Nimi: Sähköisiä tunteita ja silmäniskuja
Kirjoittaja: minä, eli Annoy
Beta: eipä ole
Fandom: Twilight
Ikäraja: ei hajuakaan, vaikka K11
Genre: romance, ehkä hieman fluffy
Paritus: Renesmee/Alec
Summary: Voltureilla on bileet, ja yhtäkkiä Renesmee huomaakin tanssivansa erään tietyn kaartilaisen kanssa.
Disclaimer: Stephenie Meyer omistaa kaiken, minä vain kirjoittelen omaksi ilokseni. (Nyyh, on harmi etten omista Alecia. Mulle kyllä kelpais sellainen mies)
A/N: Tota noin... Tästä piti tulla ihan pesunkestävää draamaa, mutta sitten tää meni vähän humoristisemmaksi kuin piti. No, eipä sille oikein mitään voi. Varoitan jo nyt, että mun Renesmee on aika omituinen. Siitäkään ei tullu oikein sellaista kuin piti. Mä en näköjään osaa kirjoittaa mitään niin kuin alunperin piti. Oli kamala tappelu aikamuotojen kanssa, sillä ne hyppii ihan ihme suuntiin. Nimenkin kanssa olin vähän ongelmia, joten päädyin sitten lopulta tuohon. Mutta toivottavasti tykkäätte, ja kommenttia olisi kiva saada.
Sähköisiä tunteita ja silmäniskuja
Renesmee PoV.
Koko suuri huone oli täynnä elämää, sillä se oli täynnä vampyyreja maailman joka kolkasta. Kaikki olivat pukeutuneet juhlavaatteisiin, naisilla on kauniit mekot ja miehillä oli puvut. Tanssilattia oli täynnä pareja, jotka tanssivat ihmeellisen sulokkaasti. Orkesterin soittama taidokas musiikki soi, lumoten kaikki tanssimaan. Tunnelma oli niin taianomainen ja tuntui siltä kuin olisin joutunut ajassa taaksepäin muutaman vuosisadan.
Seisoskelin yksinäni seinustalla, sulautuen taustaan. Katseeni osui vanhempiini, jotka tanssivat huoneen toisella puolella. He nauttivat selvästikin olostaan, sillä äiti nauroi jollekin mitä isä oli juuri sanonut. Tunsin itseni yksinäiseksi, sillä kaikki perheenjäseneni olivat jossain muualla.
Noin viikko sitten Aro oli lähettänyt meille kutsun Voltureiden vuosittaisiin tanssiaisiin, jossa juhlistettiin vampyyrimaailmaa ja sen johtajia. Samalla se oli myös hienovarainen vihjaus, että he halusivat nähdä minut. He kyllä tiesivät, että minä olen vain puolivampyyri, enkä minä ole vaaraksi. Mutta he halusivat olla varmoja, ja Aro on edelleen erittäin kiinnostunut minusta. Hän haluaisi tutkia minua tarkemmin, selvittää mitkä ovat puolivampyyrin ominaisuudet.
Aluksi me olimme epäröineet. Äiti oli ollut sitä mieltä, että se oli ansa ja Volturit suunnittelivat jotain meidän päittemme menoksi. Isä taas oli ollut sitä mieltä, että äiti oli vainoharhainen ja ei yksistä tanssiaisista olisi mitään haittaa. Ja lisäksi Alice oli nähnyt, että kaikki sujuisi hyvin ja mitään pahaa ei tapahtuisi. Siispä olimme lähteneet Italiaan. Olin ollut innoissani, sillä en ollut koskaan aikaisemmin ollut Italiassa. Olin ollut innoissani myös tanssiaisista, ja olin hädin tuskin pysynyt nahoissani.
Täytyy kyllä sanoa, että Aro tietää miten juhlia järjestetään. Kaipa tuhansien vuosien ajan elämisestä on ollut hyötyä. Suuri tornihuone oli muutettu juhlasaliksi, ja se oli koristeltu taidokkaasti kultaisilla ja hopeisilla koristeilla. Yhdellä seinustalla oli pitkä pyötä, jossa tarjoiltiin verta. Oli sekä ihmisverta että eläinverta, monia eri lajeja. Aro halusi olla hyvä isäntä ja ottaa kaikki vieraansa huomioon.
Huokaisin hiljaa, sillä minulla oli tylsää. Olin luullut, että ilta tulisi olemaan hauska, mutta olin ollut väärässä. Koko illan olin ollut yksin, sillä kenellekään ei ollut aikaa minulle. Minulla ei ollut seuralaista, sillä Jacob ei ollut saanut tulla mukaan. Aluksi vanhempani olivat tarjoutuneet olemaan seuranani, mutta oli kieltänyt heitä, sanoen että en halunnut pilata heidän iloaan. Jonkin aikaa olin vaeltanut ympäriinsä ja jutellut tutuille. Olin pakoillut Aroa, joka halusi sinnikkäästi tanssia kanssani. Minulla taas ei ollut pienintäkään halua tanssia hänen kanssaan, sillä hän pelotti minua. Lopulta olin päätynyt seisoskelemaan typerän näköisesti ja katsomaan kateellisena tanssijoita.
Jalkojani hiersi, joten vetäisin kengät pois jaloistani. Ne olivat valkoiset korkokengät, jotka Alice oli pakottanut minut laittamaan. Korko oli minimaalisen ohut, ja pysyin niillä hädin tuskin pystyssä. Tanssimista en ollut edes koittanut, sillä olin varma että lentäisin nurin heti ensimmäisellä askeleella. Häpeäkseni olin kaatunut niillä melkein heti kun olin saapunut, mutta onneksi olin saanut otteen pöydän reunasta ja olin kaatunut vain osittain. Olin noussut pystyyn niin nopeasti kuin olin pystynyt, naama helakanpunaisena. Emmett oli nauranut minulle, ja siitä hyvästä olin potkaissut häntä, mikä ei ollut kovin hyvä idea. Olin perinyt kömpelyyteni äidiltä, ja en ollut siitä mielissäni. Vaikka olinkin osiksi vampyyri, olin myös osiksi ihminen. Jotenkin ihmeellisesti kaikki vampyyriuden hyvät ominaisuudet tuntuivat kiertävän minut kaukaa. Olin kyllä vahvempi ja nopeampi kuin ihmiset, näin ja kuulin paremmin, en haavoittunut helposti ja olin myös melko kaunis vaikka itse sanoinkin. Kuitenkin häviän niissä kaikissa täysille vampyyreille. En ole koskaan ollut kovin sulokas liikkeissäni, ja kiitos siitä kuuluu äidille. Kaikista äidin huonoista puolista minä olin saanut juuri kömpelyyden ja taipuvuuden punasteluun. Niin ja surkean tanssitaidon.
Minulla oli päälläni jäänsininen, melkein valkoinen mekko, joka ylettyi hiukan yli polvieni. Kuparinruskea tukkani ei sojottanut normaaliin tapaansa joka suuntaan, vaan se oli osittain kiinni hopeisilla pinneillä ja loput hiuksista oli kiharrettu pehmeille kiharoille. Meikkiä minulla ei ollut yhtään, sillä en tuntenut oloani mukavaksi jos minulla oli meikkiä. Alice oli käyttänyt paljon aikaa pukemiseeni ja hiuksieni laittamiseen, ja olin siitä hänelle kiitollinen. Kaiken kaikkiaan tunsin itseni kauniiksi, mutta sillä ei ollut mitään väliä, sillä veittäisin luultavasti loppuillan seisoskellen seinän vieressä.
Olin niin keskittynyt katsomaan tanssijoita, että en huomannut kun joku käveli luokseni.
"Haluaisitko tanssia?" tulija kysyi kohteliaasti.
Käännyin ympäri ja huomasin katsovani poikaan, joka oli noin saman ikäinen kuin minä. Hänellä oli yllään musta puku, ja hän oli henkeäsalpaavan kaunis. Hänellä oli tummanruskea, lähes musta tukka joka melkein peitti hänen silmänsä. Silmät olivat täsmälleen samaa sävyä kuin veri, ja ne tuntuivat porautuvan suoraan sisimpääni. Ne olivat nuoret, mutta silti niissä oli iän tuomaa viisautta. Yhdistelmä oli mielenkiintoinen, ja se kiehtoi minua. Kasvot olivat marmorinvalkeat ja joka piirre oli täydellinen. Poika näytti tutulta, ja olin varma että olin nähnyt hänet joskus. Mutta vaikka kuinka mietin, en saanut hänen nimeään mieleeni.
Huomasin, että suuni oli auki ja suljin sen äkkiä. Tunsin kun veri pakkautui poskiini, saaden ne punaisiksi. Näytin melko varmasti täydelliseltä idiootilta, tuijottamassa suu auki.
"Tuota... ", sopersin hiljaa. Enhän minä tiennyt edes pojan nimeä.
Ja aivan kuin hän olisi lukenut ajatukseni, hän esitteli itsensä. "Minä olen Alec."
Astuin huomaamattani yhden askeleen taaksepäin. Ei ihmekään että poika oli näyttänyt tutulta. Hän oli ollut Voltureiden mukana, kun he olivat tulleet tekemään selvää minusta. Olin kuullut juttuja Alecista, eivätkä ne olleet mistään mukavimmasta päästä. Hän oli Janen kaksoisveli, ja heitä sanottiin noitakaksosiksi kykyjensä takia. He olivat Aron ehdottomia suosikkeja, ja ilman heitä Volturit eivät olisi juuri mitään. Sanottiin myös, että vaikka Jane vaikuttikin aina vaarallisemmalta, Alec oli se jota kannatti tosissaan varoa. Hän oli laskelmoivampi ja tyynempi kuin sisarensa, ja häntä oli vaikeampi ennakoida. Janea verrattiin yleensä hyeenaan, joka vaani uhrinsa ympärillä ja odottaa malttamattomana että saa hyökätä. Alec verrattiin enemmään tiikeriin, joka on viimeiseen sekuntiin asti piilossa ja syöksähtää kimppuun juuri silloin kuin sitä ei odota.
Katsoin Alecin kasvoihin ja mietin oliko oikeasti hän sellainen kuin sanottiin. Jokin hänessä sai minut kuitenkin epäilemään huhuja. Hänen silmänsä olivat väristään huolimatta lempeät ja hän hymyili minulle ystävällisesti. Jokin osa aivoistani kirkui, että hän vain esitti ja heti kun huomioni herpaantuisi, hän tekisi minusta selvää. Mutta uhmakkaampi puoli aivoistani sanoi, että minulla oli täysi oikeus tanssia kenen kanssa halusin ja tuskin Alec nyt olisi niin paha.
"Olisi mukava tanssia kanssasi, Alec", sanoin lopulta. Alec hymyili leveästi, paljastaen virheettömät hampaansa. Hymy oli niin kaunis, ja tuntui kuin sydämeni olisi alkanut lyömään tavallista kovempaa. Taistelin pitääkseni poskeni normaalin värisinä, mutta epäonnistuin surkeasti.
Huomasin, että minulla ei ollut kenkiä jalassa, vaan ne roikkuivat vielä kädessäni. Aloin tunkea niitä hermostuneena jalkaani ja ihmettelin miksi ne eivät menneet. Sitten tajusin, että olin yrittänyt tunkea oikean jalan kenkää vasempaan jalkaan. Tunsin Alecin katsovan minua huvittuneesti ja minun teki mieli vajota maan alle. Hienoa, nolasin juuri itseni taas kerran. Näin sitä pitää, Renesmee. Voisin luultavasti kirjoittaa kirjan '100 tapaa nolata itsesi takuuvarmasti'.
Raivokkaasti punastellen ojensin käteni ja Alec tarttui siihen. Hänen ihonsa oli kylmä kuten kaikilla vampyreillä, mutta kun ihomme koskettivat, sähköinen tunne valtasi minut. Se levisi koko vartalooni ja selkärankaani kihelmöi. Se tuntui samaan aikaan sekä oudolta että mukavalta. Katsoin hämmästyneenä Aleciin, miettien oliko hänkin tuntenut saman. Hänkin näytti hieman kummastuneelta, mutta hän peitti sen nopeasti.
Alec johdatti minut tanssilattialle. Hän asetti toisen kätensä vyötärölleni ja piti toisella kädestäni kiinni. Toinen käteni oli hänen olallaan, ja me olimme melko lähekkäin. Sen olisi pitänyt luultavasti häiritä minua, mutta se ei häirinnyt, vaan se tuntui luonnolliselta.
"Sanon jo nyt, että olen melko surkea tanssija", varoitin. "Varaudu siihen, että tulen luultavasti tallomaan varpaitasi."
"Ei se haittaa. Minä voin tanssia molempien puolesta", Alec naurahti.
Kappale alkoi ja aloimme tanssia. Alec oli loistava tanssija, ja tuntui kuin leijuisin ilmassa. Jalkani unohtivat sillä hetkellä etteivät osanneet tanssia, ja huomasin niiden liikkuvan melkein kuin itsestään. Kaikki muu tuntui hämärtyvän, ja pystyin näkemään ja tuntemaan vain hänet. Hänen kätensä minun vyötärölläni, hänen silmänsä lukittuina minun silmiini. Koko ajan tunsin jotain sähköistä ja vartaloani kihelmöi. Se tuntui suurenmoiselta ja henkeäsalpaavalta, ja olin kuin huumattu. Tanssimme oli erittäin intohimoista ja se oli täynnä tunnetta. En ollut koskaan tanssinut näin kenenkään kanssa, eikä kukaan ollut koskaan saanut minua tuntemaan näin. Mikään muu ei tuntunut merkitsevän mitään sillä hetkellä.
Se osa aivoistani, joka ei ollut täysin typertynyt mietti miksi ihmeessä reagoin näin. Enhän minä tuntenut Alecia ollenkaan. Hän on Volturi, minä olen Cullen. Pelkkä se kertoi jo aivan tarpeeksi siitä, että meistä ei voisi koskaan tulla mitään. Mutta jostain syystä tunsin suunatonta vetoa häneen. Vaikka tapasimme vasta äsken, tuntui siltä kuin olisin tuntenut hänet jo kauan. Olin täysin sekaisin tunteistani, ja mikä pahinta, se ei edes haitannut.
Hitto, minähän kuulostin aivan lemmenkipeältä teini-ikäiseltä. Mutta sitähän minä loppujen lopuksi olen. Fyysisesti näytän kuusitoistavuotiaalta, henkisesti olen jotain samaa luokkaa ja oikeasti olen seitsemän. Eikö olekin monimutkaista?
Aivan liian pian musiikki lakkasi. Olisin voinut tanssia koko loppuillan ja en olisi siltikään väsynyt yhtään. Alec ja minä jäimme seisomaan paikoillemme, hänen kätensä edelleen ympärilläni. Huomasin että käteni oli siirtynyt hänen olaltaan hänen kaulalleen. Olimme entistä lähempänä, melkein kiinni toisissamme. Vasta hetken kuluttua huomasin että lattia meidän ympärillämme oli tyhjänä. Kaikki muut vampyyrit seisoivat kauempana ja katsoivat meitä. Näin äitini vihaisen ilmeen, ja olisin voinut kuolla siihen paikkaan. Isän kasvot olivat ilmeettömät, mutta tunsin hänet niin hyvin, että tiesin että hän ei taatusti ollut iloinen. Sivusilmällä näin Aron, ja hän hymyili niin leveästi, että kaikki hampaat näkyivät.
Hitaasti Alec päästi minusta irti ja vei minut pois tanssilattialta. Hän kumartui lähemmäksi ja täydeksi yllätykseni suikkasi pienen suukon poskelleni. Se tuntui mahtavalta, hänen täydelliset ja kylmät huulensa minun lämpimällä poskellani. Lehahdin aivan punaiseksi ja vatsassani lepatti iso parvi perhosia. Olisin voinut hyppiä ilosta, niin uskomattomilta hänen huulensa olivat tuntuneet poskeani vasten. Tiesin, että minun ei pitäisi ajatella tälläisiä henkilöstä jonka tapasin hetki sitten, mutta tuntui kuin Alecilla ja minulla olisi jonkinlainen yhteys.
"Kiitos tanssista, Renesmee. Olit suurenmoinen", hän sanoi hymyillen.
Vanhempani ryntäsivät luokseni. Äiti tarttui kädestäni ja kiskaisi minut kovakouraisesti kauemmaksi Alecin luota. Äiti käytti melko lailla voimaa ja se sattui, joten älähdin kivusta. Alecin ilme muuttui hetkessä rauhallisesta vihaiseksi, ja hän katsoi äitiä murhaavasti. Ilokseni äiti näytti hiukan säikähtäneeltä, sillä vaikka hän ei sitä myönnäkään, hän pelkää Voltureja. Johtuu kai jostain mikä tapahtui hänen ihmiselämänsä aikana. Isä mulkoili Alecia, joka vastasi tyynesti hänen katseeseensa. Vaikka isä olikin fyysisesti vanhempi kuin Alec, tämä oli häntä monta vuosisataa vanhempi ja paljon voimakkaampi. Isällä ei ollut valtaa uhkailla yhtä maailman vaarallisimmista vampyreista, joka sattui kuulumaan Aron suosikkeihin. Joten hän joutui tyytymään mulkoiluun, vaikka tiesin että jos isä voisi, hän luultavasti löisi Alecia suoraan naamaan. Isä on aina ollut kovin ylisuojeleva, ensiksi äitiä kohtaan ja nyt minua.
"Renesmee, juhlat ovat kohta ohi. Me lähdemme", isä sanoi käskevästi minulle. Sitten hän kääntyi Alecin puoleen. "Sinua ei tarvita enää täällä, Alec. Varmasti Arolla on sinulle jotain tärkeämpää tekemistä."
"Saan minä kai sentään hyvästellä Renesmeen?" Alec kysyi.
"Et. Me lähdemme nyt", isä kivahti.
Meidän pikku kohtauksemme oli kerännyt katsojia. Suurin osa huoneessa olijoista oli kerääntynyt ympärillemme katsomaan mitä tapahtuisi. Ilmeet olivat huolestuneita, sillä kaikki tiesivät Culleneiden ja Voltureiden hieman tulehtuneista väleistä. Näin muut perheenjäseneni väkijoukossa, ja he näyttivät huolestuneilta. Alice ilmehti isälle, luultavasti pyytäen tätä rauhoittumaan. Jasper näytti keskittyneeltä ja hän yritti luultavasti rauhoittaa isää. Jos isä rupeaisi riehumaan Voltureiden maaperällä, seuraukset tulisivat olemaan vakavat. Näin sivusilmällä Janen, Alecin kaksoissisaren. Hän katsoi minua osittain murhaavasti punaisilla silmillään, osittain huvittuneesti. En osannut tulkita hänen ilmettään, tosin en kyllä halunnutkaan. On todella huono juttu jos saa Janen vihat niskoillensa, ja sitä minä en todellakaan halunnut.
Yllätyksekseni hän astui esiin ja meni seisomaan Alecin viereen. "Onko täällä jokin ongelma?" hän kysyi suloisesti, mutta hänen äänessään piili selvä viesti siitä, että hän puuttuisi asiaan jos kokisi sen tarpeelliseksi.
"Ei ole, Jane", isä sanoi kärsimättömästi. "Renesmee, nyt lähdetään."
"Isä, sinä et pysty määräilemään minua", sanoin uhmakkaasti ja vedin itseni irti äidin otteesta. "Minä hyvästelen Alecin jos haluan."
Astuin askeleen eteenpäin Alecin luo ja kietaisin käteni hänen ympärillee. Tunsin kun hän veti minut lähelleen ja halasin häntä mahdollisimman hitaasti, viivyttäen lähtöä niin paljon kuin pystyin. Kuulin Janen tuhahtavan ja mumisevan jotain mistä en saanut selvää, mutta tuskin se oli mitään kovin mukavaa. Kun irrottauduin Alecista, suutelin häntä poskelle aivan kuin hän oli tehnyt minullekin. Tein sen tahallani oikein hitaasti ja huolellisesti, ja tunsin takaraivossani isän raivostuneen katseen, mutta en välittänyt sitä. Minä sain tehdä mitä halusin, hänellä ei ole oikeutta määräillä minua.
"Hyvästi, Alec", sanoin hiljaa. Tuntuin pahalta sanoa se, sillä olisin halunnut jäädä vielä pidemmäksi aikaa.
"Hyvästi, Renesmee", Alec vastasi ja hänkin vaikutti yhtä surulliselta kuin minäkin.
Peruutin muutaman askeleen taaksepäin vanhempieni luo. Äiti otti uudelleen kiinni kädestäni ja lähti vetämään minua pois, mutta vedin käteni irti. Osasin kyllä kävellä itsekin. Ajattelin kovaan ääneen mahdollisimman syyttäviä ja katkeria ajatuksia, ja toivoin että isä kuulisi ne. Hän kääntyi katsomaan minua ankara ilme kasvoillaan, joten hän oli luultavasti kuullut ne. Hymyilin omahyväisesti, tyytyväisenä siitä että olin saanut ärsytettyä vanhempiani.
Ovella käännyin katsomaan vielä kerran juhlasalia. Silmäni etsivät Alecia ja lopulta tavoittivat hänet. Hän seisoi sisarensa kanssa, joka näytti sanovan hänelle jotain. Alec ei kuitenkaan kuunnellut vaan hän katsoi minua. Hän iski minulle silmää ja hymyili merkitsevästi. En pystynyt estämään hymyä nousemasta kasvoilleni, vaan hymyilin takaisin. Iskin myös silmää ja heitin hyvästiksi lentosuukon.
Ei ollut väliä vaikka meidät oli erotettu nyt. Olin varma että tapaisimme vielä uudelleen.
