Title: Monenlaista ravitsemista
Rating: K11
Pairing: Julio/Javier
Genre: Drama...? One-shot
Warnings: Slash, iiiik!
Summary: "Tämä metsä ei kyllä minusta ole kaikista sopivin romanttiselle iltakävelylle”A/N: Hyväksikäytin minun ja Coran muutama vuosi sitten käytössä olleita (kuulostipa pahalta o.o) vampyyrihahmoja Juliota ja Javieria. Heistä ei ole kirjoitettu enää pitkään aikaan mitään, joten teki mieli kirjoittaa jonkinlaista vampyyrioriginaalia. Myönnän pienen viittauksen olemassaolemaan fandomiin, mutta en voinut vastustaa kiusausta. Niin joo, ja tämä tosiaan
Fandomhaasteeseen originaali"fandomilla". Kommentit olisivat ihania!
”Vaikka oletkin vampyyrina vielä uunituore, voisitko edes yrittää opetella kävelemään hieman hiljaisemmin?” tuhahdin perässäni hiipivälle, tai pikemminkin rymyävälle Javierille. Poika oli ollut vampyyri nyt viikon ja tuona aikana ollut kanssani muutaman kerran aiemminkin metsällä, mutta silloin en vielä viitsinyt huomauttaa hänen metelöinnistään. Nyt kuitenkin alkoi pikku hiljaa olla aika oppia, sillä emme muuten saisi ikinä mitään kiinni.
”Pahoittelut, herra mestari”, kuulin epämääräisen mutinan takaani, mutta huomasin heti, että hän alkoi varoa askeliaan, eikä enää pelästyttänyt tiehensä jokaista lintua läheisistä puista.
Kuljimme hetken hiljaisuudessa tarkkaillessani maastoa. Oli mukavan viileä kevätilta, aurinko oli laskenut pari tuntia aiemmin ja metsässä alkoi näkyä kesän merkkejä pieninä vihreinä läikkinä puissa. Minua tosin kiinnostivat lähinnä ne isot ruskeat läikät, nimittäin peurat, joita en ollut nähnyt yhtään viime reissuillammekaan. Tosin se nyt ei ollut kovin ihmeellistä ottaen huomioon Javierin askelluksen. Nyt, kun hän kulki hieman hiljempaa, mahdollisuutemme päästä aterioimaan peuran verellä oli paljon entistä todennäköisempi.
”Voivatko vampyyrit juoda kaikista eläimistä?” Javier kysyi hetken päästä hätkähdyttäen minut lyhyen hiljaisuuden jälkeen.
Toivoin, ettei hän ollut huomannut nytkähdystäni ja vastasin hieman ärsyyntyneenä.
”Tietenkin voivat. On vain makueroja, juoko esimerkiksi peurasta vai rotasta. Peuran veri on huomattavan paljon puhtaampaa ja maukkaampaa kuin pienen jyrsijän.”
”Kissoistakin voi siis juoda?” Javier kysyi vielä, vaikka luulin aiheen olevan jo loppuun käsitelty.
Pysähdyin ja käännyin häneen päin niin, että hän juuri ja juuri sai jarrutettua ja estettyä minuun törmäämisen. Jos hän olisi vielä ollut ihminen, hänen reaktiokykynsä olisi ollut huomattavasti hitaampi ja hän olisi kävellyt suoraan minua päin. Jostain syystä ajatus siitä ei kuulostanut lainkaan hullummalta.
”Voi juoda. Mistä olet saanut päähäsi sellaista, ettei muka voisi?” tivasin häneltä, mutta juuri kun hän oli avaamassa suunsa vastatakseen, vaiensin hänet laittamalla pitkän etusormeni hänen huuliensa eteen. Meinasin yllättyä, kun en tuntenutkaan hänen lämmintä hengitystään sormeani vasten, mutta muistin jälleen, että tosiaan olinkin jo muuttanut hänet epäkuolleeksi vieden siten hänen hengittämiskykynsä mukanaan. Sitten keskitin ajatukseni minua häirinneeseen ääneen, sillä olin kuullut rasahduksia edestäpäin, joku tai jokin selvästi lähestyi meitä. Peura tai mikään muukaan saaliseläin se ei selvästi ollut, sillä sen oli täytynyt kuulla keskustelumme. Javier ei varmaankaan tajunnut samaa, sillä kuullessaan myös lähestyvät kevyet askeleet hän jännittyi ja hänen kasvoilleen syttyi metsästysilme. Hänen silmäteränsä laajenivat näkyvästi ja ylähuulensa nousi aavistuksen paljastaen pienet kulmahampaat. Nostin käsivarteni hänen eteensä, ettei hän vain tekisi mitään harkitsematonta, kuten hyökkäisi metsäkävelyllä olevan ihmisen kimppuun. En halunnut hänen vielä nautiskelevan ihmisten verellä.
Javierin ilme oli näkemisen arvoinen, kun hänen metsästysilmeensä vaihtui silmänräpäyksessä suoranaiseen järkytykseen hänen huomatessaan meitä vastaan astelevan valtavan suden. Huomasin heti, ettei susi ollut tavallista sorttia, se oli aivan liian iso ja lihaksikas siihen. Javier- parka puolestaan ei ollut aiemmin nähnyt sellaista sutta ja jos en olisi ollut hänen edessään, hän olisi ilmeestä päätellen varmasti lähtenyt juoksemaan pakoon. Susikin selvästi huomasi tämän, sillä päästyään muutaman metrin päähän meistä se virnisti ei-niin-susimaisesti ja alkoi sitten muuttua edessämme. Olin nähnyt ihmissusien muodonmuutoksen jo monesti aiemmin, joten katsoin paljon mieluummin Javierin kasvavaa ällistystä, sitä en ollut nähnyt hänen kasvoillaan vielä koskaan.
”Iltaa”, susi, nyt jo nuoreksi mieheksi muuttuneena tervehti meitä.
Käännyin häneen päin ja huomasin tunnistavani hänet, nyt kun hän oli tunnistettavammassa muodossaan.
”Ai hei, Jacob”, tervehdin häntä takaisin ja vilkaisin jälleen Javieria nopeasti.
Poika oli huomannut myös yhden ihmissuseuden huonon puolen, sen, että Jacob seisoi täysin alasti edessämme ja Javier käänsi nopeasti katseensa maahan.
”Iltakävelyllä, oletan?” tiedustelin sudelta, joka nyt alkoi katsella ympärillämme kasvavia suuria tammia kuin etsien jotakin tiettyä.
”Jep, kunhan vain vähän tuulettamassa aivoja”, Jacob vastasi ja hyppäsi oikealla puolellamme olevan puun luokse ja kaivoi sen juuresta tummanruskeat housut. Saatuaan ne päälleen tökkäsin Javieria merkiksi, että hän saattoi katsoa jälleen eteenpäin.
”Mitäpäs nuoripari? Tämä metsä ei kyllä minusta ole kaikista sopivin romanttiselle iltakävelylle”, Jacob sanoi viitaten ympärilleen ja hypähti takaisin eteemme polulle.
Ohitin hänen huomautuksensa käden heilautuksella, mutta mietin, olinko niin läpinäkyvä, että susikin näki tunteeni nuorta vampyyriystävääni kohtaan.
”Tulimme metsästämään tälle nälkäiselle kaverille hieman iltapalaa”, vastasin tyynesti. ”Oli vähällä, ettet itse joutunut ruokalistalle.”
Kuulin Javierin yskäisevän takanani yllättyneenä ja ehkä hieman nolostuneena.
”Vai niin…” Jacob sanoi hitaasti ja hymyili Javierille. ”Siitä olisikin tullut mielenkiintoista. Miten on, poju, otettaisiinko pieni matsi?” Jacob hypähteli paikallaan nostaen kätensä ylös ja alkoi nyrkkeillä ilmaa.
Javier katsoi minua hämmentyneenä ja minä melkein naurahdin hänen ilmeelleen. Viime hetkellä sain naurun, sekä sitä seuranneen virnistyksen pidettyä sisälläni. Parisataa vuotta vanhoilla vampyyreilla ei ollut tapana naureskella joutaville.
”En suosittele Jacobin kanssa ottelemista, kun olet vielä niin uusi näissä piireissä”, sanoin Javierille varoittavasti. ”Ehkä sitten parin vuoden päästä, kun olemme ehtineet opetella kunnolla tappelemista.”
Javierin ilme oli helpottunut, mutta Jacob näytti pettyneeltä.
”Älä nyt ole tylsä, pikkuinen oppisi siinä tekemällä”, hän sanoi ja virnisti, tällä kertaa melko susimaisesti.
”Tappele minun kanssani, jos välttämättä kuonoosi haluat”, sanoin ja asetuin hieman suojelevammin Javierin eteen.
Jacob nauroi vastaukseksi. ”Äh, sinun kanssasi on tylsää tapella, kun olet tuollainen vanha ja raihnainen. Sitä paitsi hieno kampauksesi menisi piloille.”
Minua ärsytti, että hän huomasi kampaukseni järjestellyksi. Minulla oli tapana asetella lyhyet tummanvioletit hiukseni tarkasti, näyttäen siltä, kuin olisin juuri herännyt ja ne vain sattuivat olemaan täydellisesti sekaisin. Tuhahdin hänen sanoilleen.
”No, miten vain, jatkakaa sitten metsästysreissuanne”, Jacob sanoi ja ohitti meidät polulla jatkaen vihellellen matkaansa.
”Ihmissudet…” mutisin, kun tiesin Jacobin vielä kuulevan hiljaiset sanani.
Javier katsoi vielä Jacobin perään, kunnes toinen katosi näkymättömiin puiden taakse.
”En tiennyt, että ihmissusia on oikeasti olemassa”, hän totesi katsoen minua hämmästyneillä suurilla silmillään.
Hyvä etten taas purskahtanut nauruun ja moitin äänettömästi itseäni moisesta. Jämäkkä itsehillintäni alkoi huolestuttavasti rapistua nuoren vampyyrin seurassa.
”Tietenkin ihmissusia on olemassa”, tuhahdin hänelle ja selitin asiaa kuin pienelle lapselle. ”Kun on vampyyreita, niin eikö ole ihan päivänselvää, että ihmissusiakin on olemassa?”
Javier katsoi minua tuikeasti ja huomasin kiukkuisen ilmeen olevan yllättävän hellyttävä hänen kasvoillaan.
”Mistä minä olisin sen voinut tietää?! Enhän tiennyt vampyyreidenkaan olemassaolosta vielä päälle viikko sitten!” hän sanoi silmät kipunoiden.
Hänen reaktionsa säälitti minua niin paljon, että myönsin hänen olevan oikeassa, tietenkään hän ei voinut vielä tietää kaiken maailman otuksista, joita ihmiset pitivät vain taruolentoina. Javier luultavasti saisi halvauksen siinä vaiheessa, kun kertoisin hänelle mitä kaikkia otuksia hänen asunnossaan öisin majaili ja piti pieniä juhliaan.
”Sitä paitsi voisit ensi kerralla varoittaa, jos vaikka lohikäärme olisi kävelemässä meitä vastaan”, hän tuhahti ja marssi ohitseni.
”Lohikäärme!” huudahdin, enkä enää pystynyt pitämään huvittuneisuutta poissa äänestäni. ”Miten nyt olisi mahdollista, että lohikäärmeitä asuisi täälläpäin maailmaa?”
Javier ei selvästi enää kuunnellut minua, hän taivalsi jo kovaa vauhtia eteenpäin hartiat lysyssä ja kädet löysien harmaiden housujensa taskuissa. Taisin sittenkin ärsyttää häntä hieman liikaa, ajattelin ja kiisin nopeasti hänen eteensä. Tällä kertaa hän oikeasti käveli päin minua, hän ei ollut vielä sentään tottunut supervauhtiini.
”Au! Oliko aivan pakko tehdä noin!” hän valitti ja nosti ylös jalkaansa, joka oli iskeytynyt päin omaa pitkävartista saapastani.
En vastannut hänelle mitään, ensinnäkin se olisi ollut aivan turhaa ja toisekseen olin tosiaan pitänyt siitä, että tunsin hänen vartalonsa aivan hetkellisesti vasten omaani ja haistoin hänen puhtaiden hiuksiensa tuoksun.
Yllätin sekä hänet että itseni, kun otin varovasti hänen kasvonsa käsieni väliin. Valitettavasti hän yhä pomppi yhdellä jalallaan heiluteltuaan kipeää jalkaa ilmassa ja se yhdistettynä yllättävään tekooni sai hänet menettämään tasapainonsa ja kaatumaan suoraan taaksepäin. Yritin kaapata hänestä nopeasti kiinni, mutta en ollut kuitenkaan tarpeeksi nopea ja tuloksena kaaduimme molemmat maahan. Olin hämmästynyt, kun vampyyrinvoimani pettivät minut, mutta Javier yllätti minut vielä enemmän alkamalla nauraa.
”Kuvittele nyt, miten huvittavalta näyttää, kun kaksi vampyyria kaatuu päällekkäin!” Javier sai sanotuksi naurunsa lomasta ja pyyhki silmäkulmiaan. Sitten hän selvästi tajusi, mitä oli juuri sanonut ja aivoni rekisteröivät myös, että olin onnistunut pyöräyttämään meidät niin, että olin kaatunut edeltä polun vierellä kasvaneeseen ruohikkoon ja hän oli kaatunut lähes kokonaan päälleni. Hän katsoi minua nolostuneena ja oli aikeissa nousta pois mutisten samalla jotakin epämääräistä, joka kuulosti etäisesti anteeksipyynnöltä.
”Älä”, sanoin ja onnistuin taas yllättämään itseni reaktiollani. Javier tuntui niin hyvältä siinä lähellä, etten halunnut päästää häntä lähtemään.
Javier katsoi minua hämillään vaaleilla silmillään kuin miettien, oliko kuullut oikein.
”Älä nouse pois”, henkäisin varmuuden vuoksi uudelleen.
Javier nojasi maahan käsivarsiensa varassa kasvot vain kymmenisen senttiä omieni yläpuolella. Hänen tummanpunaiset hiuksensa roikkuivat kasvojen ympärillä ja hän näytti niin suloiselta, että mieleni olisi tehnyt vetää hänet vielä lähemmäs. Ne vaaleansiniset silmät yhdistettyinä kapeisiin, kauniin muotoisiin huuliin olivat melkein liikaa kestettäväksi niin läheltä katsottuina.
Javierin toivuttua ihmetyksestä hän selvästi päätti ottaa asian vitsillä. ”Vai jään sittenkin tähän? Mitähän seuraavaksi? Odottelemme, että saaliimme loikkii kiltisti vierellemme, kun vain makoilemme tässä hiljaa maastoutuneina?”
Katsoin häntä silmiin ja yritin näyttää niin vakavalta kuin osasin. Se tosin oli liiankin helppoa.
Hän yritti hetken tulkita ilmettäni ja sitten turhautuneena kysyi: ”Seuraavaksi kai haluat minun suutelevan sinua, oi herra vampyyri?”
Siinä se oli, täydellinen hetki. Jos olisin alkanut epäröimään, olisin vain heittänyt hänelle vastaukseksi jonkin kuivan tai ironisen vitsin, mutta en jäänyt enää miettimään sitä hetkeä. Tartuin molemmilla käsilläni hänen takkinsa kauluksesta kiinni, vedin hänet lähemmäs itseäni ja suutelin häntä suulle, melko rajusti. Javier ei perääntynyt, hän ei edes pistänyt ollenkaan vastaan. Päinvastoin hän suuteli minua takaisin ja pian suudelma muuttui rauhallisemmaksi, sitten pikku hiljaa pieniksi suukoiksi suulle. Raaskittuamme viimein lopettaa hän nosti päänsä ylös, jotta pystyi katsomaan minua silmiin. Hän näytti niin suloiselta ja viattomalta, että sallin kasvoilleni nousevan pienen hymyn. Siinä hymyillessäni se tuntui tarttuvan hänellekin, sillä hän alkoi hymyillä leveästi paljastaen kulmahampaansa. Se teki hänestä vielä suloisemman näköisen, joten kaappasin hänet takaisin suudelmiin ja nautin tuntiessani hänen pienet hampaansa huulillani. Sen myötä ruoan hankkiminen selvästikin siirtyi hieman myöhemmälle.
