Kirjoittaja: Lasikuula
Ikäraja: K11
Tyylilaji (genre): Fluff,
Paritus/Hahmot: Ginny/Harry
Vastuuvapaus: Kaikki hahmot, tapahtumapaikat ym. jotka voi tunnistaa J.K. Rowlingin käsialaksi, ovat hänen! En tienaa sepustuksillani muuta kuin iloisen mielen
Varoitukset: Spoilaa Kuoleman varjelusten loppuosaa hieman!Tiivistelmä Ginny seisoo takanedessä ja miettii tulevaa sotaa(Voldemortia vastaan). Ginny pelkää kuollakseen ja miettii, olisiko parempi kuolla. Harry tulee ja ojentaa "pelastavankäden" onnenjuoman muodossa. Ginny potee omatunnon tuskia huomatessaan, ettei hänen onnensa ehkä riittänytkään pelastamaan Harrya.
A/N: Innoittajana toimi itselleni melko tärkeä kappale,
Chorale - Jätit yksin. Kommentit sallittuja ja toivottavasti lukukokemus miellyttää
SIELUJEN SYMPATIAATakassa roihuaa hento, hiipumaan päin oleva liekkimeri. Liekkien roihu, tanssi kuvasti loputonta taistelua, tuskaa, joka tulisi jokaisesta iskusta, jokaisesta kuolemasta. Nuo iloiset värit taas kuvastivat iloa ja kun ne lopulta sammuisivat, surua. Olisiko siis helpompaa kuolla, kuten tuli ilman puuta tai puu ilman vettä? Tarjous oli houkutteleva, liian houkutteleva.
Tyhjä meri, aava kaukaisuudessa…Takaani kuuluu vaimea kolahdus. Joku löysi piiloni, mutta en välitä. Ehkä hän tappaa minut, ennen kuin kukaan muu ehtii. Ehkä minun ei tarvitsisi taistella, tuottaa pettymystä rakkailleni. Jos pyytäisin kuolemaa, jäisinkö sittenkin kitumaan?
Hetki hiljaisuudessa, tyhjä ulkokuori…Käteni vedetään irti kehostani. Kuinka se onkaan vastenmielistä, kauheaa ja pelottavaa. Koen turvattomuuden tunnetta, kunnes käteni kietoutuvat pehmeään ja kehoani vasten huokuu tuttua lämpöä. Kiedon käteni kuin iskun saaneena tämän tutun kehon ympärille. Annan tunteideni muuttua raastavaksi tuskaksi ja puristan uuden turvani rintaani vasten.
Ratkaiseva hetki, tyhjyys…Tunnen lohduttavat huulet otsallani, kuiskauksen. Ehkä minulla onkin toivoa? Ehkä voisin rakastaa vielä sodan jälkeenkin. En. Pitäisin itseäni murhaajana, tappajana. Rakkaani, miten jaksat minua? Miksi olet noin rauhallinen? Kuinka oikein kestät tämän paineen? Voit kuolla tai pahempaa!
Oivallus, lupaava ratkaisu…Irrottaudut ja ennen kuin ehdin kietoa käteni turvattoman kehoni ympärille, avaat kämmeneni ja asetat siihen pienen, kyyneleen muotoisen pullon. Siinä on vielä ehkä sentti nestettä pohjalla. Tuijotan sitä ja oivallan jotain. Ehkä toivoa on… meillä kaikilla. Ehkä jos vain avittaisimme tätä toivoa hieman, voittaisimme sittenkin. Kuolema kuulostaa silti mukavammalta idealta.
Valahdus, tyhjä ruumis…Sinä tiesit tämän. Minun onneni ei riittänyt sinuun asti. Jos olisin tiennyt, olisin juottanut juoman sinulle, en olisi ottanut sitä itse. Nyt ansaitsen vain kuolla. Tulimeri! Roihua myös kehoni ulkopuolella, polta minut. Upottakaa joku miekka sydämeeni, kaivakaa se ulos. Sanokaa joku ne kaksi sanaa, avada kedavra.
Etovaa, voimakasta… Minua vallan naurattaa! Sinä iskit silmää. En olisi huomannut, jos en olisi katsonut tarkasti. Sydämeni läikähti. Ehkä onnea on sittenkin jäljellä tai sitten sinä olet maailman kaunein ja eläväisin enkeli. Olen, kuin ei mitään, tuijotan, kuten kaikki muutkin.
Hetkessä on voimaa, ansaitsimme täydennyksen!Sota on ohi. Me voitimme! Tuhosimme muiden liekin, emme omaamme. Tukahdutimme muiden, pimeän puolelaisten, onnen. Rakkaani, me elämme ikuisesti!
”Rakastan sinua, Harry!” henkäisin hänen kaulaansa. En enää kaivannut hänen, enkä omien käsieni turvaa. Olin puolikas, mutta hän täydensi minut. Olin liekkimeri ja hän minun puuni. Olin puu ja hän minun veteni. Olimme yhtä!
”Rakastan sinua, Ginny!”
