// Alaotsikko: drama, epämääräisesti mainittu itsemurha
Nimi: Laventelinharmaa
Author: misstm
Ikäraja: K-11 luulisin, olen vähän noob näiden kanssa..
Genre: drama
Hahmot: Mira, Janina, Jukka, Pekka
Warnings: itsemurha, ei mitään tarkkaa kuvailua, mutta kuitenkin
A/N: tästä piti alun perin tulla yhden lehden kesärakkausnovelli-kilpailun osaanottaja, mutta sitten onneksi näin alkuvaiheessa luin mainoksesta sanat ”etsimme kepeitä, hyväntuulisia tekstejä” ja tajusin, mikä meni vikaan :’) Muokkailin sitten loppua toivottavasti vähän iskevämmäksi ja otin angstistani kaiken irti.
Laventelinharmaa
Meillä oli tapana istua sillä yhdellä tietyllä kivellä ja nakella pieniä soramurusia läheiseen sammalikkoon. Aamukaste kerääntyi länteiksi farkkukankaaseen, varpaat tökkivät maassa lojuvaa risua konemaisesti, armottomasti.
”Tupakkaa kellään?”
”No ei sulle ainakaan.”
Mira avasi suunsa, kellisti päänsä takakenoon ja nauroi, nauroi niin hersyvästi, että pian me muutkin taituttiin kaksinkerroin ja pyyhittiin kyynelpisaroita hihojen suojiin, sormenpäihin koristeeksi. Jos multa kysyttiin, se nauru oli vähän muovinen, liian kova ja vaativa. Mutta Mira nyt oli Mira, sellainen josta kaikki pitivät, joten kukaan muu ei tuntunut huomaavan mitään.
”Mille me nauretaan?” Jukka keksi viimein kyseenalaistaa ja Mira heitti poikaan haastavan katseen. Vihreät silmät leiskuivat ympäristön sävyjä, sormet kiertyivät näppärästi limuviinapullon kaulan ympärille, huulet sulkivat lasisen suun suudelmaan, ennen kuin tyttö vaivautui vastaamaan.
”Elämälle. Kuolemalle. Kaikelle.”
Kaikelle. Varsinkin sille kuolemalle. Mä en osannut enää nauraa, katselin muualle, yritin päästä yläpuolella lentävien lintujen matkaan pelkän tuijotuksen voimalla. Ne huomaisi pian ja alkaisivat kysellä, enkä mä pystyisi vastaamaan, sillä mä olin luvannut. Kiven juurella pullo- ja tölkkivuoret kasvoivat hitaasti, muovipussi rahisi, Pekka nuokkui männyn juurella. Se oli Jukan kaksoisveli, molemmilla oli likaisenkalpeat rastat, toisella hiukan pidemmät kuin toisella, ja tusina värikkäitä nauhoja ranteissa. Musta oli aika helvetin koomista, että joku menee ja nimeää kaksoset Jukaksi ja Pekaksi, mutta toisaalta, mikä mä olin muiden nimeämiskykyjä tuomitsemaan. Eihän nimi miestä pahenna, vai miten se nyt meni. Jossain välissä taivas oli muuttunut laventelinharmaaksi, päässä pyöri ja teki mieli tanssia.
”Hei!”, Mira kiljaisi ja hetkeksi mä säikähdin ihan älyttömästi, henki salpaantui ja olin valmis taistelemaan tai ainakin pakenemaan, ”Nukutaan tämä yö täällä, ulkona!”
Huokaus vapautui mun huulilta, mutta helpottunut mä en ollut. Mun olisi pitänyt osata odottaa ja yritinkin perustella melko köyhästi, miksi meidän kannattaisi lähteä kotiin sieltä jumalan selän takaa, mutta kun Mira kerran sai jotain päähänsä, niin se toteutettiin. Me oltiin jätetty pyörät parin kilometrin päähän, lähimpään kylänpahaseen oli reilu kymmenen. Kukaan meistä ei ikinä ehtisi ajoissa, mä mietin ja pelkäsin ihan hitosti.
”Janina. Janina!”
Mä hätkähdin hereille, olin kai nukahtanutkin jossain vaiheessa, ja vilkuilin ympärilleni hermostuneena. Mira oli kumartunut mun ylle, sen silmät näytti suuremmilta kuin ennen.
”Mitä?”
”Tule.”
Se viittilöi ahkerasti, katse kierteli muissa, jotka tuhisivat unissaan. Pekka mutisi jotain epäselvää, kun mä nousin ja taiteilin sukkasillani sen ohitse.
”Mitä?” kysyin uudestaan, kun oltiin kuuloetäisyyttä kauempana.
”Mä löysin hyvän paikan.”
Mua kylmäsi, tuuli sihisi puissa pahaenteisesti ja tuntui, kuin joku olisi seurannut.
”Hyvän paikan?”
”Kalliokielekkeen.”
”Mira hei - ”
”Hiljaa”, tyttö murahti, ”Tämä on selvä jo, vai?”
Mä halusin huutaa, ravistella ja kirkua muut hereille, hakata Miran päätä läheiseen puunrunkoon kunnes se tajuaisi, että tämä ei todellakaan ollut yhtään selvä, ei mulle. Maa näytti vajoavan suoraan alaspäin, havunneulaset eivät ulottuneet harmaalle alustalle, joka loppui aivan arvaamatta. Lohkeamissa kasvoi sammalta ja jotain heinää, jota en vaivautunut sen kummemmin tarkastelemaan.
”Tämäkö se on?”
”No tämä, tämä.”
Mä peruutin. Kahden kuukauden valmistelut, hellät kuiskaukset ja haparoivat otteet sormien lomasta ja mä idiootti peruutin. Kompuroin jalkoihini, kun kiirehdin takaisin ja pyytelin jatkuvasti äänettä, ettei Mira olisi vielä tullut täysin hulluksi ja toteuttanut aikeitaan. Niiden piti olla meidän molempien aikeita. Yhteinen juttu, varma tapa välttää erottava maailma. Mutta mä olin pelkuri ja tahdoin painaa takaisinkelausta, jota ei kuitenkaan löytynyt mun käytössä olevasta kaukosäätimestä. Taivas oli yhä harmaa, kuin laventelia, tuuli kävi yhä ankarammaksi.
Ja Mira kuoli.
