Title: Seinät kaatuvat päälle
Author: Siiseli
Genre: angst
Rating: Sallittu
Disclaimer: kaikki kuuluu minulle, ideoineen päivineen.
Summary: Ei ollut minun syyni, että olin tällainen.
A/N: Ajatusten purkua, aavistuksen henkilökohtainen teksi, jonka julkaisemisessa epäröin. En tiedä onko se vieläkään viisasta, mutta halunan kuitenkin antaa sen tänne. Haluan omistaa tämä rakkaimmalleni, sillä ilman häntä en olisi nyt tässä tilanteessa. Kiitos kulta <3
// Scarlett lisäsi ikärajan myös otsikkoon
Seinät kaatuvat päälle
Oletko koskaan miettinyt miltä tuntuu, kun ahdistaa helvetisti ja seinät kaatuvat päälle?
No, minä olen, tälläkin hetkellä näen sen, kuinka valkeat seinät musertuvat kaseeni alla ja romahtavat päin. Suljen silmät ja odotan tuntevani kolauksen, joka mahdollisesti tuhoaisi minut ja päästäisi pois tästä pahasta maailmasta, mutta sitä ei koskaan tule. Avaan silmät, seinä on jälleen ehjä. Se pysyy siinä, missä sen pitääkin, ilman halkeaman halkeamaakaan. Huokaisen.
Puhelin soi, numero on vieras, mutta tiedän kuka soittaa. Se on pomo, se haluaa, että tulen töihin, mutta se ei ymmärrä, etten voi. Ahdistaa, aivan liikaa. Ajatuskin siitä, että pitäisi astua ovesta ulos, kävellä bussiin ja siirtyä takaisin ihmisten pariin saa viileät väristykset kulkemaan pitkin vartaloani, jonka kuuluisi oikeasti olla ruumis – eloton sellainen.
Haluan sulkea silmät, mutta en voi. Silloin tuntuu pahimmalta. Muistot, kuvat, värit ja hajut valtaavat kokonaan mielen. Tuhannet lyönnit, huudot, koketus, jonka piti olla hellä, mutta joka sattui. Ne polttavat katseet, samenttiset äänet jotka lupasivat hyvää, mutta veivätkin tuhoon. En tahtonut kokea kaikkea uudestaan. Halusin autuuden.
Kuulin auton hyrähtävän pihaan, avaimen kääntyvän lukossa, kuulin askeleet, jotka toivat vieraan sisään. Kuulin huokaisun, vetoketjun ratisevan äänen, askeleet ylös. Suljin silmäni, en halunnut nähdä tulijaa. Kuulin kuinka vaatteet tipahtivat lattialle, pientä ähinää ja lopulta viileä käsi nosti peittoa ja haalean lämmin vartalo asettui sängylle.
”Kulta, tule tänne”, hän pyysi, ei käskenyt, vaan pyysi. Kiepsahdin ympäri ja painauduin häntä vasten, jolloin annoin itselleni anteeksi. Ei ollut minun syyni, että olin tällainen.
