Nimi: Lady Artemiksen metsästysmaat
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Fandom: Percy Jackson
Ikäraja: S
Tyylilaji: Draama
Paritukset: Mainintana Thaleia/Luke
Yhteenveto: Tarina siitä, kun Thaleia tapasi Metsästäjät ja Zoë Koison ensi kertaa.
Vastuuvapaus: Hahmot kuuluu täysin Riordanille.
Oma sana: No tämä on siis epäsuora jatkotarina Kaakaota ja Muffinsseja -ficille, mutta sitä ei tarvitse lukea tätä varten. Tämä on vanha tekele ja en ole siksi laittanut tätä aikaisemmin finiin, koska muistelin tämän olleen aika huono, mutta sitten kun muutama päivä sitten luin tämän uudestaan, ajattelin, että tämähän on ihan kiva, joten tässä sitä ollaan. I hope you like it
Lady Artemiksen metsästysmaat"Hakekaa te nuotiopuita niin minä yritän rakentaa meille jonkun majantapaisen", Luke sanoi Thaleialle ja Annabethille, kun nämä olivat pysähtyneet lepäämään pitkän pakomatkan jälkeen pehmeälle sammalmättäälle. Tytöt kuitenkin tiesivät yhteisen velvollisuutensa ja nousivat taas seisomaan, vaikka silmissä näkyikin pohjaton väsymys ja kehot vaativat lepoa. Luken silmissä näkyi sama väsymys ja hänen ruumiinsa oli aivan yhtä rasittunut. Hän antoi pahoittelevan katseen Thaleialle, mutta Ylijumalan tytär vain heilautti kättään viestittäen, ettei pahoittelemiseen ollut syytä. Thaleian silmissä paloi vankka päättäväisyys ja tarmo, jota Luke ja Annabeth olivat oppineet matkansa aikana kunnioittamaan. Kun sellainen palo näkyi Thaleian silmissä, hän oli valmis mihin vain, mitä eteen tuli. Mutta vaikka henkistä tahtoa riitti, oli fyysinen olo hyvin kurja. Heidän kaikkien vaatteet olivat likaiset, resuiset ja kosteat. He olivat naarmuilla ja mustelmilla ja pieni epätoivo kaihersi jokaisen mieltä. Mitä jos he eivät pääsisi ajoissa leiriin, josta heille oli kerrottu? Mitä jos heitä etsimään lähtenyt satyyri ei löytäisikään heitä? Mitä jos hirviöt tekisivät heistä lopun? Näitä kysymyksiä ei ikinä lausuttu ääneen, mutta ne kävivät heidän jokaisen mielessä aina silloin tällöin ja kaikki pelkäsivät aiheuttavansa synkillä ajatuksillaan huonoa onnea.
Luke kaivoi likaisenvihreän pressun repustaan ja siihen pitkää köyttä. Hän etsiskeli parasta paikkaa johon voisi pressun ripustaa. Sitten hän huomasi kaksi lupaavaa puuta ja lähti kävelemään niitä kohti.
"Ne eivät ole sopivat, Luke. Niiden alaoksat ovat liian heikot, huomaatko? Nuo ovat paremmat", Annabeth sanoi puhtaan älykkyyden turvin ja osoitti vastakkaiseen suuntaan. Luke kääntyi hymyillen eikä näyttänyt lainkaan pahastuneelta, vaikka olikin itse arvioinut väärin.
"Miten sinä osaatkin ottaa tuollaiset seikat huomioon, Annabeth? Olen jälleen kerran vaikuttunut", Luke sanoi naureskellen ja lähti oikeiden puiden luokse. Annabeth hymyili ilahtuneena ja hänen myrskynharmaisiin silmiinsä tuli kirkas loiste.
"No niin, mennään hakemaan ne puut", Annabeth sanoi topakasti ja lähti eteenpäin näyttäen hyvin energiseltä. Thaleia seurasi tyttöä syvemmälle metsään pieni hymy huulillaan.
Metsä oli kostea sateen jäljiltä ja kuivia sytykkeitä oli vaikea löytää, mutta he etsivät sinnikkäästi ja löysivät hyviä kaarnanpalasia kivien ja kantojen alta, jonne eläimet olivat niitä vieneet pesän rakenteiksi. Pesät olivat nyt tyhjiä eikä heidän täytynyt ryhtyä ryöväreiksi saadakseen sytykkeitä. Heidän vaatteensa tosin likaantuivat entisestään, jos se edes oli mahdollista ja ilman koleus ei yhtään kohottanut heidän mielialaansa.
"Tässä ei ole tarpeeksi. Me tarvitsemme enemmän", Thaleia sanoi tyytymättömänä katsoessaan kaarnanpalasia ja oksanpätkiä, joita hänen oli onnistunut haalia syliinsä, mutta niitä ei ollut paljoakaan.
"Totta, mutta me olemme jo kääntäneet jokaisen kiven ja kannon lähiympäristössä. Pitäisikö jatkaa syvemmälle?" Annabeth kysyi ja järjesteli puita paremmin syliinsä. Thaleiaa epäilytti hieman. Mitä syvemmälle he menisivät, sen hankalampi olisi löytää takaisin, mutta he eivät voisi palata Luken luokse näin vähin kantamuksin.
"Vähän pidemmälle vielä, mutta ei paljon niin ei eksytä", Thaleia päätti ja tytöt jatkoivat matkaansa eteenpäin. He kuuntelivat metsän ääniä varuillaan ja toivoivat ettei siellä piileskelisi nälkäisiä villieläimiä. Metsä vaikutti kuitenkin pääosin rauhalliselta.
"Luuletko, että täällä on hirviöitä?" Annabeth kysyi hieman huolissaan ja katseli metsän synkkiä oksistoja. Metsä ei loistanut valoisuudellaan, mutta oli pelon lietsontaa kuvitella, että jokaisen kiven takana voisi piileskellä verenhimoisia hirviöitä.
"Voi olla. Kaikkiallahan niitä voi olla, mutta veikkaan, että ne olisivat tulleet kimppuumme heti kun astuimme tänne. Monet hirviöt eivät viitsi väijyä, eivät ainakaan omasta tahdostaan", Thaleia sanoi, mutta katui viimeistä lausettaan, sillä se herätti hänessä pelon ja valitettavasti se heijastui hänen silmistään.
Eivät omasta tahdostaan."Mutta Manalan herran käskystä ne voisivat", Annabeth sanoi hyvin hiljaa, kuin peläten lausuen ajatuksen julki. Thaleia vain nyökkäsi lyhyesti. Se oli täysin totta. Haades oli usuttanut karmeimmat hirviönsä hänen kimppuunsa. Syytä Thaleia ei tiennyt, mutta hän oli varma, että leirissä se selviäisi. Jos, ei vaan
kun he pääsisivät sinne, Thaleia aikoi selvittää asian perinpohjin.
Äkkiä Thaleia huomasi, ettei Annabeth kävellyt enää hänen vierellään. Hänen sydämensä sykähti ja hän kääntyi katsomaan taakseen ja näki Annabethin lamaantuneena kahden puun välissä tuijottaen jotakin suunnaton kauhu kasvoillaan.
"Annabeth?" Thaleia kysyi varovasti, mutta Annabethin kasvot eivät värähtäneetkään. Thaleia palasi hänen luokseen, vilkaisi kerran hänen kasvoihinsa ja siirsi katseensa siihen mistä Annabeth ei saanut katsettaan irti.
Hämähäkki. Oikein iso ja hyvinsyönyt hämähäkki, joka oli kutonut ison seitin kahden oksan väliin ja kipitti Annabethin käsivartta pitkin. Annabeth oli niin lamaantunut, ettei edes kirkunut. Hän vain katsoi silmät kauhusta ammollaan, kun hämähäkki kiipesi hänen päätään kohti.
"Ota se pois, ota se pois, ota se pois", Annabeth kuiski hätääntyneenä ja Thaleia siirsi kättään ottaakseen hämähäkin pois Annabethin käsivarrelta, mutta aivan kuin hämähäkki olisi aavistanut mitä sille aiottiin tehdä ja se livahti Thaleian sormien välistä kipittäen nopeammin Annabethin olkapäälle valmiina loikkaamaan tämän kasvoille. Annabethin suu avautui kauhun huutoon ja Thaleia tarttui nopeasti hämähäkkiin. Hän tunsi miten se rimpuili hänen käsissään pitkät jalat kutittaen Thaleian ihoa. Inhosta irvistäen Thaleia viskasi hämähäkin menemään ja talloi varmuuden vuoksi hämähäkin päälle, ettei se pääsisi taas kiusaamaan Annabethia.
Kun hän kääntyi taas Annabethin puoleen, hän huomasi tytön kyykyllään maassa päätään pidellen ja henkeään haukkoen. Thaleia tunsi myötätunnon valtaavan hänet. Hän tiesi miltä kauhu tuntui. Hän tunsi itse aivan samaa kauhua joutuessaan korkeisiin paikkoihin.
Thaleia kyykistyi Annabethin viereen laskien kätensä tämän olkapäälle.
"Oletko okei?" Thaleia kysyi varovasti. Annabeth hengitti syvään muutaman kerran ja kohotti sitten katseensa ja pelko heijastui vieläkin hänen silmistään.
"Joo. Kyllä tämä tästä", Annabeth henkäisi ja nousi seisomaan jalat vapisten. Thaleia tuki häntä, ettei hän kaatuisi maahan ja katsoi yhä huolissaan häntä. Annabeth keräsi pudonneet puut takaisin syliinsä ja lukuunottamatta kalpeutta ja silmien säikkyä katsetta, hän näytti olevan kunnossa. Thaleia oli hyvin vaikuttunut Annabethin sitkeydestä. Etenkin kun otti lukuun hänen ikänsä ja vaativan matkan, jonka he olivat käyneet yhdessä.
"Minä vihaan hämähäkkejä", Annabeth kuiskasi vielä kun he jatkoivat matkaansa ja katsoi Thaleiaa, joka antoi hänelle myötätuntoisen katseen ja Annabeth vastasi heikolla hymyllä. He jatkoivat puiden etsimistä vaiteliaina, mutta kumpikin helpottuneina siitä, etteivät olleet yksin.
He löysivät paljon oksia ja muita sytykkeitä ja olivat erittäin tyytyväisiä ja valmiita palaamaan Luken luokse. He kuitenkin pysähtyivät, kun oksa rasahti uhkaavasti heidän takanaan. Molemmat käännähtivät ja näkivät, että heidän näköpiiriinsä astui pitkä ja solakka noin 14-vuotias tyttö, jolla oli kuparinvärinen iho, kauniit ja ylpeät kasvot ja mustat sileät hiukset, joissa oli hopearengas. Hän näytti sekä kuninkaalliselta että vaaralliselta yhtä aikaa. Hänen päällään hopeanvärinen tuulitakki ja farkut. Hänen katseensa oli tuima ja silmät olivat siristyneet.
"Mitä tekee kaksi puoliveristä lady Artemiksen metsästysmailla?" tytön kirkas ääni kysyi.
"Kenen mailla?" Thaleia kysyi toinen kulma koholla. Nimi oli tuttu, mutta häntä ei kiinnostanut miksi. Hän kiinnosti miksi tuo tyttö puhui kuin olisi jotenkin ylempänä kuin hän. Tyttö katsoi häntä hetken kasvot tulisina, mutta ne asettuivat kun näkivät Thaleian rehelliset silmät.
"Artemiksen, metsästyksen jumalattaren", tyttö sanoi ja hänen äänestään kuului ihailu ja ylpeys. Nyt Thaleia ymmärsi. Artemis oli neitsytjumalatar, joka metsästi hurjimpia villipetoja yhdessä susiensa kanssa, mutta kuka tämä tyttö oli?
Thaleia tunsi nykäisyn hihassaan. Hän katsahti Annabethia, joka osoitti tytön sivulle. Thaleia näki, että heitä tähdättiin! Eikä suinkaan yhdestä suunnasta. Heidät oli piirrittänyt joukko tyttöjä jouset kädessä, nuolet ampumavalmiina. Thaleia tunsi mielensä kuohahtavan. Hän kohdisti katseensa jälleen tyttöön.
"Me emme tienneet. Turha teidän on meitä nuolilla tähdätä!" Thaleia kimpaantui ja tyttöjen ote jousistaan vain kiristyi ja yksi ampui varoitusnuolen heidän jalkoihinsa. Thaleia katsoi sitä hetken ja kun hän kohotti katseensa leiskuivat hänen silmänsä vihasta.
"Lady Artemis on antanut tarkat ohjeet tunkeilijoiden varalle", tyttö vastasi Thaleian purkauksesta välittämättä. Hän astahti heitä kohti pari askelta ja pysähtyi uudestaan.
"Tietämättömyys ei kuitenkaan rike ole", tyttö sanoi, mutta Thaleia ei luopunut epäluulostaan. Tyttö viittasi muita tyttöjä laskemaan aseensa. Annabeth huokaisi helpotuksesta, mutta Thaleia pysyi jäykkänä, silmät yhä palaen.
"Keitä te olette?" Thaleia kysyi töykeys oikein kuvastuen hänen äänestään, mutta hän ei siitä piitannut.
"Metsästäjiä me olemme. Lady Artemiksen asesisaria, seuralaisia ja palvelijoita. Nimeni on Zoë Koiso ja Metsästäjien komentaja toimin", tyttö sanoi viitaten muihin ympärillään. Tytöt tulivat lähemmäs ja muodostivat tiukan piirin heidän ympärilleen eikä pakenemisen mahdollisuuksia näkynyt, mutta välitön uhka oli ohi.
"Me kuljemme Artemiksen rinnalle taisteluista toisiin ja seisomme hänen rinnallaan ainiaan", Zoë sanoi ja hänen äänestään kuului jälleen palava ylpeys ja kunnioitus ja kaikki muutkin tytöt nostivat päänsä kuullessaan nuo sanat.
"Ainiaan? Miten se on mahdollista?" Annabeth kysyi ihmeissään. Zoë siirsi kylmät silmänsä häneen, mutta Annabeth ei siirtänyt katsettaan syrjään vaan katsoi noihin tummanruskeisiin silmiin, jotka olivat nähneet niin paljon.
"Kuolemattomia kun olemme. Lahja lady Artemikselta kun valan vannoimme ja Metsästäjäksi tulimme, niin silloin kuolemattomia myös olemme", Zoë sanoi ja nyt Thaleia vasta huomasi heistä kajastavan hieman hopeista valoa. He olivat kuolemattomien seurassa.
"Kuolemattomia", Thaleia toisti hitaasti. "Eikö aika käy pitkäksi?"
Hänen kysymyksensä sai aikaan naurahduksia Metsästäjien keskuudessa.
"Ei ikinä", vastasi vaaleahiuksinen tyttö lujalla äänellä ja muut yhtyivät hänen mielipiteeseensä. He eivät tosiaan näyttäneet pitkästyneiltä.
"Ikuisuus Jumalattaren kanssa taitaa olla kaukana tylsyydestä", Annabeth hänen vierellään kuiskasi ja Thaleian täytyi myöntää, että se oli varmasti totta.
"Okeiii. Oli kiva tavata teidät, mutta meidän pitää nyt palata", Thaleia sanoi merkitsevästi ja Metsästäjien piiri aukeni heille ja Thaleia huokaisi sisäisesti helpotuksesta ja astui jo piirin ulkopuolelle Annabeth perässään.
"Te voisitte liittyä meihin", Zoën ääni sanoi heidän takaansa. Thaleia kääntyi hämmästyneenä.
"Liittyä teihin?" Thaleia toisti uskomatta mitä sanoi.
"Tietysti. Me tiedämme minne te olette menossa, mutta se ei suinkaan ainut vaihtoehto ole. Metsästäjiin liittyminen on toinen ja parempi vaihtoehto", Zoë kertoi ja muut tytöt nyökyttelivät hänen ympärillään.
"Miksi me ei olla kuultu sitten muusta kuin leiristä?" Annabeth ihmetteli. Tytöt katsoivat toisiinsa ja kuiskuttelivat keskenään, vain Zoë piti katseensa yhä heissä.
"Vanhempanne eivät siis muuta vaihtoehtoa halunneet antaa", Zoë sanoi ja hänen äänestään kuului hiukan synkkyyttä.
"Tarkoita se ei kuitenkaan, ettei vaihtoehtoa enää ole. Te voitte liittyä meihin ja tulla kuolemattomiksi. Leirissä kyhnyttäminen ei vertoja vedä lady Artemiksen rinnalla tuleville seikkailuille", Zoë sanoi ja viittasi sitten ympärilleen. "Parempaa perhettä ei maan päällä olekaan."
"Meitä jahdataan. Hirviöt sun muut ovat perässämme. Olisimmeko me turvassa jos liittyisimme teihin?" Thaleia kysyi ja pidätti hengitystään. Tytöt vilkaisivat taas toisiinsa ja sitten Zoë ojensi kätensä hänelle.
"Ällös huolehdi, Zeuksen tytär. Lady Artemis kovistelee tarpeen tullen Manalankin herraa, jos hän uhkaa Metsästäjiä. Meidän luonamme olet turvassa", Zoë lupasi ja hymyili ensimmäisen kerran koko tapaamisen aikana. Zoë muuttui kertaheitolla paljon hauskemman näköiseksi hymyilessään ja jos mahdollista entistä kauniimmaksi. Thaleia vastasi hymyyn ja tarttui käteen.
"Olen Thaleia, vieressäni on Annabeth", Thaleia esitteli heidät.
"Tervetuloa Metsästäjien joukkoon, Thaleia ja Annabeth", Zoë sanoi yhä hymyillen.
"Miten metsästäjäksi tullaan?" Annabeth kysyi uteliaana.
"Täytyy teidän vala vannoa Artemikselle, jos hän valan hyväksyy, teistä tulee metsästäjiä. Lady Artemis metsästämässä nyt on, mutta hän -"
Zoën puhe keskeytyi, kun joku huusi heitä.
"Thaleia! Annabeth! Missä te olette?" kuului Luken huolestunut huuto kauempaa. Samassa metsästäjät vetivät nuolensa esiin ja tähtäsivät Luken äänen suuntaan.
"Sälli! Metsässä on sälli!" Zoë sähisi inhon ja vihan vääristäessä hänen kauniit kasvonsa ja otti esiin oman jousensa ja siihen nuolen.
"Älkää ampuko! Se on Luke, meidän ystävämme!" Annabeth sanoi hädissään pelätessään, että heti kun Luke astuisi heidän näköpiiriinsä, hänet ammuttaisiin. Zoë katsoi katse kylmänä Thaleiaa.
"Liikutteko te
pojan kanssa?" Zoë kysyi inhoten ja Thaleia kohotti päätään ylemmäs.
"Kyllä. Ongelmia sen suhteen?" Thaleia kysyi ääni muuttuen hyytäväksi. Zoë katsoi häneen ja pudisteli päätään.
"Ongelma se on. Metsästäjäksi ei voi sälli tulla eikä Metsästäjät sällien kanssa seurustele. Teidän on hänet jätettävä", Zoë totesi ja Thaleian sisintä kylmäsi. Jätettävä Luke? Thaleia muisteli Luken lempeää katsetta, tämän pehmeitä huulia ja ennen kaikkea tuoksua. Lämpö täytti Thaleian.
"Ei", hän kuuli itsensä sanovan ja Zoë tuijotti häntä kuin ei olisi voinut uskoa Thaleian vastaavan niin. Hänen kasvonsa synkkenivät välittömästi.
"Tule mukaani", Zoë kehotti ja hänen äänensä oli kuin terästä. Annabeth liikahti myös, mutta Zoë kohotti kättään torjuvasti ja Annabeth jähmettyi paikoilleen. Thaleia seurasi Zoëta, joka johdatti häntä Luken äänen suuntaan, ei kuitenkaan suoraan, vaan hieman kiertäen. Viimein he tulivat sakean pensaikon taakse ja Zoë kurkisti pensaikosta ja viittasi Thaleiaa tekemään samoin. Thaleia raotti pensaikkoa ja hänen sydämensä sykähti, kun hän näki Luken huhuilmeassa häntä ja Annabethia vähän matkan päässä. Zoën inho syveni jos mahdollista hänen katsoessaan Lukea.
"Tarkkaan mieti, Thaleia. Sälleihin ei voi luottaa. Mielesi sekaisin menee, menetät sen mikä oikeasti on tärkeää", Zoë sanoi hiljaa ja vakavalla äänensävyllä. Oikeasti tärkeää? Mikä oli oikeasti tärkeää?
"Mikä on oikeasti tärkeää?" Thaleia kysyi haastavasti katsoen Lukea miettien niitä tuhansia unelmia, joita hän liitti poikaan.
"Sinä itse. Sinä kadotat itsesi", Zoë ennusti. "Nähnyt olen tämän asian montakin kertaa. Se ei kannata, Thaleia. Tarkkaan mieti."
Thaleia katsoi Zoësta Lukeen ja hänen ilmeensä pysyi päättäväisenä.
"Minä en jätä Lukea", Thaleia vastasi ja Zoën silmät siristyivät vihasta.
"Typerys!" Zoë sihahti ja ponnahti seisomaan. "Etkö lainkaan ymmärrä mille olet selkäsi kääntämässä?"
"Älä sinä minua nimittele typerykseksi! Mitä sinä muka rakkaudesta tiedät?" Thaleia ärähti.
"Enemmän kuin sinä", Zoë sanoi hyytävästi ja lähti sitten tarpomaan kohti muita metsästäjiä ja Thaleia lähti hänen mukaansa hakemaan Annabethia.
"Menkäämme, uusia sisaria emme tänään saa. He ovat valintansa tehneet", Zoë sanoi muille Metsästäjille, katsoen kuitenkin Thaleiaa inhon näkyessä hänen silmissään. Muut Metsästäjät katsoivat heitä pettyneen näköisinä ja hiukan halveksienkin, osa tietäen miksi he eivät olleet liittyneet Metsästäjiin.
"Tervemenoa", Thaleia toivotti ja Metsästäjät lähtivät laittaen jouset selkäänsä, josta ne katosivat.
"Yksi yö metsässä, ei sen enempää", Zoë sanoi tiukasti ja Thaleia nyökkäsi ymmärryksen merkiksi. Sitten Zoë kääntyi mennäkseen sisariensa perään, mutta ennen lopullista lähtöään hän kääntyi vielä kerran Thaleiaan päin.
"Hän sinulle vielä pettymyksen tuottaa", Zoë sanoi hiljaa ja lähti nopeasti syvemmälle metsään. Thaleia katsoi silmät kylmästi hänen jälkeensä. Sitten hän katsoi Annabethia, joka näytti hiukan säikyltä.
"Mennään", Thaleia sanoi kireällä äänellä ja hiljaisina he etsivät Luken, joka oli pyörtyä helpotuksesta kun he tulivat esiin.
"Missä te oikein viivyitte?" Luke tiukkasi ja Annabeth vältteli katsekontaktia ja järjesteli puut paremmin syliinsä.
"Puita oli hankala löytää, Luke. Me ollaan ihan okei. Ei me kohdattu kuin yksi hämähäkki ja muutamia toisia metsän asukkaita", Thaleia sanoi Annabethin värähtäessä, kun hämähäkki mainittiin. Luke katsoi heitä hetken epäileväisen näköisenä, mutta hyväksyi sitten selityksen, koska ei keksinyt syytä miksi Thaleia olisi valehdellut.
"Okei. Tulkaa, mennään sytyttämään nuotio", Luke sanoi ja kiiruhti eteenpäin Annabeth perässään. Thaleia jättäytyi hieman jälkeen ja mietti Zoën sanoja.
"Hän sinulle vielä pettymyksen tuottaa."Pää kiinni, Thaleia tokaisi äänelle ja kiiruhti ystäviensä perään.
