//Sarelon muokkasi fandomin otsikkoonAuthor: Katarina Blacke eli siis minä
Fandom: Aku Ankka!
Genre: Het, pientä fluffia, H/C ja ehkä vähän jotai angstiaki...
Rating: Ehkä joku K11... ?
Pairing: Milla Magia/ Hannu Hanhi
Warnings: Eipä mitään kai.
Disclaimer: Mikään tarinassa mainituista hahmoista ei siis ole mun.
A/N: Mä en ikinä olisi voinut arvata, että meen niin pitkälle, että julkaisen täällä hetiä! Jotenkin ei niin yhtään mun alue. Ja sitten vielä tahtoisin sanoa kiitokset ankkapiirtäjä Fecchille, jonka sarjakuvasta tämä tarina sai alkunsa. Kunpa jostain löytyisi lisää Milla/Hannua. Mutta pidemmittä puheitta nauttikaa ja kaikki rakentava palaute on tervetullutta.
RakkaaniTunnen savun hajun. Minä palan ja kauhea tuska syöksyy lävitseni. Tunnen jotain lämmintä ja tahmeaa valuvan kylkeäni pitkin sotkien jo valmiiksi palavan mekkoni.Alan kuulla jostain kaukaa kauheaa huudantaa ja olen melko varma, että ääni on minun. En kykene pian edes pysymään pystyssäni, saati sitten pitämään silmiäni auki. Mätkähdän maahan verenpunaiseen lammikkooni, ja nenääni tunkeutuu valkosipulin haju. Suolaa tuskaiseen huutoni.
Tiesin jo tähän ryhtyessäni epäonnistuvani. Tosin ajattelin, että kuolema voisi olla parempi vaihtoehto kuin palaaminen minua odottavaan elämääni - vaan kuinkas kävikään. En haluakaan kuolla vielä tänään sen vanhan kääkän kynsilaukalla terästettyyn lyijyyn. Haluan elää, vaikka sitten ilman
häntä. Hän, joka sai minut kerrankin onnelliseksi.
"Setä, lopeta! Hän on saanut jo kärsiä tarpeeksi!" huuto kuuluu kuin sumun takaa, mutta liekitetyt aivoni tunnistavat äänen heti
häneksi. Saan raotettua hiukan liekkien nuolemia turvonneita silmiä ja näen vilaukselta hänen vihreän takinliepeensä ja suolaajani vihasta leiskuvat silmät. Mietin aikoinaan, miten joku voi vihata noin paljon, vaikka hän voittaa minut joka kerta pelissämme. se ei kuitenkaan ole tärkeää ja keskityn siihen vihreään takinliepeeseen. Saan sen särkyneen äänen hetkeksi taukoamaan ja kuiskaamaan tervehdyksen rakkaimmalleen. Sitten kaikki pimenee.
*
Silloin oli muistaakseni toukokuu. Muistan itkeneeni valepukuni hihat läpimäriksi. En ollut jaksanut riisua sitä, koska olin jälleen kerran hävinnyt sille vanhalle miehelle. Hän oli jopa samalla varastanut taikani. Jättäen minulle vain mukanani olleet tavarat. Olin siis jäänyt vangiksi avuttomaan ihmisruumiseeni ilman rahaa tai suojaa. Ilman kuolemattomuuttani ja voimiani. Minä, maailman väkevin noita. Kuka tahansa olisi itkenyt vähemmästäkin. Äkkiä tunsin istuutuvan penkkini toiseen päähän ja kyyneleistäni välittämättä annoin uteliaisuuteni voittaa. Kääntyessäni katsomaan tulijaa näin ystävällisesti hymyilevän hanhen tarjoamassa minulle nenäliinaa. Siitä kaikki alkoi.
Sain yöpyä ensimmäisestä illasta lähtien hänen luonaan ja rakastelimmekin jo silloin ensimmäisen kerran. Rakastelimme yhä uudestaan ja uudestaan. Hellästi ja voimakkaasti. Ikuisesti nälkäisinä.
Vietimme paljon aikaa yhdessä. Kävimme usein piknikeillä, ravintoloissa ja ostoksilla. Voittorahoillaan hän osti minulle vaatteita ja muuta tilpehööriä. Sanoin aina etten tarvinnut mitään, vaikka tiesin valehtelevani - olinhan rahaton. Hän sai minut kuitenkin joka kerta suostumaan. Eikä hän koskaan kysellyt menneisyydestäni. Sen ainoan kerran hän kysyi ja minä vastasin, etten halua kertoa. Hän jäikin kiltisti odottamaan, mutta en aikonut kertoa ennen kuin olisi pakko. Kuka nyt haluaisi rakastaa ilkeää, kieroa noitaa? Halusin suojella häntä, rakastin häntä - ja rakastan edelleen - , mutta viimein minun oli pakko kertoa.
Oli kulunut jo pitkä aika ja voimani olivat palanneet. Oli tullut uusi vuosi ja huhtikuu. Olimme kävelyllä joen varrella ja oli harvinaisen lämmintä. Nojasin rakkaani olkapäähänsä hymyillen ja katsellen pieniä vielä sulamattomia lumikinoksia, jotka pian joutuisivat väistymään kevään tieltä. Joen pinnallakin kimalteli vielä muutamia piskuisia jäälauttoja. Jostain kuului linnun laulua ja lasten naurua. Emme puhuneet mitään. Nautimme vain harvinaisen lumoavasta hetkestä - kunnes sen särki lapsen rääkäisy.
Joen toisella puolella lähellä siltaa oli ollut leikimässä joukko lapsia, joista yksi oli pudonnut hyiseen veteen. Lapsi poukkoili verkkaalleen virtaavassa vedessä minun ja rakkaani katsellessa tilannetta yllättyneinä. Rakkaani oli ensimmäinen meistä, joka sai toimintakykynsä takaisin.
"Minä menen pelastamaan hänet", hän sanoi alkaen riisua takkiaan ja vaatteitaan. Katsoin häntä pelästyneenä. En voinut antaa hänen mennä. Hän olisi voinut itsekin joutua veden armoille.
"Ei, armaani", vilkaisin häntä surullisin silmin alkaessani muuttua todelliseen muotooni. Hiukseni tummuivat ja näköni parani. Sain takaisin valtavat voimani ja iättömyyteni. Ruman sieluni, kuolemattomuuteni. Olin kaivannut kaikkia niitä tunteita niin paljon, mutta mikään niistä ei kyennyt voittamaan sitä tuskaa mitä rakkaimpani puolesta tunsin. Tiesin nimittäin sillä hetkellä, kun muodonmuutokseni alkoi, ettei hän pystyisi enää ikinä suhtautumaan minuun samalla tavalla kuin aiemmin. Siksi en katsonutkaan häntä, kun nostin sen pienen lapsen takaisin ystäviensä joukkoon. Vasta sitten käännyin häneen päin.
En voi unohtaa hänen epäuskoa, vihaa ja surua tulvivaa katsetta ja sitä yhtä kyyneltä, joka sanoi minulle hyvästi hänen puolestaan. Tai niitä epäuskoisia kuiskauksia, jotka hokivat nimeäni hänen kävellessään pois. "Milla. Milla. Milla..."
*
Sinä iltana Roope-setä oli ladannut täyden latingin - osittain minun takiani. Olin tiennyt etukäteen mitä tulevan pitää, olinhan ollut suunnittelemassa sitä sedän kanssa. En kuitenkaan ollut kertonut
hänelle. Olin ollut niin vihainen. Mutta kuullessani sen kamalan kirkaisun, olin tajunnut, etten voisi koskaan antaa kenenkään tehdä pahaa sille naiselle. Hän oli näyttänyt minulle mitä rakkaus on. Hän oli näyttänyt minulle oman haavoittuvaisuutensa. Hän oli täyttänyt minut asioilla, joita en ikinä voisi Iinekseltä saada. Niinpä juoksin täyttä vauhtia setäni asumukselle ja portaat ylös näkemään sen kaiken kauheuden mitä hänelle oli tehty. Ja minä, joka en ikinä itke, itkin sedälleni päästämään rakkaimpani ennen kuin hän kuolisi. Lopulta pääsimme lähtemään.
Kolme päivää. Kolme päivää olen istunut hänen sänkynsä vieressä tässä kauheassa steriloidussa huoneessa ja odottanut, että hän avaisi silmänsä ja näkisi minut. Kolme päivää olen miettinyt miten ikinä voisin saada hänet antamaan minulle anteeksi. Vihdoin hän avaa silmänsä ja minä tiedän ettei väliimme tule enää koskaan mitään. Minä rakastan häntä ja hän minut nähdessään hymyilee ja kuiskaa hellästi nimeni. "Hannu."