... Kevyesti myöhässä, moi.
Hihi ensinnäkin, kun kirjoitit tän (♥) ! Jaja. Amélie on ihana, ja varsinkin leffan musiikit, oi - ja siihen liittyen tosiaan, tuo tunnelma. Minusta tavoitit sen hyvin, Le Moulin kuulostaa ihan Ronilta ja Hermionelta ja juuri tuollaiselta, miksi sen kuvailit; kahdelta kupilta kahvia ja vanhenemiselta, ei olla ihan niin kuin ennen, mutta ollaan kuitenkin ja rakastetaan, aina jossakin muodossa.
Ihana lukea taas vaihteeksi tällaista pienempää fiilistelyä, suhdekuvaa - viimeaikoina olen lukenut epätavallisen paljon draamaa ja muuta, joten paluu sille omimmalle alueelle tuntuu mukavalta, kotoisalta. Kuvailu oli hurmaavaa, kuten aina; taivaanrannanvapaus ja vesihöyrykiharat, suukkoja ja paita huonosti napitettuna (vaikka se ei kuulostakaan yhtään Hermionelta). Yleensä aikamuotopomppaukset eivät minua kauheasti lämmitä, mutta tällaisessa tekstissä se kyllä käy aika kivuttomasti, melkein huomaamatta, kun siirrytään muistelemaan ja muuta. Tykkääntykkään!
Ei se, miten kaikki oli muuttunut; väliä oli vaan sillä, että ne olivat he kaksi siellä sillalla, he kaksi keittiön pöydän ääressä ja että he kaksi olivat ne, joita kaikki halusivat olla; rakastuneita ja toisiinsa sidottuja, mutta aina omalla tavallaan punaisai, taivaanrannanvapaita.
Lopetus oli suosikkini; nättiä kokoamista loppuun, muutama onnellinen ajatus ja pari hienoa kielikuvaa, ja voilà! (ainoana miinuksena toiseksiviimeisen sanan kirjoitusvirhe, mutta sitä sattuu.) Koko tekstistä ylipäätänsä minusta näkee, että olet miettinyt ja pyöritellyt näitä hahmoja ja paritusta ennenkin, eikä se ole paha ollenkaan, päin vastoin; tutut hahmot jättävät tilaa mielikuvitukselle, tajunnanvirralle ja luovuudelle ilman, että syntyy ristiriitoja tai persoonallisuushäiriöitä.
Tapasi käsitellä Ron/Hermionea on hirveän ihana siis (näin vielä kerran); ehkä se on se näkemyksen vahvuus, joka OTP:llä aina on, tai jotain muuta, mutta joka tapauksessa, näkemyksesi vastaa kovasti omaani, ja se on kivaa. Et kirjoittanut tästäkään tekstistä mitään kliseistä hunis
paskaakamaa, vaan tietty alavireinen nuotti pyöri koko ajan siellä taustalla, josta tykkäsin. Ron ja Hermione ovat juuri niitä, jotka voin kuvitella vanhenemaan yhdessä; kaivataan ehkä vähän nuoruutta ja vapauttakin, mutta ollaan joka tapauksessa tohkeita ja mennään eteenpäin.
Jejee. Lopetan itseni toiston, koska muutakaan en näemmä oikein saa aikaan - tykkäsin kuitenkin hirmuisesti, kiitos murunen! ♥