiverrusta vallan haltioituneena.
”En tiennytkään että hovimestareillakin on etunimet...” Betty liuvautti ennen kuin ehti harkita toistamiseen. Hän punastui perin pohjin , aina korvannipukoita myöten.

”Tai öh, tietenkin on, kylläpäs sanoin typerästi. Reginald”, Betty kakisteli pidellen sormusta kädessään kuin rakkainta aarrettaan. ”En ole kyllä laisinkaan pahoillani. Älä turhaan vaivaa jollain kullanlirulla mieltäsi! Kyllä näitä rinkuloita lisää saa. Sitä paitsi, jos tämä onkin liian iso näppeihini, niin ehkä voisin laittaa sen sitten rannekellonhihnaani kiinni!” hän ehdotti nyt innoissaan paljasta rannettaan heilutellen, jota silloin tällöin kyllä koristi sveitsiläinen kello, joka tuskin koskaan näytti oikeaa aikaa koska Betty oli laiska vetämään sitä samaan aikaan joka päivä. Tässä kohden Jeeves tunsi kaikkien uusien ja tukahduttavien tuntemusten seassa jotain tuttua, ja se oli tietysti tyylillistä paheksuntaa. Hieno neiti ei pidä sormusta kellonremmissä, kuin joku maalaistollo. Jeevesin ei tarvinnut edes sanoa mitään, koska Betty luki hänen ajatuksensa.

”Höh, ei sitten. Miten olisi kaulaketju? Ooh, hetki vain!”
Oikeastaan vasta nyt Jeevesin mielessä kävi pysäyttävästi, ettei neiti Woosterilla tosiaan ollut päällään muuta kuin tuo vetinen kylpytakki, sillä kun hän avasi kaulusta vielä enemmän etsiäkseen rippiristinsä kultaketjua, paljastui kaikki pyöreät muodot aina solisluista pienten, täydellisesti punoittavien rintojen kautta vatsalle, sensuellille navalle ja vielä hieman alemmas. Betty oli liian kiireinen irrottaessa ketjuaan ja pujottaessa ristin tilalle sormusta, ettei edes heti huomannut Jeevesin nuolevan katseellaan  lähes häpeissään hänen pehmeän puhdasta vartaloaan.

”Katso! Eikö se nyt ole hyvä? Melkein yhtä hyvä kuin sormessa, eikö totta, ehkä parempikin”, Betty kysyi iloisesti sormuksen levätessä nyt vain peukalon leveyden verran rintojen yläpuolella. Jeeves varovaisesti siirsi kädellään kangasta pois edestä ja niin lempeästi antoi itselleen luvan koskettaa maidonvaaleaa ihoa ja niin kauniisti kutsuvaa nännipihaa.
”Oikein kaunis, neiti”, Jeeves henkäisi tietämättä puhuiko hän todella sormuksesta vai silmiä hivelevistä muodoista. Ei voinut väittää ,etteikö Betty olisi tärissyt pelostakin, sillä ne miehet jotka olivat aikaisemmin häntä sillä tavalla koskeneet, olivat tehneet niin kovakouraisesti ja hätiköiden. Samalla hän kuitenkin luotti Jeevesiin, kuten häneen saattoi luottaa ihan missä tahansa muussakin asiassa.

”Tiedätkö mitä Jeeves? Aika monta suukkoa on kyllä näiltä huulilta varkain ryövätty, enkä oikein kehtaakaan sanoa tarkkaa lukumäärää. Jos kuitenkin saan, niin haluaisin antaa yhden nyt ihan omasta tahdostani”, Betty virkkoi hoksattuaan miten he etenivät selvästi nurinkurin, koska tokihan nyt ensin suukotellaan, sitten vasta lemmitään!
”Olen otettu, rakkain neitini”, Jeeves myöntyi kietoen itsensä Bettyn paljaan vartalon ympärille yrittäen pitää sisällään räjähtelevän ilotulituksen
”Älä sitten arvostele sitä liikaa, en ole kovin hyvä näissä pusupuuhissa!” Betty varoitti, nauraen salaa sille, etteivät sovinnaiset ihmiset missään nimessä vaihda ensisuudelmaansa puolipukeissa miehen sängyssä ja vielä näin syntiseen kellonaikaan.

FIN








A/N: Loppusanoina sanottakoon, että nyt alkaa tuntua siltä, että tästä sen itseasiassa varsinaisen tarinan pitäisi lähteä liikkeelle. Saatan harkita jatko-osan kirjoittamista, jos minulla vain koulun ohessa aikaa riittää. Tai spinoffia... jotenkin tuntui että on tyylikkäämpää lopettaa ennen petipuuhia, koska huolimatta siitä kuinka tarkasti nekin asiat mietin päässäni, niin se henk. koht. olisi tuntunut päälleliimatulta elementiltä. Seksi ei ole aina kaiken pääasia juunou.
Itse olen harvinaisen tyytyväinen siihen että sain ensimmäin kerran varmaan yli vuoteen/puoleentoista kirjoitettua jonkun jatkiksen valmiiksi.
Niin, ja tuota, "himmeä" oli minun kova yritykseni keksiä sanalle "rummy" joku hyvä suomennos^^

[Kharon]

Äh en oo ehtinyt edes lukeen tätä kokonaan ennen ku nyt. Mut voi ei tää oli niin mahtava. <3 Ja oon tavallaan samaa mieltä sun kanssa siitä että seksin ei tarvii olla ain tarinoiden päämäärä, et kirjoitetaan vaan jotta päästäis siihen. Tähän ficciin sopii mun mielestä hyvin noin "viaton" lopetus. :>

Apua. En tiiä, mul ei oo oikee mitää sanottavaa nyt, paitsi et tää oli ihana ja söpö jne jne. Toi lopetus oli aivan ihana ja ja apua. Tää on yks paras suomenkielisistä ficeistä mitä oon lukenu. (On niin vaikee verrata englannin ja suomen kieltä, ja kun eri maiden kansalaisten kirjotustyylitkin on niin erilaiset, et voi tää olla yks parhaita ficcei kaikista lukemistani! :--D)

Tavallaan spinoff tai jatko ois aika dreamland (oon tainnu ton ennenki sanoo hah..) mut toisaalta ymmärrän jos on kiireitä jne. Ja tää on hyvä näinkin, kattava ja tiivis ja mainio kokonaisuus joka on uskottava eikä oo liian täyteen romantiikkaa ahdettu. =) (Mun on jostain syystä vähän vaikee ajatella Jeevesiä kauheena yltiöpäisenä romantikkona. Tai sitten Bertietä. Tai no, ylipäänsä melkein ketään miestä.) Kiitos tästä koko ficistä ylipäänsä, oli ilo lukea. <3