//K-13, horror, lievä fluff
Name: Uskoisitko jos kertoisin?
Rating: K-11
Genre: horror, lievä fluff (ehkä?) drama
Beta: ei
Disclaimer: Hää hää, omistan kaiken (siis mielikuvitukseni)
Summary:Sormeni ojentuivat kuin itsestään lähemmäs veden pintaa, ja hetken epäröityäni sipaisin pienet aallot liikkeelle. Sehän oli vain tyhmä tarina. Tyhmä tarina, joka minun olisi kannattanut uskoa.
A/N: Luovan kirjoittamisen tunnilla meidän piti kirjoittaa vapaa-aiheinen novelli, joten tässä on minun tulokseni. Hieman sitä vielä muokkailin, kunnon idea kun tuli vasta edellisenä iltana. Inspiraationa toimi Maija Vilkkumaan kappale Vähän ennen (en omista kappaletta). Kommentit olisivat mukavia
Mietin hetken lukuihin jakamista, mutta en sitten jaksanut.
--------------------------------------------------------------------------------------
Uskoisitko jos kertoisin?
Kerron teille nyt tarinan, jonka isoisäni kertoi minulle muutama päivä sitten. Isoisäni asuu pienessä, nykyään lähes autioituneessa kylässä. Talvisin kylässä ei tosiaankaan ole lähes ketään, vain ne harvat jotka siellä vielä asuvat ja kesäisinkin kaduilla liikuskelee kylän asukkaiden lisäksi vain muutama turisti, jotka tahtovat uppoutua menneisyyteen, tai sitten he menevät lammelle. Itse kuulin tämän tarinan keväällä, aikana jolloin paikka alkaa ikään kuin herätä henkiin. Ulkona satoi, ja minulla oli lievästi sanottuna tylsää. Isoisäni huomasi kai sen, miten hankasin kynsiäni turhankin kovaa kynsiviilalla ja lakkasin ne kolmella eri värillä. ”Milla”, hän huusi, ”tulehan tänne. Sinulla näyttäisi olevan tylsää.” Nyökkäsin samalla kun astuin olohuoneeseen. Kun näin isoisän ilmeen, huuleni kaartuivat auttamatta hymyyn. Se ilme enteili tarinaa.
Kylän ympäristössä on monia lampia, mutta vain tämä yksi kiinnostaa ihmisiä. Isoisältäni kysellään usein tarinasta, mutta vasta kun olin itse nähnyt lammen, kiinnostuin siitä. Paikassa oli jotakin taianomaista. Aurinkoisella säällä se näytti aivan satuun kuuluvalta, paikalta jossa voisit kuvitella että Lumikki ja hänen prinssinsä astuisivat esiin puiden takaa. Valo siivilöityi puiden lehtien läpi ja sen pehmeys sai värit näyttämään unenomaisilta. Mutta yöllä, tai pilvisenä päivänä, paikka näyttää kauhutarinan näyttämöltä. Silloin esiin tulevat pensaiden kovat oksat, vihreä ja varjot tuntuvat hukuttavan katsojan. Ja sanotaan, että veden pinta on aina täysin peilityyni. Eikä siellä kuulunut koskaan lintujen, tai muidenkaan eläimien ääniä.
”Kaikki tapahtui kauan sitten”, isoisäni aloitti. ”Silloin tämäkin kylä oli täynnä elämää. Tytön nimi oli Sandra. Hän oli tavallisesta talonpoikaisperheestä, nätti tyttö, joka tunnettiin ahkerana ja tunnollisena. Hänestä olisi varmasti tullut loistava emäntä jonkun onnellisen miehen taloon. Näin kylällä puhuttiin. Ja pian puheet näyttivät kääntyvän kohti todellisuutta, kun sepän pojan, Kain, nähtiin kiikuttavan kukkia Sandralle. Pian nämä kaksi nähtiin kävelemässä kahdestaan kylällä, tai sitten metsässä. He nauroivat keskenään, kulkivat käsi kädessä ja näyttivät umpirakastuneilta. Vanhemmat ihmiset varoittivat heitä metsässä liikkuvista hengistä, mutta he vakuuttivat osaavansa pitää huolta itsestään ja toisistaan.
Metsässä he liikkuivat aina kunnioittaen sitä, varoen katkomasta oksia tai tallomasta kukkia. Kai kävi metsällä paljon myös yksinään, hankkimassa perheelle jotakin syötävää tai vain vaeltelemassa. Kerran hän sattui lammelle. Asia ei itsessään ollut outo, sillä kyllä kylän ympäristöstä lampia löytyi. Ihmeellisen paikasta teki sen tunnelma. Kai oli lumoutunut auringon pehmeästä valosta, ja lammen peilityynen pinnan ansiosta hän saattoi nähdä pitkälle sen syvyyksiin. Pohjaa hän ei kuitenkaan nähnyt.
Kuinka syvä tuo lampi oikein on? Hän päätti tuoda Sandran paikalle, sillä hän tiesi, että tyttö rakastuisi paikkaan. Tämä tuntui pitävän kaikesta kauniista, vaikkakin Kain mukaan mikään ei vetänyt vertoja tytön kauneudelle.
Seuraavana aamuna pilvet peittivät taivaan, mutta Kain äiti sanoi, että iltapäivällä olisi aurinkoista. Kummissaan siitä, kuinka innoissaan poika oli, hänen äitinsä kysyi syytä sille. Kun Kai kertoi hänelle lammesta, nainen valahti kalpeaksi. Hän oli kuullut siitä paljon tarinoita, tarinoita jotka ovat vanhempia kuin tämä mitä nyt kerron.”
Ulkona kolahti, ja minä ja isoisä säpsähdimme. Seuraavalla hetkellä isä astui sisään kantaen työkalupakkia, hän oli ollut ulkona korjaamassa isoisän traktoria. ”Nyt toimii”, isä sanoi. Sitten hän tajusi, että oli keskeyttänyt jotakin. ”Anteeksi, minä menenkin nyt. Äitisi pääsee tulemaan aikaisemmin, heidän kokouksensa loppuivat suunniteltua aiemmin.” Se oli mukava kuulla. Äitini oli paljon töissä, ja lähes kaikki lapsuusmuistoni äidistä koskivat hänen puuttumistaan. Isä lähti, ja käännyin isoisän puoleen innokkaana kuulemaan loputkin tarinasta.”Millaisia he olivat? Sandra ja Kai?”
”Sanoinkin jo, että Sandra tunnettiin ahkerana. Näin oli myös Kain laita, tosin häntä epäiltiin myös monista kolttosista. Ei Kai paha ollut, mutta hän meni helposti toisten mukaan pahantekoon. Sandra rauhoitti häntä, asia josta Kain äiti oli aina kiitollinen. Turhamaisuuttakin Sandrasta löytyi hippunen, hän tiesi että vihreine silmineen ja kiiltävine hiuksineen hän oli, jos ei kaunis niin ainakin hyvin miellyttävä näky. Kaissa hän ihastui ensin tämän silmiin, tai niin sanotaan. Äitini, jolta olen kuullut tämän tarinan, kuvasi niitä sumuisen harmaiksi, sellaisiksi, joissa kieppuivat salaisuudet.
Mutta takaisin tarinaan. Kain äiti oli siis kuullut lammesta paljon tarinoita. Kerrottiin, että siellä asusti henki, joka vei mukanaan jokaisen, joka koski veteen. Kain äiti varoitti poikaansa, kertoi, että kylästä oli kadonnut väkeä hänen lapsuudessaankin. Kai vain nauroi hänelle, hän piti tarinoita vanhuksien horinoina, jotka hänen äitinsä oli saatu lapsena uskomaan.
Hupsu. Ihmiset kyllästyivät helposti elämään kylässä kaukana kaikesta, he olivat vain luultavasti karanneet kaupunkiin. Näin hän päätteli.
Iltapäivällä kävi juuri niin kuin Kain äiti oli sanonut, pilvet hälvenivät ja auringon valo pääsi tulvimaan maahan. Joka puolella näkyi iloisia kasvoja, ja kävellessään kohti Sandran kotia Kai tervehti jokaista vastaantulijaa hymyillen. Hänen kasvoistaan kuvastui nuorille ominainen ilo kun hän koputti tuvan ovea, ja Sandran äidin avatessa hän pyysi tätä kutsumaan Sandran ulos, hän tahtoisi viedä tämän metsään kävelylle. Pian Sandra tulikin hiukset hulmuten ja silmät säihkyen alas. Hänen Kainsa oli täällä, ja hän menisi sinne minne tämäkin.
He kävelivät rennosti jutustellen kylän läpi, kohti metsää. Kai kertoi päivästään, mitä kaikkea sepän pajalla oli tänään tapahtunut, ja Sandra kuunteli. Sitten hän puolestaan kertoi heidän tilansa uusimman asukin, pienen varsan, kohelluksista. Ja samalla kun he nauroivat, metsä muutti pian auringon valon hieman utuiseksi. Sandra innostui nähdessään perhosen, se oli tämän kevään ensimmäinen. Valkoiset siivet lepattivat tiuhaan tahtiin perhosen matkatessa kohti huumaavasti tuoksuvia kukkia, ja Sandra kaivoi muististansa, että valkoinen perhonen ennusti rauhallista kesää. Häntä hieman harmitti, ettei se ollut keltainen, sillä hän toivoi kesältä iloa ja aurinkoa. Mutta ehkä hän saisi niitä muutenkin.
Kun he viimein saapuivat lammelle, Sandran silmät suurenivat ja hän katseli näkymää edessään täysin hiljaa. Metsä tuntui olevan täynnä taikaa, mutta kuunnellessaan Sandra huomasi, ettei linnunlaulua kuulu. Hän huomautti siitä Kaille, mutta toinen ei näyttänyt olevan huolissaan asiasta. ”Kuulenpahan sinun äänesi paremmin”, hän virnisti. ”Sinä kuulostat aivan siltä sudelta Punahilkka-sadusta, kun tyttö kysyi miksi isoäidillä oli niin isot korvat”, Sandra hihitti. Kai murisi hänelle leikkisästi. ”Nyt minä syön sinut.” Sandra pinkaisi juoksuun, ja pian hiljaisuus täyttyi naurunkiljahduksista. Sitten Sandra kompastui.”
Isoisä piti tauon, ja minä äännähdin kärsimättömästi. ”Mitä sitten tapahtui”, kysyin malttamattomana. Halusin kuulla koko tarinan, ja kärsivällisyys ei ollut ikinä ollut vahvimpia puoliani. Isoisä nauroi.
”Hän kaatui suoraan lammen reunalle, ja äänekkään napsahduksen saattelemana hänen kaulakorunsa putosi lampeen. Sen ketju oli katkennut, ja Sandra yritti napata sen kiinni, mutta hänen sormensa tavoittivat vain vettä. Sandra nyyhkäisi hiljaa, koru oli lahja hänen nyt jo kuolleelta isoäidiltään, ja se oli hänelle tärkeä. Kai käveli hänen viereensä, ja kun hän huomasi mistä oli kyse, sanaakaan sanomatta hän riisui takkinsa ja otti kenkänsä pois. ”Minä haen sen sinulle, älä huoli.” Kain mielessä välähti nopeasti äidin varoitus vedestä, ja ihan yhtä nopeasti se katosi. Pää edellä hän hyppäsi lammen reunalta veteen, kädet rikkoivat ensimmäisinä tyynen pinnan.
Sandra pidätti henkeään kun hänen rakastettunsa katosi syvyyksiin, ja hänen kauhukseen veden pinta tasoittui peilityyneksi lähes yhtä äkisti kuin Kai oli sen rikkonut. Aikaa kului, ja pinnan tyyneys alkoi karmia häntä entistä enemmän. Aurinkokin meni pilveen, ja äkkiä paikka alkoi muistuttaa kauhutarinan tapahtumapaikkaa. Sitten, juuri kun hän luuli, ettei hän kestäisi enää, Kain pää palasi pintaan. ”Tämä lampi on todella syvä”, hän huohotti lähtiessään uimaan kohti rantaa. Hänen nyrkissään kimalsi Sandran koru, ja tyttöä alkoi hymyilyttää. Hänen rohkea rakkaansa. Sitten kaikki muuttui painajaiseksi. Se tapahtui kuin hidastettuna, Kain kauhistunut ilme ja hänen huutonsa. Sitten hän katosi pinnan alle, aivan kuin joku olisi vetänyt hänet sinne. Sandra jähmettyi paikalleen, katsoi epäuskoisena lammen tyyntä pintaa.
Sitten se alkoi hitaasti väreillä, ja hänen korunsa ilmestyi pintaan. Ei mitään muuta, vain hänen kultainen kaulakorunsa keskellä lampea. Silloin Sandra alkoi huutaa. Hän nousi ja pinkaisi juoksuun kohti kylää, ja huusi. Pelon kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan kun hän pääsi kylään, ja hänen äitinsä sai pian syliinsä hysteerisen tytön. Saatuaan tyttärensä vihdoin rauhoittumaan ja kuultuaan mitä tapahtui, hän lähetti miehensä Kain vanhempien luokse. Noin puolessa tunnissa koko kylä tiesi asiasta, ja metsään lähdettiin, kohti lampea, etsimään poikaa. Koko yön haravoituaan, he palasivat tyhjin käsin. Kaista ei näkynyt jälkeäkään, eikä sen puoleen Sandran korustakaan. Kain äiti oli hysteerinen. ”Minä varoitin häntä. Minä kielsin häntä koskemasta veteen”, hän hoki.
Viikko kului, eikä Kaita löydetty. Hänen paitansa, se mitä hän ei ollut riisunut, löydettiin riekaleina lammen läheltä. Sandra oli hysteerinen, hän ei pystynyt nukkumaan eikä suostunut syömään. Lääkäri haettiin paikalle, ja hänen määräämillään unilääkkeillä Sandra saatiin vihdoin uneen. Uneen josta hän ei toivottavasti koskaan herännyt.
Seuraavana aamuna Sandran isä heräsi vaimonsa huutoon. Hän juoksi ääntä kohti, ja löysi vaimonsa tyttärensä huoneesta. Katsellessaan ympärilleen hän näki vesivanan joka alkoi avoimesta ikkunasta ja johti sängylle. Märkien lakanoiden keskellä näkyi kultainen välke, ja astuttuaan lähemmäs, hän tajusi sen olevan Sandran rakas kaulakoru. Se sama koru, joka katosi lampeen.”
Isoisä lopetti tarinansa, ja minä istuin kauan hiljaa paikallani. En tiennyt, pitikö minun uskoa tarinaan vai ei, mutta mieleeni muistuivat ne kerrat kun vierailin lammella. Hiljaisuus, lähes painostava tyhjyys, satumaisen kaunis näkymä ja tunne, etten ollut yksin.
Seuraavana päivänä huomasin käveleväni tallautunutta polkua pitkin lammelle. Hiljaisuus alkoi muuttua painostavaksi kun lähestyin sitä, ja pian lintujen laulu katosi korvistani. Pysähdyin lammen reunalle ja kurkistin sen pohjattomuuteen. Mitä siellä on? Sormeni ojentuivat kuin itsestään lähemmäs veden pintaa, ja hetken epäröityäni sipaisin pienet aallot liikkeelle. Sehän oli vain tyhmä tarina. Tyhmä tarina, joka minun olisi kannattanut uskoa.
Fin.
