Nimi Suurin niistä on rakkaus
Kirjoittaja Siperia
Ikäraja K-11 // Frederica nosti ikärajaa
Tyylilaji traaginen rakkaustarina, snif
Varoitukset henkistä perheväkivaltaa, ehkä, henkistä epäterveyttä?
A/N Nimi on kliseinen joo, mutta kohdillaan joka tapauksessa. Tämä on kertomus elämän jakamisesta narsistin kanssa. Sanon varmuuden vuoksi, että pidän kommenteista, vaikka taidan olla jo vähän menettänyt toivoni niiden saamisen suhteen.
*
Oli aikoja, jolloin mikään ei olisi saanut Lindaa itkemään. Hän oli sydämestä sormenpäihin täynnä kihelmöivää raivoa, se sykähteli kaikkialla hänen suonissaan ja nostatti punan kaulalle. Posket olivat kuitenkin kalpeat. Hampaat kirskuen hän yritti työntää sen pois, sillä se oli oikeuttamatonta, rumaa ja likaista vihaa. Sen tilalle hän maalaili rakkautta, välittämistä, lämpimiä tunteita. Pahimpina hetkinä vain haaleat tuntuivat onnistuvan. Silloin hän vihasi itseään.
Rasmusta hän sen sijaan rakasti enemmän kuin mitään muuta. Enemmän kuin omaa elämäänsä. Vaikka se tuntuikin toisinaan ylittämättömän raskaalta. Hän teki sen kuitenkin ilolla, sillä se oli kaikki, mikä oli tärkeää. Rasmuskin rakasti häntä, Rasmus ei olisi voinut elää ilman häntä.
”Sä olet ainoa, joka on koskaan ymmärtänyt”, mies oli sanonut. Ääni oli ollut käheä, sillä Rasmus oli huutanut koko illan. Manannut maailmaa, joka yritti kaikella massiivisuudellaan ja piittaamattomuudellaan hukuttaa ja murskata hänet.
Rasmuksen sisällä leimusi kipu, korvensi niin, että oli huudettava. Kipu sai hänet toisinaan ajattelemattomaksi, hän sanoi asioita, jotka heijastelivat roihua Lindan ympärille. Linda kesti sen, tuki miestään parhaansa mukaan heidän hoiperrellessaan romahtaneen elämänsä raunioissa etsien tietä ulos, valoon.
Toisinaan Linda kuvitteli näkevänsä valon pilkahtavan, taivaan selkenevän. Tytär, esikoinen, palasi kasvot hehkuen kotiin luokkaretkeltä. Äiti oli saanut harvinaisen suukon poskelleen, yhä hattarasta tahmean, kun tyttö oli kehuskellut uskaltaneensa mennä kaikkiin laitteisiin eikä ollut oksentanut kuin kerran.
Rasmus oli hymähtänyt vierestä, hän oli ollut vihainen, retki oli maksanut ja sitä edeltävänä iltana asunnossa oli vallinnut jäinen tunnelma. Rosa, jolle luokkaretki oli elämänsä ensimmäinen, oli itkenyt. Rasmus oli huutanut. Linda oli puhunut hiljaa. Hän oli sanonut, ettei Rasmuksen tarvinnut huolehtia. Hän ottaisi rahat säästötililtä, uudella autolla ei kuitenkaan ollut niin kiire.
Hän ymmärsi kyllä, että Rasmus tunsi varmasti hirvittävää syyllisyyttä siitä, ettei voinut elättää perhettään eikä tarjota lapsilleen parasta mahdollista. Tämä ei kyennyt käymään töissä, oli henkisesti liian rikki, ja sai vain pientä työttömyysturvaa. Sekin meni suurelta osin tupakkaan ja tietotekniikkaan. Rasmus poltti pahimpina päivinä ketjussa, se oli ainoita asioita, jotka rauhoittivat häntä, eikä Linda mitenkään voinut torua häntä siitä. Rasmuksen päivissä oli kovin vähän aurinkoa, Lindakin kelpasi juuri ja juuri pikkuiseksi tähdeksi pilviselle taivaalle. Silti, mies itse oli sanonut, edes siihen ei olisi kukaan toinen kyennyt.
Joskus, joskus päivät tuntuivat loputtomilta, kaamos kesti vuoden ympäri ja kadut olivat tulvillaan loskaa kesäisinkin. Joskus Linda oli vain uupunut. Se meni kuitenkin ohi. Oli käytävä lenkillä, ostettava ehkä joku halpa vaniljajäätelöpaketti, jota hän ei lopulta edes maistanut, mutta lapset kuitenkin ilahtuivat, Rosa ja neljä vuotta sitten syntynyt Roni.
Rasmukselle hän saattoi ostaa sikareita, sellaisia, joiden makeaan tuoksuun hän oli rakastunut jo ennen kuin oli nähnyt Rasmuksesta muuta kuin nahkatakin verhoaman selän. Ne maksoivat, mutta sitä hän ei koskaan ajatellut, kun Rasmus myöhemmin taivutti hänet vuoteelle, henkäili hänen kaulalleen ja sai hänet tuntemaan itsensä maailman upeimmaksi naiseksi, vaikka oli jo täyttänyt kolmekymmentä.
Sillä useammin mies nukkui sohvalla, pahempina öinä autossa. Kerrottuaan ensin tietävänsä, kuinka Linda juonitteli hänen selkänsä takana raha-asioissa, kasvatti heidän lapsiaan vihaamaan isäänsä, vikitteli toimistolla toisia miehiä ja naarmutti parkkihallissa yhteistä Opel Astraa. Linda käänsi päänsä pois, vihasi ensin miestä ja sitten itseään ja lupasi yhä uudelleen olla parempi, rakastaa enemmän. Rakkaus ei etsinyt omaansa. Rakkaus ei katkeroitunut. Rakkaus ei muistellut kärsimäänsä pahaa.
Rakkaus oli ainoa, mitä hänen hämärtyvässä elämässään oli.
*
Rakkaus on pitkämielinen. Rakkaus on lempeä.
Rakkaus ei kadehdi. Rakkaus ei kerskaa. Rakkaus ei pöyhkeile.
Rakkaus ei käyttäydy sopimattomasti. Rakkaus ei etsi omaansa.
Rakkaus ei katkeroidu. Rakkaus ei muistele kärsimäänsä pahaa.
Rakkaus ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa.
Kaikki se peittää. Kaikki se uskoo. Kaikki se toivoo. Kaikki se kärsii.
Niin pysyvät nyt Usko, Toivo ja Rakkaus, nämä kolme;
mutta suurin niistä on Rakkaus.
Rakkaus ei koskaan häviä.
(1. Kor. 13)
