Natural: No hei vaan
Joo, minust tuntuu, että tiedän, miksi sä olet hypersupermegaonnellinen (ajattele, jo viikko!). Tietenkin Rabastanin piti mukaan tulla sotkemaan, koska näitä sotkuja ei muutenkaan ollut tarpeeksi ja koska niitä ei muuten olisi varmaan edes selvitetty
Hermione: Niin, ja nyt enää tämä luku ja sitten se on ohi ja... mä kuolen. No okei, ehken kuitenkaan vaan sen sijaan annan täyden panostukseni ficceihin Kerran ja Minne tuuli kuljettaa koettaen samalla unohtaa sen suunnattoman surun, mikä tämän lopettamisesta seuraa... No niin, ei Islee ehkä sanoisi Medeiaa hulluksi, mutta Nellie sen hyvin voisi tehdäkin, koska hän on melko lailla kuitenkin enemmän samalla aaltopituudella Medeian kanssa kuin Islee
Anturajalka93: Hoo, kiva kuulla, että olen onnistunut yllättämään, koska tarkoituskin oli, että Dolphyn kuolema tulee yllätyksenä lukijoille. Ja niin, en minäkään Bellasta kirjoja lukiessani aiemmin pitänyt, mutta sitten menin ja katsoin Feeniksin killan - ja rakastuin (sekä Bellaan että Helenaan
)
Lumille: Joo, ainahan se on hyvä elää toivossa, mutta nyt on
se keskiviikko ja se tuli ihan liian nopeaan. Hei whii, säkin yllätyit, kivakiva
Ja kyllähän sä nyt ainakin tiedät, mitä hienoa mulle on oikein tapahtunut (ajattele, jo viikko!)
Beatrice: Jos sä et tule selviämään siitä, että tää loppuu niin miten luulet, että mä pärjään täällä? Tarviin ikuisuuden siihen, että pääsen yli tästä, koska tällä hetkellä melkein kyyneleet silmissä laitan viimeistä lukua ja kirjoitan vastauksia kommentteihin
Medeia ei ehkä niin pidä siitä, että häntä sanotaan Bellan näköiseksi, koska hän ei tahdo tulla rinnastetuksi äitiinsä, jota kohtaan hänen tunteensa ovat "hieman" ristiriitaiset
Mustetahra: Hei joo, vähän mäkin olisin voinut haluta nähhä Bellan ilmeen, kun se on saanut kuulla Siriuksen hoitaneen Medeiaa, kun tyttö oli pieni
Tai oikeastaan voin jo melkeinpä sen päässäni kuvitella. Heh, haluisin nähhä Helenan näyttelemässä sitä kohtausta
A/N: Ensimmäisenä kiitän seuraavia artisteja näistä kappaleista, joita tätä ficciä kirjoittaessani kuuntelin. Älkääkä edes kysykö, tiedän, että minulla on sekalainen musiikkimaku, mutta kun ne ovat ne kappaleet, jotka minut saavat rakastumaan, eivät artistit tai yhtyeet.
Ilkka Jääskeläinen – Unohda en
Antti Tuiski – Palaan kotiin
Juha Tapio – Kaunis ihminen
Brian McFadden – Sorry, Love Daddy
Frankie J. – Daddy's Little Girl
sekä
Mä pelkää en elokuvasta Korppi sylissä
Suurimmat kiitokset saavat kuitenkin lukijat, etenkin puumerkkinsä jättäneet, joiden kommentit ovat saaneet minut jatkamaan kirjoittamista aina vain innokkaampana ja innokkaampana. Erityisen suuret kiitokset sinulle,
Lumille-kultaseni, sillä ilman sinua tästä ei olisi tullut yhtikäs mitään, eikä tämä saisi tänä yönä viimeistä lukuaan.
Ja nyt joudun jättämään hyvästit rakkaalle lapselleni Palapelisotkuille. Sekä tietenkin rakkaalle Medeialle. Mutta älkää luulkokaan, että joskus unohtaisin tämän ihanaisen. Medeia tulee aina pysymään osana elämääni. Ja kuka tietää, vaikka joskus kirjottaisinkin hänestä vielä jotakin... Mutta nyt jätän ainakin hetkelliset hyvästit, heittäydyn draamakuningattareksi ja sen minkä hysteeriseltä itkultani pystyn niin kirjoitan teille vielä epiloginkin
Okei, en mä oikeesti itke, mutta ei kyllä kaukana ole.
~
XII luku
Yhteen aina pystyn luottamaanMedeia ei saanut sanaakaan suustaan. Hän tuijotti vain järkyttyneenä Rabastania, miehen kovia, ennen aikojaan vanhentuneita kasvoja. Rabastania, joka oli juuri päästänyt suustaan sen sanan. Sanan, joka oli saanut Medeian lamaantumaan tyystin.
(kuoli...)Ei Medeia voinut sitä millään käsittää. Vaikkei hän ollutkaan tuntenut isäänsä ja vaikka tämä olikin ollut valehteleva petturi, se silti tuntui Medeiasta pahalta. Raskas kivi putosi tytön vatsanpohjalle ja häntä huimasi. Jokin oli nyt kuollut myös Medeian itsensä sisällä.
Medeia näki, kuinka Sirius viimein laski hitaasti kätensä irti Rabastanin paidasta. Rabastan astui sivummas katse poukkoillen Siriuksen ja Medeian välillä.
”Isäni...” Medeia yritti, ”on kuollut...?”
”Niinhän minä juuri sanoin”, Rabastan totesi. ”Dolph on kuollut. Noin puoli vuotta eron jälkeen hän heitti henkensä.”
”Miten...” Medeia aloitti.
”Kuinkako hän kuoli?” Rabastan kysyi. ”Oman käden kautta. Taisi sittenkin hieman kaduttaa omat, typerät teot. Ei kai hän muuten sitä olisi tehnytkään. Viimeisinä sanoinaan, jotka hänen suustaan kuulin, hän pyysi joku päivä minua kertomaan sinulle, Medeia, että hän rakasti sinua aina.”
Medeia ei mitenkään onnistunut sisäistämään asiaa, että hänen isänsä olisi kuollut. Hänelle isä oli ollut aina vain kaukainen hahmo jossain näkymättömissä, jolla ei ollut niinkään ollut väliä, sillä hän oli tottunut asumaan vain äidin kanssa. Mutta nyt kun Medeia sai tietää isän olevan kuollut, mies sai tytön silmissä jotenkin aivan uuden merkityksen. Olihan tämä kuitenkin ollut isä. Isä, joka oli aina rakastanut.
”Joko voin lähteä vai vieläkö on jotakin?” Rabastan puuskahti kyllästyneenä.
”Ei...” Medeia sanoi hiljaa. ”Mene vaan.”
Ja Rabastan katosi tuuliseen, koleaan kesäiltaan. Ovi paukahti kiinni miehen takana. Medeia kääntyi katsomaan Siriusta, joka seisoi yhä jähmettyneenä, täysin lamaantuneena paikoillaan.
”Sirius”, Medeia kuiskasi.
Mies hätkähti takaisin todellisuuteen ja katsoi Medeiaa pitkään.
”Medeia”, Sirius sanoi ja astui lähemmäs tyttöä.
Medeia perääntyi kauemmas. Hän katsoi Siriusta vieroksuen ja torjuen. Sirius pysähtyi. Miehen kasvot olivat ihmettelevät, ei hän kyennyt ymmärtämään, miksi tyttö teki niin.
”Medeia, mikä nyt?” Sirius kysyi.
”Kyllä sinä tiedät”, Medeia sanoi ontolla äänellä. ”Minun isäni on kuollut. Vaikken edes koskaan tuntenut häntä, isä hän silti oli. Sirius, minusta tuntuu, että nyt on parasta... että nyt on parasta...”
”Niin?” Sirius kehotti jatkamaan
”Olisi parasta palata takaisin kotiin”, Medeia kuiskasi. ”Se tuntuu nyt hyvältä ajatukselta. On sen aika. Kaiken tämän jälkeen, Sirius. Mitä Meda kertoi, mitä Rabastan kertoi. Minusta tuntuu, että minun pitää mennä kotiin.”
”Se voisi tehdä sinulle ihan hyvää nyt”, Sirius myönsi. ”Mene kotiin, mene ihmeessä, jos sinusta se kaikkein parhaimmalta tuntuu.”
”Se tuntuu”, Medeia sanoi. ”Lähden... aivan kohta. Käyn vain pakkaamassa. Jos sinä sitten voisit viedä minut...?”
Sirius nyökkäsi, ja hitaasti Medeia kapusi portaat yläkertaan ja katosi huoneeseensa.
Medeian olo oli jotenkin tyhjä, kun hän pakkasi tavaroita matka-arkkuunsa. Ei hän aiemmin ollut välittänyt isästään, tiennyt vain, että sellainen oli olemassa. Mutta nyt kun hän sai tietää isän olevan peruuttamattomasti poissa, tuntui kuin pala itseäkin olisi menetetty.
(hän rakasti sinua aina)Sanat jäivät kummittelemaan Medeian päähän. Rabastanin kertoman mukaan isä ei ollut koskaan ollut isällistä tyyppiä, mutta oli silti välittänyt, jopa rakastanut. Miksi tämä sitten oli tehnyt niin? Jottei olisi ollut tyttärelleen huono isä mahdollisesti? Medeia tiesi, ettei näihin kysymyksiin koskaan saataisi vastausta, sillä isä oli lopullisesti poissa, oli ollut jo pitkän aikaa.
Mutta olihan vielä äiti. Äiti, joka ei ollut koskaan valehdellut, joka oli aina kertonut vain ja ainoastaan totuuden. Äiti, joka välitti ja ehkä jopa rakastikin, vaikkei sitä näyttänytkään. Niinhän Andromedakin oli sanonut, ettei Bellatrix näyttänyt rakkauden kaltaisia tunteita suoraan, jottei vaikuttaisi heikolta.
**
Sinä iltana Medeia palasi takaisin kotiin.
Moottoripyörä laskeutui pehmeästi tumman rakennuksen pihaan. Sirius käänsi avainta virtalukossa, ja moottoripyörän sammuttua Medeia kapusi pois sen sivuvaunusta. Sirius auttoi häntä nostamaan matka-arkkunsa nurmelle vierelleen.
”Kai sinä nyt varmasti pärjäät?” mies kysyi.
”Kyllä minä jotenkin”, Medeia sanoi. ”Ja jos en niin hälytän sinut tänne avukseni.”
”Teepä se”, Sirius hymähti. ”Nähdään taas. Olet aina tervetullut vierailulle.”
”Tiedän sen”, Medeia virnisti. ”Nähdään.”
Medeia meni aivan moottoripyörän vierelle ja halasi vielä Siriusta. Sitten hän perääntyi ja katseli, kuinka Sirius käynnisti pyöränsä, nousi sillä ilmaan. Medeia katsoi tätä aina siihen asti, kunnes ei enää nähnyt. Hän huokaisi hiljaa, tarttui matka-arkkuunsa ja lähti kävelemään kohti yläpuolellaan tummana ja uhkaavana kohoavaa rakennusta.
Medeia hämmästyi toden teolla, kun sisällä kaikkialla oli pimeää ja hiljaista, eikä äitiä näkynytkään yhtään missään. Hän oli odottanut vähintäänkin jonkin sortin vihaisten huutojen vastaanottokomiteaa.
(kai hän on vain vihainen minulle. yrittäköön vain pelästyttää minut)Medeia meni huoneeseensa ja sulki oven huolellisesti takanaan. Hän laski laukkunsa lattialle ja poimi sieltä kaksi taikasauvaa, jotka asetti yöpöydälle. Medeia riisuutui, veti yömekon ylleen ja kävi nukkumaan. Tyttö nukahti lähes välittömästi painettuaan päänsä tyynyyn. Hän nukkui niin sikeästi, ettei herännyt edes siihen, kun äiti hiipi hänen huoneeseensa, nappasi taikasauvat itselleen ja lähti.
**
Medeia heräsi aamulla, kun aurinko paistoi ikkunasta suoraan hänen silmiinsä. Medeia raotti silmiään ja nousi haukotellen istumaan. Sitten hän hyppäsi alas sängystään mennäkseen alakertaan syömään aamupalaa. Ovi ei kuitenkaan auennut.
Medeia käännähti ympäri aikoakseen ottaa taikasauvansa pöydältä. Se ei kuitenkaan ollut enää siinä kuten ei äidinkään taikasauva.
”Helvetti”, Medeia manasi ja siirtyi hakkaamaan ovea. ”Tiedän, että kuulet tämän kuitenkin! Joten tule heti paikalla avaamaan ovi!”
Kukaan ei kuitenkaan tullut. Noin puolen tunnin hakkaamisen jälkeen Medeia viimein luovutti ja lysähti istualleen ovea vasten.
(hän tekee tämän vain kiusatakseen minua. mutta minä en välitä. hän tahtoo vain kostaa minulle sen, minkä tein. yrittäköön. minä en välitä. ei ole minun vikani, jos hän suuttui siitä niin paljon.)Kun ketään ei kuulunut pariin tuntiin, Medeia alkoi turhautua. Nälkä kurni jo vatsanpohjassa, olo alkoi koko ajan heikentyä.
Medeia nousi ylös ja löi ovea nyrkillään pari kertaa.
”Viimeinen mahdollisuus!” tyttö huusi. ”Jos et nyt heti tule ja avaa tätä helvetin ovea niin saat olla varma, että hyppään ikkunasta alas!”
Hiljaisuus.
”Ei sitten!” Medeia huusi. ”Minä hyppään!”
Medeia ei hetkeäkään epäröinyt, etteikö oikeasti hyppäisi alas – ei ennen kuin istui ikkunalaudalla heilutellen paljaita jalkojaan ulkona. Silloin hänen mieleensä hiipi pelko ja epäilys. Ikkuna oli kuitenkin jonkin matkan päässä maanpinnasta.
(mutta jos en hyppää, en varmasti pääse huoneestani tämän päivän aikana. ja mieluummin taitan jalkani kuin kuolen nälkään. murtumanhan voi aina parantaa)Medeia työnsi vauhtia ikkunalaudasta ja putosi alas, alas, alas...
**
Kun Medeia heräsi, hän ei alkuun uskaltanut avata silmiään. Hän kuulosteli ympäristöään, mutta mitään ei kuulunut. Medeia kuitenkin ymmärsi olevansa sängyssä peiton alla. Jokin omituinen, aivan kuin jostain lääkkeestä lähtöisin oleva, haju tunkeutui nenään, ja sylissään hän tunsi jotakin.
Medeia avasi silmänsä. Oli hämärää, mutta hän erotti huoneen vaaleat seinät, joita vasten tummat huonekalut näyttivät lähes pelottavan uhkaavilta.
(missä minä olen?)Sitten Medeia tajusi. Hän ei ollut käynyt huoneessa kuin ehkä pari kertaa koko elämänsä aikana. Äidin huoneessa.
Medeia kohottautui sängyllä kyynärpäidensä varaan, jotta näkisi mikä hänen sylissään oli. Kun tyttö näki sen, hän ei ollut uskoa silmiään. Mutta totta se kuitenkin oli. Niin totta kuin vain saattoi olla.
Äiti istui tuolilla vuoteen vieressä. Hän oli nukahtanut levolliseen uneen pää tyttärensä sylissä. Ja vasta nyt Medeia huomasi äitinsä toisen käden omassaan.
Medeia nieleskeli kyyneleitään, jotka väkisinkin pyrkivät tulemaan esille.
(minä en itke, en. en taatusti itke. en ole heikko. äitikään ei koskaan itke, koska hän ei ole heikko. mutta hän välittää minusta sittenkin. nyt sinun täytyy pysyä vahvana, medeia selena lestrange...)Medeia korjasi hieman asentoaan. Silloin Bellatrix avasi silmänsä ja kohotti päätään. Tämä huomasi Medeian ja oikaisi selkänsä. Käsi pysyi yhä kädessä. Hetken he vain katsoivat toisiaan silmiin, eikä kumpikaan saanut sanaa suustaan. Äidin silmät näyttivät oudoilta, ei Medeia ollut koskaan nähnyt niitä sellaisina.
(onko hän itkenyt?)”Hei”, Medeia viimein kuiskasi. ”Kauanko olen ollut tässä?”
”Liian kauan”, Bellatrix vastasi.
”Ai”, Medeia totesi. ”Anteeksi.”
Bellatrix katsoi tytärtään kysyvästi.
”Anteeksi että olen tällainen”, Medeia sanoi. ”Itsekäs kusipää ja kiittämätön, pahainen kakara vai miten se meni?”
Bellatrix hymyili hieman epäröiden.
”Ja anteeksi, että sanoin sinusta niin paljon kaikkea pahaa”, Medeia jatkoi. ”Ja se... se, että onnistuin saamaan sinut kaksi kertaa tajuttomaksi ja vein taikasauvasi ja karkasin kotoa. Anteeksi.”
Bellatrix pudisteli päätään ja mustat kiharat valahtivat silmille.
”Minun tässä pitää anteeksi pyytää”, Bellatrix sanoi. ”Olen yrittänyt kirota sinut jo useaan otteeseen. Lisäksi en ole kertonut sinulle koko totuutta isästäsi ja sinun jos kenen pitäisi saada tietää se.”
”Niin?” Medeia kysyi. ”Jotain olen jo kuullut. Olen tavannut Medan ja keskustellut hänen kanssaan. Tapasin myös isän veljen, Rabastanin, ja hänkin kertoi jotain. Mutta en kaikkea tiedä. Voitko kertoa?”
”Hän tosiaan oli petturi ja valehtelija”, Bellatrix kertoi. ”Siinä en ole valehdellut. Hänellä oli naisia vaikka joka sormelle. Eräänän iltana sain vain tarpeekseni ja käskin hänen häipyä. Ja niin hän tekikin.”
”Miksen minä koskaan ole kuunnellut?” Medeia moitti itseään. ”En koskaan.”
He olivat hetken aikaa täysin vaiti vain katsellen toisiaan silmiin.
”Isä on kuollut”, Medeia sanoi hiljaa. ”Rabastan kertoi. Isä ilmeisesti oli katunut tekojaan ja hän oli kuollut oman käden kautta noin puoli vuotta eronne jälkeen. Viimeisinä sanoinaan isä oli sanonut Rabastanille, että rakasti minua aina. Olit muuten aivan oikeassa silloin, minä olin Siriuksen luona. Silloin kun kävit siellä etsimässä minua, melkein jo näitkin minut. Olin siellä ylhäällä, porrastasanteella. Älä syytä Siriusta, hän valehteli minun pyynnöstäni. En vain tahtonut enää tulla kotiin. Minä ja Sirius koetimme selvittää totuutta isästä. Meillä meni niin hyvin, ettei kotiinpaluu olisi voinut vähempää kiinnostaa.”
”Sinä olet ainoa lapseni, Medeia”, Bellatrix sanoi. ”Joskus en vain ymmärrä sinua. Toisinaan taas ymmärrän sinua hiukan liiankin hyvin. Etkä sinä oikeasti ole samanlainen kuin isäsi.”
”Tiedän sen”, Medeia hymähti. ”Kaikin puolin muistutan äitiäni, kuten rakkaat ystäväni jaksavat minulle aina muistuttaa. Kuten sanoo Sirius, kuten sanoo Meda. Niin sanoi myös Rabastan.”
Bellatrixin hymy muuttui hieman varmemmaksi.
”Ystävistäsi puheen ollen -” Bellatrix aloitti.
”Olen heidän ystävänsä, sanot mitä sanot”, Medeia tokaisi.
”Tiedän sen”, Bellatrix sanoi. ”Juuri kuin minä. Jos jotain päätät niin sen myös teet.”
Medeia hymyili pienesti. Hän katsoi äitiään tämän tummiin silmiin.
”Ja sitten minä vielä löin sinua”, Bellatrix sanoi painaen katseensa alas. ”En ymmärrä, miksi tein niin. Millainen äiti minä oikein olen? Kaiken huipuksi vielä lukitsin sinut huoneeseesi. Olen niin pahoillani, Medeia.”
”Anteeksi, että hyppäsin ikkunasta”, Medeia totesi. ”En vain tahtonut olla lukkojen takana.”
”Minun olisi pitänyt tajuta”, Bellatrix sanoi. ”Tajuta, että toteutat uhkauksesi hypätä. En vain suostunut uskomaan, että sinä tosissaan hyppäisit. Vaikka olisi minun se kyllä pitänyt...”
Medeia nousi nyt kunnolla istumaan. Bellatrix kohotti katseensa.
”Moneen vuoteen en ole edes uskonut, että välittäisit minusta pätkääkään”, Medeia totesi. ”Mutta nyt sen tiedän.”
Ja sitten Medeia teki jotakin, mitä ei ollut tehnyt ainakaan kymmeneen vuoteen. Hän meni lähemmäs äitiään ja halasi tätä varovasti. Bellatrix tuntui yllättyneen, mutta kietoi kätensä hieman epäröiden tyttärensä ympärille ja nojasi päätään tämän olkapäähän.
Medeia tunsi kuumien kyynelten putoilevan olalleen, eikä voinut estää itsekään kyyneliä karkaamasta silmistä.
**
Kuudentoista vuoden ikäinen tyttö katseli ympärilleen itselleen lähestulkoon tuntemattomassa huoneessa. Hän tunsi olonsa ehkä hieman uhatuksi tuolla tuntemattomalla vyöhykkeellä, tummien huonekalujen ympäröimänä. Vaikka hän tiesikin olevansa turvassa omassa kodissaan.
Tämä oli ehkä kolmas kerta tytön elämässä, kun hän huoneessa oli. Koskaan aiemmin hän ei ollut sinne tahtonut, se oli äidin huone. Mutta viikkoa aiemmin herättyään huoneessa oltuaan tajuttomana jonkin aikaa, hän ei tiennyt kuinka kauan, hän oli käsittänyt, että kyllä hänkin saisi huoneessa käydä.
Tytön katse kiinnittyi yöpöydällä olevaan kehystettyyn valokuvaan. Hän asteli lähemmäs ja otti kehyksen käteensä, tutkaili sitä vaiti pitkän aikaa.
Kuvasta häntä katseli kaksi ihmistä, nainen ja tyttö. He olivat niin samannäköisiä, ettei sukulaisuutta käynyt kiistäminen. Itsensä tyttö kuvasta tunnisti. Itsensä ja äidin, vaikka kuvan ottamisesta olikin vierähtänyt jo useampi vuosi, varmasti yli kymmenen, sillä iäkseen hän kuvassa arveli noin kolme tai neljä vuotta. Kuvassa hän istui ulkona äitinsä sylissä, ja joku oli tehnyt hänelle päähän kukkaseppeleen.
Tyttö ei muistanut, että tuollaista olisi koskaan edes tapahtunut, mutta selvästikin siis oli. Ei hänellä ollut mitään mielikuvaa tapauksesta, ei vaikka kuinka hän koetti muistojaan kaivella.
Ovi takana aukeni hiljaa. Askeltyylistäkin tyttö saatoi jo tietää tulijan. Hän tiesi ja tunsi nuo pehmeän päättäväiset askeleet, oli tuntenut ne koko elämänsä ajan.
Äiti tuli tytön vierelle ja laski sormensa kuvaa peittävälle lasille. Tyttö kohotti katseensa. Pitkän aikaa nämä kaksi katsoivat täysin vaiti ja vakavina toisiaan silmiin.
”Löysin tämän kuvan”, tyttö viimein sanoi. ”En muista koko tapausta.”
”Olit silloin neljävuotias”, äiti kertoi. ”En minäkään muista juuri muuta kuin sen, että oli kaunis, keväinen päivä, Cissy ja Lucius olivat meillä käymässä. Jompikumpi heistä tuon kuvan taisi ottaa ja antoi sitten myöhemmin minulle. Ei meistä kahdesta ole muita kuvia kuin tämä, sen vuoksi pidän tätä tärkeänä ja erittäin suuressa arvossa. Sinä olet minun kallein aarteeni.”
Tyttö pysytteli vaiti. Hän odotti äidin jatkavan, mutta sanaakaan ei enää tullut. Sen sijaan äiti kiersi kätensä tytön harteiden ympäri ja veti lähelle itseään. Silmänräpäyksen ajan epäröityään tyttö laski luottavaisesti päänsä äidin olkapäälle.
”Millainen äiti minä oikein olenkaan?” äiti kysyi lähinnä itseltään. Äänestä kuulsi hienoinen pettymys, pettymys itseään kohtaan.
”Sinä olet äiti”, tyttö totesi. ”Se riittäköön. Ei kukaan voi olla täydellinen, mutta sinä olet silti minulle äiti. Ja minulle olet täydellinen juuri tuollaisena kuin olet, sillä minä ymmärrän sinua paremmin kuin uskotkaan.”
”Medeia”, äiti sanoi. ”En ole varmaan koskaan sanonut erästä asiaa kenellekään, sillä en ole tahtonut osoittaa heikkoutta. Olen aina ollut sitä mieltä, että rakastaminen on heikkoja varten. Nyt tiedän, että vain vahva ihminen uskaltaa kertoa rakastavansa. Sinun jos kenen täytyy saada se kuulla. Olet ainoa lapseni, ainoa tyttäreni, kaikkein tärkein asia koko minun elämässäni. Minä rakastan sinua, Medeia Selena Lestrange.”
Äiti pudotti kuvan kehyksineen sängylle ja kietoi toisenkin kätensä tyttärensä ympärille. Tyttö tiesi, että se mitä äiti oli juuri sanonut, oli jotain suurta. Jotain, mitä kenenkään muun korva ei ennen häntä ollut äidin suusta saanut kuulla.~
A/N2: Kertokaa jooko, ettei tämä lopetus feilannut ainakaan pahasti? Niin ja oliko täällä edes halukkaita lukemaan epilogia, vai jätänkö sen kokonaan laittamatta
(ja nyt ei sitten taaskaan mainita mitään siitä, että eräs Natural-alieni on minut sen jo pakottanut jossain vaiheessa tekemään, koska hänhän ei siis tiennyt tästä koko epilogiajatuksesta yhtään mitään etukäteen...)?
