Kiitokset
Salla!
Mukavaa että pidit
Yritän panostaa tuohon kuvailuun... Kumma tuo sinun mielikuvasi perhosen siivistä, mutta mikä minä olen siitä sanomaan. Eräässäkin kirjassa sinisen lohikäärmeen mielsin aika keltaiseksi...
Hyvä, että Severus oli mielestäsi IC, sillä siihen pyrinkin!
No, nyt kun toivoit jatkoa niin laitan tuon varastossa olleen pätkän esille
Tämä on vielä lyhyt, mutta seuraavien pitäisi olla hieman pidempiä. Toivotavasti saan niihin enemmän kuvailua... mutta kuitenkin ole hyvä ja nauti/inhoa!
1. luku
Tupa ja sen tarkoitus
"Severus Kalkaros, sinä pahuksen rotansilmäliuos-aivo!" ääneni kaikuu huoneessa, josta laukkuani ei enää ole.
"Niin Rose-kulta?" Severus sanoo pehmeällä äänellä, painottaen sanaa kulta. Näytän kasvattajalleni kieltä ja puristan käteni yhä tiukempaan puuskaan.
"Mihin pahukseen piilotit laukkuni?!"
"Minä en ole-"
"NO KYLLÄ MUUTEN OLET!"
"Rose, rauhoitu..."
"En ennen kuin tuot laukkuni tänne!"
Mutristan suutani ja rasvatukkainen mies tuijhottaa minua herkeämättä. Yritän vastustaa räpäyttämistä, vaikka kyyneleet pyrkivätkin jo sinisiin silmiini. Olemme ennenkin ottaneet tuijotuskilpailuja.
Minä en koskaan voita.
Enkä tänäänkään.
"Äh, antaa olla... antaisitko sauvani, kiitos?" ärähdän Kalkarokselle, jonka hymy on sietämättömän itserakas. Nappaan sauvani ja silitän sen pintaa jo hieman rauhallisempana. Sauvani on valmistettu pihlajasta, sen sisus on toivotonta toivoa ja pituutta löytyy tasan 13 tuumaa. Ollivander sanoi, että se soveltuu parhaiten vaativiin loitsuihin.
Pyh. Minusta se soveltuu parhaiten takapuiksi.
"Rose, älä vain riko sitä", Severus huomauttaa nähtyään inhoavan ilmeeni.
"En. Vaikka pärjäänkin paremmin ilman... sauva vain rikkoo taikuuden kanavan", syljen sanat suustani ja koetan heilauttaa sauvaa. "Tulejo laukku!"
"Hmm..." Kalkaros mutisee, kun mitään ei tapahdu. "Älä luovuta."
Minä tuhahdan ja lasken sauvan pöydälle, asetan kämmeneni yhteen ja ajattelen loitsua mielessäni. Jo parin sekunnin kuluttua laukku viilettää ilman halki luokseni -kotitonttu kahvassa roikkuen. Laukku asettuu maahan ja kotitonttu putoaa rähmälleen maahan, se hakkaa itseään pikkuisilla nyrkeillä ja minä ryntään nostamaan sen ylös.
"Hei, mikä on?" kysyn ja yritän pitää sen poissa itsemurhatoimistaan.
"Hain laukkua, mutta neiti tahtoikin sen takaisin. Anteeksi neiti, anteeksi.Anteeksi!" se kiljuu ja pulleat kyyneleet valuvat ryppyisiä kasvoja pitkin.
"Hei! Lopeta!" kiljun hädissäni ja rauhoitun, kun tonttu lopettaa ja lähtee ontuen kohti keittiöitä. Käännyn ja valmistaudun pyytämään anteeksi Severukselta, mutta armoisa "isäni" onkin päättänyt häipyä, joten avaan laukkuni ja tarkistan vielä kerran tavarat. Toisaalta niiden tarkistaminen tuntuu tyhmältä, kun en kuitenkaan lähde linnasta pois. Muutan vain johonkin koulun tuvista.
Olen itse asiassa aika onnekas, vaikka selästäni törröttääkin pari lepakonsiipiä. Olen oppinut eteväksi taikojaksi, jos sauvaa ei lasketa, ja erityisen etevä olen liemissä!
Uskon olevani luokkani priimus...
Pysähdyn miettimään sitä, mihin tupaan päätyisin. Ikinä en suostuisi Puuskupuhiin ja vielä vähemmän Rohkelikkoon. Korpinkynsi kaiketi menisi vielä, mutta taivaallii sattumus olisi päästä Luihuiseen, Severuksen tupaan...
"En usko että pääset Luihuiseen, sydämesi on liian puhdas", sanoo ääni takanani ja vilkaisen kummistuneena ympärilleni, mutta en näe ketään tai mitään.
"Tupien merkitys on liian suuri sinun suurelle tulevaiuudellesi... Ehei, muita suunnitelmi on varattu tuolle, joka tulee vielä saaman suuria aikaan..."