Kirjoittaja Aihe: HETALIA: København -syndrooma, K-11 | osa 25/25 Valmis  (Luettu 11119 kertaa)

Menolly

  • ***
  • Viestejä: 34
Vs: HETALIA: København -syndrooma, K-15 | osa 16/25 24.6.2014
« Vastaus #60 : 24.06.2014 18:44:14 »
No niin, taas kommentoiminen unohtui  :-[ Mut tässä tulee, ollos hyvä.
Neljännentoista luvun alussa mä mietin, että mitähän tässä nyt tapahtuu, mutta se olikin aika herttainen kohtaus. Ja sellain... Tunnelmallinen? Mathias oli harvinaisen älykäs ja hiljainen, sillain Tanskamaisella tavalla kuitenkin ^^ Loppu olikin sit tuollasta veljesrakkautta :) Sulonen ja sopivan lyhyt luku, ei se pidempänä olis toiminut.

Viidestoista luku oli miusta jotenkin kauhean hauska ^_^ Eliza oli taas oma ihana itsensä ja sitten tuo Mathiaksen ja Berwaldin keskustelu :D Ja heti kun satoi ensilumi, niin Berwald pelkää, että Tino jäätyy. Sit oli viittaus Spamanoon <3 Ja koko toi Romanon ulos houkuttelu oli hauska ;) Lovi ei ymmärä, että lumi on kivaa!

Kyllä minunki mielestä tuo suudelma palkkiona toimii melkolailla aina, jotkut kliseet vaan on hyviä kliseitä!  Tää kommenti on nyt kyllä ihan säälittävän lyhyt :') Enkä edes kirjottanut kuudennestatoista luvusta. No, jos mä vaikka ens kerralla yritän enemmän! (Tai sit en...)

Menolly

PS. Tuolta alusta vielä, Tinon täytyy kyllä opetella sanomaan ei :D On nimittäin kohtuullisen hyödyllinen taito.


Slytherin cat

  • Vieras
Vs: HETALIA: København -syndrooma, K-15 | osa 16/25 24.6.2014
« Vastaus #61 : 25.06.2014 11:54:04 »
Tuo kohta luvussa 15, missä Lovino houkuteltiin ulos... :D <3 Tykkäsin. Uusin luku oli todella kiva myös, Tinon maininta Elizan vilkkaasta mielikuvista laittoi minut virnuilemaan.
Ja tuo suudelma palkkiona toimii hyvin, tässä se on oikein suloista, mielestäni, oli klisee tai ei.

Ja koska hukkasin kaiken kirjoitus taitoni tämän ficin koommentoimisesta, menen ihkuttamaan tätä vielä vähän yhdelle kaverilleni, ja sitten menen kommentoimaan toista ficciäsi...

Sinun paluusi tänne on muuten houkutellut taas tämänkin paikan hetalistit esiin. Gehehee, mahtavaa nähdä niin monta APH-ficciä etusivulla samaan aikaan... (Niitähän on seitsemän! Uskomatonta... Vähän aikaa sitten niitä sai etsiä kissojen ja ties minkä kera...)
Hellurei. <3
« Viimeksi muokattu: 25.06.2014 11:55:39 kirjoittanut Slytherin cat »

Vyra

  • Vieras
Vs: HETALIA: København -syndrooma, K-15 | osa 16/25 24.6.2014
« Vastaus #62 : 03.07.2014 13:12:42 »
Slytherin cat: Kiitos! Mäkin tossa äsken katoin, että muutama Hetalia fikki näköjään ilmestynyt. Me ollaan varmaan laumaeläimiä!

Menolly: Kiitos! Kiva kun pidit :')

Okei, mun piti laittaa uusi luku jo tiistaina, kun tulin kotiin, mutta opiskelijakämpän netti teki kepposet ja vilkuttelee vain kahta valoa. Sain tänään kaverilta mokkulan lainaan että pääsen nettiin, mutta toivottavasti tuo omakin alkaa kohta toimi. Mulla olis vähän niin kuin juttuja, mitä pitäis tehdä.

Seitsemästoista luku! Kursivi on muuten flashbackiä niin kuin aina mun fikeissä.


Seitsemästoista luku: Eliza-syndrooma

Mausteiden ja kukkien tuoksu sekoittui huumaavasti kuumassa yössä, jossa vain kuu ja tähdet valaisivat puutarhaa. Suurin osa ihmisistä oli jo mennyt nukkumaan pitkän päivän jälkeen ja ne, jotka vielä olivat valveilla, pysyivät hiljaa. Yö oli täydellisen äänetön ja Eliza antoi ajatustensa laukata vapaana. Täällä korkeat muurit pitivät hänet paikallaan kauniissa, mutta hänen mielestään ikävystyttävässä, puutarhassa, mutta kerran hän oli ollut vapaa. Hän silti muisti miltä tuntui istua laukkaavan hevosen selässä ja tuntea pustan tuuli kasvoja vasten. Hän ei kaivannut tansseja, hienoja palatseja tai kauniita pukuja koristamaan itseään. Hän halusi vain nopean hevosen ja aavan maiseman joka jatkuisi äärettömiin.

Nainen huokaisi hiljaa ja katseli tähtiä. Ne sentään olivat pysyneet samana, vaikka siitä oli jo monta vuotta kun hän oli saapunut tänne maahan, jossa viini maistui mausteilta ja hänet määrättiin pysymään puutarhassaan. Eliza ikävöi kotiin, mutta vielä enemmän hän ikävöi entistä vapauttaan.

Hän olisi jatkanut ikävöintiään vielä pitkään, mutta hiljaiset äänet muurin toisella puolella herättivät hänen huomionsa. Satakieli lauloi vaimeasti jossain kauempana, kun nainen nousi kiviseltä penkiltä ja hiipi hiljaa lähemmäs. Vuosien kokemus oli tehnyt hänestä todella hyvän hiipijän.

Joku kiroili vaimeasti kielellä, jota Eliza ei ymmärtänyt, mutta joka silti herätti hänessä oudon tuttuuden tunteen. Nainen kuitenkin pysyi varuillaan ja seurasi matalien puiden varjosta, kuinka mieshahmo kiipesi vaivalloisesti muurin yli ja tipahti suoraan hänen puutarhaansa.

”Ei helvetti, se oli lähellä”, mies mutisi ja tällä kertaa Eliza yllätyksekseen ymmärsi. Hän oli niin järkyttynyt, että mies ehti nousta ylös maasta ja katsella tutkien ympärilleen ennen kuin nainen löysi sanansa taas.

”Kuka sinä…”, Eliza sanoi haparoiden ja toivoen, että sanat olivat niitä joita hän muisteli niiden olevan, ”…olet?” Mies hätkähti ja käännähti nopeasti. Eliza erotti kalpeat kasvot tumman hupun kätköistä ja hän astui itse pois varjoista, jotta mies näkisi hänet paremmin kuunvalossa. Punainen silkki kahisi hiljaa ja mies katsoi häntä päästä varpaisin ennen kuin vastasi.

”Gilbert, maailman mahtavin mies”, hän esitteli itsensä, ”ja kuka sinä mahdat olla, leidi?” Ollakseen tunkeutuja, Gilbert käyttäytyi hyvin itsevarmasti ja näytti olevan täysin tyytyväinen tilanteeseen.

”Minun nimeni on Erzsébet”, Eliza sanoi, ”tai Elizabeta. Riippuu puhujasta. En ole leidi.”

”Selvä, Eliza”, Gilbert sanoi edes yrittämättä käyttää naisen koko nimeä, ”olisin todella kiitollinen, jos et nyt kirkuisi vartijoita paikalle. Mahtava minä en pidä juoksemisesta.”

”Minä en yleensä kilju”, Eliza vastasi ja risti käsivartensa rinnalleen, ”mutta haluaisin tietää, mitä sinä teet minun puutarhassani?” Gilbert katseli ympärilleen ja tuhahti sitten hiljaa selvästi ei vaikuttuneelta puutarhasta.

”Tämäkö on sinun”, hän sanoi, ”ei pahalla, mutta näyttää aika tylsältä paikalta.” Eliza mutristi huuliaan ja katsoi miestä pahasti, vaikka tosiasiassa hän oli aivan samaa mieltä.

”Se on nätti välillä”, hän puolusteli, ”eikä minun anneta poistua, joten se on minun.” Nyt Gilbertin katseeseen tuli utelias ja hieman hämmentynyt katse.

”Hetkinen, oletko sinä vanki?” hän kysyi epäilevästi.

”Tavallaan”, Eliza vastasi haluamatta myöntää aivan suoraan. Periaatteessa hän oli vapaa, mutta ei niin vapaa, kun hän olisi halunnut olla. Jostain syystä naisen sanat tuntuivat vaivaavan kalpeaa miestä paljon.

”Ei se ole hyvä”, hän sanoi ja irvisti hieman, ”minä en kestäisi päivääkään tällaisessa paikassa. Meri ja pieni kahakka silloin tällöin on paras minulle.”

”Miksi sinä sitten tulit tänne?” Eliza kysyi. Hän ei ollut aikoihin puhunut kenenkään kanssa, joten hän halusi saada nyt mahdollisimman paljon irti ennen kun mies katoaisi taas muurin yli.

”Vahingossa”, Gilbert sanoi, ”mahtava minä olin aivan mahtavalla ryöstömatkalla, joka muuten sujui juuri niin kuin suunnittelin, mutta sitten tuli pieni mutka ja päädyin tänne. Mistä tuli mieleen, Daan luultavasti odottaa jo.” Hän katseli ympärilleen etsien kohtaa, josta pääsisi korkean muurin yli, mutta missään ei ollut yhtäkään tarpeeksi korkeaa koroketta tai kiipeämisen mahdollistavia koloja seinässä.

”Eli nyt olet jumissa”, Eliza sanoi, ”aivan kuten minäkin.”

”En tietenkään ole”, Gilbert sanoi ja lähti kulkemaan muurin viertä nähdäkseen mahdollisen ulospääsyn helpommin. Eliza käveli hänen perässään, vaikka tunsi koko puutarhan hyvin ja olisi voinut kertoa miehelle, että etsiminen oli turhaa. Ulos ei päässyt.

”Helvetti”, Gilbert lopulta sanoi ääneen kierrettyään ja tutkittuaan koko puutarhan.

”Minähän sanoin”, Eliza muistutti, ”mitä sinä muuten varastit?”

”Pari kivaa kimaltelevaa kiveä ja jonkun hassun miekan”, mies vastasi ja selvästi silti mietti ulospääsyä.

”Miksi?”

”Koska siksi”, Gilbert tokaisi, ”mikset keskittäisi tuota energiaa ulos pääsemiseen kyselemisen sijaan?”

”Mitä minä ulkona tekisin?” Eliza kysyi takaisin vuosien katkeruus äänessään, ”olen aika kaukana kotoa enkä pääse yksin sinne asti.” Nainen tunsi yhtäkkiä olonsa hyvin ärtyneeksi, joten hän marssi muurin luo ja istui alas nojaten sitä vasten kädet vihaisesti puuskassa. Gilbert katsoi häntä merkillisesti ja sitten selvästi epäröiden tuli naisen luo ja istui hänen vierelleen.

”Eliza hei”, hän aloitti, ”entä jos tulisit meidän mukaamme? Voin jättää sinut kyydissä missä tahansa haluat. Saat jopa vähän rahaa mukaan, jos lupaat auttaa laivalla. Eliza nosti katseensa ja tuijotti häntä yllättyneenä, mutta ei ehtinyt vastata, kun vaimea ääni kantautui heidän yläpuoleltaan.

”Gil?”, ääni kutsui, ”minne sinä katosit?”

”Se on Daan”, Gilbert selitti nopeasti ja nousi seisomaan saadakseen äänensä paremmin kuulumaan, ”hei! Olen täällä!” Hetken päästä toisen miehen hahmo ilmestyi muurin reunalla ja hän katseli Gilbertiä tyynesti.

”Hienoon ansaan olet itsesi saanut”, Daan totesi hetken päästä.

”Täysin suunnitellusti”, Gilbert väitti, ”ovatko Antonio ja Francis jossain siellä?” Kaksi muutakin hahmoa ilmestyi kuin kutsuttuna muurinharjalle ja he näyttivät kumpikin nauttivan tilanteesta suuresti.

”Ja näin mahtava Gilbert kukistettiin”, Francis totesi ja pyöritteli sormissaan ruusua, jonka oli täysin ilman syytä napannut mukaansa läheisestä puskasta.

”Näin ei olisi käynyt, jos joku olisi pitäytynyt suunnitelmassa!” Gilbert vastasi ja Antonio mumisi nolon kuuloisena jotain, mikä olisi ehkä käynyt anteeksi pyynnöstä, ”onko teillä kellään köyttä mukana?”

”Mitä sille viidelle metrille kävi?” Daan kysyi kyllästyneen kuuloisena ja väisti tottuneesti kiven, jonka Gilbert heitti häntä kohden. Itsekseen naureskellen katolla seisova kolmikko kuitenkin sai löydettyä jostain tarpeeksi pitkän köyden auttaakseen toverinsa pois pinteestä. Gilbert kiipesi tottuneesti ylös, mutta kääntyi ympäri päästyään katolle asti.

”Odottakaa hetki”, hän sanoi tovereilleen ja kumartui sitten reunuksen yli. Eliza vastasi hänen katseeseensa epäröiden.

”Eliza”, Gilbert sanoi, ”tule nyt.”

”Mutta…”

”Sinä et näytä tyypiltä, joka on tarkoitettu istumaan puutarhassa koko ikänsä”, mies sanoi ja virnisti, ”maailmassa on varmasti paikka, jonne haluat mieluummin ja minä voin viedä sinut sinne.” Eliza katsoi häntä ja köyttä vielä hetken, mutta sitten epäröinti vaihtui varmuudeksi. Hän kietaisi yhden silkkihuiveistaan käsiensä suojaksi ja lähti kiipeämään. Muurin reunan kohdalla hänen otteensa lipesi, mutta Gilbert ojensi kätensä ja auttoi hänet ylös lopun matkaa. Eliza tiputti käyttämänsä huivin alas ja katsoi miehiä, jotka katsoivat takaisin aivan yhtä uteliaana.

”Tässä on Eliza”, Gilbert sanoi, ”hän tulee nyt mukaan.” Muut nyökkäilivät ilman sen suurempia vastalauseita ja auttoivat naista kiipeämään pitkin talojen kattoja.

”Sadik yllätty niin kovasti”, Eliza kuiskasi itsekseen ja hymyili aidosti ensimmäisen kerran aikoihin. Vain yksi silkkihuivi jäi pieneen kauniiseen puutarhaan muistuttamaan, että hän oli koskaan ollut siellä.

*****

Gilbert istui poikkeuksellisesti yksin suuren salin pöydän ääressä. Yleensä miehellä oli mukanaan useampikin seuralainen, mutta kaikilla muilla oli sillä hetkellä asiaa jonnekin muualle. Mathias oli mystisesti kadonnut aamulla lauleskellen jotain norjalaisesta miehestä, Daan oli puhumassa kaupoista Ludvigin kanssa, Antonio oli hävinnyt samoin jonnekin italialaisten kanssa eikä kukaan varmasti tiennyt, missä Francis oli ja se vasta herättikin pelkoa ihmisissä. Joten Gilbert tuhlasi aikaansa istumalla paikallaan ja pyörittelemällä tyhjää kolpakkoa pöydällä. Hän näytti vain tylsistyneeltä ja muutoin täysin tyytyväiseltä olotilaansa, mutta ne, jotka tunsivat hänet hyvin, olisivat huomanneet eron.

Ja Eliza tunsi hänet erittäin hyvin.

”Hei, Gil”, nainen sanoi ja istui alas miestä vastapäätä. Gilbert hätkähti hieman, mutta virnisti sitten.

”Mikä suo mahtavalle minulle tämän kunnian?” hän kysyi ja Eliza pyöräytti silmiään.

”Ei mikään”, hän vastasi ja kohotti mukanaan tuomaansa kannua, ”lisää juotavaa?”

”Kyllä kiitos”, mies vastasi ja lopetti kolpakkonsa pyörittelyn, jotta Eliza saisi sen täytettyä. Tyytyväisenä hän otti pitkän kulauksen ja käytti sitten muutaman hetken siihen että tajusi juoman maistuvan oudolta. Hän kuitenkin nielaisi.

”Mitä tämä on?” hän kysyi ja nainen hymyili viattomasti.

”Voi, vain jotain mitä tein itse”, hän selitti, ”ei hätää. Se on turvallista ja siinä on alkoholia.” Gilbert otti toisen kulauksen ja maisteli juomaa hetken.

”Ei paha”, hän totesi lopulta olkiaan kohauttaen.

”Ei tietenkään. Minä tein sen”, Eliza vastasi ja otti itsekin kulauksen.

”Oliko sinulla muuten jotain asiaa?” Gilbert kysyi, kun he olivat hetken juoneet yhdessä.

”Ei oikeastaan erityisesti”, nainen vastasi suoraan, ”näytit vain siltä, että tarvitset seuraa.” Gilbert tuhahti ja virnisti itsevarmalla tavallaan.

”Mahtava minä en koskaan…”

”Mahtava sinä et koskaan myöntäisi”, Eliza jatkoi sujuvasti omilla sanoillaan.

”Eliza”, Gilbert mutisi.

”Gilbert”, Eliza mutisi takaisin matkien miehen ääntä yllättäen hyvin.

”Muistuta minua taas siitä, miksi edes otin sinut tänne”, mies sanoi ja Eliza hymyili hänelle.

”Koska olit hieman kömpelö, tipahdit ansaan ja päätit leikkiä sankaria ja pelastaa neidon pulasta”, hän sanoi tavalla, joka kertoi hänen sanoneen ne sanat usein ennenkin.

”Neidon pulasta?” mies tuhahti, ”jos olisin tiennyt silloin, miten käsittelet paistinpannuja, olisin vain jättänyt sinut sinne yhden kanssa.”

”Mutta eihän siinä olisi ollut mitään hauskaa”, nainen vastasi lauleskelevalla sävyllä, ”ja myönnä pois. Näin on paljon parempi.”

”Tietenkin, mahtavalla minulle ei ole pelkoja keittiövälineitä kohtaan”, Gilbert sanoi varmistuttuaan ensin, ettei ketään muita ollut paikalla. Tietyistä asioista puhuttiin vain Elizan kanssa.

”Ei tietenkään”, nainen sanoi ja nauroi, ”olisin vain halunnut nähdä Sadikin ilmeen. Olikohan hän kovin pettynyt?”

”Luultavasti vain helpottunut”, Gilbert vastasi virnistäen ja Eliza naurahti taas.

”No, onko mahtavalle sinulle tapahtunut mitään muuta viime aikoina?” hän kysyi ja keskustelu eteni siitä lähtien joutuisasti heidän tuttuja kaavojaan pitkin. Eliza katseli tyytyväisenä, kuinka hän sai jälleen kerran miestä vaivaavan alakulon katoamaan.

****

Pitkä mies seisoi mietteissään kauniin valkoisen marmorin ympäröimässä hallissa. Hallin katto oli avoin, joten kirkkaan sininen taivas ja auringonpaiste näkyivät myös sisälle. Paikalla ei ollut yhtään kasveja, mutta suihkulähteiden veden solina ja kauniit mosaiikit seinillä rauhoittivat kenet hyvänsä ja juuri siksi mies niin usein nautti oleilusta juuri tässä paikassa.

Hän näytti silti olevan syvällä omissa ajatuksissaan, kun nuori poika lähestyi häntä. Kukaan muu ei tullut hänen lähelleen, ihmiset näyttivät lähes välttelevän häntä, mutta poika asteli suoraan kohti ja pysähtyi aivan hänen vierelleen. Hetken kuluttua mies tuntui havahtuvan ja vilkaisi poikaa naamionsa takaa.

”Sinä siis viimein löysit heidät”, hän sanoi. Se oli lähinnä toteamus eikä kysymys, mutta poika nyökkäsi kuitenkin.

”Erinomaista, Gupta, näytä minulle”, hän pyysi ja poika nyökkäsi. Hän kaivoi jostain pukunsa laskoksista palan taiteltua paperia ja ojensi sen miehelle. Hän seisoi vaiti ja totisena paikoillaan vaalean päähineen suojatessa hänen kasvonsa sekä auringolta että uteliailta katseilta. Mies luki paperin huolella ja sitten hänen huulilleen nousi ovela hymy.

”Hienoa”, hän totesi tyytyväisenä uutisiin, ”käskekää varustamaan laiva. Me lähdemme pienelle retkelle.”


A/N: Turkin ja Egyptin ensiesiintyminen ja kappas, tähän alkaa tulla jopa juoni. Erzsébet on Elisabeth unkariksi ja mulla on pinttynyt ajatus siitä, että Unkari käyttää sitä nimeä. Unkarilaisilla kun on ilmeisesti tapana kääntää nimensä englanniksi silloin kun ovat ulkomaalaisten kanssa tekemisissä (ja me suomalaiset sinnikkäästi käytämme omiamme). Unkarin tekemä juoma oli muuten Pálinkaa, joka on unkarilainen hedelmistä tehtävä alkoholijuoma.
Mä perustelen Unkarin olemisen Turkin luona sillä, että Unkari tavallaan oli Turkin (ottomaanien valtakunnan) alaisuudessa ja mä hämärästi muistan, että jossain on joku virallinen juttu siitä.
Seuraava luku tulee huomenna, jos netti suo, tai sitten määrittelemättömän ajan päästä. Sen nimi on Lunni-syndrooma.

Menolly

  • ***
  • Viestejä: 34
Vs: HETALIA: København -syndrooma, K-15 | osa 17/25 3.7.2014
« Vastaus #63 : 04.07.2014 20:37:48 »
No niin, nyt mä yritän keksiä jotain älykästä... Ja pitkää...
Kuudestoista luku oli ihan hauska, mut ei mulla oo siitä mitään erikoista sanottavaa. Tykkään taas SuFinistä pikkaisen enemmän.

Mutta seittämästoista luku <3 Mä vaan rakastan Unkaria, suosikkihahmoni. Turkki on kauheen usein pahis, mut jostain syystä se on musta vaan kauheen sympaattinen heppu :') Turkki tuo kivasti jännitystä tähän tarinaan (no okei, ei sitä ennenkään puuttunut, mutt joo)
Tässä luvussa oli ihanasti kuvailua, varsinkin flashbackissä. Ihana, ett Gilbert ei kuitenkaan ryöstänyt Elizaa. Se ei oikein ole hahmo ota vain heiteltäisi ympäriinsä.
Elizan ja Gilbertin suhde on ihana <3 Ne on kivan tasapainoinen pari. (Ääh, tasapainoinen on ihan väärä sana...)

Preussi on vähän raukka, onneksi sillä on Eliza. Toivottavasti ymmärtäisi sen itsekin.

Njoo, ei tästä kyllä yhtään pidempi tullut, mut jos tässä ois vaikka älykästä (?) sisältöä ^^''

Menolly

Questacia

  • ***
  • Viestejä: 25
Vs: HETALIA: København -syndrooma, K-15 | osa 17/25 3.7.2014
« Vastaus #64 : 05.07.2014 20:31:14 »
Tää oli tähän mennessä yks mun lempiluvuista, lähinnä siksi että Unkari (rakastan sitä Hetaliassa ja ihan oikeena maana)

Ihan Elizan ensiesiintymisestä lähtien mietin, että mikä on kyseisen naisen saanut tänne pohjoisen kylmyyteen. Ja että kuka muka on tarpeeksi hullu sieppaamaan hänet Onneksi Eliza kuitenkin lähti omalla tahdollaan, ei hänelle olisi sopinut joutua siepatuksi  ;D

Hauskaa muuten, että myös Turkki ja Egypti saatiin mukaan. Suosikkihahmoihini eivät lukeudu, mutta kivaa vaihtelua lukea myös heistä! Tää itseasiassa taitaa olla eka mun lukema, missä on Egypti mukana enemmän kuin vain sivuhuomautuksena.
Wer fremde Sprachen nicht kennt, weiß nichts von seiner eigenen.
~ Johann Wolfgang von Goethe

Vyra

  • Vieras
Vs: HETALIA: København -syndrooma, K-15 | osa 17/25 3.7.2014
« Vastaus #65 : 05.07.2014 23:09:11 »
Menolly: Kiitos! Kiva kun tykkästi. Musta oli jotenkin hankala päättää, kuka saisi "pahiksen" roolin, mutta Turkki joutuu nyt kantamaan sen kunnian. Täytyy varmaan hyvitykseksi kirjottaa hänet sankariksi jonnekin muualle.

Questacia: Kiitos! Unkari on myös munkin suosikkeja. Se oli ensimmäinen maa, jossa asuin Suomen jälkeen ja ensimmäinen jonne matkustin yksin, joten sillä on tietty erityinen paikka mun sydämessä.

Tässä luvussa tapahtuu ehkä vähän liiankin paljon, mutta pakko saada tarinaa etenemään... Toivottavasti siitä ei tullut liian sekava.


Kahdeksastoista luku: Lunni-syndrooma

Eirikur käveli pitkin meren rantaa katsellen harmaita aaltoja hajamielisesti. Tuuli oli kylmä ja paksut pilvet enteilivät pian alkavaa lumisadetta, mutta nuorukaisella ei kuitenkaan tuntunut olevan mikään kiire. Hän piti merestä. Se oli aina herättänyt hänessä miellyttäviä tunteita ja se oli kaunis riippumatta säästä tai siitä millä mielellä sitä katsoi. Lisäksi Eirikurilla ei ollut muutakaan tekemistä. Hänen kumpikin veljensä olivat kadonneet omille teilleen ja he luultavasti tulisivat kumpikin takaisin vasta illalla aivan yhtä salaperäisinä kuin joka päivä nykyään. Eirikur melkein tunsi itsensä ulkopuoliseksi, mutta toisaalta se oli myös huvittavan suloista kuinka Lukas ja Tino yrittivät pitää asioita salassa häneltä. Ihan kuin Eirikur ei muka tietäisi keinoja saada kaikkea selville. Hän oli nuorin lapsi. Nuorimmaiset aina tiesivät nämä asiat.

Mutta hän antaisi veljiensä leikkiä salaperäisiä ja ovelia, jos he niin tahtoivat. Eirikur istahti suurelle kivelle, josta oli tullut hänen lempi mietiskelypaikkansa. Kivi oli kylmä istua, mutta nuorukainen sanoi itselleen, että hän vain lepuuttaisi jalkojaan hetken. Hän ehti juuri sopivasti vajota ajatuksiinsa, kun pieni, tuskin kuuluva, ääni ja liikahdus silmäkulmassa havahduttivat hänet. Varovasti hän kääntyi ympäri ja huomasi katsovansa maassa selällään makaavaa lintua.
 
Se oli lähes kokonaan musta, vain päässä oli valkoista ja nokassa punaista, ja sen toinen siipi oli vääntynyt ikävään kulmaan. Se oli pysynyt mahdollisimman hiljaa ja varuillaan paikoillaan, mutta nyt kun se tajusi ihmisen huomanneen sen, se alkoi räpiköidä hädissään ja pyrkiä karkuun selvästi rikkinäisellä siivellään.

”Hysh, ihan rauhassa”, Eirikur sanoi matalalla äänellä yrittäen kuulostaa mahdollisimman rauhoittavalta, ”ei mitään hätää. Minä en tee sinulle pahaa.” Hän pelkäsi, että lintu loukkaisi itseään lisää, joten hän piti etäisyyttä ja jatkoi puhumista. Hetken päästä lintu rauhoittui hieman ja se katsoi nuorukaista aivan kuin ymmärtäisi jotain. Eirikur harmitteli hetken, ettei hänellä ollut mitään mitä hän olisi voinut yrittää tarjota linnulle. Ei hän kyllä edes tiennyt, mitä se söisi. Ehkä sille maistuisi hänen sormensa. Eirikur pudisti päätään ja päätti olla yrittämättä sormiensa syöttämistä. Lintu ehkä näytti suloiselta, mutta raja sentään jossain.

”Pysytkö rauhassa, jos otan sinut syliin?” hän kysyi ja ojensi kättään varovasti lintua kohti, ”palellut täällä ulkona. Vien sinut kotiin ja veljeni voi katsoa siipeäsi. Hän on hyvä parantaja. Ihmisten parantaja tosin, mutta ei linnut varmaan niin paljoa eroa ihmisistä.” Lintu katsoi häntä epäluuloisesti, mutta antoi kuitenkin Eirikurin nostaa sen ylös maasta. Nuorukainen lähti kävelemään kotia kohti ripein askelin ja jutellen linnulle samalla. 

****

”Mistä sinä tarkalleen löysit sen?” Tino kysyi tarkastellessaan linnun siipeä huolellisesti.

”Meren rannasta yhden ison kiven luota”, Eirikur vastasi ja Lukas loi häneen pitkän katseen.

”Ja mitä sinä teit siellä?” hän kysyi nuorimmalta veljeltään. Eirikur vastasi hänen katseeseensa omallaan.

”Kävelin”, nuorukainen totesi aavistus sarkasmia äänessään, ”täysin turvallista. Tuskin joudun viikinkien kaappaamaksi.”

”Sinun on parempi olla joutumatta”, Lukas vastasi täysin epäröimättä totinen ilme kasvoilla välittämättä lainkaan sanoihin piilotetusta vihjauksesta.

”Oli miten oli”, Tino keskeytti hyvin alkavan kiistan, ”minusta tuntuu, että tämä siipi on vain venähtänyt. Luita ei näyttäisi olevan poikki, mutta se on kovin laiha ja heikon näköinen.” Eirikur käveli hänen luokseen ja katsoi lintua huolestuneena.

”Minä pidän siitä huolta”, hän päätti ja silitti linnun sulkia hellästi. Se oli jo ehtinyt tottua häneen niin paljon, että salli kosketuksen, mutta Tinoa se oli nokkaissut kahdesti ennen kuin oli rauhoittunut.

”Tiedätkö sinä edes millainen lintu se on?” Lukas kysyi, ”tai mitä se syö?”

”…En”, Eirikur myönsi hitaasti, ”mutta minä otan selvää.” Lukas nyökkäsi ilmeisesti tyytyväisenä vastaukseen ja käveli sitten itsekin lähemmäs tarkastelemaan uutta asukkia.

”Se on lunni”, hän sanoi hetken päästä yllättäen. Tino ja Eirikur vilkaisivat häntä hämmentyneinä.

”Miten sinä sen tiedät”, Eirikur kysyi.

”Lähellä kotia Norjassa on paikka, jonne niitä tulee silloin tällöin”, Lukas selitti lyhyesti, ”isä ja äiti veivät meidät katsomaan niitä silloin kun olimme aivan pieniä. Sinä olit varmaan liian nuoria muistamaan sitä, mutta minä muistan, että niitä kutsuttiin lunneiksi.” Eirikur katsoi häntä hetken kateellisena siitä, että veljellä oli ikänsä vuoksi enemmän muistoja heidän vanhemmistaan. Sitten hän helpottui hieman, koska nyt hän sentään tiesi, mikä lintu oli kyseessä.

”Mitä ne syövät?” hän kysyi, mutta Lukas kohautti olkiaan.

”Kalaa, luultavasti”, hän vastasi, ”ehkä muutakin.” Eirikur nyökkäsi. Kala tuntui turvalliselta vaihtoehdolta ja hän osasi onkia, joten ainakin hänellä olisi jotain tekemistä.

”Millä nimellä ajattelit kutsua sitä?” Tino kysyi uteliaana.

”Lunni”, Eirikur vastasi juurikaan ajattelematta, ”se on Lunni.” Lukas ja Tino kumpikin katsoivat häntä hämmentyneenä.

”Eikö joku mielikuvituksellisempi, vaikka Musta peto tai Yön varjo, olisi parempi?” Tino kysyi.

”Ja minä luulin, että Tino oli huono nimissä”, Lukas mutisi samalla.

”Ei, se on Lunni”, Eirikur sanoi varmana päätöksestään, ”se on kuvaava nimi.”

”Sitä se ainakin on”, Tino myönsi hetken kuluttua, ”no, minä näytän sinulle, miten voit hoitaa näitä Lunnin vammoja.” Tino keskittyi selittämään ja Eirikur kuunteli tarkkaavaisena.

*****

Keskitalvi lähestyi kovaa vauhtia ja kylä heräsi hetkeksi eloon keskitalven juhlan järjestelyitä varten. Myös veljeksen osallistuivat, tai ainakin Tino osallistui. Lukas katosi yhä useammin omille teilleen Mathiaksen kanssa ja Eirikur oli kiireinen lintunsa hoitamisessa. Lunni tosin alkoi vahvistua nopeasti ja jo parissa viikossa se alkoi kokeilla siipiään uudelleen. Eirikur oli erittäin tyytyväinen, vaikka tieto siitä että Lunni lähtisi pois heti kun olisi taas kunnossa, masensi häntä hiukan.

Aina, kun muilta töiltä ehti, Tino pyysi Berwaldia opettamaan hänelle lisää jousen käytöstä. Itse asiassa Tino oli hyvä oppilas, ja hän oli nopeasti oppinut tekniikan. Hänen tarvitsi vain vahvistaa käsivarsiaan ja olan sekä selän lihaksia pystykseen jännittämään jousen mahdollisimman hyvin. Tarkkuus hänellä oli jo hyvä ja Berwald oli nopeasti huomannut, että Tino osui aina siihen mihin tahtoi osua.

”M’nä teen s’nulle oman j’usen”, viikinkimies totesi yhden harjoittelukerran päätteeksi. Tino oli tähän mennessä käyttänyt miehen omaa jousta, joka oli liian pitkä hänelle, ja tylppiä nuolia joita he olivat yhdessä valmistaneet. Tino kääntyi katsomaan häntä kasvot silti hehkuen iloa juuri ammutusta täydellisestä suorituksesta ja jousi kädessään.

”Oikeasti?” hän kysyi ja mies nyökkäsi, ”voi, kiitos Berwald. Sinä olet auttanut minua jo niin paljon. En tiedä edes, miten voin koskaan korvata sinulle tämän kaiken.” Viikinkimies tunsi kevyen punan nousevan kasvoilleen ja hän käänsi katsettaan hieman poispäin, jotta Tino ei huomaisi.

”T’le v’imokseni”, hän mutisi hiljaa, muttei tarpeeksi hiljaa.

”Mitä sinä sanoit?” Tino kysyi uteliaana, ”en aivan kuullut kunnolla.”

”M’nä p’dän s’nusta”, Berwald sanoi kuuluvammalla äänellä ja Tino hymyili hänelle. Nuorempi mies otti askeleen häntä kohden ja laski kätensä hänen käsivarrelleen.

”Minäkin pidän sinusta”, hän sanoi, ”sinä olet todella hyvä ystävä.” Berwald laski katseensa alaspäin viimeisten sanojen kohdalla. Hän ei halunnut olla pelkkä todella hyvä ystävä. Hän halusi kietoa kätensä suomalaisen vyötärölle ja suudella tätä kunnes Tino olisi aivan hengästynyt ja katsoisi häntä silmät loistaen. Hän halusi mennä nukkumaan Tino vierellään vain herätäkseen uudelleen aamulla samaan näkyyn. Hän halusi tehdä kaiken Tinolle ja palata aina kotiin hänen luokseen. Mutta miten hän sanoisi sen?

”Ja”, Berwald mutisi. Hän ei löytäisi sanoja koskaan.

”Eliza aikoi leipoa tänään juhlaa varten”, Tino totesi puolihuolimattomasti täysin tietämättömänä ongelmista, joiden kanssa ruotsalainen paini päänsä sisällä, ”lupasin auttaa. Tuletko mukaan.” Berwald nyökkäsi. Tietenkin hän tulisi. Hän olisi aina siellä, minne Tino hänet tahtoisi.

Suomalainen hymyili ja hänen kätensä liukui alemmas Berwaldin käsivartta pitkin kunnes hänen sormensa lomittuivat vanhemman miehen sormien kanssa. Tinolle se oli ehkä vain tuttavallinen ele, mutta Berwaldille se oli pieni lohtu siitä mitä hän oikeasti halusi.

*****

Lukas makasi jälleen selällään maassa tutussa paikassa. Oikeastaan asento alkoi olla hänelle jo niin tuttu, että hän epäili, ettei ollut muuta oppinutkaan. Vaikka hän oli kehittänyt, ensimmäisen kerran puolen tunnin raskas häviö oli saavuttanut nyt useamman tunnin mitan ja Mathias sai välillä käyttää kaikkensa, jottei norjalainen olisi päässyt niskan päälle.

”Sinun pitäisi muistaa varmistaa selustasi myös”, viikinki totesi naureskellen ja katsoi Lukasta ylhäältä päin.

”Se oli raukkamainen temppu”, norjalainen vastasi, mutta Mathias vain kohautti harteitaan.

”Taistelussa ei tunneta etikettiä. Kaikki on joko eduksi tai sitten ei”, hän sanoi, ”minä en halua Norgeni joutuvan alakynteen, joten teen hänestä niin hyvän kuin mahdollista.”

”Minä hakkaan sinut joku päivä”, Lukas vannoi.

”Tietenkin”, Mathias naureskeli, ”sitä päivää odotellessa minä voisin nyt ottaa hyvin ansaitun suudelmani, rakas Norge.” Lukas tuhahti, mutta nopea ajatus viivähti hänen mielessään. Tähän asti heidän ottelunsa olivat aina päättyneet siihen, että hän makasi selällään maassa aseettomana, mutta nyt kirves makasi vain hieman kauempana. Hän luultavasti ehtisi tarttua siihen ennen kuin Mathias ehtisi toimia.

Lukas ei uskaltanut vilkaista asettaa kohti arvioidakseen etäisyyden, jotta viikinki ei olisi arvannut hänen aikeitaan. Kaikki perustui yllätykseen, joten hän vain heittäytyi yllättäen sivulle ja toivoi että kirves oli siinä missä hän arvioi sen olevan.

Hän muisti oikein. Mathias ei ehtinyt edes reagoida, kun norjalainen nosti omaan kirveensä maasta ja kävi uudelleen hänen kimppuunsa. Nopealla iskulla kirveen tylsällä puisella päällä suoraan vanhemman miehen ranteeseen riitti siihen, että yllätetty Mathias päästi otteensa omasta aseestaan. Lukas painoi nopeasti suoraan miehen päälle ja kampitti hänet toisella jalallaan samalla kun käytti painoaan saadakseen hänet pois tasapainosta. Mathias kaatui selälleen ja Lukas romahti suoraan hänen päälleen. Hän otti kirveensä varresta kaksin käsin kiinni ja kurottautui sen verran vanhemman miehen ylle että sai painettua kirveen varren avulla tämän käsivarret tiukasti maata vasten pään yläpuolelle.

Hetken oli hiljaista. Lukas hengitti raskaasti sydän lyöden nopeasti adrenaliinin takia ja katsoi suoraan toisen miehen silmiin voimatta uskoa, että hän oli onnistunut. Hän oli peitonnut Mathiaksen. Hänen jalkansa tärisivät hieman ja hän taittoi polviaan enemmän niin että hän oikeastaan istui viikingin päällä.

”Minähän sanoin, että minä hakkaan sinut joku päivä”, Lukas sanoi toistaen vain pari minuuttia sitten sanomansa sanat. Mathiaksen kasvoille levisi tyytyväinen ilme.

”Minä olen erittäin ylpeä sinusta, Norge”, hän sanoi hiljaa, mutta he olivat niin lähellä toisiaan että pelkkä kuiskaus olisi riittänyt aivan hyvin. Lukas katsoi hänen huuliaan ja ehkä hän oli vielä sekaisin voitostaan tai sitten jokin muu sekoitti hänen ajatuksensa, koska hän ei edes pysähtynyt miettimään ennen kuin painoi omat huulensa niitä vasten.

Mathias päästi oudon inahtavan äännähdyksen ja kiskaisi kätensä vapaaksi nyt kun Lukas ei enää painanut niitä voimalla maata vasten. Toisen kätensä hän nosti nuoremman miehen hiuksille pitäen hänet hellästi paikoillaan ja toinen käsi löysi tiensä norjalaisen vyötäisille ja veti tämän alemmas. Suudelma syveni ja viikingin kädet alkoivat hitaasti liikkua tutkien pitkin norjalaisen vartaloa. Sitten, aivan yhtä yllättäen kuin se oli alkanutkin, Lukas sai aivonsa taas hallintaan ja kiskaisi itsensä irti ennen kuin olisi ollut liian myöhäistä.

”Minä todella pidän tästä asennosta”, Mathias kuiskasi nyt kumpikin käsivarsi löyhästi norjalaisen vyötäröllä, mutta Lukaksen ilme oli lähempänä järkyttynyttä kuin Mathiaksen onnellista ilmettä. Hieman kompuroivin askelin hän nousi ylös. Vielä viimeinen järkyttynyt katse viikingin suuntaan ja sitten hän juoksi pois.

Mathias oli usein jäänyt aukiolle vielä Lukaksen lähdettyä, mutta hän ei ollut koskaan viipynyt näin pitkää. Hän makasi maassa kunnes lumi hänen allaan alkoi sulaa kastellen hänet täysin ja hänen luitaankin alkoi kolottaa. Mutta silti hän vain ajatteli, miltä oli tuntunut saada Lukas vapaaehtoisesti muutamaksi sekunniksi. Se oli tuntunut niin paljon paremmalta kuin edelliset kerrat, jolloin norjalainen oli ollut lähes pakotettu.

Mathias hymyili yleensäkin paljon, mutta tällä kertaa hänen hymyssään oli lähes mielipuolinen vivahde.

*****

”Eirikur?” Tino kutsui varovasti veljeään, joka makasi puolittain pöydällä ja näytti erittäin väsyneeltä.

”Hm?” nuorukainen ynähti vastaukseksi ja käänsi päätään sen verran, että pystyi katsomaan jonnekin Tinon suuntaan. Hänen lunni seuralaisensa istui pöydällä ja näytti pitävän vahtia isäntänsä puolesta.

”Oletko aivan kunnossa?” suomalainen kysyi ja harkitsi hetken kysymyksen esittämistä monikkomuodossa. Myös tällä hetkellä tulisijan vierellä istuva Lukas oli ollut outo jo pari päivää. Hän oli palanut kotiin yksi ilta täysin poissa tolaltaan, mutta suostumatta kuitenkaan selittämään mitään, sitten hän oli kärsinyt muutaman mielenkiintoisen mielialavaihtelun kunnes oli saavuttanut normaalin tyynen olotilansa. Silti hän tuntui välillä vajoavan jonkinlaiseen koomaan ja jäi tuijottamaan tyhjää tilaa sormet huulillaan. Tino oli syystäkin kummissaan, mutta Eirikurin olotila vaikutti enemmän sellaiselta, johon hän voisi vaikuttaa.

”Ihan kuns…”, nuorukainen yritti sanoa, mutta sanat hävisivät jonnekin kesken kaiken. Tino kumartui hänen vierelleen.

”Katso tänne”, hän pyysi ja Eirikur teki niin.

”Sinä olet sairastunut”, Tino teki diagnoosinsa nopeasti. Nuorukaisen silmät punoittivat ja kurkku näytti olevan turvoksissa. Hän oli lisäksi kuumeisen oloinen ja katse harhaili hiukan.

”Mitä?” Lukas kysyi havahtuen jostain omasta maailmastaan, ”Eirikur, mitä sinä olet tehnyt?”

”Täyty… Löytää roukaa… Lunn…”, hän mutisi ja painoi päänsä takaisin käsivarsilleen.

”Ja sitten sinä sairastuit”, Lukas totesi ja alkoi työntää heidän petiään lähemmäs lämmintä tulisijaa, ”sinä menet nyt nukkumaan.” Eirikur vastusteli hieman, mutta yksi kahta vastaan hän oli heikoilla ja pian hän löysi itsensä olkien päältä huolella turkiksilla peiteltynä.

”Tino?” Lukas kysyi kuiskaten, jottei häiritsisi nukkuvaa potilasta.

”Luultavasti ei mitään vaarallista”, Tino sanoi tietäen, mitä hänen veljensä kysyi, ”mutta teen lääkettä kuitenkin.” Hän vilkaisi huolestuneena ulos hämärään. Yö oli lähes laskeutunut ja lumisade oli alkamassa.

”Hyvä”, Lukas vastasi nyökäten.

”Mutta minulla ei ole havuja tarpeeksi”, Tino jatkoi, ”joudun hakemaan niitä.” Hän alkoi jo pukea paksumpaa viittaa päälleen ja etsi kantokoriaan.

”Ota lähimmäisistä puista”, Lukas sanoi, ”joudut muuten myrskyyn.”

”Ne ovat liian vanhoja”, Tino vastusteli, ”vain nuoremmat puut syvemmällä metsässä ovat tarpeeksi hyviä.” Lukas epäröi hetken ja siirsi katsettaan veljestään toiseen.

”Se on liian vaarallista”, hän lopulta sanoi, mutta Tino pudisti päätään.

”En viivy pitkään”, hän selitti, ”huomenna en välttämättä löydä hyviä havuja enää lumen alta, joten minun on mentävä nyt. Sitä paitsi Berwaldin kodin lähellä on tarpeeksi nuoria kuusia. Menen sinne ja jään sitten yön yli suojaa.” Lukas ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta nyökkäsi silti.

”Ole varovainen”, hän sanoi.

”Minä olen”, Tino lupasi ja vilkaisi vielä Eirikuria, joka mumisi jotain houreessaan, ”jos hänellä on vaikeuksia nukkua, anna lääkettä siitä pienestä vihreästä pullosta. Puolikas annos varmasti riittää.” Lukas nyökkäsi ja Tino poistui paikalta ehtiäkseen kerätä tarvitsemansa havut ennen myrskyn saapumista.   


A/N: Voi Ruotsi, miksi sinä et saa sitä sanottua?!
Tino muuten etsii kuusenneulasia sen takia, että mä en keksinyt mitä muutakaan hän voisi etsiä metsästä keskellä talvea.
Seuraavan luvun nimi on Ujoussyndrooma ja se on oikeastaan kokonaan SuFiniä. Eikä edes oikeastaan. Se on pelkästään sitä.

Questacia

  • ***
  • Viestejä: 25
Vs: HETALIA: København -syndrooma, K-15 | osa 18/25 5.7.2014
« Vastaus #66 : 05.07.2014 23:57:46 »
Oioioi, tässähän tosiaankin alkoi tapahtua enemmän! Hyvähyvä~

Islanti on aina herättänyt mun myötätunnot. Tyyppi on muutenkin vähän vetäytyvä ja sitten jää vielä vähän ulkopuoliseksi Pohjoismaiden joukossa, koska SuFin ja DenNor. Voin hyvin kuvitella, että hän tylsyyksissään lähtisi kävelemään rannalle. Se tuntuu jotenkin luonnolliselta. Kiva, että hän nyt löysi Lunninsa!

Ja sitten! Voi Berwald, Berwald, mä täällä jo pidätin hengitystä että joko nyt hän saisi kerrottua! Vaikka kyllä hän periaattessa saikin, meidän pikku Tino on vaan niin viaton. Se kyllä jotenkin kuvaa varsinkin tän ficin Tinoa, niin viaton. Muttei silti naiivi, sitäkin näkee (tosin lähinnä enkunkielisenä)

Ja myös DenNor (okei Lukas) edistyy! Juuri näin hänen pitääkin tajuta tunteensa, 'vanhingossa' ja järkytys tottakai kuuluu asiaan, onhan tää DenNoria! Mutta siis myös tämä kohta oli suloinen, tykkäsin!

Whihii, mä en malta odottaa ensilukua~!

Vielä tohon Unkariin palaten, itseasiassa kyseisellä maalla on aivan täysin samanlainen paikka mun sydämessä! Taino vasta kuukauden päästä mä sinne lähen, mutta rakastunut oon jo  (tosin tuun kyllä varmasti rakastumaan vielä enemmän) :'3
Wer fremde Sprachen nicht kennt, weiß nichts von seiner eigenen.
~ Johann Wolfgang von Goethe

Vyra

  • Vieras
Vs: HETALIA: København -syndrooma, K-15 | osa 18/25 5.7.2014
« Vastaus #67 : 06.07.2014 16:35:25 »
Questacia: Kiitos! Oi, pidä hauskaa siellä. Se on kaunis maa, Magyarország, te vagy a szívembe írva~

Uusi osa taas!


Yhdeksästoista luku: Ujoussyndrooma


”Vielä yksi…”, Tino mutisi itsekseen ja kurkotti kohti oksaa, jonka hän oli valinnut vielä mukaan. Hänen korinsa oli jo puolillaan pieniä kuusenoksia ja se luultavasti riittäisi hetkeksi. Lumisade oli sankentunut koko ajan ja miehen alkoi olla vaikea nähdä eteensä. Hän kuitenkin jatkoi itsepintaisesti ja asetti viimeisen oksan koriinsa muiden joukkoon.

Samassa tuuli nousi ja pöllytti irtolunta kaikkialle. Tino nosti kätensä kasvojensa suojaksi ja tuuli repi hänen viittaansa haluten viedä sen mukanaan. Suomalainen kuitenkin piti omastaan lujasti kiinni ja kumartui alemmas.

”Perkele…”, hän mutisi ja yritti nähdä jotain. Hän tiesi, ettei ollut kaukana Berwaldin talosta. Hänen olisi kaikkein järkevintä yrittää sinne, kuten hän oli Lukakselle sanonut, ja valmistaa Eirikurin lääke seuraavana aamuna. Mutta tuuli ujelsi kovaa ja kaikki näytti hetken vain valkoiselta. Pieni epätoivo nosti päätään Tinon mielessä ja hän tukahdutti sen päättäväisesti. Hän oli viime kuukausien aikana usein liikkunut täällä ja hän kyllä löytäisi tien takaisin vaikka ilman näköään.

Hän lähti kulkemaan eteenpäin tuulta vasten, mutta silti hän ei voinut olla ajattelematta että hänen olisi pitänyt luovuttaa havujen kerääminen paljon aikaisemmin.

****

Berwald istui yksin kotonaan ja katseli tulen liekkejä samalla kun kuunteli myrskyä ulkona. Hän tavallaan piti tällaisista illoista. Myrskyn kuuntelussa oli oma viehätyksensä ja oli aina paljon parempi olla sisällä silloin kuin vaikka laivalla. Mies ajatteli hetken Tinoa ja toivoi, että tällä oli tarpeeksi lämmintä. Varmasti hän oli antanut miehelle tarpeeksi turkiksia ja hän oli tarkistanut polttopuiden määrän viimeksi sinä aamuna.

Jokin kolisi ulkona ja ruotsalainen keskittyi siihen ääneen hetkeksi. Luultavasti tuuli kuljetti katkenneita puiden oksia tai jotain. Hän ei muistanut jättäneensä mitään pihalle. Kolahdus kuitenkin toistui voimakkaampana ja mies rypisti kulmiaan. Se ei oikeastaan kuulostanut tuulelta. Se kuulosti enemmänkin siltä, kun joku olisi ulkona ja yritti löytää ovea. Pieni huoli mielessään hän nousi ylös ja käveli ovelle.

Hänen yllätyksensä oli suuri, kun ovi aukesi ja luminen hahmo lähes syöksyi sisään. Berwald ei kuitenkaan jäänyt paikoilleen ihmettelemään vaan sulki oven nopeasti hahmon perästä, jotta tuuli ei sammuttaisi tulta ja toisi lisää lunta sisälle. Sitten hän kääntyi tarkastelemaan tulijaa lähemmin.

”Berwald?” luminen hahmo kysyi ja miehen sydän hypähti.

”T’no?” hän sanoi ja alkoi kaapia lunta pois miehen kasvoilta. Tino hymyili hänelle heikosti, mutta hänellä oli valkoisia alueita poskillaan ja nenällään kylmettymisen merkiksi, ”m’ksi s’nä olit ulkona?”

”Hain… Lääketarpeita”, suomalainen selitti hampaat kalisten, ”olin… vähän liian pitkään.” Berwald katsoi häntä huolestuneena ja alkoi auttaa viittaa pois miehen päältä. Hän oli asunut pohjoisessa tarpeeksi kauan tietääkseen, mitä piti tehdä, ja ensiksi hänen olisi saatava Tino lämpimäksi. Lämpimässä talossa olo tuntui jo auttavan, mutta hänen pitäisi kuitenkin saada lämpimät vaatteet kylmien ja märkien tilalle.

Tinon omat sormet olivat kohmeiset ja kädet tärisivät, joten Berwald auttoi häntä riisumaan ja pukemaan päälle yhden viikingin lämpimistä tunikoista. Sitten hän istutti nuoremman miehen tulen lähelle ja tarjosi tälle lämmintä juotavaa. Valkoiset alueet Tinon kasvoilla alkoivat kadota ja veri kiertää taas sormissa.

”Kiitos, Berwald”, hän sanoi huojentuneena, kun pahin tärinä lakkasi, ”voin aina luottaa sinuun.”

”T’etenkin”, ruotsalainen lupasi.

”Minä olin niin typerä”, Tino totesi päätään pudistaen ja puristaen kuumaa mukia kaksin käsin, ”ajattelin, että ehdin. Onneksi löysin tänne.” Berwald kauhistutti itseään ajatuksella, että olisi löytänyt aamulla Tinon elottoman jäätyneen ruumiin metsästä. Pelkkä ajatus tuotti hänelle tuskaa ja hän joutui istumaan alas, koska yhtäkkiä häntä alkoi heikottaa.

”Olet t’rvassa nyt”, viikinki sanoi sekä itselleen että Tinolle. Suomalainen nyökkäsi ja hymyili väsyneenä. Sitten hän haukotteli ja Berwald nousi välittömästi ylös siirtääkseen kaikki ylimääräiset turkikset ja viltit makuualustalle.
”S’nä voit n’kkua tässä”, hän sanoi osoittaen valmistamaansa kasaa.

”Missä sinä sitten nukut?” Tino kysyi, mutta hän oli niin väsynyt, ettei kuitenkaan vastustellut vaan kaatui tyytyväisenä lämpimien turkisten väliin.

”Hmm”, Berwald mumisi jotain, mikä jäi suomalaiselta kuulematta. Hetken viikinki katsoi suomalaista, joka käpertyi pienelle kerälle ja tärisi hieman silti kylmän vuoksi, mutta Berwald ei tiennyt miten muuten hän saisi Tinon lämpimäksi.

”S’nulla on s’lti k’lmä”, hän totesi itsekseen, mutta Tino oli taas havahtunut ja kuuli hänet.

”Jos sinua ei haittaa, voit tulla viereen nukkumaan”, hän sanoi, ”toisen ruumiinlämpö auttaa kylmään hyvin.” Viikinkimiestä kaikkea muuta kuin haittasi, mutta hänen sydämensä sykähti toisen kerran sen illan aikana. Eri syystä tosin. Tino näytti niin kauniilta levätessään hänen vuoteellaan ja, jos mies ei olisi silti tärissyt kylmästä, näkymä olisi ollut kuin suoraan jostain Berwaldin monista unelmista.

”Ja”, viikinki mumisi ja riisui paitansa. Hän aina nukkui ilman sitä ja vasta, kun hän oli jo asettunut peitteiden alle Tinon seuraan, hän tuli ajatelleeksi jos toinen mies ahdistuisi siitä. Tino ei kuitenkaan tuntunut välittävän. Hän oikeastaan vain siirtyi hieman lähemmäs lämpöä kohti.

”M’nä p’dän s’nusta”, Berwald sanoi ja silitti toisella kädellään vaaleita hiuksia, jotka hohtivat hieman tulen valossa.

”Minäkin pidän sinusta”, Tino vastasi hiljaa. Berwald ei ollut varma, johtuiko se äskeisestä ajatuksesta Tinon menettämisestä vai oliko jokin muu syy saanut hänet rohkaistumaan, mutta yhtäkkiä hänen oli vain sanottava se ääneen.

”Ei”, hän sanoi vakaalla äänellä, ”m’nä p’dän s’nusta enemmän.” Tino avasi silmänsä ja katsoi häntä hetken tutkivasti.

”Mitä sinä tarkoitat?” hän kysyi ja Berwald nielaisi. Nyt hänen olisi sanottava se.

”M’nä r’kastan s’nua”, hän myönsi ja toivoi kovasti, että Tinon reaktio ei olisi huono. Hetken suomalainen oli aivan hiljaa, mutta se oli parempi kuin se että hän olisi alkanut huutaa ja haukkunut ruotsalaisen.

”Minä en ole varma tästä tunteesta”, hän lopulta sanoi hieman epäröiden, ”mutta minusta tuntuu, että… Että minäkin rakastan sinua.” Berwaldin silmät laajenivat. Tämä oli parempi vastaus, kun hän olisi osannut koskaan odottaa tai toivoa.

”Tarkoitan, että… ”, suomalainen jatkoi etsien selvästi oikeita sanoja, ”minä en ole ollut rakastunut koskaan ennen, mutta minusta on mukava olla sinun seurassasi. Sinä aina kuuntelet minua, autat minua ja teet oloni turvalliseksi. Minä myös… Ajattelen sinua usein ja…” Sanat haipuivat jonnekin ja Tino alkoi punastua. Berwald silitti hänen hiuksiaan taas ja hymyili omalla tavallaan.

”M’näkin aj’ttelen s’nua usein”, hän myönsi ja katseli sitten suomalaisen kasvoja tarkasti aivan kuin näkisi niistä jokaisen miehen ajatuksen, ”s’anko s’udella s’nua?” hän kysyi ja Tino nyökkäsi.

”Kyllä”, hän sanoi hiljaa. Berwald siirsi kätensä miehen hiuksilta hänen leualleen ja kumartui eteenpäin painaakseen huulensa hänen huuliaan vasten. Se oli lyhyt suudelma, hento ja kokeileva, mutta samalla se oli heidän mielestään paras suudelma koskaan.

”Minä en ole ennen suudellut ketään”, Tino myönsi ja naurahti.

”En m’näkään”, Berwald vastasi, ”od’tin o’keaa.” Tino katsoi häntä kauniilla silmillään ja painoi sitten vuorostaan huulensa viikingin huulille. Berwald veti hänet lähemmäs niin että pystyi pitämään pienempää miestä kunnolla sylissään. He jakoivat vielä muutamia pieniä suudelmia kokeillen ja etsien oikeaa tapaa, koska heille kummallekin tämä oli aivan uutta. Epävarmuudesta ja kokemattomuudesta huolimatta Tino huokaisi tyytyväisenä painaessaan päänsä viikingin lämmintä rintaa vasten. Hänellä ei ollut enää yhtään kylmä ja hän tunsi olevansa enemmän turvassa kuin koskaan.

Berwald pysyi hereillä vielä hetken Tinon nukahtamisen jälkeen. Hän kuunteli ulkona riehuvaa tuulta ja rakkaansa rauhallista hengitystä. Tino näytti niin kauniilta ja ruotsalaisesta tuntui, että hänen sydämensä särkyisi hetkenä minä hyvänsä pelkästä onnesta. Hän painoi vielä pienen suudelman suomalaisen hiuksille, tiukensi otettaan miehestä ja vaipui sitten itsekin onnelliseen uneen.

*****   
 
Berwald heräsi hitaasti yrittäen pitää viimeiseen asti kiinni unesta. Hän oli nukkunut niin hyvin ja hänen unensa oli ollut todella kaunis. Hän ei enää muistanut siitä kaikkea, mutta Tino oli suudellut häntä ja onnellinen lämmin tunne oli siirtynyt unesta myös valvemaailmaan. Viikinki huokaisi hiljaa ja venytteli hieman ennen kuin käänsi kylkeään.

Jokin liikahti hänen vieressään ja Berwald rypisti kulmiaan hämmentyneenä. Pikainen vilkaisu peitteiden seasta pilkistäviin hiuksiin kuitenkin vaihtoi hämmennyksen iloksi. Viikinki ojensi kättään ja nosti hiukan peitteitä, jotta näkisi Tinon kasvot paremmin. Mies näytti niin rauhalliselta nukkuessaan ja jopa kauniimmalta kuin viikinki oli kuvitellut.

”Ei oll’tkaan unta”, hän kuiskasi ja ääni sai suomalaisen havahtumaan. Tino haukotteli raukeasti ja hieroi toisella kädellään silmiään ennen kuin sai kohdistettua katseensa häntä tuijottavaan viikinkiin.

”Hei”, hän kuiskasi nukkumisen jäljiltä hieman käheällä äänellä.

”H’omenta”, Berwald vastasi. Tino kohotti kättään ja silitti vanhemman miehen kasvoja, joille oli yön aikana kasvanut pieni sänki. Viikinki antoi suomalaisen tutkia hetken rauhassa ja tarttui sitten käteen painaen suukon hänen sormilleen. Tino hymyili hänelle ja veti viikingin käden itseään kohti suudellakseen vuorostaan miehen sormia.

”Minä en halua nousta vielä”, Tino mumisi ja painautui paremmin viikingin kylkeä vasten. Berwald jakoi hänen toiveensa täysin ja siirtyi sen verran, että nuorempi mies saisi paremmin aseteltua itsensä. He torkkuivat hetken vierekkäin ja Tino oli hyvin lähellä uudelleen nukahtamista. Berwald silitti hänen hiuksiaan rauhoittavasti ja miehen tasainen sydämen syke vaivutti häntä uneen.

Terävä koputus ovelta hätkähdytti kummankin miehen taas hereille. Berwald nousi heti istumaan ja katsoi varuillaan ovea kohti.

”Tino? Oletko sinä siellä?” tuttu ääni huusi ulkoa. Berwald rentoutui hieman, mutta Tinon kasvoille kohosi kauhistunut ilme. Ennen kuin Berwald ehti estää, hän hyppäsi ylös peitteiden alta ja juoksi avaamaan oven veljelleen.

”Lukas?” hän kysyi, ”onko Eirikur kunnossa?” Lukas seisoi ovella hiljaa ja tuijotti hetken veljeään hiljaa. Tino tajusi aivan liian myöhään, että hänellä oli silti päällään yksi Berwaldin tunikoista, joka tietenkin oli hänelle liian iso, ja hän oli avojaloin ja hiukset silti nukkumisen jälkeen sekaisin. Oli tietenkin kaukaa haettua, että Lukas pelkästään siitä arvaisi mitä oli tapahtunut, mutta Tinosta tapa jolla hänen veljensä katse siirtyi hänen, Berwaldin ja pedin väliä, oli hermostuttava.

”Hän on jo paljon parempi”, mies lopulta vastasi ja Tino melkein huokaisi helpotuksesta, ”kuume alkoi laskea puolen yön jälkeen ja hän on nukkunut rauhallisesti.”

”Hyvä”, Tino sanoi helpottuneena, ”minä sain kerättyä eilen aineksia. Tulen heti kotiin ja teen hänelle lääkettä.” Hän olisi luultavasti lähtenyt menemään sillä seisomalla, mutta Berwald kosketti hänen olkapäätään.

”M’ista k’ngät”, hän sanoi ja osoitti miehen paljaita jalkoja.

”Oh, tietenkin”, Tino mutisi, ”tuota… Haittaako, jos lainaan vaatteitasi lisää? Omani ovat vielä aivan märät.” Berwaldia ei tietenkään haitannut ja hän etsi nopeasti ylimääräiset housut, viitan ja kengät suomalaiselle. Hän joutui myös leikkaamaan pätkän köyttä, jolla Tino vyötti liian isot vaatteet ylleen. Saatuaan puettua Tino varmisti, että Lukas, joka oli jäänyt ulos odottaman, oli vieläkin keskittynyt johonkin muuhun. Varmistuttuaan asiasta ja hän nousi varpailleen ja painoi kevyen suudelman vanhemman miehen huulille.

”Anteeksi”, hän mutisi niin hiljaa, ettei Lukas varmasti kuulisi, ”minä en halua kenenkään tietävän vielä.” Berwald nyökkäsi ja silitti vielä kerran Tinon hiuksia.

”Hei hei, Berwald”, suomalainen sanoi hieman kuuluvammalla äänellä ja käveli veljensä luokse, ”minä tuon nämä vaatteet myöhemmin takaisin, kiitos!” Viikinki nosti kättään hänen peräänsä ja vaikka hän oli onnellisempi kuin koskaan, hän vihasi nähdä Tinon lähtevän.


A/N: Go, Ruotsi go! Ei tässä mennytkään kuin puoli fikkiä ennen kuin sait sen sanottua.
Tämä on sitä, miten minä nen Sufinin. Dennor on paljon "äkkinäisempää" koska Tanskan hahmo on niin energinen ja Norjan hahmo tuntuu vaativan jonkin todellisen yllätysmomentin ennen kuin myöntää mitään tunnetta. Mutta Sufin tuntuu enemmän siltä kuin kaksi miestä toteavat kumpikin, että pitävät toisistaan mutta kumpikaan ei saa sitä sanottua. Ja sitten kun se vihdoin tulee selväksi, suhde rakentuu hitaammin koska kumpikaan ei oikeastaan tiedä mitä tehdä. Suloisen hämmentävää. Minä en hirveämmin välitä niistä tarinoista, jossa tyypit rakastuvat heti ja suhde tuntuu kovin pinnalliselta, joten ainakin yritän tehdä tämän syvälliseksi (eri asia, onnistunko.)
Seuraavassa luvussa Lukas aiheuttaa ongelmia.

Slytherin cat

  • Vieras
Vs: HETALIA: København -syndrooma, K-15 | osa 19/25 6.7.2014
« Vastaus #68 : 06.07.2014 21:00:31 »
Minä olen laiska, (yhä) joten sanon tärkeimmät asiat tiivistettynä:

-Norjaaaa!!!! Suutelit vapaaehtoisesti Tanskaa!!!!! *Kuolakuolema* <3<3<3<3<3<3<3<3 *paljon sydämiä*
-Islanti löysi viimein lunninsa. B)
-Jei, Berwald, olit rohkea.
-Norja. <3 *yhä rakastunut*

Hmm... Lukas aiheuttaa ongelmia... Kuulostaa mielenkiintoiselle. Ja nyt menen ja pakotan sen kaverini liittymään finfanfuniin, että se voi lukea tämän...
Tämä on kyllä ehdottomasti noussut lemppari-ficikseni.!
Välillä tulee vaan yhtäkkiä sellaisia kohtauksia, että hypähdän ylös ja hihkaisen esim: ~"Supershamaani!! <3" (en osaa kirjoittaa tuota...) Tai: "köpiiiiiiiii~~~~~~~~~~"

Tämä laiskimus lähtee nyt, mutta lupaa sen, että on joka kolmas tunti stalkkaamassa, onko jatkoa tullut. (Kuten aiemminkin.)
Ja tämä laiskimus tulee vielä näkemään runsaasti DenNor-unia. <3
« Viimeksi muokattu: 07.07.2014 13:04:01 kirjoittanut Slytherin cat »

Kuolotar

  • Luonnonlapsi
  • ***
  • Viestejä: 595
  • Juhlatuulella
Vs: HETALIA: København -syndrooma, K-15 | osa 19/25 6.7.2014
« Vastaus #69 : 06.07.2014 23:45:06 »
Mun on pitänyt jo hetki sitten kommetoida

No niin nää suhteethan alkavat syventyä :D, voi Tinoa ja Berwaldia välillä on kyllä vaikea kertoa omista tunteistaan. Mathiaksen ja Lukasin suhde taas vaatii vain aikaa ja oikean sattumuksen. Tää Egyptin ja Turkin ensi esiintyminen oli mielenkiintoinen ja tuo vaan lisää jännitystä(en malta odottaa. Myös se miten Eliza päätyi ja tapasi Gilbertin oli mielenkiintoinen. Osaat kullä kirjoittaa erittäin koukuttavaa tekstiä, viikingit ovat myös mielenkiintoisia seilaajia. Islanti löysi lintunsa, ja nimi valinnasta voi kai sanoa vain että yksinkertainen on kaunista.
Maailma on täynnä houkuttelevia kiusauksia, kykenetkö vastustamaan niitä vai vievätkö ne sinut mukanaan!

Hard

  • *
  • Viestejä: 1
Vs: HETALIA: København -syndrooma, K-15 | osa 19/25 6.7.2014
« Vastaus #70 : 07.07.2014 11:47:02 »
Oijoi, en ikinä kommentoi ficcejä, joten saatan nyt olla vähän pettymys. ;D

Tykkään tästä kuitenki tosi paljo. Teksti on hyvää luettavaa ja koukuttavaa. Paritukset ovat suosikkejani, ja nyt ne ovat samassa tarinassa jes! Hahmojen kommellukset on hyvin keksitty.
Ja niinkuin kaikki sanoo, viikinkiteema on kiinnostava.

Jään innolla lukemaan :3

Vyra

  • Vieras
Vs: HETALIA: København -syndrooma, K-15 | osa 19/25 6.7.2014
« Vastaus #71 : 07.07.2014 15:00:06 »
Slytherin cat: Kiitos! Jos tuo sai sut jo kuolemaan niin ootappas vaan mitä tapahtuu parin luvun päästä...

Kuolotar: Kiitos!

Hard: Oi, jokainen kommentti on ihana <3 Kiitos!

Uusi luku taas. Tämä oli ehkä yksi vaikeimmista kirjoittaa, koska kaikki hahmot tuntuivat tappelevan vastaan, mihin sitten yritinkin niitä tunkea. Mutta kyllä se ainakin tarkoituksensa palvelee, jos ei muuta.


Kahdeskymmenes luku: Draama-syndrooma

Eirikur toipui nopeasti takaisin kuntoon ja kuunteli kiltisti Lukaksen luennon siitä, että talvella liian vähissä vaatteissa meren rannalla liikkuminen tappaisi hänet vielä. Eikä edes lunnin ruuan etsiminen olisi tarpeeksi hyvä syy saada kuolemantautia. Kyseinen lunni istui koko luennon ajan nuorukaisen sylissä ja katseli hänkin totisena puhuvaa Lukasta, vaikka tuskin mitään ymmärsi.

Tino alkoi viettää yhä enemmän aikaa totisen viikinkimiehen kanssa. Berwald seurasi hänen mukanaan silloin kun hän työskenteli ja Tino vuorostaan seurasi häntä silloin kun mies työskenteli. Samalla he myös auttoivat toisiaan ja kumpikin vannoi ääneti, ettei kukaan muu olisi osannut auttaa niin hyvin. Tino tuntui ymmärtävän kaiken jopa pelkästään Berwaldin pienistä eleistä ja ruotsalainen teki aina tarkasti sen, mitä häneltä pyydettiin.

He alkoivat myös metsästää yhdessä. Berwald oli lupaustensa mukaisesti tehnyt Tinolle oman jousen ja se oli yksi parhaista, joita hän oli koskaan tehnyt. Tino oli pitänyt hänelle seuraa iltaisin ja valmistanut nuolia samalla, kun ruotsalainen huolella käsitteli puuta ja teki siitä tarpeeksi vahvan, mutta samalla notkean palvelemaan suomalaista. Kun se oli valmis, Tino oli kaatanut ensimmäisen hirvensä sillä.

Ja aina, kun he olivat kahden, he jakoivat pieniä suudelmiaan ja nauttivat toistensa läheisyydestä. He silti kokeilivat ja yrittivät löytää parhaan tavan osoittaa huomiota toisilleen. Berwald oli nopeasti mieltynyt suukkoihin, joita hän antoi aina tilaisuuden tullen. Tino taas löysi parhaan paikan ruotsalaisen sylistä. He puhuivat paljon, mutta joskus myös pelkkä hiljaisuus riitti.

Tino, joka oli silti hieman epävarma uuden suhteensa julkistamisesta, uskoi tyytyväisenä, ettei kukaan huomannut. Mutta hän ja Berwald olivat niin keskittyneet toisiinsa, etteivät huomanneet kuinka Tinon veljien silmät seurasivat heitä. Eirikur oli vain utelias, mutta Lukaksen katse oli tiukka ja kylmä eikä luvannut mitään hyvää.

****

Heidän viimeisimmän taistelun jälkeen tapahtuneen vahingon jälkeen Lukas piti tiukasti huolta, ettei törmäisi Mathiakseen edes vahingossa. Hänen yrityksensä onnistuivat yllättävän hyvin, sillä jostain syystä viikinkimies tuntui myös välttelevän häntä ja pariin viikkoon Lukas ei nähnyt vilaustakaan miehestä, joka yleensä virnuili hänelle aina ja jonka hiukset olivat niin sekaiset, että ne eivät olleet luultavasti koskaan edes nähneet kampaa. Oikeastaan Lukas epäili vahvasti, että mies ei edes tiennyt, mikä kampa oli.

Vaikka Mathias loisti poissaolollaan, jokin miehessä kuitenkin oli aina lähellä ja Lukaksen ajatuksissa. Hän huomasi miettivänsä Mathiaksen tapaa hymyillä ja puhua sekä sitä miten mies liikkui silloin kun keskittyi taistelemaan. Lukas alkoi myös nähdä outoja unia, jotka saivat hänet lähes raivon partaalle ja hämmentyneeksi samalla.

Keskitalven juhla tuli ja meni ja Lukas piti itsensä kiireisenä tekemällä kaikenlaisia pieniä töitä, joita hän vain kylästä löysi. Ainoastaan Elizalle hän kieltäytyi tekemästä mitään. Sen yhden kerran, kun hän oli lupautunut hoitamaan polttopuut naiselle, tämä oli palkinnut hänet kasalla hämmentäviä ja kiusallisia kysymyksiä hänestä ja Mathiaksesta. Lukas ei edes halunnut tietää, mistä Eliza oli oppinut sellaista kieltä ja mistä saanut kuvitelmansa.

Hän jatkoi taisteluharjoituksiaan ensin yksin, mutta totesi sen pian turhaksi. Lukas ei kuitenkaan antanut periksi ja etsinyt Mathiasta käsiinsä vaan hän puoliksi pakotti ja puoliksi suostutteli Gilbertin ja Daanin harjoitusvastustajiksi. Hän arveli, että miehet olivat tarpeeksi typeriä, etteivät välittäisi mahdollisesta Mathiaksen kostosta. Myös Tinoa kaikkialle seuraava Berwald olisi muutoin kelvannut harjoitusvastustajaksi, mutta Lukaksella oli epäilyksiä hänen suhteen eikä hän halunnut olla missään tekemisissä miehen kanssa. Aluksi harjoittelu Daanin ja Gilbertin kanssa sujui hyvin ja Lukas alkoi voittaa yhä useammin ja useammin, mutta sitten yhden voiton jälkeen Gilbert huomautti siitä miten paljon Lukaksen tyyli muistutti Mathiaksen tyyliä. Sen jälkeen Lukas lopetti ja palasi harjoittelemaan vain yksin.

*****

Eliza, joka seurasi aina kaikkea kulisseista ja oli pitänyt hiipijän taitonsa kunnossa, rypisti kulmiaan äkäisesti katsoessaan Lukasta etäältä. Hän ei todellakaan pitänyt siitä, miten asiat olivat kääntyneet. Toisaalta hän oli erittäin tyytyväinen Tinon ja Berwaldin suhteen kehittymiseen, vaikka naisen mielestä he voisivat jo aivan hyvin julkistaa sen koska kaikki tiesivät jo kuitenkin, mutta Lukas ja Mathias tuntuivat vain jumittavan paikallaan. Hän oli todellakin toivonut parasta sen erittäin mielenkiintoisen tapahtuman jälkeen, mutta kaikki tuntui menevän vain huonompaan. Kaiken lisäksi Mathias, jonka Eliza oli kuvitellut kantavaksi voimaksi tässä suhteessa, ei tehnyt enää mitään! Nainen alkoi olla jo todella turhautunut ja hän melkein puri huulensa verille miettiessään tilannetta.

”Tämä ei käy näin”, hän lopulta mutisi päättäväisesti ja osoitti Lukaksen selkää sormellaan, ”sinä tulet saamaan miehesi, vaikka se olisi minun viimeinen tekoni!” Tämän oman uhmakkaan eleensä jälkeen hän sulautui takaisin talojen varjoihin ja lähti etsimään erästä tiettyä kalpeaa miestä, jonka hän tiesi saavansa mukaansa.

”Hei, Gil”, Eliza kuiskasi aivan miehen vieressä ja nauroi, kun tämä hätkähti.

”Helvetti, Eliza, mahtava minä en pidä tuosta”, Gilbert sanoi toivuttuaan nopeasti. Nainen vain hymyili viattomasti täysin tyytyväisenä itseensä.

”Sinun heikot huomiointikykysi eivät ole minun vikani”, hän sanoi, ”mutta Gil, kertoisitko minulle kaiken mitä tiedät Mathiaksesta?” Gilbert katsoi häntä epäillen.

”Miksi kertoisin?” hän kysyi.

”Koska haluat auttaa”, Eliza vastasi täysin varmalla äänellä, ”katsos, minua todella ärsyttää se tapa, kuinka hän ja Lukas eivät etene minnekään. Tarvitaan pieni tönäisy.” Gilbert näytti miettivän hetken, mutta kohautti sitten olkiaan.

”Hän on kyllä hyvin epä-mahtava puhuessaan vain siitä Norgestaan”, hän totesi ja Eliza tiesi, että hän olisi mukana, ”ja viime aikoina hän ei ole muuta tehnytkään kuin istunut yksin tuopin kanssa mutisten jotain. Sanoi, että haluaa antaa Lukakselle ’aikaa ja tilaa’, mitä se sitten tarkoittaakin.”

”Mielenkiintoista”, Eliza sanoi miettien, ”hän kuitenkin puhuu Lukaksesta?”

”Paljon”, Gilbert myönsi, ”oikeastaan ei mistään muusta.”

”Sinähän olet harjoitellut Lukaksen kanssa, etkö olekin?” Eliza varmisti ja Gilbert nyökkäsi.

”Miten sinä edes tiedät siitä?” hän kysyi, mutta nainen vain heilautti kättään väheksyvästi.

”Minulla on tapani”, hän sanoi, ”mutta minä haluan sinun puhuvan Mathiakselle Lukaksesta huomenna.”

”Puhuvan mitä?” Gilbert kysyi tarkennusta ja rypisti sitten kulmiaan epäillen, ”jos sinä haluat minun tekevän hänestä kateellisen, voit unohtaa sen. Hän on täysin hullu Norgestaan ja mahtava minä en suunnittele kuolemaa vielä.”

”Ei sinun tarvitse mennä niin pitkälle mennä”, Eliza sanoi, ”pieni kateus on vain hyvästä sitä paitsi. Kehu häntä vähän tai jotain. Laita Mathias ajattelemaan.” Gilbert tarkasteli häntä hetken tarkasti ja nyökkäsi sitten hitaasti.

”Hyvä on”, hän lopulta myönsi, ”mutta sinä olet minulle yhden velkaa tästä, Eliza.” Nainen nyökkäsi tyytyväisenä ja katosi paikalta lyhyen hyvästin jälkeen. Nyt hänen pitäisi vaan saada Lukas oikeaan paikkaan oikeaan aikaan.

****

”Hei, Mathias”, Gilbert tervehti ja romahti penkille viikinkimiehen viereen. Hän oli tuonut oman kolpakkonsa mukanaan, mutta se oli vielä tyhjä. Sali näytti samoin suurimmaksi osaksi autiolta. Vain muutamat viikingit luuhasivat nurkassa ja Daan istui lähettyvillä polttaen piipussaan ties mitä.

”Ai, hei Gil”, Mathias mumisi tervehdykseksi, mutta Gilbert ei kiinnittänyt huomiota epänormaalin rauhalliseen tervehdykseen ja kiinnostuksen puuttumiseen.

”Mahtava minä harjoittelin Norgen kanssa muutama päivä sitten”, hän sanoi päättäen, että olisi kaikkein viisainta vain siirtyä suoraan asiaan, ”hän on aika hyvä. Voitti jopa muutaman kerran.” Nyt Mathiaksen mielenkiinto alkoi herätä. Hän käänsi päätään ja tuijotti Gilbertiä pitkään oudosti.

”Hän on hyvä”, mies kuitenkin vain sanoi.

”Jeah, mutta olin hieman yllättynyt siitä, että opetit hänelle niin paljon”, Gilbert jatkoi, ”jopa ne pari hienoa temppua, joista olet niin ylpeä. Hän onnistui kerran yllättämään Daanin todella niillä. Eikö niin, Daan?” Mies heilautti kättään myöntävästi ja mumisi jotain haluamatta liittyä keskusteluun sen enempää.

”Vain parasta minun Norgelleni”, Mathias totesi, ”tietenkin opetin hänelle kaiken. Hän osaa ne jo todella hyvin.” Nyt viikinki alkoi kuulostaa ylpeältä, mutta Gilbert ei ollut varma, oliko hän ylpeä itsestään vai norjalaisesta.

”Niin osaakin”, Gilbert myönsi, ”mahtava minä olin aivan hämmästynyt. Hän on aika suloinenkin kaiken lisäksi.” Gilbert ei ollut koskaan ollut kovin hyvä kehumaan muita, mutta hän yritti parhaansa ja ilmeisesti se toimi. Mathiaksen osoittama kiinnostus alkoi pikkuhiljaa vaihtua joksikin muuksi ja mies katsoi häntä nyt totisena. Gilbert tosiaan toivoi, että Elizalla oli jokin suunnitelma, sillä hän ei tosiaankaan halunnut tulla kateellisen hullun viikingin tappamaksi.

Hänen onnekseen pelastus saapui juuri erään tietyn norjalaisen muodossa. Lukas astui saliin ja, vaikka hän oli yksin, hän näytti siltä että olisi halunnut olla jossain muualla. Gilbert ei välittänyt tietää, millä juonella Eliza oli saanut hänet sinne. Luultavasti jollain todella kierolla.

Lukas katseli ympärilleen aivan kuin etsisi jotakuta ja Mathias pomppasi nopeasti ylös osoittaen viimeinkin sitä hänelle luonnollista aktiivisuutta, jota häneltä oli puuttunut viime aikoina. Pakenemisen sijaan hän käveli suoraan norjalaisen luo ja loi kasvoilleen tutun hymyn.

”Norge!” hän huudahti, muttei yrittänyt halata tai koskettaa miestä. Lukas hätkähti hieman huomatessaan hänet, muttei perääntynyt.

”Mathias”, hän sanoi totisena.

”Miten voit?” viikinki kysyi iloisella sävyllä ja Lukas kohautti toista kulmaansa.

”Hyvin”, hän kuitenkin vastasi, ”se nainen väitti, että Eirikur oli pyytänyt minut tänne, mutten näe häntä missään.” Kenenkään ei ollut vaikea arvata, kuka ”se nainen” oikeasti oli. Elizan jälki näkyi aivan liian selvästi.

”Eirikur?” Mathias toisti hämmentyneenä, ”en ole nähnyt häntä täällä.” Pieni epäilys viivähti norjalaisen kasvoilla, mutta hän ei maininnut siitä.

”Vai niin”, hän mutisi.

”Minä kuulin, että sinä olet jatkanut harjoittelua”, Mathias totesi iloisesti ja pienen epäröinnin jälkeen Lukas nyökkäsi.

”Niin olen”, hän myönsi.

”Se on hyvä”, Mathias sanoi, ”olen paljon iloisempi, jos Norgeni osaa puolustaa itseään. Vaikka tietenkin minäkin pidän sinusta huolta mielelläni.”

”Minä en tarvitse huolenpitoa”, Lukas muistutti.

”Mutta pyydä mitä tahansa ja se on sinun”, Mathias lupasi virnistäen.

”Itse asiassa”, Lukas sanoi kaikkien yllätykseksi, ”voisit käskeä sen kaverisi jättää minun veljeni rauhaan. Minä en pidä siitä mitä hän tekee Tinolle.” Mathias mietti hetken, ketä Lukas tarkoitti, mutta loppujen lopuksi hän tajusi sen.

”Berwald?” hän kuitenkin varmisti ja Lukas nyökkäsi vakavana, ”mutta hän on aivan harmiton.”

”Minä en välitä siitä, jos hän on harmiton. Minä en halua häntä Tinon lähelle”, norjalainen sanoi kylmästi.

”Jos sinä sitä toivot, minä puhun Berwaldin kanssa”, Mathias lupasi, vaikka hän itse olisi antanut asian olla. Hän kuitenkin kovasti kaipasi huomiota norjalaiselta ja, jos tämä olisi ainoa tapa saada sitä, sitten hän tekisi sen näin. Hän olisi tietenkin voinut käyttää omia vanhoja keinojaan, mutta hän huomasi nauttivansa paljon enemmän kun Lukas tuli hänen luokseen omasta tahdostaan.

”Kiitos”, Lukas sanoi nopeasti pienen hetken jälkeen ja lähti kävelemään sitten poispäin. Mathias, joka oli saanut normaalin pirteän olotilansa takaisin, palasi pöydän ääreen ja alkoi jutella niitä näitä. Gilbert sen sijaan pysyi hiljaa ja mietti mielessään, menivätkö asiat tosiaan niin kuin Eliza oli toivonut.

****

Berwald istui omassa kodissaan ja hämmensi keittopataa. Hän oli tällä kertaa yksin, mutta jo hetken yksinäisyys sai hänet kaipaamaan Tinon seuraa. Hän oli elänyt vuosia yksin ennen kuin suomalainen oli liittynyt hänen elämäänsä, mutta Berwaldilla ei ollut enää mitään ajatustakaan miten hän oli silloin pärjännyt päivästä päivään. Nytkin jo pelkästään kaikki yöt ja ne hetken, jolloin Tino oli veljiensä kanssa, olivat lähes liikaa.

Ovi narahti hiljaa ja Berwald kohotti katsettaan toiveikkaana vain pettyäkseen nähdessään Mathiaksen Tinon sijaan.

”S’nä”, mies mutisi ja palasi taas keitoksensa pariin.

”Sve, mikä tapa tuo on tervehtiä hyvää ystävää”, Mathias kysyi ja astui kutsumatta peremmälle, ”olen loukkaantunut.”

”H’vä”, ruotsalainen mutisi takaisin. Mathias istuutui alas toiselle tuoleista ja katseli häntä hetken, ”ol’ko s’nulla as’aa?”

”Itse asiassa oli”, viikinki vastasi, ”minä kuulin vähän juttuja sinusta ja Norgen veljestä.”

”Entä s’tten?” Berwald kysyi. Hän ei keksinyt mitään erityistä syytä, miksi Mathias olisi kiinnostunut hänen elämästään.

”Norge ei pidä siitä”, viikinki sanoi ja Berwald pysähtyi hetkeksi luodakseen häneen pitkän katseen.

”M’tä s’itä”, hän mutisi.

”Sinun täytyy lopettaa”, Mathias sanoi ja samassa Berwald oli ylhäällä ja nosti myös toisen miehen kauluksesta ylös. Ruotsalainen oli isompi ja vahvempi kuin Mathias, mutta he olivat usein tapelleet keskenään saamatta kuitenkaan selville, kumpi oli parempi.

”En”, Berwald sanoi katsoen toista miestä niin pahasti kuin ikinä pystyi. Useimmat ihmiset olisivat kauhistuneet sen katseen edessä.

”Hän on liian nuori”, Mathias väitti välittämättä siitä, että itse asiassa Tino oli vain hieman Lukasta nuorempi, ”mitä sinä edes teet hänellä? Hänessä ei ole tarpeeksi leikkimään.” Berwald murahti jotain, mitä Mathias ei ymmärtänyt ja löi nyrkkinsä miehen naamaan niin nopeasti, että Mathias ehti hädin tuskin kääntää päätään, ettei saisi murtunutta nenää. Isku kuitenkin tuntuisi vielä pitkään hänen poskellaan.

”S’nä et puhu h’nestä noin!” ruotsalainen huusi, ”h’n on kaun’s. M’nä rakastan h’ntä!”

”Rakastat?” Mathias kysyi ja työnsi vihaisesti ruotsalaisen kädet irti itsestään, ”mitä sinä tiedät rakkaudesta? Tai hänestä?” Berwald ei vastannut. Hän vain murahti ja kävi toisen miehen kimppuun. Mathias kaatui lattialle ja väisti hädin tuskin toisen iskun kasvojaan kohti. Hän pyörähti lattialle ja iski jalkansa ruotsalaisen polvitaipeeseen saaden hänetkin kaatumaan alas. Hetken he jakelivat iskuja ja pyörivät pitkin pientä taloa.

”Berwald! Mathias!” huuto ovelta sai miehet pysähtymään. Berwald oli juuri kohottanut kätensä iskuun ja Mathias väänsi hänen toista kättään kipeästi, ”mitä te oikein teette?” Tino seisoi ovella kädet puuskassa ja vihainen ilme kasvoillaan. Siniset silmät katsoivat heitä totisina ja vaatien selitystä välittömästi. Siltikin Berwaldin mielestä hän oli kaunein olento koskaan, mutta hänen vihansa oli pelottava.

”Ei m’tään”, ruotsalainen vastasi nopeasti ja laski kätensä alas.

”Miksi sinä sitten näytät siltä, että olet suorittamassa murhaa?” Tino kysyi tiukasti ja laittoi merkille viiltohaavan, jonka ruotsalainen oli saanut jossain vaiheessa tappelua, ”ja sinä vuodat verta.”
 
”Minä luulin, että sinä ja Norge ette ole verisukulaisia”, Mathias mutisi hiljaa selvästi hieman vaikuttuneelta yleensä iloisen suomalaisen vihaisesta olemuksesta.

”Ja mitä sinä luulet tekeväsi?” hän kysyi Mathiakselta ja viikinki tajusi nopeasti päästää Berwaldin käden vapaaksi.

”Vain pientä sananvaihtoa”, hän selitti, ”ihan viatonta.” Tino kohotti toista kulmaansa epäilevästi.

”Sinä”, hän käski ja osoitti Berwaldia, ”istu alas. Tuo haava tarvitsee hoitoa. Oli se sitten minkä typerän syyn takia tullut.” Ruotsalainen totteli kiltisti ja nosti kaatuneen tuolin ylös ennen kuin istui alas odottamaan lisäkäskyjä.

”Sinä olet niin tossun alla, Sve”, Mathias ei voinut estää itseään mutisemasta lisää sivukommentteja. Hänen epäonnekseen Tino kuuli sen. Siniset silmät siristyivät ja hetken viikinki mietti, oliko hän sittenkin erehtynyt pitäessään Lukasta veljeksistä tulisieluisimpana.

”Mathias”, suomalainen sanoi pelottavan kuiskaavalla äänellä, ”jos sinulla ei ole mitään hoitoa tarvitsevia vammoja, sinun kannattaa nyt poistua paikalta.” Mathias olisi poistunut, vaikka hänellä olisi ollut pää kainalossaan. Nopeasti hän nousi lattialta ja lähes juoksi pois.

Tino sulki oven miehen perässä ja kaivoi aina mukanaan pitämänsä lääkelippaan esiin. Hetken hän kulki ympäri asuntoa etsien sopivia tarvikkeita ja nostelemalla kaatuneita tai pudonneita esineitä takaisin paikalleen. Berwald seurasi häntä hiljaa katseellaan, mutta pysyi paikallaan. Jotenkin hänestä tuntui, että puhuminen olisi ollut väärä valinta tässä tilanteessa.

”Tämä kirvelee hiukan”, Tino totesi ja painoi hieman kostean alkoholilla kostutetun liinan miehen poskella olevaa haavaa vasten. Berwald ei edes tiennyt, mistä se oli tullut. Hän oli ollut niin keskittynyt muuhun sillä hetkellä.

Tino mutisi jotain hiljaa itsekseen puhdistaessaan haavaa ja Berwald antoi hänen purkaa kiukkuaan rauhassa.

”Mistä te edes tappelitte?” suomalainen lopulta kysyi.

”Ei m’stään t’rkeästä”, ruotsalainen vastasi, ”M’thias aukoi p’ätään.”

”Vai niin”, Tino mutisi ja Berwald katsoi häntä hieman huolestuneena.

”S’nä olet v’hainen?” hän kysyi hiljaa ja hetken hiljaisuuden jälkeen suomalainen huokaisi.

”En minä voi olla sinulle pitkään vihainen”, hän sanoi nyt paljon lempeämmällä sävyllä ja painoi suukon miehen otsalle, ”mutta älä yritä tappaa ketään. Se tietää minulle vain lisää töitä.” Berwald nyökkäsi ja käytti lopun illasta huolella suomalaisen rakkaansa lepyttämiseen. 


A/N: Vihainen Tino on tosi vihainen Tino.
Ja miksi Norja on suhdetta vastaan? No, jos miettii mitä Tanska teki hänelle aluksi, hän tietenkin kuvittelee Ruotsin kiusaavan Tinoa. Mutta se mikä oli vaikeaa tässä, oli kirjoittaa Lukas ja Mathias. Mun piti pari päivää ihan todella miettiä, miten he reagoivat toisiinsa sen viimesen tappelun jälkeen ja sitten tulin siihen tulokseen, että Lukas luultavasti välttelee Mathiasta ja Mathias on niin hämmentynyt, että ei tee mitään. Onneksi on Unkari.
Seuraavassa luvussa selvitellään sitten taas välejä.

Menolly

  • ***
  • Viestejä: 34
Vs: HETALIA: København -syndrooma, K-15 | osa 20/25 6.7.2014
« Vastaus #72 : 07.07.2014 19:58:16 »
Nyt mä ehin taas kommentoida, kun yleensä mä vaan päädyn tuijottamaan apaattisesti näyttöä ^^''
Tää uusin luku oli miusta kyllä tosi hyvä. Alkupää luvut oli kivoja, ja tuo Eliza-luku, mutt tää oli kanssa.

Norge on säälittävä. Ihan oikeasti, miksi olla niin kylmä. Ei tule kun hankaluuksia. Ice löysi lunninsa, nyt silläkin on kaveri :')
Mathias ja Lukas onnistu hyvin, toi oli suht luonnolisen oloista. Muutenkin hahmot toimi, ei tullut mitenkään väkinäinen olo.

Slytherin cat: Kiitos! Jos tuo sai sut jo kuolemaan niin ootappas vaan mitä tapahtuu parin luvun päästä...
Hui, nyt jännittää... *punastus*

”Tämä ei käy näin”, hän lopulta mutisi päättäväisesti ja osoitti Lukaksen selkää sormellaan, ”sinä tulet saamaan miehesi, vaikka se olisi minun viimeinen tekoni!” 
Jee! Go Eliza!

Menolly

PS. Täytyy munkin sanoa, ett Unkari on kyllä ihana paikka. Kannattaa käydä. (Oláh Ibolyan Magyarország on muuten ihana biisi)

« Viimeksi muokattu: 09.07.2014 16:09:18 kirjoittanut Menolly »

Questacia

  • ***
  • Viestejä: 25
Vs: HETALIA: København -syndrooma, K-15 | osa 20/25 6.7.2014
« Vastaus #73 : 07.07.2014 22:59:19 »
Vou. Tää oli kyllä mahtava luku!

Alussa tuo arjen kuvaileminen oli niin söpöä! Ja Tino ja Berwald on söpöjä. Eliza on oikeassa, siitä vaan kirkoille kuuluttamaan, kaikki tietää jo kumminkin :D

Mutta voi Eliza, Eliza. Niin ihana ^^ Siellä se vaan shippailee ihmisiä. Itsehän en sitä tee *krhm*

Oh, and dear Norge. I hate you.  :P Ihan tyhmä! xd Noo, eiköhän tästä asiat silti parane  ::) Ja eihän se pahaa tarkottanut.

Ja ah, lopun Tino! Mahtavaa  ;D Kyllähän kaikki oikeesti tietää, että kuka se badass on. Toi oli ehkä mun lempikohtia koko ficissä. Sitä -kuten tätä koko lukua- oli aivan ihana lukea!

Kauheen jotenkin katkonaiselta näyttää tää mun kommenti. Noh, kommentti kun kommentti ^^"
Wer fremde Sprachen nicht kennt, weiß nichts von seiner eigenen.
~ Johann Wolfgang von Goethe

Vyra

  • Vieras
Vs: HETALIA: København -syndrooma, K-15 | osa 20/25 6.7.2014
« Vastaus #74 : 08.07.2014 13:33:16 »
Kiitos kummallekin <3

Tässä ei olekaan enää montaa lukua jäljellä. Tuntuupa oudolta.


Kahdeskymmenesyhdes luku: Rakkaussyndrooma

”He tekivät mitä?” Eliza kysyi vihaisena ja Gilbert joutui hetken muistuttamaan itseään siitä, ettei ollut itse naisen vihan kohde. Tosin hänen ei käynyt yhtään kateeksi niitä jotka olivat.

”Mathias ja Berwald hakkasivat toisensa eilen”, hän sanoi jo toisen kerran, ”oikeasti, nainen, kuinka huono kuulo sinulla on?” Eliza käveli pientä ympyrää vihaisin askelin ja mutisi jotain itsekseen.

”Kuulossani ei ole mitään vikaa”, hän tokaisi, ”mutta mitä helvettiä he ajattelivat?”

”Luultavasti eivät mitään”, Gilbert totesi, ”Lukas tuli paikalle, käski viikinkipoikaystävänsä hakata veljensä viikinkirakastajan, joten Mathias meni ja provosoi Berwaldin hyökkäämään.” Hän jätti mainitsematta, että oikeastaan Lukas ei ollut puhunut hakkaamisesta mitään. Mathias oli jalostanut sen ajatuksen täysin itse aikeesta mennä juttelemaan Berwaldin kanssa.

”Se tästä puuttuikin”, Eliza mutisi, ”Lukas on selvästi saanut Mathiaksen tiukasti pikkurillinsä ympärille. Mitä sitten tapahtui?”

”Ilmeisesti Tino tuli paikalle ja keskeytti tappelun”, Gilbert selitti olkiaan kohauttaen, ”oli aika ilmestys, jos Mathiaksen puheita on uskominen.” Eliza nyökkäsi itsekseen. Hänen vihansa alkoi jo laantua hieman ja tilalle nousi miettivä ilme.

”Mitä sinä nyt suunnittelet?” Gilbert kysyi varovasti. Hän ei aina pitänyt Elizan suunnitelmista, mutta yleensä oli aina parempi olla niistä tietoinen kuin epätietoinen.

”En mitään”, nainen lopulta sanoi lähes huokaisten hetken mietinnän jälkeen, ”ehkä on parasta antaa asioiden edetä itsekseen hetken. Joskus sekin toimii ihme kyllä.” Gilbertin ilmeessä vilahti helpotus, mutta omaan tapaansa hän kätki sen nopeasti.

”Eli minun ei tarvitse uhrata enää itseäni”, hän mutisi, ”hieno juttu.” Eliza vilkaisi häntä ja hymyili sitten.

”Minä ajattelin mennä ratsastamaan. Pikkuiseni ovat olleet ilman huomiota jo liian kauan”, hän sanoi viitaten niihin muutamaan hevoseen, jotka hän oli jostain haalinut itselleen, ”tuletko mukaan, Gil?”

”Mahtava minä en todellakaan kipua enää yhdenkään hullun pedon selkään”, mies vastasi välittömästi ja Eliza naurahti. He kumpikin muistivat hyvin edellisen kerran, joka oli päättynyt siihen että mies oli maannut selällään maassa ja nainen oli nauranut hänelle oman ratsunsa selästä.

”Mutta minä tietenkin tarvitsen oman sankarini ottamaan minut kiinni, jos tipahdan”, nainen sanoi niin viattomalla sävyllä kun vain pystyi. Gilbert ei tietenkään mennyt siihen lankaan ja hän nosti vain kulmaansa kysyvästi.

”Sinun allesi jääminen kuulostaa aivan yhtä pahalta kuin itse tipahtaminen”, mies totesi, ”sitä paitsi, ethän sinä koskaan tipahda, Eliza.”

”En niin”, nainen myönsi nauraen ja lähti kävelemään hevosaitauksia kohden. Muutaman minuutin harkitsemisen jälkeen Gilbert lähti hänen peräänsä.

*****

Tino hymyili, mutta katseessa, jonka hän loi Berwaldiin, oli kuitenkin mukana myös huolta. Mies ei näyttänyt ulkoisesti kärsivän mistään. Tino oli tarkistanut ja eilisen tappelun jäljet eivät muutenkaan olleet kovin vakavat. Mutta jokin oli kuitenkin oudosti. Aivan kun ruotsalainen salaisi jotain.

Tino ei pitänyt siitä, että häneltä salattiin jotain.

”Berwald?” hän kysyi keskeyttäen kuivien marjojen ja pajunkuoren jauhamisen lääkkeitä varten. Viikinki nosti katsettaan omasta työstään kuullessaan nimensä.

”M’tä?” hän kysyi. He olivat tällä kertaa Tinon luona. Eirikur ja Lukas olivat lähteneet yhdessä etsimään ruokaa lunnille, joka toisaalta osasi jo aivan varmasti etsiä ruokansa itse mutta Eirikur oli vain hemmotellut sen pilalle. Lukas meni hänen kanssaan pitämään huolta, ettei nuorukainen saisi itseänsä taas sairastumaan.

”Mitä Mathias sanoi sinulle?” Tino kysyi ensimmäisen asian, jonka hän epäili aiheuttaneen viikinkimiehen oudon mielentilan.

”Ei m’tään t’rkeää”, Berwald mutisi yrittäen ohittaa asian. Mutta Tino ei halunnut kuunnella valheita enää ja se tapa, millä Berwald painoi katseensa alaspäin puhuessaan, kertoi selvästi että mies valehteli.

”Berwald”, Tino sanoi, ”minä en pidä siitä että sinä valehtelet minulle.” Nyt mies nosti katseensa taas.

”M’nä…”, hän aloitti, mutta Tino keskeytti hänet nostamalla yhden sormensa.

”Minä en tiedä, miksi sinä teet sen”, hän sanoi nyt rauhallisemmalla sävyllä, ”mutta sinä olet siitä tappelusta asti kulkenut ympäriinsä aivan lohduttoman näköisenä ja se sattuu minuun nähdä sinut tuollaisena. Kerro minulle, mikä on vikana, ole niin kiltti.” Hetken hän oli hiljaa kunnes uusi oivallus hiipi hänen ajatuksiinsa, ”vai etkö sinä pidä minusta enää?” Hän kysyi viimeisen kysymyksen hieman hiljaisemmalla äänellä, mutta sen vaikutus ruotsalaiseen oli kaikkein vahvin.

”Ei!” hän lähes huudahti ja tiputti kiven, jota oli käyttänyt hienontamiseen, ”m’nä r’kastan s’nua. A’na.” Tino näytti hetken hyvin helpottuneelta ja hän moitti itseään hiljaa tyhmistä epäillyistään.

”Mutta mikä on sitten vialla?” hän kysyi ja Berwald epäröi silti hetken ennen kuin vastasi.

”M’thias s’noi p’hoja asioita”, mies mumisi, ”epä’li että me emme o’keasti r’kasta to’siamme ja L’kas ei p’dä s’itä, että olen s’nun kanssasi.” Tino nyökkäsi totisena ja iloisena siitä, että mies oli vihdoin saanut häntä vaivaavan asian ulos.

”No, Mathias saa painua minun puolestani helvettiin”, hän totesi ja hymyili ruotsalaiselle, ”ja minä en välitä, mitä Lukas ajattelee.” Berwald näytti silti epäilevältä, joten Tino laski huolella oman kivensä pöydälle ja nousi paikaltaan. Hän kiersi pöydän ympäri ja istuutui hajareisin ruotsalaisen syliin kasvot miestä kohden. Hän ojensi käsivartensa ja risti ne miehen niskan taakse nojaten sen verran eteenpäin, että heidän välillään oli vain muutama sentti ilmaa.

”Berwald”, hän kuiskasi nyt, sillä hänen ei tarvinnut puhua sen kovempaa, ”minä sanoin, että minä rakastan sinua. Kukaan muu ei sano sitä puolestani ja eikä kukaan muu voi väittää muuta. Minä yksin tiedän, mitä minä tunnen ja minä päätän olla sinun kanssasi. Minä en välitä, mitä muut ajattelevat meistä. Minun mielestäni se, mitä meillä on, on kaunista ja minä olen valmis taistelemaan siitä ja sinusta”, hän hymyili ja hieroi sormillaan miehen niskaa, ”jos minun täytyy valita sinun ja veljeni välillä, minä valitsen silti sinut ja Lukaksen on vain paras elää sen kanssa.” Berwald nielaisi ja Tino painoi otsansa hänen otsaansa vasten.

”M’nä r’kastan s’nua”, hän kuiskasi tarkoittaen joka sanaa kuten aina. Hän ei ollut hyvä puhumaan, mutta hän tiesi, että Tino ymmärtäisi silti. Hänen kaunis Tinonsa, ”m’nä suojelen s’nua, teen ka’ken että olet t’rvassa ja onnell’nen.”

”Minä tiedän”, Tino kuiskasi ja sitten hän suuteli miestä. Tähän mennessä heidän suudelmansa olivat aina olleet hentoja ja viipyviä, mutta nyt Tino antoi kaikkensa ja painoi itsensä ruotsalaista vasten lähes epätoivoisesti. Berwald vastasi hänelle ja hänen kätensä eksyivät pian nuoremman miehen paidan alle sivelemään hänen paljasta ihoaan. He suutelivat kunnes kumpikin oli aivan hengästynyt ja huone tuntui paljon kuumemmalta. Tino taivutti päätänsä sivuun ja antoi viikingin suudella kaulaansa. Hän tiesi, että Berwald jättäisi jäljen, mutta hän ei enää välittänyt. Kaikki saisivat nyt hänen puolesta tietää, että hän kuului jollekulle.

Tino äännähti hiljaa rohkaistakseen ruotsalaista jatkamaan ja suuteli itse kaikkea, mihin hänen huulensa ylsivät ja kuljetti käsiään miehen vartaloa pitkin. Jokainen kosketus tuntui hyvältä ja, vaikka se oli uutta hänelle, hän tiesi olevansa täysin turvassa.

”Tino”, tyrmistynyt ja vihainen ääni karkotti nopeasti hyvin alkaneen tunnelman ja Tino hätkähti hieman. Hän nosti katseensa nopeasti ja näki veljiensä seisovan ovella. Lukas tuijotti vihaisesti Berwaldia, joka oli lopettanut Tinon suutelemisen, mutta piteli edelleen tiukasti kiinni miehestä, ja Eirikur oli peittänyt kädellään sekä omansa että lunninsa silmät ja kääntynyt puoliksi poispäin.

”Minun silmäni…”, nuorukainen mutisi ja yritti olla katsomatta.

”Tino, tule pois sen miehen luota”, Lukas sanoi kylmästi, mutta Tino ei tehnyt elettäkään totellakseen. Hän vain korjasi asentoaan paremmaksi viikingin sylissä ja katsoi veljeään takaisin aivan yhtä päättäväisesti.

”En”, hän sanoi.

”Tino…”, Lukas aloitti, mutta hänen veljensä keskeytti hänet.

”Lukas, minä rakastan häntä”, Tino sanoi, ”minä en tiedä, mitä sinä ajattelet, mutta minä en aio jättää häntä.” Lukaksen silmät siristyivät ja hän risti kätensä rinnalleen.

”Oletko sinä aivan varma?” hän kysyi ja Tino nyökkäsi.

”Olen”, hän sanoi ja katsoi odottavaa Berwaldia hymyillen, ”hän on hyvä minulle. Jos sinä haluat tapella tästä, niin tapellaan sitten.” Lukas katsoi heitä vielä hetken epäillen, mutta nyökkäsi sitten.

”Hyvä on”, hän sanoi ja viittoi päällään ovelle, ”Tino ja Eirikur, menkää pihalle. Minä haluan puhua tämän viikingin kanssa.” Tino epäröi ja katsoi Berwaldia, mutta mies nyökkäsi ja silitti hänen kättään lohduttavasti. Mitä Lukas sitten halusikin sanoa, hän kestäisi sen.  Silti Tino liikkui hitaasti noustessaan ylös ja hän pysähtyi hetkeksi veljensä kohdalle.

”Minä olin tosissani, kun sanoin että voin tapella hänestä”, hän kuiskasi ja Lukas nyökkäsi pienesti. Hän odotti hetken oven sulkeutumisen jälkeen katsoen tarkasti miestä, joka oli nyt noussut ylös ja vastasi hänen katseeseensa suoraan.

”Tino on aina ollut itsepäinen”, hän sanoi totisella äänellä, ”mutta hän ilmeisesti näkee sinussa jotain. Haluan tehdä vain yhden asian selväksi. Jos sinä ikinä loukkaat häntä millään tapaa, minä tapan sinut.” Berwald nyökkäsi eikä merkitsevä katse, jonka Lukas loi seinää vasten nojaavaan kirveeseen, jäänyt häneltä huomaamatta.

”M’nä en k’skaan loukkaa h’ntä”, hän sanoi.

”Sinun on parempi olla loukkaamatta”, Lukas vastasi kylmästi.


”Mikä häntä oikein vaivaa?” Tino kysyi äkäisesti heti, kun oli sulkenut oven takanaan. Eirikur katsoi häntä myötätuntoisesti ja hetken Tino oli iloinen, että ainakin toinen hänen veljistään ei ollut epäreilu.

”Häntä varmaan kismittää, koska hänen oma suhteensa polkee paikallaan”, Eirikur vastasi täysin epäröimättä, mutta Tinon ärtymys vaihtui hämmennykseksi.

”Onko hänellä suhde?” hän kysyi ja yritti muistella, jos hän oli nähnyt mitään merkkejä sellaisesta, ”ja mistä sinä tiedät siitä?” Eirikursin ilme oli täysin tyyni ja viaton ja hän silitti lintua sylissään toisella kädellään.

”Tietenkin on”, hän sanoi, ”ja minä tiedän siitä aivan samoin, kun minä tiesin sinusta ja Berwaldista jo kauan sitten. Oikeastaan ennen kuin sinä itsekään tiesit.” Nyt Tino oli todella hämmentynyt. Hän oli ollut niin varma, ettei kukaan ollut nähnyt heitä ja kaikkein vähiten Eirikur.

”Miten sinä…?” hän aloitti, mutta samassa ovi avautui ja Lukas astui ulos Berwald perässään. Tino unohti välittömästi Eirikurille tarkoitetun kysymyksen ja käveli ruotsalaisen luo lomittaen sormensa miehen sormien lomaan. Ilokseen hän huomasi, että kumpikin miehistä näytti olevan edelleen hyvin voivia, mutta hän silti loi tuiman katseen Lukasta kohti kaiken varalta.

”Sinä saat pitää hänet”, Lukas sanoi veljelleen ja katsoi sitten ruotsalaista, ”muista, jos hän kerrankin tulee kotiin itkien, minä etsin sinut käsiini vaikka maailmanääristä ja laitan sinut katumaan jokaista virhettä.”

”Uhkailitko sinä häntä?” Tino kysyi närkästyneenä, mutta Berwald painoi nopean rauhoittelevan suudelman hänen hiuksilleen.

”Se on ok’i”, hän mumisi, ”en s’tuta s’nua koskaan.”

”Minä tiedän”, Tino mutisi takaisin, ”ja minä osaan sitä paitsi pitää itsestäni huolen aivan hyvin.”

”Tietenkin osaat”, Lukas sanoi, ”mutta vanhimmalla veljellä on aina tiettyjä velvollisuuksia.” Tinon teki mieli sanoa jotain vastaan, mutta hän päätti antaa asian olla. Lukas oli selvästi vieläkin epäilevä, mutta hänen suhtautumisensa muuttuisi varmasti, kunhan aikaa kuluisi. Tino oli jo tehnyt selväksi, ettei hän välittänyt muiden mielipiteistä, joten hän vain nauttisi Berwaldin seurasta.

”S’nä et ole s’rullinen?” viikinkimies varmisti ja Tino hymyili hänelle pudistaessaan päätään.

”En”, hän vastasi ja vilkaisi veljiään. Hän olisi mieluusti lähtenyt Berwaldin kanssa nyt, mutta ehkä hänen olisi paras viettää hetki veljiensä kanssa ensin rauhassa, ”minä tulen yöksi luoksesi.” Hän kuiskasi nyt, koska hän tarkoitti sanansa vain viikingille. Eirikur ja Lukas vetäytyivät sisälle jättäen pariskunnan kahden, vaikka Lukas loikin vielä yhden varoittavan katseen ruotsalaisen suuntaa.

”J’s olet v’rma”, Berwald sanoi ja Tino nyökkäsi.

”Tietenkin olen”, hän sanoi, ”jos sinä olet.” Berwald suuteli häntä vastaukseksi ja antoi sitten Tinon mennä takaisin sisälle ennen kuin palasi omaan kotiinsa odottamaan rakastamaansa miestä.   

*****

Gupta istui laivan kannella jalat heiluen kaiteen yli merta kohti. Vesi näytti harmaalta ja kylmä ilma sai hänet värisemään aina, kun tuuli nousi vähääkään. Hän tiesi, että muutkin miehet valittivat kylmää, mutta hän piti suunsa kiinni kuten aina. Katseli vain hiljaa vierestä seuraten kaikkea totisin silmin.

”Ah, Gupta”, Sadik sanoi kävellessään pojan luokse. Hän oli vaihtanut vaatteensa lämpimimpiin kuten kaikki muutkin, mutta piti kuitenkin tutun naamion kasvoillaan. Gupta ei ollut koskaan nähnyt häntä ilman sitä, joten hän ei myöskään enää ihmetellyt sitä. Hän vain kohotti katseensa ja vilkaisi miestä merkiksi siitä, että oli huomannut hänet.

”Me olemme pian perillä”, Sadik totesi ja nojasi kaiteeseen lepuuttaen toista kättään vyössään roikkuvan sapelin nupilla. Gupta nyökkäsi, vaikka tiesikin asian jo. Hän oli laskenut jokaisen matkapäivän huolella ja pannut merkille, miten päivät kävivät kylmemmiksi ja lyhyimmiksi koko ajan. Hän ei ollut myöskään koskaan ennen nähnyt lunta eikä hän tuntenut minkäänlaista intoa ottaa selvää, millaista se oikeastaan oli. Monet miehistä olivat sanoneet, että oli hulluutta lähteä pohjoiseen talvella, mutta Sadik ei kuunnellut vastaväitteitä suunnitelmalleen.

”Jos olen oikeassa, saavumme perille illalla”, Sadik sanoi ja Gupta nyökkäsi varmistaen asian, ”odotamme pari päivää ja hyökkäämme sitten pimeän turvin. Mitä nopeammin olemme valmiit, sen parempi. Haluan takaisin sen, mitä minulta vietiin.” Sadik seisoi vielä hetken hiljaa paikoillaan pieni hymy huulilla, mutta sitten hän pörrötti kerran istuvan pojan hiuksia ja jätti hänet taas yksin.

Gupta katseli hiljaa merta ja mietti.


A/N: Tuossa alussa oli niin paljon siirappia, että mä pelkäsin jo saavani diabeteksen siitä. Mutta nyt on Sufin saatu onnelliseen tilanteesee. Enää vain Norja ja Tanska... Ai niin, ja Turkki aikoo ihan oikeasti hyökätä.

Slytherin cat

  • Vieras
Vs: HETALIA: København -syndrooma, K-15 | osa 21/25 8.7.2014
« Vastaus #75 : 08.07.2014 20:06:57 »
Huhhuh, siirappia tosiaan... :D

Hyvähän se on, että nämä kaksi viimein uskaltavat olla julkisesti yhdessä, mutta olen silti aika tyytyväinen, että Lukas saapui keskeyttämään, kera Eirikurin... Itse kun en mikään SuFinin ylin ystävä ole. (Ei siinä ole tosin mitään pahaakaan..!) Täytyy kyllä silti sanoa, että Lukas on aika törkeä, kun noin kiukkuisesti suhtautuu Tinon ja Berwaldin suhteeseen. (Mutta ei se haittaa, kun se on niin ihana. <3)
   Hahah, Eirikur on niin suloinen! <3 Peittää itsensä ja lunninsa silmät... Huolehtivainen äiti. ;D Tai jotain..

Kannustan Elizaa! Kaikessa, mihin tämä ryhtyykin! >:D Tuo Gilbertin kommentti siitä, miten Elizan alle jääminen ei olisi yhtään parempi, kuin putoaminenkaan, oli kyllä aivan mahtava!

Ohohoo, mitäs Sadik ja Gupta suunnittelevatkaan? Jännitys tiivistyy... *Soittaa rupuja: tärärärärärärärärärärä*

Kaveri muuten viimein liittyi FinFanFuniin ja mikäli nyt oikein ymmärsin, sain hänet lukemaan tätä. :D

Ja mitä? Vai että tulossa on jotain sellaista, että minä kuolen toistekin? Juuri kun kerkisin heräämään henkiin... No ei se haittaa! *virnnnn* Odotan innolla!

Olipas taas lyhyt kommentti... Anteeegsih.
« Viimeksi muokattu: 08.07.2014 20:09:36 kirjoittanut Slytherin cat »

Vyra

  • Vieras
Vs: HETALIA: København -syndrooma, K-15 | osa 21/25 8.7.2014
« Vastaus #76 : 09.07.2014 14:29:37 »
Hah ha, kiitos! Ja tämän tarinan SuFin oikeastaan oli tässä... Mä annan heidän nyt onnellisena elää yhdessä lopunelämäänsä. Ai niin, kaverin värväämisestä saa keksin! Hei Kaveri!


Kahdeskymmenestoinen luku: Hyökkäyssyndrooma

”Eli kaikki sujui erinomaisesti”, Eliza totesi iloisesti, kun Eirikur selitti hänelle hevosaitausten luona edellisen päivän tapahtumia, ”kuulitko, Gil? Minähän sanoin!”

”Jeah jeah”, mies sanoi silti hieman näreissään siitä, että yksi naisen hevosista oli näykkäissyt häntä. Eliza oli tietenkin huolella selittänyt, miksi se oli miehen itsensä eikä hevosen vika, eikä se edes sattunut, mutta Gilbertistä oli hauskaa leikkiä loukkaantunutta naisen edessä.

”Nyt enää Lukas ja Mathias, mitä minä heille keksin”, Eliza totesi ja Eirikur katsoi häntä hieman säikähtäneenä.

”Kunhan minun ei tarvitse enää koskaan todistaa, kun joku syö veljeäni”, hän sanoi, mutta nainen nauroi hänelle.

”Äläs nyt”, hän sanoi, ”se on varmasti kovin kiehtovaa.”

”Se ei ole!” Gilbert ja Eirikur sanoivat yhtä aikaa, mutta Eliza ei siitä lannistunut.

”Kertokaa minulle, mitä tiedätte”, hän sanoi parhaaseen komentaja-sävyynsä, ”Eirikur, sinä ensin. Mitä Lukas on tehnyt?” Nuorukainen kohautti olkiaan hieman.

”Hän on kuten ennenkin”, hän sanoi, ”hän oli hieman sekaisin sen yhden tapauksen jälkeen, mutta nyt hän on taas enimmäkseen normaali.”

”Puhuuko hän mitään Mathiaksesta?” Eliza uteli.

”Ei suoraan”, Eirikur sanoi hieman epäröiden, ”mutta joskus hän mutisee jotain idiootista ja joskus hän katselee pitkään sen viikingin perään”, hän mietti hetken ja lisäsi sitten, ”mutta hän näyttää enemmän hämmentyneeltä silloin.” Eliza nyökkäsi totisena ja tallensi tiedon jonnekin päänsä sisällä.

”Muistatko mitään, mitä hän olisi mutissut?”, hän pyysi tarkennusta ja Eirikur rypisti kulmiaan miettiessään.

”En ole varma”, hän lopulta sanoi, ”mutta kerran taisin kuulla jotain siitä, että hän ei enää koske häneen ja että idiootteja ei voi ymmärtää. Ai niin, ja kerran hän sanoi ’se ei voi olla totta, minä vihaan häntä’.”

”Erinomaista”, Eliza sanoi tyytyväisenä, ”hän siis ainakin ajattelee asiaa. Gil, mitä sinä tiedät Mathiaksesta?” Kalpea mies virnisti ja heilautti kättään.

”Kaiken”, hän sanoi, ”se mies ei vaikene millään.”

”Anna tulla sitten”, nainen sanoi.

”No, Lukaksella on hänet täysin hallussaan”, Gilbert selitti, ”Mathias juoksee toteuttamaan jokaisen pienen toiveen tapaisenkin, jonka hän sanoo, ja istuu alas odottamaan hyväksyntää aivan kuin koiranpentu. Hänellä on ilmeisesti joku uusi iskutapa, joka tarkoittaa sitä että pysytään kauempana ja käyttäydytään kuin idiootti.”

”Mielenkiintoista”, Eliza sanoi, ”hän on ollut aina ennen hieman… päällekäyvä.”

”Niin hän oli myös Lukaksen kanssa ennen”, Gilbert vastasi, ”mutta sitten jotain tapahtui ja hän muutti käyttäytymistään täysin. Nyt hän on nynny.” Eliza loi häneen tuikean katseen.

”Hän vain tajusi, että hän on rakastunut”, nainen sanoi ja Gilbert tuhahti kohottaessaan olkiaan.

”Ihan sama”, hän mutisi, ”ainoa asia, mitä hän nyt tekee, on huokailla sen norjalaisen perään ja käyttäytyä kuin paraskin lemmikkikoira.”

”Parempi niin”, Eirikur sanoi ja risti käsivartensa rinnalleen, ”en tiedä, mitä hän tarkalleen teki, mutta hän oli ilkeä Lukakselle ja sai hänet tolaltaan.”

”Siitäkin hän puhuu joskus”, Gilbert myönsi, ”ei kerro, mitä tapahtui, mutta muutaman kerran hän on sanonut, ettei Lukas kuitenkaan halua häntä enää sen kaiken jälkeen. Sitten hän yleensä vaihtaa mielialaa lennossa ja selittää taas, miten kaunis veljesi on.” 

”Onneksi minun ei tarvitse kuunnella sitä”, Eirikur mutisi värähtäen hieman jo pelkästä ajatuksesta joutuvansa kuuntelemaan jonkun selostusta hänen veljestään. Tinon ja Berwaldin hetken todistaminen oli ollut jo aivan liikaa eikä hänen silmänsä toipuisi varmaan koskaan.

”Minä olisin kuunnellut mielelläni, mutta jostain syystä kukaan ei enää puhu mitään jos minä olen paikalla”, Eliza sanoi mietteliäänä, ”mistä sekin sitten johtuu.”

”Sinun tavallasi sotkea kaikkeen voi olla jotain tekemistä asian kanssa”, Gilbert muistutti, mutta nainen kohautti olkiaan.

”Aivan sama”, hän vastasi, ”mutta nyt minun täytyy todella miettiä suunnitelmaa tähän. Meidän täytyy varmaan tavata huomenna uudelleen.” Gilbert ja Eirikur mutisivat kumpikin jotain myöntävää, vaikka miettivät siltikin, miksi he olivat edes alun perin lähteneet Elizan mukaan.

*****

Tino nukkui tyytyväisenä käpertyneenä Berwaldin lämmintä kylkeä vasten. Viikingin toinen käsivarsi lepäsi hänen vyötäisillään ja Tino tunsi hänen sydämensä sykkeen ja hengityksen hyvin. Luultavasti Berwald kuuli myös hänen. Ainakin mies oli kertonut hänelle, että se rauhoitti häntä. Tieto siitä, että Tino oli lähellä, sai hänet nukkumaan paremmin.

Tino havahtui hieman ja venytteli raukeasti ennen kuin raotti toista silmäänsä. Ulkona oli vielä aivan pimeää ja hän arvioi nukkuneensa vain pari tuntia. Berwald ainakin oli vielä aivan unessa ja yleensä vanhempi mies heräsi häntä ennen. Tino hymyili ja painautui vielä hieman lähemmäs rakastaan, mutta jokin esti häntä nukahtamasta uudelleen. Hän mietti hetken ja mitä enemmän hän asiaa ajatteli, sitä enemmän hän tunsi jonkin olevan vialla. Hän kuulosteli tarkasti ja katseli pimeää huonetta etsien syytä, joka olisi saanut hänet havahtumaan. Kuun valo ei suonut paljoa, mutta hän erotti kuitenkin jokaisen esineen ja tulisijassa nyt hiilloksella kituvat puunpalat. Berwaldin miekan paljastettu terä hohti himmeästi lähellä ja Tino tiesi oman jousensa ja nuoliviinensä olevan sen lähellä, vaikka hän ei erottanutkaan tummaa puuta ja nahkaa niin hyvin pimeässä. Berwald oli vuosien aikana oppinut pitämään aina aseen lähettyvillä ja Tino oli nopeasti omaksunut saman tavan.

Mikään ei näyttänyt olevan normaalista poikkeavaa, joten Tino laski päänsä ruotsalaisen rinnalle ja yritti saada unesta taas kiinni. Mutta hän ei ehtinyt edes sulkea silmiään, kun hän kuuli etäisen torven ja huutoa. Hän ponnahti heti ylös säikähtäneenä ja varuillaan.

”Berwald, herää!” hän huusi, ”jotain on tapahtumassa.” Viikinki havahtui heti ja ensimmäisenä hän nappasi miekkansa ja etsi villi katse silmissään, mitä tahansa mikä oli saanut Tinon säikähtämään.

”Minä kuulin torvien äänen”, Tino sanoi ja nappasi oman jousensa ja vyötti nopeasti viinen vyötäisilleen. Onneksi hän oli nukkunut vaatteet päällä. Lähtö oli paljon helpompi, jos ei tarvinnut etsiä ensin jotain päälleen pimeässä.

”Se on v’roitussoitto”, Berwald sanoi, kun torvi soi taas lähempänä, ”j’ku on h’ökkäämässä t’nne.” Tino nyökkäsi vakavana. Vain alle vuosi sitten hänen kotikyläänsä oli viimeksi hyökätty ja vaikka se oli tuonut hänet tänne, hän ei halunnut kokea sitä uudelleen.

”Jää t’nne”, Berwald pyysi rynnätessään ovesta ulos, mutta Tino juoksi hänen peräänsä poimien yhden nuolen valmiiksi viinestään. Valkoiset joutsenensulat näyttivät hohtavan pimeässä ja auttoivat häntä pysymään selvillä, kuinka monta nuolta hänellä oli jäljellä.

”Älä edes kuvittele”, Tino sanoi ja juoksi nopeampana pian miehen rinnalle, ”minä sanoin, että minä haluan sinut, ja minä en varmasti anna sinun taistella yksin.” Berwald katsoi häntä ilmeellä, joka kertoi että hän halusi väittää vastaan, mutta Tinon päättäväinen ilme sai hänet luopumaan aikeesta.

”H’vä on”, hän vastasi, ”p’sy lähellä.” Huolimatta hädästä ja epätietoisesta tilanteesta Tino soi miehelle pienen hymyn.

”Tietenkin”, hän sanoi, ”miten minä muuten suojelisin sinua?” Berwald ei vastannut, mutta he jatkoivat juoksemista rinnakkain kunnes tulivat mökille, jossa veljekset asuivat. Lukas ja Eirikur seisoivat kumpikin ulkona Eirikur Lukaksen takana. Lukas oli kyyristynyt puolustavaan asentoon ja hän piteli kirvestään edessään valmiina, mutta hänen vastustajansa makasi maassa liikkumatta.

”Lukas! Eirikur!” Tino huusi ja jännitti jousensa siltä varalta, että jostain tulisi joku hyökkääjistä. Hän loi vain pikaisen katseen maassa makaavaan oudosti pukeutuneeseen mieheen ja vereen, joka värjäsi lumen tummanpunaiseksi jopa pelkässä kuunvalossa.

”Tino, oletko sinä kunnossa?” Lukas ehti kysymään ennen kuin Tino ehti kysyä samaa häneltä. Hän hengitti raskaasti ja hänen silmissään oli outo kiilto.

”Kyllä”, Tino sanoi, ”entä te?” Eirikur nyökkäsi ja Lukas liikahti sen verran, että pyyhkäisi veriroiskeita kasvoiltaan.

”Tämä ei ole minusta”, hän sanoi nopeasti ja he kaikki jähmettyivät hetkeksi kuullessaan juoksuaskeleita kylältä päin. Tino kuitenkin laski jousensa välittömästi tunnistaessaan lapset sylissään juoksevat naiset kyläläisiksi.

”Hyökkääjiä mereltä!” yksi naisista huusi nähtyään heidät.

”He m’nevät turvaan m’tsään”, Berwald selitti, kun naiset vain juoksivat pysähtymättä heidän ohitseen.

”Eirikur, mene sinäkin sinne”, Lukas käski ja nuorin veljistä nyökkäsi tietäen täysin, ettei osaisi taistella koulutettuja sotilaita vastaan, ”Tino…”

”Minä taistelen”, Tino sanoi sävyllä, joka sanoi, että vastaväitteitä ei kuunneltaisi. Lukas nyökkäsi nopeasti.

”Sinä pidät hänet turvassa”, hän sanoi Berwaldille ja lähti sitten juoksemaan kirves kädessään kohti kylää. Tino ja Berwald lähtivät hänen peräänsä, mutta Eirikur livahti hiljaa toiseen suuntaa. Hän ei ehkä osannut taistella, mutta hän voisi aina varmistaa, että kaikki naiset ja lapset pääsisivät turvaan.

*****

Lukas kuuli korvissaan sekä elävien ihmisten huudot, että sen korahduksen jonka hänen tappamansa mies oli päästänyt hetki ennen kuolemaansa. Lukas ei ollut koskaan ennen tappanut, mutta hän tiesi, että mies olisi joko tappanut heidät kummatkin tai sitten Lukas olisi tappanut hänet. Se oli heidän onnensa, että Mathiaksen huolella opettamat taidot olivat painuneet syvälle Lukaksen selkäytimeen ja tulleet hänen avukseen, vaikka hän itse oli ollut paniikissa. Silti Lukas tiesi, että hän ei koskaan unohtaisi sitä hirvittävää ääntä kuolevan miehen suusta ja lämmintä verta omilla kasvoillaan.

Mutta nyt ei ollut sen aika. Hänen täytyisi puolustautua nyt ja hän voisi murehtia asioita myöhemmin, kun kaikki olisivat varmasti turvassa.

Hyökkääjillä oli kaikilla oudot asut, joten heidät oli helppo erottaa kyläläisistä jopa kauempaa. He näyttivät pyrkivän etenemään tasaisesti, mutta viikingit tarjosivat selvästi ennakoitua kovemman vastuksen, joten varsinainen taistelu käytiin lähempänä rantaviivaa. Ilmeisesti heidän kimppuunsa käynyt yksinäinen mies oi ollut tiedustelija, joka oli luullut kohtaavansa helpon vastuksen. Lukas juoksi muutaman ruumiin ohitse, mutta hän esti itseään katsomasta tarkemmin, olivatko kuolleet hyökkääjiä vai puolustajia. Hän keskittyi haravoimaan katseellaan eläviä etsien jotakuta, muttei itsekään tiennyt ketä. Hän näki Elizan huitovan miehiä paistinpannu kädessään ja Gilbertin hänen vierellään miekan kanssa. Lähempänä rantaa hän erotti Antonion, joka taisteli Mathiaksen tavoin pitkävartisella kirveellä, ja viimein hänen katseensa löysi tutun hahmon, jonka sekaiset hiukset olivat veren värjäämät.

Outo helpotus valtasi Lukaksen mielen ja hän kiristi tahtiaan päästäkseen viikingin luokse. Mathias seisoi yksin vihollisten piirittämänä, mutta silti hän näytti nauravan. Lukaksen katsoessa hän kaatoi jälleen yhden kimppuunsa hyökänneistä miehistä ja kääntyi kohtaamaan toisen, mutta piirittäjät näyttivät epäröivän ja Mathias käytti hetken hyväksi keräten voimiaan.

Kun naamioitu mies asteli aivan liian rauhallisen näköisenä, kohti hurjistunutta viikinkiä, Lukas tunsi pelon vihlaisun sisällään. Mathias oli hyvä taistelija, hän tiesi sen, mutta jokin naamiomiehessä herätti hänessä pelkoa. Ehkä se johtui siitä, miten kaikki hyökkääjät tuntuivat väistävän häntä tai miten itsevarmasti hän kulki taistelukentällä välttämättä taistelusta tai huudoista. Hän käveli muutaman metrin päähän Mathiaksesta ja osoitti häntä sapelinsa kärjellä sanoen jotain, mitä Lukas ei kuullut mutta johon viikinki vastasi itsevarmalla virneellä.

Kahden miehen ja Lukaksen välissä oli liikaa ihmisiä ja norjalainen joutui keskittymään omaan tappeluunsa eikä hän nähnyt, miten naamiomies hyökkäsi Mathiasta kohden. Hän vain tiesi, että hänen oli päästävä viikingin luo. Lukaksen vastustaja kaatui maahan, mutta tällä kertaa mies ei suonut sille ajatusta. Hänellä oli liian kiire.

Mathiaksen ja naamiomiehen ympärille oli muodostunut pieni tyhjä alue ja Lukas sai raivattua tiensä sen reunalla juuri sopivasti nähdäkseen, kuinka Mathias kaatui polvilleen maahan. Hän silti piteli kirvestään, mutta käsivarren asennosta Lukas näki, ettei hänen olkapäänsä oli iskun vuoksi sijoiltaan eikä hän pystyisi kohottamaan asettaan. Hän silti yritti, vaikka vuosi verta haavoistaan ja hän oli jo väsynyt. Naamiomies kohotti oman aseensa melkein pilkkaavalla keveydellä ja valmistautui iskemään sen polvistuneen miehen rintaan.

”Mathias!” Lukas huusi niin kovaa kuin vain pystyi ja syöksyi eteenpäin. Hän ehti juuri sopivasti viikingin ja sapelin väliin. Teräs löi terästä ja sapeli painui hieman norjalaisen käsivarteen siitä kohti, jota hänen kirveensä terä ei riittänyt suojaamaan.

Lukas ei edes huomannut kipua. Hän työnsi sapelin pois ja piteli omaa kirvestään edessään valmiina iskemään.

”Hän on minun”, hän sanoi hieman hengästyneellä, mutta kuitenkin vahvalla äänellä, ”häntä sinä et saa.” Naamiomies katsoi häntä hetken ja pani huolella merkille norjalaisen jännittyneen asennon, vakaan käden, veren tahrimat kasvot ja jäänsiniset silmät, jotka melkein loistivat. Sitten mies nauroi.

”Vai haluat sinä pikkuinen puolustaa häntä?” mies kysyi ja Lukas pysyi paikallaan.

”Norge…”, Mathias sanoi hänen takanaan heikolla äänellä, ”älä…”

”Turpa kiinni”, Lukas kivahti hänelle pitäen koko ajan katseensa naamiomiehessä, ”minä en anna sinun kuolla.” Naamiomies katsoi häntä huvittuneena ja hetki kasvoi pidemmäksi Lukaksen odottaessa hyökkäystä. Sitten aivan yllättäen hänen vastustajansa kohotti kätensä ja päästi pitkän kimeän vihellyksen, joka kuulosti hieman haukan huudolta. Välittömästi kaikki hyökkääjät siirtyivät puolustavaan asemaan ja perääntyivät johtajansa taakse. Viikingit pysähtyivät myös epävarmana tilanteesta.

”Kuules, pikkuinen soturi”, naamiomies sanoi, ”minun nimeni on Sadik. Tulin tänne hakemaan sitä, mitä minulta vietiin vuosia sitten. Teillä on vuorokausi aikaa ja, jos ette vastaa siihen mennessä, tapan kaikki. Jopa sinun… miehesi.” Sen sanottuaan hän kääntyi ja käveli poispäin aivan kuin olisi vain päiväretkellä. Lukas katsoi hänen peräänsä pitkään, kunnes hyökkääjät olivat nuolenkantaman päässä ja vasta sitten hän rentoutui hieman ja kääntyi ympäri.

”Mathias?” hän kutsui miestä, joka oli hänen huomaamattaan kaatunut selälleen ja makasi nyt paikoillaan silmät kiinni, ”Mathias! Älä edes kuvittele kuolevasi nyt! Jos sinä kuolet, minä tapan sinut!” Lukas polvistui hänen päänsä viereen ja etsi hädissään sormillaan pulssia miehen kaulalta.

”Danmark…”, hän kutsui miestä epätoivoisena sanoen ääneen ensimmäisen kerran lempinimen, jolla hän oli miestä kutsunut mielessään jo jonkin aikaa. Sitten hän korotti äänensä ja huusi Tinoa paikalle niin kovaa kuin vain pystyi.

*****

Eirikur oli kiertänyt kylän toiselle puolelle ja opasti jokaisen pakenevan kyläläisen oikeaan suuntaan metsään samalla kun rannalla taisteltiin. Hän kuuli huudot ja näki kuolevat, mutta hän keskittyi auttamaan eläviä. Hän oli jo aivan varma, että oli saanut kaikki turvaan, kunnes hänen katseensa osui nuoreen poikaan joka tuijotti taistelua totisena.

”Mitä sinä vielä täällä teet?” Eirikur kysyi ja poika kääntyi ympäri. Hän oli selvästi lähes lapsi vielä ja pukeutunut niin lämpimästi moniin kaapuihin, että Eirikur hädin tuskin tunnisti hänet pojaksi. Hän ei myöskään muistanut nähneensä poikaa ennen, mutta hän ei ollutkaan niin hyvin tutustunut ihmisiin kuin Tino. Poika ei sanonut mitään, joten Eirikur ojensi kätensä häntä kohden.

”Tule nyt”, hän sanoi rauhoittelevasti siltä varalta, että lapsi oli shokissa, ”minä vien sinut turvaan muiden luo.” Poika ei siltikään sanonut mitään, mutta kallisti päätään aivan kuin miettisi asiaa. Eirikurilla ei kuitenkaan ollut aikaa miettiä mitään, joten hän päätti vain mennä nopeammalla keinolla.

”Tule”, hän toisti ja tarttui kiinni pojan käsivarresta. Hän lähti taluttamaan häntä metsää kohti ja, vaikka poika sanonut mitään, ei hän myöskään vastustellut.


A/N: *Gasp* Mathias!
Mä jotenkin tykkään tuosta pienestä salaseurasta. He ovat pelastaneet minut jo monelta ongelmalta, vaikka Elizalla ei koskaan pitänyt olla näin suuri rooli. Itseasiassa Hollannin piti olla suuremmassa roolissa, mutta hänet näköjään syrjäytettiin.
Mutta mitä Sadik haluaa?

Slytherin cat

  • Vieras
Vs: HETALIA: København -syndrooma, K-15 | osa 22/25 9.7.2014
« Vastaus #77 : 09.07.2014 17:16:03 »
Huppittalallaa! Kuolin taas. Ihan vähän vaan...

Norja, Norja! <3 Ja Islanti myös. Islanti oli kovin suloinen tuolla aika alussa. Tykkään siitäkin aina vaan enemmän. :D Jotenkin niin... viaton. Vai ettei silmät toivu, ja veljeä syödään... Hahah!
Ja tosiaan, salaseura. Itse virnuilin sille...



”Hän on minun”, hän sanoi hieman hengästyneellä, mutta kuitenkin vahvalla äänellä, ”häntä sinä et saa.”


Norjaaa!! Puolustat rakastasi. <3 Ja sanoo vielä omistavansa.... Ihanaihana! Jotenkin yllättävä kohta kyllä.

”Mathias?” hän kutsui miestä, joka oli hänen huomaamattaan kaatunut selälleen ja makasi nyt paikoillaan silmät kiinni, ”Mathias! Älä edes kuvittele kuolevasi nyt! Jos sinä kuolet, minä tapan sinut!” Lukas polvistui hänen päänsä viereen ja etsi hädissään sormillaan pulssia miehen kaulalta.

”Danmark…”, hän kutsui miestä epätoivoisena sanoen ääneen ensimmäisen kerran lempinimen, jolla hän oli miestä kutsunut mielessään jo jonkin aikaa. Sitten hän korotti äänensä ja huusi Tinoa paikalle niin kovaa kuin vain pystyi.

Hyvä uhkaus kieltämättä. "Jos sinä kuolet, minä tapan sinut!" Ei kannata kuolla, Mathias. B)
Ja tuo lempinimi Tanskalle oli jotenkin ihana myös... Ja tuokin jäi jotenkin mieleen, miten hiljainen Lukas korottaa äänensä ja huutaa niin lujaa kuin pystyy... <3

Hän oli jo aivan varma, että oli saanut kaikki turvaan, kunnes hänen katseensa osui nuoreen poikaan joka tuijotti taistelua totisena.

En tiedä miksi, mutta tuo poika jäi jotenkin häiritsemään... :/ Hmm..


Hyökkäys jälleen... Mielenkiintoista... Ja tosiaan, kumpikohan tässä suojelee toista: Tino Berwaldia, vaiko Berwald Tinoa?

Tämä oli todella hyvä luku! Odotan jatkoa. On muuten mukavaa, miten uusia lukuja tulee niin usein...

(Pandoraa en ole vielä saanut luettua, kun aika ei riitä, mutta kyllä minä vielä...)

Vyra

  • Vieras
Vs: HETALIA: København -syndrooma, K-15 | osa 22/25 9.7.2014
« Vastaus #78 : 10.07.2014 12:21:19 »
Slytherin cat: Kiitos! Oliks se kohta hyvällä tavalla vai huonolla tavalla yllättävä? Sen oli tarkoitus olla hyvällä tavalla. (ja se Pandora kyllä oottelee siellä, mä oon kirjoittanut niin paljon valmiiksi, että voin laittaa luvun joka päivä. Ja on mulla vähän kiirekin, kun mä lähen parin viikon päästä Italiaan ja kahden viikon tauko on epäinhimillinen Sanoo tyyppi, joka laittoi ihmiset odottamaan kaksi vuotta)

Kahdeskymmeneskolmas luku: Luovutussyndrooma


”Minä olen kunnossa”, Mathias väitti ja Lukas katsoi häntä varoittavasti. Tino oli ommellut miehen kaikki haavat kiireellä ja asettanut toisen käsivarren olkapään takaisin paikalleen. Hän oli myös antanut tarkat ohjeet siitä, ettei Mathias saisi missään nimessä rasittaa itseään ja käskenyt juoda valmistamaansa lääkejuomaa puolentunnin välein. Lukas oli ominut lääkkeen itselleen ja pakotti viikingin juomaan sitä tarkalleen puolentunnin välein välittämättä vastalauseista.

”Et ole”, Lukas vastasi tiukasti. Oli kulunut useampi tunti hyökkäyksestä ja ruumiit oli jo siivottu pois. Hyökkääjistä kuusi ja kyläläisistä neljä oli kuollut yön aikana, mutta suurin osa maassa maanneista oli ollut vain tajuttomia ja Tino oli kursinut kokoon kaikki, jotka oli pystynyt.   

Hitaasti väki alkoi kertyä suureen saliin ja keskimmäisempään pöytään Mathiaksen ympärille alkoi muodostua ydinjoukko, joka käsitti Lukaksen ja Mathiaksen lisäksi Tinon, Berwaldin, Gilbertin, Elizan, Daanin ja Ludvigin sekä muutaman viikinkimiehen, joiden nimiä Lukas ei muistanut.  Lukas oli kertonut Sadikin välittämän viestin jo kaikille ja Eliza oli näyttänyt hyvin järkyttyneeltä sen jälkeen. Nainen jutteli parhaillaan kiivaalla sävyllä, mutta hiljaa, Gilbertin kanssa. 

”Hän siis haluaa jotain, mitä joku on joskus vienyt häneltä ja hän uskoo sen olevan täällä?” Daan varmisti ja yritti rauhoittaa itseään polttamalla piippuaan.

”Tämä on viikinkikylä”, Mathias sanoi turhautuneena, ”kaikki täällä on varastettu joltain.”

”Totta”, joku muista viikingeistä mutisi ja seuraavan yleisön joukosta kuului myöntävää mutinaa.

”Mutta hän haluaa selvästi jotain tiettyä”, Daan sanoi, ”hän näytti olevan idästä. Kuka on…” Hän ei ehtinyt saada lausettaan loppuun, kun Eliza löi kätensä pöytään ja nousi ylös.

”Se johtuu minusta”, hän lähes huusi pienet kyyneleet silmäkulmissaan, ”hän haluaa minut.” Gilbert nousi myös ylös ja tarttui tiukasti naisen käteen.

”Eliza”, hän sanoi, ”tuhannen kerran, minä en anna hänen viedä sinua! Sinä et kuulu sinne.” Eliza katsoi häntä surullisena ja ravisti sitten miehen otteen irti.

”Jos se olen minä tai kaikki muut”, hän sanoi, ”sitten minä menen.”

”Ei!” Gilbert sanoi vastaan ja katsoi muita paikallaolijoita aivan kuin valmiina käymään kenen tahansa kimppuun, joka uskaltaisi olla naisen kanssa samaa mieltä.

”Tässä taustalla on varmaan jokin hyvä tarina”, Mathias mutisi ja Lukas tunki lääkeannoksen hänen suuhunsa saaden miehen kakomaan hetken.

”Nyt minä muistankin”, Daan totesi, ”kävimme silloin kerran idässä ja Gil otti Elizan mukaan jostain nätistä puutarhasta, johon tipahti pakomatkalla.”

”Se oli suunniteltua”, Gilbert mutisi silti äkäisenä Elizan tahdosta antautua Sadikille.

”Niin varmasti oli”, Daan mutisi takaisin, ”Francis ja Antonio olivat myös mukana silloin.” Eliza nyökkäsi myöntävästi ja istuutui takaisin alas kertomaan tarinaansa.

”Minut kaapattiin hyvin nuorena kotimaastani”, hän aloitti, ”Sadik otti minut kotiinsa ja jätti minut asumaan puutarhaan, josta ei päässyt pois. Vietin siellä useamman vuoden ennen kuin Gilbert tipahti muurin yli eikä minulle koskaan täysin selvinnyt, mitä Sadik minusta halusi, mutta ilmeisesti jotain jos hän kerta vaivautui näiden vuosien jälkeen tulemaan tänne.”

”Hän ei ansaitse sinua”, Gilbert mutisi vihaisesti, ”antakaa minun taistella, minä tapan hänet.”

”L’ikaa m’ehiä”, Berwald vastasi pidellen Tinoa sylissään, ”huono id’a.”

”Niin on”, Daan sanoi, ”mutta minä en myöskään pidä ajatuksesta, että annamme Elizan hänelle tuosta vaan.”

”Ehkä meillä on tarpeeksi kultaa maksaa hänelle”, Mathias ehdotti, ”Eliza, kuinka kallis sinä olet?” Nainen melkein heitti häntä paistinpannulla, mutta muisti sitten, että mies oli itse asiassa vakavasti loukkaantunut, joten hän tyytyi katsomaan häntä pahasti. Ihmisten keskustellessa Eirikur pujahti hiljaa saliin. Kaikki metsään paenneet olivat jo palaneet takaisin, mutta hän ei silti ollut löytänyt oudolle pojalle vanhempia. Lisäksi lapsi ei ollut vastannut hänen kysymyksiinsä mitään eikä Eirikur tiennyt, oliko hän mykkä vai eikä vain ymmärtänyt.

”Tino?” hän kysyi päästyään veljensä luo, ”tiedätkö sinä kuka tämä on? En löydä hänen vanhempiaan mistään.” Tino katsoi poikaa ja rypisti kulmiaan.

”En tiedä”, hän mumisi ja ojensi kätensä kutsuvasti, ”tule lähemmäs niin näen sinut paremmin.” Poika siirtyi kiltisti lähemmäs pöytää.

”Gupta!” Eliza huudahti yhtäkkiä ja keskusteli taukosi. Nainen tuijotti Eirikurin löytämää poikaa yllättyneenä ja kiersi pöydän ympäri hänen luokseen, ”oletko se sinä?” Poika katsoi häntä ja nyökkäsi sitten, kun nainen istuutui taas alas ja nosti hänet syliinsä.

”Kuka hän on?” Eirikur kysyi yllättyneenä.

”Gupta”, Eliza sanoi, ”hän… En oikein tiedä. Ilmeisesti Sadik löysi hänet ja kasvatti hänet. Hän ei puhu juuri koskaan.”

”Eli hän on sen miehen kätyri”, Gilbert sanoi vihaisena, mutta Eliza pysäytti hänet.

”Hän on vain lapsi”, nainen sanoi, ”hänen ei varmaan pitänyt edes olla täällä. Hänellä oli vaan jo nuorempana tapa livahtaa minne minnekin, eikö niin Gupta?” Poika nyökkäsi ja katseli ympärilleen miettivän näköisenä.

”Vo’ko hän k’rtoa l’sää`?” Berwald kysyi ja Eliza kohautti olkiaan.

”Gupta”, hän sanoi, ”Sadik sanoi, että hän haluaa jotain tästä kylästä. Tiedätkö mitä se on?” Poika katsoi häntä hetken, mutta nyökkäsi sitten.

”Voitko näyttää meille?” Daan kysyi ja Gupta nyökkäsi taas. Hän kaivoi jostain kaapujensa kätköistä palan paperia ja hiilenpätkän. Keskittyneesti hän alkoi piirtää jotain ja näytti sitten valmiin version Elizalle. Nainen tuijotti hetken kuvaa, joka esitti käyrää miekkaa ja muutamaa outoa kiekuran näköistä kirjainta sen alla.

”Hän ei halua minua”, nainen sanoi helpottuneena, ”tässä puhutaan sapelista. Jonkinlainen perintöaarre ilmeisesti.” Gilbertin kasvoille kohosi helpottunut ja oivalta ilme.

”Hän haluaa sen”, mies sanoi, ”minä luulin sitä joksikin huonoksi yritykseksi. Mathias, missä se outo koristeltu miekka on?” Viikinki mietti hetken ja vastasi sitten.

”Se on kotonani”, hän sanoi, ”minä käyn hakemassa sen.” Hän oli jo nousemassa, mutta Lukas kiskaisi hänet takaisin alas.

”Sinä et mene mihinkään”, hän sanoi.

”Mutta Norge”, Mathias valitti.

”Danmark”, norjalainen sanoi varottavasti ja viikinki unohti heti aikeensa lähteä mihinkään. Hän vain jäi tyytyväisenä istumaan aloilleen sillä välin kun Gilbert haki sapelin paikalle.

*****

Sadik tapasi heidät seuraavana iltana. Miehen joukot seisoivat taka-alalla samoin kuin suurin osa viikingeistä. Vain Berwald, Tino, Lukas, Mathias ja Eliza seisoivat lähempänä naamioitua miestä. Mathias oli inttänyt niin kauan, että hänet oli päästetty mukaan, mutta hän silti nojasi raskaasti Lukaksen olkapäähän. Kaikilla oli aseet mukanaan, mutta miekat olivat huotrissaan ja Tinon nuolet viinessä. Gilbert kantoi käsissään sapelia, jonka hän oli alun perin vienyt Sadikilta, ja Gupta seisoi Elizan vieressä pitäen naista kädestä.

”Vai sinne sinä katosit”, Sadik totesi iloisella sävyllä nähtyään pojan, ”minä melkein hirtin miehen katoamisesi takia. Tuletko nyt takaisin?” Gupta nyökkäsi ja päästi irti Elizan kädestä vain tarttuakseen kiinni Sadikin ojennettuun käteen. 

”Meillä on se, mitä sinä tulit hakemaan”, Eliza sanoi viitaten sapeliin Gilbertin kädessä.

”Kas, Elizabeta”, Sadik sanoi huomattuaan naisen nyt, ”huomaan, että olet hyvinvoiva. Oli todella epäystävällistä häipyä sillä tavalla mitään sanomatta, mutta ymmärrän kyllä.” Eliza tuhahti hiljaa, muttei sanonut mitään muuta. Jostain yleisön joukosta kuului vihainen huuto ja he kääntyivät sopivasti nähdäkseen kuinka Antonio kamppasi vihaisen kohti juoksevan italialaisen, joka huusi jotain niin rumaa että Feli ei suostunut myöhemmin kääntämään sitä kenellekään.

”Näen, että täällä on muitakin tuttuja”, Sadik sanoi nauraen, ”hyvä päivää, Lovino.” Italialainen vastasi toisella huudolla, mutta Antonio piti hänestä tarpeeksi lujaa kiinni, ettei hän päässyt naamiomiehen kimppuun.

”Tässä sinun sapelisi”, Gilbert tokaisi vihaisena odotteluun ja työnsi aseen Sadikia kohti, ”ota se ja häivy.” Sadik poimi sapelin varoen käsiinsä ja käänteli sitä huolella tarkastellen joka puolen.

”Olette sentään säilyttäneet sitä hyvin”, hän myönsi.

”Sehän oli kaikki, mitä halusit”, Eliza totesi ja risti kädet rinnalleen.

”Aivan”, Sadik myönsi, ”hyvää päivän jatkoa siis, Elizabeta, Lovino.” Hän näytti merkin miehilleen ja he kaikki lähtivät perääntymään. Sadik katsoi joukkoa vielä kerran hymyillen ja kääntyi sitten mennäkseen. Viimeisenä Gupta vilkutti hyvästiksi väkijoukossa seisovalle Eirikurille ja sitten he olivat kaikki menneet. Kaikki kylässä huokaisivat helpottuneena ja muutamat ihmiset aloittivat hurraamisen.

Keskellä seisova joukko seurasi poistuvia miehiä katseellaan, kunnes he eivät nähneet enää ketään. Sitten Eliza huokasi syvään ja Gilbert tarttui häntä kädestä luullen, ettei kukaan huomannut. Mathias myös huokaisi, mutta eri syystä.

”Sinun olisi pitänyt antaa minun tapella häntä vastaan, Norge”, mies sanoi, ”hän uhkaili sinua.”

”Turpa kiinni, Danmark”, Lukas vastasi, mutta tiukensi otettaan miehestä.

*****

”Eliza”, Gilbert sanoi muutama päivä taistelun jälkeen, ”minä olen miettinyt yhtä asiaa.” He olivat parhaillaan naisen pienessä kodissa hevosaitausten lähellä ja Eliza pysähtyi kesken askeltensa ja katsoi miestä yllättyneenä.

”Sinä ajattelet?” hän kysyi ja näytteli järkyttynyttä.

”Helvetti nainen, enkö minä saa sanoa mitään?” Gilbert kysyi, mutta hänen äänensä oli huvittunut.
”Tietenkin saat”, Eliza vastasi, ”anna tulla vaan.” Gilbert katsoi häntä hetken epäillen hiljaa, mutta kohautti sitten olkiaan.

”Sinä olet aina puhunut siitä… Miksi sinä sitä kutsut?”

”Putza”, nainen sanoi avuliaasti.

”Niin siitä”, Gilbert jatkoi, ”minä olen ajatellut, että olisi oikeastaan kiva nähdä se. Tiedätkö, ihan uteliaisuutta.” Eliza hymyili hänelle ja istuutui alas hänen vierelleen.

”Minustakin olisi kiva nähdä se taas”, hän myönsi ja Gilbert tarttui kiinni hänen käteensä.

*****

”Onko kukaan nähnyt Gilbertiä tai Elizaa vähään aikaan?” Antonio kysyi yhtäkkiä muilta pöydän ääressä istuvilta ja monet pudistivat päätään. Poikkeuksellisesti Ludvig oli liittynyt seuraan ja hän kaivoi taskustaan pieneksi rypistetyn paperin.

”He karkasivat”, hän sanoi, ”eilen aamulla. Ottivat mukaan hevoset ja tarpeeksi rahaa ja evästä matkalle. Hän jätti kirjeen.” Uteliaana miehet kerääntyivät lukemaan kirjettä, jonka he tunnistivat helposti Gilbertin kulmikkaalla käsialalla kirjoitetuksi.

”Hei te kaikki!

Mahtava minä ja Eliza päätimme lähteä. Haluamme nähdä sen… Putzan! Aivan menemme sinne. Mutta älkää ikävöikö! Mahtava minä tulen takaisin joku päivä. Ehkä.
Sillä väli pysykää mahtavina ja pitäkää paikka varattuna.
Nähdään Valhallassa, jos ei muualla.

Mahtavin terveisin,
Gilbert Mahtava ja Eliza (Erzsébet)”


”Hän siis vihdoin teki sen”, Daan sanoi hyväksyvällä sävyllä ja kohotti tuoppinsa, ”malja Gilille, joka odotti vuosia tullakseen tarpeeksi rohkeaksi pyytääkseen naista ulos!” Miehet nostivat tuoppinsa, toistivat sanat ja ottivat pitkän huikan.

Kaukana itään päin kaksi ratsastajaa piti toisiaan kädestä kiinni ja katsoivat taakseen vain sen verran että huusivat hyvästinsä tuulen vietäväksi.

*****

”Norge”, Mathias sanoi ja silitti vieressään makaavan norjalaisen hiuksia, ”minä olin sinusta niin ylpeä.”

”Sietääkin olla”, Lukas vastasi ja katseli mökin kattoa. He olivat Mathiaksen luona. Lukas oli päättänyt sääliä veljeään ja antaa Eirikurin olla rauhassa kotona ja tulla sen sijaan itse viikingin luo. Mathias oli sitä paitsi liian huonossa kunnossa liikkuakseen, mutta taistelun jälkeen hän oli päättänyt tulla Lukaksen uudeksi varjoksi. Eli oli kaikkein helpointa kaikille, että Lukas vain vietti päivänsä viikingin seurassa ja piti huolta, ettei mies yrittänyt mitään typerää.

”Sinä olit niin rohkea ja uskomaton”, Mathias jatkoi, ”silloin, kun minä olin maassa… Minun ainoa ajatukseni oli, että en koskaan enää näkisi sinua. Että olisin epäonnistunut ja kuolisin. Se teki minut todella surulliseksi.” Lukas käänsi päätään ja katsoi viikinkimiestä pitkään. Yllätyksekseen hän näki yksinäisen kyyneleen vierähtävän miehen silmäkulmasta poskelle. Hän nojautui eteenpäin ja suuteli sen pois.

”Minä ajattelin samaa”, hän myönsi, ”että olisin liian myöhässä.”

”Sinä siis välität minusta sittenkin?” Mathias kysyi oudon hiljaisella sävyllä.

”Tietenkin välitän, idiootti”, Lukas vastasi, ”minulla meni vaan hetki toipua siitä kammottavasta ensivaikutelmasta, jonka annoit.” Mathias virnisti.

”Anteeksi”, hän sanoi, ”mutta sinä pidit varmasti siitäkin.” Lukas läimäytti häntä hellästi olkapäähän, mutta ei sanonut mitään.

”Saanko minä nyt kunnon suukon?” Mathias kysyi viattomalla sävyllä.

”Et saa”, Lukas vastasi ja jatkoi ennen kun viikinki ehti valittamaan, ”saat kunnollisen sitten, kun olet toipunut. Tino kielsi kaiken raskaan toiminnan.” Mathias mökötti hetken, mutta virnisti sitten taas.

”Voitko sinä kutsua minua sillä nimellä?” hän kysyi ja Lukas leikki hetken epätietoista.

”Millä nimellä?” hän kysyi.

”Sillä, minkä sinä annoit minulle, Norge”, Mathias sanoi hymyillen, ”se on paras lempinimeni ikinä.” Lukas pudisti päätään, mutta hänen ilmeensä oli huvittunut. Hän nousi puoliksi ylös lattialta ja kumartui painamaan kevyen suukon Mathiaksen huulille.

”Danmark”, hän kuiskasi, mutta viikinki kuuli hänet ja hymyili leveämmin.


A/N: Tanska ei kuollutkaan. Vielä.
Arvasiko kukaan, minkä perässä Turkki oli? Mä viittasin siihen vain pari kertaa, mutta Elizan oli tarkoitus hämätä.
Mä muistelin, että Hetaliassa oli se yksi kohta jossa Lovino hyökkäsi Turkin kimppuun (vai muistanko väärin? Musta se oli eeppistä) joten mun oli vaan pakko mainita Lovino tuossa lopussa.
Preussi ja Unkari saivat oman onnellisen loppunsa. Putza on unkarinkielinen nimitys pustalle, eli toisin sanoen he lähtivät Unkarin maille.
Jäljellä on silti vielä kaksi lukua ja epilogi. Mä en välttämättä ehi nyt viikonloppuna päivittämään, mutta ens viikolla sit.

Menolly

  • ***
  • Viestejä: 34
Vs: HETALIA: København -syndrooma, K-15 | osa 23/25 10.7.2014
« Vastaus #79 : 10.07.2014 13:16:44 »
Niin monta onnellista loppua jo <3

”Hän siis vihdoin teki sen”, Daan sanoi hyväksyvällä sävyllä ja kohotti tuoppinsa, ”malja Gilille, joka odotti vuosia tullakseen tarpeeksi rohkeaksi pyytääkseen naista ulos!” Miehet nostivat tuoppinsa, toistivat sanat ja ottivat pitkän huikan.

Kaukana itään päin kaksi ratsastajaa piti toisiaan kädestä kiinni ja katsoivat taakseen vain sen verran että huusivat hyvästinsä tuulen vietäväksi.
Mahtavaa Gilbert. Ihanasti ratsastavat käsi kädessä ^^ Heippa hei

Yllätit miut ihan täysin. En missään vaiheessa edes epäillyt, etteikö Turkki olisi tullut hakemaan Elizaa. Taitavaa. Gupta oli mukava hahmo, sitä ymmärsi vaikka se ei sanonutkaan mitään. Ja Turkki ei ollutkaan ihan kauheen paha (Melko paha vaan)

Tanska ei kuollutkaan. Vielä.
Hui kamala O.o

Enää kaksi lukua ja sitten tää on ohi :/ Kyllä tää on vaan ollut ihana ficci <3

Menolly