Author: Sole
Fandom: Varjojen kaupungit
Genre: Romance/Angst
Pairing: Alec/Magnus
Rating: K11
Disclaimer: Rakkaani kuuluvat Cassie Clarelle, joka ei koskaan tule saamaan anteeksi, jos ei heitä uusimassa hengentuotoksessaan edes mainitse *moottorisaha heiluu* Lisäksi kursiivilla vetäistyt pätkät kuuluvat Jenni Vartiaiselle ft kumppanit. Hieman olen niitä tosin muokkaillut, että sopisivat paremmin tarinaani, joten ei siis pelkkää kopiointia rivien välissä ;-D Tämä on siis pikkuisen songficci.
Summary: Ei ollut pelkoa, ei häpeää, oli vain Magnus.A/N: Tiedän, Malecangst on mulle kohtalaisen uusi tuttavuus, mutta enpähän edes pystynyt tätäkään pelkäksi angstiksi vetämään. Alkuperäinen kappale, josta mun piti tämä kirjoittaa oli Jenni Vartiaisen Ihmisten Edessä, mutta ihan niihin mittoihin tästä ei kuitenkaan ollut, joten eroja löytyy. Kyseisestä laulusta en lainannut sanaakaan, joten... Toivottavasti miellyttää ;-D
Kommenttia?
Malecfluffyn kuningatar ylpeänä esittää
Korkeissa koroissa
Alec juoksi. Alec juoksi jalat lipsuen tuhansien ja taas tuhansien askelten kuluttamalla betonilla, kuravesi lätäköistä roiskahdellen. Alec juoksi kengänkannat kopisten, rispaantuneen takin helma hulmuten, farkunlahkeet liejutahroilla. Alec juoksi pikimusta tukka hulmuten harakanpesänä tuulessa, kurittomat suortuvat kasvoilla, korvien taa suitut kiharat valtoimenaan lepattaen. Alec juoksi sade kasvoilla vihmoen, pisarat poskilla noruen, silmät veden vallassa. Tosin Alecin silmissä lainehti surun suolainen virta, ei aidoista pilvistä suihkuava jumalankusi. Alec juoksi itku silmissä kirvellen, kyynelet silmäkulmista pulputen. Kyynelet kuohuivat yli, sulivat sateeseen, huuhtoutuivat jääkylmään tihkuun. Eikä Alecilla ollut sateenvarjoa, Alecilla oli vain sydän sohjona, suruksi murskattuna. Alecilla oli vain ammottava aukko siinä, missä sydämen olisi kuulunut sykkiä verta vampyyrinarkkareille kierrättäen, pamppailla rakkaudesta. Alecin sydän oli epäkunnossa, rahisi, kitisi, kirskui, itki verta. Alecilla ei ollut kuin diagnosoitu kyynelkanavien liikatoiminta, vaikka lobotomia olisi kuulostanut tilanteeseen nähden fiksummalta vaihtoehdolta. Alec oli sairas rakkaudesta, joka oli salakavalasti ottanut surun muodon. Alec oli sekaisin onnesta, joka ei ollut enää onnea ollenkaan.
Mihin sulla oli kiire, sä et ehtinyt kertoa – niin täydellisen turhaa on kaikki ilman rakkautta.Alec ei ollut iloinen, ei ollut ollut sitten riidan. Alecin suusta oli putoillut syyttäviä sanoja – sanoja, joita Alec ei tahtonut muistaa. Alec ei enää puhunut, Alec tahtoi olla mykkä. Alec oli mykkä surusta, solmi kielen sykkyrään, patosi katuvat lauseet kitalaen taa. Alec vaikeni, koska ei tahtonut enää satuttaa. Eikä Alec ollut koskaan tahtonutkaan satuttaa – Alecin rinnassa kaihersi katumus. Alec tahtoi unohtaa huudon, raivon, vihankyynelet. Alec tahtoi repiä riidan riekaleiksi, silputa vihan tehosekoittiessa, tuhota todisteet todellisuudesta. Alec tahtoi pyyhkiä puhtaaksi illan, jona ei ollutkaan käpertynyt Magnuksen kylkeen, kiertänyt käsivarsiaan tämän ympärille, kuiskannut rakastavansa. Alec tahtoi unohtaa illan, jonka jälkeen mikään ei ollut enää ollut niin, kuin oli ennen – illan, jona Alec ei ollut saanut unta, ei ilman Magnusta. Alec tahtoi rakastaa, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan – kuin riitaa ei olisi ollutkaan. Alec tahtoi nähdä hymyn Magnuksen kasvoilla, terävät kulmahampat, kuulla tämän tyynyyn tukahtuneen naurun, ilkikurisen hihityksen. Alec tahtoi tuntea Magnuksen kädet lanteillaan, sormet paljalla ihollaan, tämän huulet huulillaan. Alec ei tahtonut elää ilman Magnusta – Alec ei tahtonut jäädä yksin. Alec tahtoi vain Magnuksen.
Alec juoksi ja juoksi. Alec juoksi ohi puhelinkoppien, joiden likaisten lasien takana kuulokkeisiin itkettiin onni ja murhe, joiden pinnalle kerrostuneeseen pakokaasuun piirreltiin surunaamoja vastineeksi elämän epäoikeudenmukaisuudelle – aivan kuin viestejä korkeammalla taholle, jollaista ei ollut olemassa. Ei voinut olla. Ihminen määräsi itse onnestaan, ihminen tuhosi onnensa vailla apua. Siinä Alec oli mestari. Alec juoksi läpi autioiden katujen, joiden äänet pimeys oli vaimentanut, enää muutama päänsä täyteen ryystänyt haltia hoippui Taki'sin suuntaan kuplajuomapulloja kilautellen. Brooklynissa kaikui hiljaisuus, Brooklyn oli tyhjentänyt juopponsa baarinperukoille kenet minnekin, Brooklyn oli vapaa meluhaitoista. Alec juoksi kukkalaatikoihin kompastellen, auringonkukkiin, jotka ainoina valaisivat kuutonta taivaankantta. Alec kompuroi yli hallalle henkensä heittäneiden ruusunnuppujen, talloi jalkoihinsa yöpalaa rouskuttavat limanuljaskat, etanayhdyskunnan viimeistä niviäistä myöten. Alec juoksi munkkinoviisin raivolla ohi oven toisensa jälkeen, ohi laiturien, jotka junat olivat noukkineet tyhjäksi. Alec juoksi aina viimeisen pendoliinon piilopaikalle saakka, pölypilveen, johon hänen onnensa oli hukkua.
Näin myöhään yöllä harvemmin onni enää valvoo – näin myöhään yöllä onni jonnekin ainiaaksi katoo.Alecilla oli kiire, ei Magnus jaksaisi odottaa ikuisesti. Magnus eli hetkessä, Magnus osasi tukahduttaa sydämensä huudon. Magnus osasi antaa periksi – liian myöhään, mutta osasi kuitenkin. Eikä Magnuksen kärsivällisyydellä elelty selibaatissa vuosikymmeniä varjometsästäjälempeä odotellen – Magnus oli parantumattomasti läheisyysriippuvainen, ei sylikammoinen, toisin kuin Alec. Magnus tahtoi kävellä käsi kädessä, ei kymmenen metrin turvavälin toisella puolen, kaukana kosketusetäisyydeltä. Magnus tahtoi pujottaa sormensa Alecin sormien lomaan homofobikkojen katseista piittaamatta – Alecin perheestä huolimatta. Magnus tahtoi yksinoikeuden Alecin huuliin missä vain, milloin vain ja muuten vain – Magnus tahtoi suudella, suudella ja suudella, ei yleisöllä niinkään väliä. Magnus tahtoi toitottaa elävänsä onnellisessa parisuhteessa, pukeutua pride-paitaan, kuorruttaa Alecin kimalteella. Magnus tahtoi elää täysillä, tarttua hetkeen, rakastaa tosissaan. Magnus oli heistä se rohkeampi, se, jolla riitti pokerinaamaa vaikka muille jakaa. Magnus oli heistä se, joka surutta vilautteli keskimmäistä sormentynkäänsä rollaattoriroistoille. Magnus oli se, joka uskalsi, Alec taasen pelkuri.
Haluaisit jo mennä, se liian aikaista ois – vaan jos olisit jo mennyt, ei sua raide takaisin tois.Alec kuivasi kyynelgeysirit takinhihaan, pyyhki silmät puhtaaksi suolasta, kasvot kuiviksi laimennetusta murheesta. Alec hieroi surun silmistään, käänsi katseensa laiturin hämärään, etsi. Alec etsi Magnusta, etsi sydän särkien, etsi anteeksipyynnön kuristaessa kurkkuaan. Alecin täytyi löytää Magnus – Magnus ei ollut voinut vielä lähteä. Magnus ei ollut voinut jättää Alecia ilman mahdollisuutta katua, anoa anteeksi. Magnus ei ollut voinut hypätä yöjunaan vailla hyvästejä, tarttua kaiteeseen, katsoa menneisyyttään silmästä silmään vielä viimeisen kerran. Magnus ei ollut voinut pakata kissaansa nahkasalkkuun, kietoa huivia kaulaansa ja hylätä entistä elämäänsä, sitä, josta Alec välitti. Magnus ei ollut voinut työntää salkkuaan kainaloonsa, vilkuttaa vapaalla kädellään Brooklynin valoille. Magnus ei ollut voinut kääntää selkäänsä rakkaudelle, astua vaunuun ja unohtaa. Magnus ei ollut voinut vain paeta, puksutella uutta onnea etsimään – kaikki ei ollut vielä finito. Magnus ei ollut voinut luovuttaa, loikata vapaille markkinoille, päättää tyytyä edellisvuoden eksään, vihata loputtomiin sitä Brooklynin pelleä. Magnus ei ollut voinut jättää Alecia rannalle ruikuttamaan – vai oliko sittenkin?
Alec tunsi upouusien kyynelten polttelevan silmäkulmiaan, puristi luomet lurpalleen, naamioi surun silmissään veturiallergiaksi. Jos Magnus oli mennyt, ei Alecilla ollut enää mitään, mikä oli omistamisen arvoista, mitään, minkä puolesta taistella, jaksaa huomiseen. Jos Magnus oli mennyt, ei Alec tahtonut hengittää – jopa vähäglitterinen ilma raastoi keuhkorakkuloita, muistutti Magnuksesta. Jos Magnus oli päättänyt ottaa irti mahdollisuuden paremmasta, karata kissansa matkaan, ei Alec tahtonut avata silmiään uuteen aamuun. Jos Magnus oli poissa, kadonnut kuin juna mutkan taa, ei Alecilla ollut enää syytä elää. Ilman Magnusta Alec oli tuuliajolla hamaan helvettiin, eksyksissä tieltä, jolla Magnus häntä opasti. Ilman Magnusta Alec ei voinut nukahtaa, nähdä unia, uskoa aikaan parempaan. Ilman Magnusta Alec hourailisi, kehittäisi kroonisen masennuksen, napsisi elämää purkista. Ilman Magnusta Alec kouristeli lattianraossa, huutaisi, potkisi, kiroaisi. Ilman Magnusta Alec kaatusi kyljelleen kylmälle asvaltille siitä koskaan nousematta, itkisi ikuista ikäväänsä. Ilman Magnusta Alec ei olisi mitään. Ilman Magnusta luhistuisi Alecin maailma – ilman Magnusta ei mitään maailmaa ollutkaan.
Mihin sitten mennään, mitä on nyt tehtävä – kun mitään ei olekaan enää jäljellä.Alec pakotti auki yli laitojensa lainehtivat silmät, katsoi räpäyttämättä ruosteisia raiteita, jotka olivat vieneet hänen onnensa, kaapanneet kaiken, josta hän oli koskaan jaksanut välittää. Alec katsoi kelloa, keskiyön kellonlyömään liimautuneita viisareita, sulaneita sekunteja, minuutteja, yhä uudelleen ja uudelleen tikittäviä tunteja. Alec katsoi ja katui – katui katkerammin kuin koskaan ennen. Alec katui meri poskella, edessään menetetty ikuisuus, takanaan viimeinen hymy. Alec katui – vaan liian myöhään. Alec katui vasta kaiken menetettyään, Magnuksen jo livahdettua ali aidan sinne, missä ruoho oli vihreämpää ja varjometsästäjät vapaita skitsoilusta. Alec katsoi aikaa, tulevaa, joka kaikesta huolimatta ei koskaan koittaisikaan. Aika ei kulkenut, aika junnasi paikoillaan, pysähtyi. Alec ei tahtonut jatkaa matkaa, Alec takertui muistoon, muisti Magnuksen. Alec tahtoi kääntää viisarit kohti mennyttä, vastapäivään päivää vasten, takaperin. Alec tahtoi palata, pyörähtää ympäri, ottaa askelen entiseen. Alec tahtoi uuden mahdollisuuden, korjata virheen, jota katui sydän surusta takoen. Alec tahtoi velhonsa kaikkine vikoineen – Alec tahtoi vain Magnuksen, Magnuksen käsivarsilleen kiikkumaan, lähelle, liki.
Minä ja hän, tiedän sen, meitä odotti elämä yhteinen – elämä kuolemaa myöten ikuinen.Ja Alec rakasti, rakasti niin, että sydämeen sattui. Alec rakasti Magnusta – ei väliä ilopojilla, piikkipipolla, demonihuumorin sarkasmiprosentilla. Ei väliä vuosisadoilla, kuluneilla kokemuksilla, elämällä ennen Alecia. Alec rakasti rakastamasta päästyään, rakasti, rakasti ja rakastaisi, kunnes sydän sanoisi sopimuksensa irti, jysäyttäisi eroanomuksensa, ottaisi lopputilin kylkiluiden kylkiäisenä. Alec rakasti Magnusta, tämän jokaista paljettia, niittiä, nappia. Alec rakasti Magnusta, tämän sateenkaaripuntteja, korkeita korkoja, hiuslakkaa, jossa tuoksui vanilja. Alec rakasti Magnusta, tämän kullanhohtoisia kissansilmiä, violetteja huulia, lappuhaalareita, joiden neonkeltaiset henkselit valahtivat vyötärölle velhon kietoessa kätensä Alecin niskan taa, suudellessa, rakastaessa. Alec rakasti Magnusta, tämän suippoja korvannipukoita, sataa ja tuhatta lävistystä mikä minnekin tuikattuna, vatsaa, josta ei satelliittitutkallakaan ollut havaittavissa napaa, jota nöyhtäpesäkkeeksikin kutsuttin. Alec rakasti Magnusta, rakasti enemmän kuin mitään muuta. Alec rakasti, oli aina rakastanut, tulisi aina rakastamaan. Ei Alec voinut päästää irti, eikä koskaan voisikaan – hama tulevaisuus ei ollut Alecia varten, ei ilman Magnusta, ilman kaikennielevää rakkautta.
Vaan Alec rakasti salaa, poissa vanhempiensa valvovan katseen alta, piilossa muulta maailmalta. Alec rakasti, rakasti aina vain, hukkui Magnuksen syliin, ryömi kainaloon. Vaan silti Alec oli kieltänyt retkahduksen, vakuuttanut kirkkain silmin syntyneensä ikisinkuksi, absolutistiksi, mitä petipuuhiin tuli, vaikka oli toisaalla likistänyt velhonsa vasten sohvan selkänojaa, eikä tahtonut koskaan päästää irti. Alec oli valehdellut, muuntanut totuutta viimeiseen saakka, manipuloinut. Alec oli lipsautellut valkeita valheita suuntaan jos toiseen, selitellyt, sepittänyt totuuden toisensa perään, päällekkäin. Alec oli jättänyt oleellisimman kertomatta, sulkenut suunsa, unohtanut tärkeimmän, ehkä tahallaan. Alec oli huijannut, syöttänyt pajunköyttä, johon oli ollut itse vaarassa kuristua – tai Magnuksen lähdettyä ehkä pikemminkin hirttäytyä. Alec oli hävennyt Magnusta, piilottanut yksityisomistukseen rekisteröidyn sydämensä, takertunut valheeseen, johon olisi tahtonut uskoa. Alec oli pelännyt, paennut, lukittautunut sinne, missä aurinko ei paistanut, komeron uumeniin. Alecin tulevaisuus oli loistanut poissaolollaan ristiäisten jatkoista saakka, vilahtanut silloin tällöin pelkona käden ulottuville ikään kuin härnätäkseen, painunut takaisin pimentoon – lopulta vienyt Magnuksen.
Joskus kauan sitten sulle kelpasi se jonkin, mitä vielä mä olin – minkä viimein kadotin.Alec ei ollut tiennyt, kuinka avata suunsa, myöntää totuus. Alec ei ollut tiennyt, kuinka kakaista sanat suustaan, selittää vanhemmille, jotka eivät kuitenkaan olisi voineet ymmärtää. Alec ei ollut tiennyt, mistä repiä rohkeus irtiottoon, joka vääjäämättä läheni, päivä päivältä, yö toisensa perään. Alec ei ollut tiennyt, kuinka tehdä valinta, joka ei voinut olla muuta, kuin ainoa oikea. Alec ei ollut tiennyt, kuinka pitää pää pystyssä, rakkaus katossa, käsi Magnuksen kädessä, vaikka maailma olisi murjonut olan takaa. Alec ei ollut tiennyt, kuinka valita, mistä luopua, mihin lopulta päätyä. Alec ei ollut tiennyt, kuinka rakastaa vailla rajoja, rakastaa rakkauttaan rajoittamatta. Alec ei ollut tiennyt, kuinka kestää pilkka, inkvisittoreiden sun muiden suunnalta ropiseva viha, perhekaranteeni. Alec ei ollut tiennyt, ettei rakkaus koskaan valehdellut – ettei Magnus ollut valehdellut. Alec ei ollut uskaltanut rakastaa. Eikä Alec ollut tiennyt, ettei Magnus loputtomiin jaksaisi, pysyttelisi vierellä, rakastaisi takaisin. Alec ei ollut tiennyt, ettei kaikki hyvä kestä kulumatta, että kaikki katoaa aikanaan – vaikkei vielä ei voinutkaan olla aika yksinäisyyden.
Jalat pettivät, luiskahtivat heitteille heitettyyn banaaninkuoreen, lipsahtivat vaakatasoon, josta ei enää ollut paluuta. Hedelmä antoi armoniskun, syöksi sydämen vapaapudotukseen, jonka reunalle Alecin oli sysännyt riita – se, jota Magnus ei enää ollutkaan niellyt nikottelematta. Alec horjahti, kaatui ketarat taivaalle törröttäen, lakosi kuin Magnus sängynpohjalle pitkän työpäivän lusmuiltuaan. Alec lysähti kylmälle takoraudalle, kädet kaiteilla, ristissä rinnalla. Alecin oli nujertanut maailma, Alec ei tahtonut jatkaa matkaa – Alecilta oli viety Magnus, Alecilta oli viety kaikki. Alec antoi kyynelten virrata, enää Alec ei välittänyt, viitsinyt vaivautua naamioimaan sydämensä läpätystä infarktiksi. Alec ei tahtonut sääliä, sitä, mitä Alec tahtoi, ei toisi takaisin katumus, ei itku. Se, ketä Alec tahtoi, ei enää luikahtaisi öiksi Alecin syliin, heräisi aamuisin hiukset pörrössä, housut kintuissa, varjometsästäjäseurassa. Alec oli surullinen, mitäpä sitä enää peittelemään, piilottelemaan yleisöltä, jolle ei ollut jäänyt mitään nähtävää. Jäljellä oli vain poika särkyneine sydämineen, velhonsa iäksi menettäneenä, yksin umpikujassa, joka ehkä ennen oli ollut risteys. Jäljellä ei ollut jaettua onnea, jäljellä ei ollut katsetta, suudelmaa, ei tulevaa ollenkaan. Jäljellä ei ollut Magnusta – jäljellä ei ollut mitään.
Toivoa voit silloin mitä vaan – yöllä ylös taivaalle mä pyynnön kuiskasin; kävisipä aika kulkemaan.Alec laski kymmeneen, sataan, tuhanteen ja toivoi, toivoi niin, että sydän oli lakata lyömästä, tehdä tenän, potkaista tyhjää. Alec toivoi, toivoi niin, että oli taju lähteä, sydän heittää veivinsä, jysäyttää tuonpuoleiseen, jos sellaista nyt ylipäätään oli olemassa sydänsairaiden varalle. Alec toivoi, toivoi niin, ettei itkun aalto ollut kaukana, suola valmiina uurtamaan kasvoja, pisarat odottamassa lakkaamatonta kaatosadetta. Alec toivoi surusta sekoamaisillaan, hukkumaisillaan poskillaan juoksevaan kyynelten virtaan, silmää räpäyttämättä. Alec toivoi, toivoi ja tulisi aina toivomaan – Alec tahtoi Magnuksen takaisin, maksoi mitä maksoi. Alec tahtoi velhonsa, rakkaansa, rajun rakastajansa. Alec tahtoi – ensimmäisen kerran koskaan Alec todella tahtoi, ei anellut, rukoillut, ruikuttanut. Edes kerran Alecin oli aika valita, tosin myöhässä, aikataulusta jäljessä. Eikä Alec aikonut antaa periksi, luopua siitä, jolle rakkaus oli herännyt, jonka rakkaus oli valinnut, joka oli Alecin, vaikkei itse olisi tahtonut enää olla. Alec ei aikonut irrottaa ilman taistelua, olkoonkin, että taistelu oli jo hävitty. Alec ei aikonut luovuttaa – Alec eläisi muistossa koskaan onnea unohtamatta, rakastaisi haavetta, unta, josta aikaa myöten sulkeutuisi painajainen.
Ja Alec tunsi käden olallaan, pitkät sormet paljaalla ihollaan, käsivarren vyötäisillään. Alec näki varjon harmaassa betonissa, varjon, jonka pää oli yhtä piikkiä, säkenöivä sininen sädekehä. Alec näki yhä lähemmäs kumartuvan hahmon, eikä pelännyt – Alec toivoi, toivoi toivomasta päästyään. Alec tunsi lämpimän hengityksen hiuksissaan, niskavilloissaan puhaltavan henkäyksen, jossa tuoksui laiturilla leijuva tupakka. Alec haistoi vaniljan, sitruunan, saippuan. Alec kuuli sydämen vaimean sykkeen, jonka tahtiin hänen oma sydämensä pamppaili, kiihdytti kiitolaukkaan. Alec kuuli nyyhkytyksen, putouksen poskillaan, Alec itki. Alec kuuli kuiskauksen, hiljaisen huokauksen, anteeksipyynnön, joka livahti hänen huuliltaan asematunnelin hämärään. Alec itki onnesta, painautui varjon kylkeen, vihreän takin laskoksiin. Alec hautautui velhonsa syliin, antoi tämän silittää suortuvat kasvoiltaan, suudella. Alec suuteli takaisin, käpertyi kerälle penkinkulmaan syleilyssä, josta ei ollut paluuta – josta ei ollut tarvetta palata. Ja Alec rakasti, rakasti Magnusta, rakasti velhoa, josta enää aikonut luopua. Alec kuului Magnukselle, Magnus Alecille, molemmat toisilleen, eikä heitä voisi yksikään riita erottaa.
Mulla olis yksi toive, yksi pieni pyyntö vaan – en enää tahtois susta luopuakaan.Alec tarttui Magnuksen ojennettuun käteen, piti tiukasti kiinni siitä, mitä ilman ei voinut elää. Alec ei enää päästynyt onneaan karkuun, antanut velhonsa livahtaa teille tietymättömille – eihän sitä voinut koskaan tietää, milloin sydän sanoisi poks. Enää Alec ei tahtonut työntää päätään Narniaan, ryömiä kaapin uumeniin kera häpeän – Alecilla ei ollut varaa menetyksiin, joita piileskely väistämättä toisi tullessaan, Alec ei voinut luopua Magnuksesta. Eikä Alec välittänyt yleisön katseista, huudoista, interreilaajien pilkasta. Alecin ujosta hymystä pilkka kimposi omaan nilkkaan, kaikui kuuroille korville, juuttui kurkkuun. Alec antoi kateellisten panetella, eläkeläisten parjata, pikkulasten perehtyä rasismin pääperiaatteisiin. Alec antaisi vanhempiensa maistaa omaa lääkettään, syöttäisi heille lusikalla sitä, mitä nämä olivat vuosikausia pojalleen tuputtaneet. Alec oli ollut näkymätön, piilopoika, se, joka tarpeen vaatiessa pölytettiin, esiteltiin esikoisena, lopulta pakattiin papereissaan luurangoksi kaapin perukoille. Alec oli ollut poissa ja kuitenkin läsnä, Alecia ei ollut kaivattu, Alec oli unohdettu. Vihdoin Alecilla oli joku, joka ei unohtaisi, joku, joka jaksoi rakastaa, niin myötä- kuin vastoinkäymisissä.
Ei ollut pelkoa, ei häpeää, oli vain Magnus.
Alecilla oli vain Magnus ja Magnuksella Alec, eikä millään muulla enää ollut merkitystä.
Kommentoithan?
