A/N: Idea oli kirjoittaa pieni ficci. Tämä on siis lyhyt. Varoitus siitä. Se on suurimmaksi osaksi tunnelmointia, ilman varsinaista päämäärää, joten haluaisin, että se nähtäisiinkin sellaisina. Minä tiedän, että siinä on porsaanreikiä vaikka muille jakaa, mutta eiköhän niitä löydä kaikkialta muutenkin. Toivottavasti joku nauttisi edes jollain tapaa tästä ficin tapaisesta.
Author: Frickeon
Genre: AU, OOC, Drama, Tunnelmointi(?)
Raiting: S //zougati muutti ikärajan vastaamaan uusia ikärajoja
Summary: Loppujen lopuksi kaikki näkivät maailman juuri sellaisena kuin halusivat.
Disclaimer: Minä en omista hahmoja, en maailmaa. Ne kuuluvat Rowlingille, joten kiitos hänelle. Minä lainaan vain ja hieman raiskaan hänen Potter-universumiaan.
-------
Maailma sellaisenaan
Prologi
Hän saattoi katsoa tarkkaan mitä milloinkin kirjoitti ja milloinkin sanoi, mutta uskokaa pois, hän oli huolimaton sinä päivänä. Sinä päivänä kaikki meni päin metsää. Sinä päivänä hän ikäväkseen huomasi olevansa huolimaton ja jättäneen huomioimatta kaiken sen rakkauden jota olisi saanut jos olisi uskaltanut itse sanoa jotain. Kaikki aikataulut olivat kirjoitettu miljoona kertaa ylös ja kukat olivat tuotu ja ruoka oli paikalla ja vain vieraat puuttuivat. Koti saataisiin sitten vihittyä käyttöön. Heidän kotinsa.
Hermione oli hermostunut ja huolimaton.
Postilaatikko kertoi miehen olevan Weasleyden luona. Muuta samantapaista ei nähnytkään. Talo oli hyväkuntoinen, kaunis, eikä se keikkunut kuin riippuen taikuudessa kiinni. Aivan tavallinen talo. Se rikkoi lumouksen, jonka uhrina Harry oli ollut vuodet ja vielä vuodet niidenkin jälkeen. Hän ei olisi uskonut. Enää ei auttanut perääntyä. ’Täältä tullaan maailma!’
Vain niukka peitto peitti Ronin pisamaista ihoa, kylmä puhalsi reisille ja hiukset tuntuivat rasvaisilta, likaisilta ja sekaisilta. Hän makasi sängyssä uskomatta, että siinä oli se päivä. Heidän yhteinen kotinsa. Kaikki tuntui loistavalta, mutta mahanpohjassa kiersi. Oliko se sitten ne eiliset simpukat vai jokin muu, sitä hän ei tiennyt. Ron veikkasi simpukoita.
I
Ron, Hermione ja Harry. Kolmikko istui sohvapöydän äärellä. Hermione ja Ron toisella puolella ja Harry kuin rikollinen yksinään toisella. Maljakko oli kuvioitu lohikäärmeillä ja siinä leiskui vihreä väri. Se pisti silmään ja vanha vesi haisi. Kukat olivat vaihdettu ajat sitten, vain vesi oli jäänyt. Nyt se kadutti kaikkia. Varsinkin Harrya, joka ei voinut tehdä mitään asialle, ei ollut voinut tehdä asialle mitään koskaan ja ei voinut valittaa. Ei kavereiden uudessa kodissa. Ei tänään.
”Harry”, Ron sanoo haikeasti. Harry kuulee omassa päässään Ronin äänessä kaipausta.
”Me olemme ajatelleet sinua”, Hermione sanoo uskottavasti. Tarkoittaen sanojaan, tietämättä tarkoittiko Ronkin niitä.
”Ja minä teitä”, Harry vastaa orjallisesti.
Harry ei ole ehtinyt ajatella Ronia eikä Hermionea. Hän on ajatellut vain uutta elämäänsä. Niin kaikki sanoivat. Unohda menneet, elä tätä päivää. Niin sanoi herra Steven, hänen psykiatrinsa. Hänen psykiatrinsa mielestä hänen olisi pitänyt jo ajat sitten unohtaa Voldemort. Se ei ollut hänen ongelmansa. Ja kappas! Velhomaailma selvisi suuresta uhastaan ilman häntäkin. Ennustus oli hatusta vedetty, Dumbledore vanha höpsö ja Percy pelasti maailman. Nykyinen taikaministeri ei rakasta julkisuutta, mutta moni pitää häntä silti valovoimaisena henkilönä. Sitä miten Percy pelasti taikamaailman ja samalla jästit ei ole missään selitetty. Osa uskoo Percyn olevan vahva velho, osa olettaa hänen tehneen sopimuksen Voldemortin kanssa ja toiset eivät usko, että Voldemort on koskaan kadonnut. Harrylle se kaikki on ihan samaa. Hänelle ei ollut mitään käyttöä. Hän oli vain yksi suunnitelma, jolla Voldemort oltaisi voitu tuhota.
Ron oli katkera veljelleen, joka tätä nykyä oli kaikkien rakastama mysteerinen taikaministeri, joka ei oikeastaan ollut edes ministeri, kunhan vain antoi ohjeita kaikille. Jotkut pelkäsivät hänen alkavan samanlaiseksi diktaattoriksi kuin Voldemort, mutta tähän mennessä Percyn ohjeet olivat hyvin raamatullisia. ’Älä tapa’, ’älä varasta’, ’älä himoitse valtaa’ ja kaikkea sellaista. Velhomaailma oli tyytyväinen. Ja kun velhomaailma oli tyytyväinen Percy pystyi olemaan omissa oloissaan. Kukaan ei ollut yhteydessä Percyyn, mutta aina joku tiesi hänen ohjeensa. Oliko Percyä enää olemassakaan, sitä ei tiennyt kukaan. Ron oli mahdollisesti kateellinen olemattomalle veljelleen.
Hermione oli kaikista eniten kokenut Percyn kohoamisen valtaansa pahana. Kaikki muut uskoivat, ettei Percy tahtonut pahaa, mutta Hermione ei halunnut tuuduttautua siihen uskoon, että koskaan diktaattorimainen valta voisi toimia, vaikka se ilmiselvästi toimi.
II
Saanen kertoa, että Percystä ei kuullut myöskään hänen perheensä. Ja kaikki olivat unohtaneet hänet. Kun Mollya ei ollut, kukaan ei muistanut itkien veljeä, joka petti kaikki ja sen jälkeen vielä pelasti kaikki. Oli mahdotonta muistaa olevansa sellaisen perhettä, joka katoaa ja tulee takaisin ja katoaa uudelleen. Perheen oli pysyttävä yhdessä ollakseen perhe. Niin herra Weasley ajatteli ja osti viinipullon viemisiksi poikansa Ronin ja tämän avopuolison uuteen kotiin. Matkassa olevat Fred ja George hymyilivät toisilleen salassa, vaikka oli aika selvää, että he olivat mielissään. Liikebisnes kukoisti ja he pystyivät sponsoroimaan isäänsä ostamaan todellakin laadukkaan shampanjan, eikä mitään nuhruista viiniä.
”Hermione ei juo viiniä”, oli Fred sanonut, tai sitten George, herra Weasley ei enää oikein erottanut poikia toisistaan ja jos totta puhutaan, ei Fred tai George edes tehnyt tunnistamista helpommaksi ja joskus herra Weasley oli varma, että pojat itsekin sekoittivat itsensä.
Joskus herra Weasley kuuli poikien puhuvan koko ajan me-muodossa. ’Me teemme sitä’, ’meillä on nälkä’, ’me kyllä hankimme vaimot’, ’me käymme nyt kusella’ ja kyse on yleensä siitä, että jommallakummalla on asiaa ja hän sanoo sen ainoassa muodossa, jossa enää itsekään tajuaa sitä. Fred ja George olivat jo niin yhteen sulautuneita.
Postilaatikko kertoi, että he olivat Weasleyllä. Herra Weasley tunsi pientä onnea nähdessään Ronin hankkineen normaalin asunnon hyvältä alueelta keskeltä jästejä. Mutta ennen kaikkea, normaalin. Talo oli hyvin hyvin vaaleansininen, siinä oli kauniit valkeat ikkunat ja kaunis merenvihreä ovi. Pihalla rehotti silti piha kuin vanhoina hyvinä aikoina kotikolossakin. Fred ja George tulivat samaa matkaa isänsä kanssa ja heidän askeleensakin kulkivat niin samassa, että heidän täytyi olla sama olento, joka ajatteli yksillä aivoilla.
”Hermione, mi-”, Harry aloittaa, mutta keskeyttää, kun ovelta koputetaan.
”Ihme etteivät kaksoset halunneet ilmiintyä”, Ron tuhahtaa ja nousee sohvalta. Nahka päästää pienen hankausäänen Ronin housujen irrotessa siitä.
III
”Maailma on kuulkaas vaikea paikka”, julistaa mies radiossa, ja juhlaporukka, hyvin pieni sellainen, juo shampanjaa uuden tuoksuisessa kodissa läikyttäen vahingossa aina välillä juomaa nahkasohvalle. ”Antakaa meille voimia kestää se kaikki paska missä me vaellamme”, mies julistaa radiossa. Harry kuulee kaiken, mutta katse takertuu tuttuun hiuspehkoon, joka on sekaisin ja rasvaisen näköinen, ja Harry haluaisi vain uittaa sormiaan noissa joka suuntaan sojottavissa karvoissa. Hermione kuuntelee tarkoin, mutta harkitusti ja katse vaeltaa selkään, jota peittää vihreä teepaita, ja jonka alta näkee ne loputtomat arvet mitä paita koittaa peittää. Ron näkee vain tyhjää seinässä, johon hän on suunnitellut uusinta taideteostaan. Siihen tulee väriä ja siitä tulee shokeeraava, tästä talosta tulee hänen taideteoksensa, hänen lapsensa. Herra Weasley näkee maailman vanhan miehen silmin, eikä kuuntele. Ei auta julistaa yhtään enempää, että maailma on paska paikka, sen näkevät kaikki kunhan elävät tarpeeksi. Fred tai George ei näe mitään muuta kuin itsensä, eli heidät. Näkee yhteen sulautuneita vartaloita, jäseniä, jotka hakevat kosketusta ja kaikkia niitä parahduksia, eikä kukaan tiedä kenen suusta ne pääsevät ja miksi.
Loppujen lopuksi kaikki näkivät maailman juuri sellaisena kuin halusivat.
