Nimi: Pudotus
Kirjoittaja: Minä itse, eli Nelxis
Ikäraja: K-11 (en ole tästä ihan varma, saa siirtää jos meneekin K-15 puolelle. Epäilen)
Henkilöt: Kolm.. Kaksi sattumanvaraista henkilöä
Tyylilaji: Vähäinen angst, draama
Yhteenveto: Talvinen sää lumisateen kera. Ja silti siinä on jotain karmivaa.
Varoitukset: Itsemurha(ei kuvailla ihmeellisemmin)
A/N: Löysin tämän vähän aikaa sitten koneelta, ja ajattelin laittaa tänne. Kirjoitettu ehkä joskus viime syksynä. Ei mitään hajua milloin.
Pudotus
Lumihiutaleet leijailivat maahan lähes epärealistisesti. Ne laskeutuivat jo valmiiksi valkoisena kimmeltävän lumikinoksen päälle. Oli aivan hiljaista, lukuun ottamatta tuulen huminaa, linnun sirkutusta ja karheaa hengitystä. Silmät tuijottivat järkyttyneinä maahan. Lumi narisi kenkien alla perääntyvien askelten tahtiin. Niin kauan kuin olisi lunta, olisi myös turvallista. Nopeat juoksuaskeleet kantoivat eteenpäin ilman päämäärää. Mikä tahansa paikka olisi tarpeeksi hyvä, kunhan vain pääsisi mahdollisimman kauas. Äkkiä askeleet pysähtyivät. Puiden takaa kuului veden kohinaa. Hengitys tasoittui hitaasti, ja askeleet jatkuivat, mutta tällä kertaa hitaammin. Puiden toisella puolella avautui näkymä joelle, jonka yli kulki kivinen silta. Askeleet kantoivat sillalle, eikä järki sanonut mitään vastaan. Keskellä siltaa jalat pysähtyivät. Aivot alkoivat taas toimia, ja tunne oli aivan samanlainen kuin koomapotilaalla, joka on juuri herännyt seitsemän vuoden koomasta. Kylmän veden läheisyyden pystyi melkein tuntemaan iholla. Kädet laskeutuivat sillan kaiteelle, ja vetivät vartaloa varovasti eteenpäin. Joki ei ollut kovin syvä, eikä pudotuskaan ollut suuri, mutta veden kylmyys olisi tappanut nopeasti. Ilman ajatustakaan, toinen jaloista oli jo toisella puolen kaidetta. Hengitys oli rauhallista, mutta sydän hakasi nopeammin kuin ikinä aikaisemmin. Kaksi ääntä taistelivat pään sisällä. Toinen käski lähteä takaisin, ja toinen käski hypätä. Äkkiä äänet vaimenivat, ja veden kohina katosi. Aivan huomaamatta toinenkin jalka heilahti kaiteen yli. Istuminen tuntui pelottavalta, ja lapasten peittämät kädet puristivat kaidetta. Kylmä tuuli pyyhkäisi kasvojen ohi, ja heitti raidallisen kaulahuivin sillalle. Silmät sulkeutuivat, ja kädet hellittivät otettaan ja työnsivät vartaloa eteenpäin. Sitten ei ollut enää mitään.
Viheltävä hahmo lähestyi vanhaa kivisiltaa. Veden kohina alkoi jo peittää melodiaa, ja hahmo lopettikin viheltämisen. Sillalla oli jokin pieni mytty. Hahmo käveli sillalle, ja laski laukkunsa maahan. Kädet nostivat ylös huivin, joka oli samanlainen kuin hahmon kaulassa, ja silmät tutkivat löytöään uteliaina. Kylmyyden takia vapisevat kädet käänsivät huivin ympäri, ja neulasenvihreät silmät tuijottivat huivin alaosaan kirjailtuja siistejä nimikirjaimia. Vasen käsi puristui huivin ympärille, ja pää kääntyi katsomaan alas laukun viereen. Lähes lumen peittämät jalanjäljet päättyivät sillan kaiteen juurelle. Hengitys kävi kiivaammaksi. Kaiteen yli kurottautuminen tuntui yhdeltä elämän vaikeimmalta teolta. Alhaalla näkyi kuitenkin vain kiivaana virtaavaa vettä. Sydän tuntui pysähtyvän. Hahmo nosti laukun rauhallisesti oikealla kädellään olkapäälleen jalkojen lähtiessä hitaasti perääntymään taaksepäin. Vasta kun hän oli päässyt pois sillalta, hän tajusi kääntyä ympäri. Jokin pään sisällä käski juoksemaan. Aivan kuin tuo puhtaan valkea lumisade olisi tänään pyytänyt ihmisiä pakenemaan luotaan.
A/N2: Tämän oli alunperin tarkoitus olla prologi erääseen tarinaan, mutta en jaksanut kirjoittaa enempää. Voin selittää tuon tilanteen paremmin jos jotain kiinnostaa.
