Kirjoittajat: Nelxis & Winga
Ikäraja: K-11 //zougati muokkasi ikärajan vastaamaan uusia ikärajoja
Tyylilajit: draamahuumori tai toisinpäin
Parituksii: Molly/OC, Molly/Arthur
Vastuuvapaus: Emme omista hahmoja, paitsi Merton MacDougalin, vaikka sekä etu- että sukunimi on jonkun JKR:n hahmon oma ollut.
Varoitukset: Kiroilua, seksin ja huumeiden maininta
Tiivistelmä: Molly Weasley os. Prewett ei aina ole ollut niin lempeä ja hyväsydäminen.
Kirjoittajilta: No, Nelxis ehti jo poistua =( Mutta joo, tätä oli oikein hauska kirjoittaa ja toivomme, että nautitte tämän lukemisesta yhtä paljon kuin me nautimme kirjoittamisesta!
Molly Weasleyn pimeä puoli
Arthur Weasleylla oli salainen ihastus. Se oli jopa niin salainen, että joskus hän jopa itsekin unohti, ketä hänen piti tuijottaa taikuuden historian tunneilla. Hän joutui usein pohdiskelemaan useitakin minuutteja, ennen kuin käänsi päänsä oikeaan suuntaan ja silloinkin hänen täytyi olla varovainen, ettei tuo ihastus olisi huomannut hänen katsettaan, joka arvattavasti oli melkoisen pistävä. Yksi syy tähän varovaisuuteen oli myös tämän ihastuksen poikaystävä, Merton MacDougal, jolla oli "vaikutusvaltaa", tai kuten Arthur olisi sanonut, todella hyvä tähtäys. (Arthur oli kerran onnistunut törmäämään Mertoniin käytävällä, ja oli viettänyt seuraavat kaksi päivää sairaalasiivessä.) Eräänä päivänä Arthur päätti kuitenkin voittaa ihastuksensa itselleen. (Ai niin, ihan vain näin sivuhuomautuksena, sen ihastuksen nimi oli Molly Prewett. Vaikka eihän sillä ole mitään väliä.)
Päätettyään nyt vihdoin voittaa ihastuksensa itselleen Arthur alkoi miettiä, miten sen voisi tehdä. Merton oli bodaaja, tai ainakin sen näköinen, ja hän epäili, että tällainen ominaisuus miehessä vetosi Mollyyn, joten hän päätti alkaa käydä salilla, tai no, ei Tylypahkassa mitään kuntosalia ollut, mutta hän päätti alkaa treenata nostelemalla painoja, jotka hän oli jotenkin tuonut mukanaan. Kesällä ja lomilla hän voisi sitten alkaa käydä jästien kuntosalilla. No, Arthur lukittautui usein Murjottavan Myrtin vessaan, sillä se oli ainoa paikka, jossa joku ei polttanut pilveä. Myrtti ei tästä kuitenkaan pitänyt, sillä hänen mielestään nuoriherra Weasley ei näyttänyt tarpeeksi hyvältä, eikä tämä edes sopinut kylpyhuoneen sisustukseen.
"Herra Weasley", Myrtti sanoi erään kerran katsellessaan tämän painojen nostelua (oikeastaan kyseessä oli painojen nostelun yritys) ja tämän hymähdettyä hän jatkoi: "Voisitteko mitenkään mahdollisesti mennä johonkin muualle tekemään tuota säälittävää paperipainojen nostelua? Tai edes vaihtaa niihin paperipainoihin, koska ne saattaisitte saada ylös? Minä en kestä katsella tuota räpellystä." Arthur ei kuitenkaan kuunnellut, vaan yritti uudelleen nostaa painoja. Sitten tapahtui ihme. Painot nousivat kaksi tuumaa lattiasta!
"Bravo, herra Weasley", Myrtti sanoi laiskasti ja tuijotti murhaavasti Arthuria. "Voisitko nyt kadota, että saisin itkeä rauhassa omaa säälittävyyttäni? Ja voisit tietysti vinkata jollekin ystävällesi, että kaipailen täällä komean miesvartalon seuraa."
Arthur ei kuitenkaan vaihtanut treenipaikkaansa. Muutaman viikon kuluttua hän oli onnistunut loihtimaan esiin edes jonkinnäköiset lihakset. Ensimmäinen Tylyahon viikonloppu lähestyi uhkaavasti, ja sehän olisi oikein hyvä ajankohta Mertonin hakkaamiselle. Tylyahossa kaikki näkisivät, ettei Arthur ollut enää se sama nynny kuin ennen. Samalla hän kuitenkin mietti, että pitäisikö hänen koettaa ensin kysyä Mollya ulos ja selvittää, mikäli tälle olisi jo kehittynyt jotain tunteita Arthuria kohtaan. Tai ehkä hänen pitäisi ensin yrittää tapella jotakuta pienempää kuin Mertonia vastaan. Tämän ajatuksen Arthur kuitenkin hylkäsi heti, sillä muuten Merton voisi varautua Arthurin hyökkäykseen.
Arthur jatkoi treenaamista aina koulun jälkeen. Eräänä perjantaina, kun Arthur palasi muutamaa kaloria kevyempänä rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen, hän näki Mollyn itkemässä eräällä nojatuolilla. "O-oletko kunnossa?" Arthur kysyi, ja astui lähemmäs. Molly nosti katseensa, ja katsoi hetken ruipeloa poikaa edessään. "Kuka helvetti sinä oikein olet?" tyttö kysyi, ja jatkoi itkemistä. "A-arthur Weasley", Arthur sanoi. Molly lakkasi itkemästä, ja katsoi häntä tarkemmin. "Ai niin. Et sitten kerro tätä kenellekään, mutta Merton jätti minut", Molly nyyhkytti, ja nousi seisomaan. Arthur tunsi iloisen toivonkipinän sisällään, ja hän olisi halunnut hyppiä seinille, mutta hillitsi itsensä. Molly käveli aivan Arthurin eteen, ja kysyi sitten: "Onko luutakomero sinulle tuttu paikka?"
Hämmennys oli ilmiselvä Arthurin kasvoilla tämän nyökätessä ja tuijottaessa Mollya. "Kuinka niin?" hän sai ulos ja tuijotti Mollya, joka yhä lähestyi ja pakotti hänet perääntymään.
Molly kohautti olkiaan. "Ajattelin vain, että voisin lukita sinut sitten sinne, mikäli sattuisit päästämään ulos väärän tavunkaan. Tai no, Merton voisi, sillä kyllä hän minua yhä kuuntelisi. Luulisin, sillä hän sanoi haluavansa yhä olla ystäviä minun kanssani."
Arthur, joka oli jo ehtinyt toivoa hieman jotain muuta, tuijotti ehkä hieman pettyneenä tyttöä edessään. "No... en sano mitään, mutta... haluaisitkolähteäTylyahoonkanssani?" Arthur mumisi. "Mitä?" Molly kysyi, ja katsoi Arthuria hämmentyneenä. "E-ei mitään", Arthur sanoi, ja luikki makuusaliin.
Arthur makasi sängyllään selällään kattoa tuijottaen, tai lähinnä siltä se näytti, oikeasti hän tuijotti iäisyyteen ja näki koko ajan mielessään Mollyn. Hän säpsähti, kun ovelta kuului koputus, ei mitenkään hento vaan vaativa, ja huusi oven olevan auki. Askeleet kaikuivat hänen pääkopassaan ja hän käänsi päätään tajutessaan kävelijän pysähtyneen hänen sänkynsä kohdalle. "Mut- mit- Molly?" Tyttö virnisti, ja tarttui poikaa hihasta, ja veti tämän ylös. "Tule mukaani", Molly sanoi, ja alkoi raahata Arthuria kohti ovea.
He kävelivät pois Rohkelikkojen tornista. Molly johdatti Arthuria eteenpäin, eikä poika osannut aavistaa mitään, ennen kuin he saapuivat Murjottavan Myrtin kylpyhuoneen ovelle. Molly tiukensi otettaan, ja työnsi Arthurin sisään. Molly jätti pojan seisomaan erään altaan eteen, ja haki sitten tämän treenikamat eräästä kopista. "Mitä tämä on oikein olevinaan?" tyttö kysyi, ja näytti painoja Arthurille. "E-en minä tiedä", Arthur takelteli. Molly käänsi painoja hieman, ja paljasti lapun, jossa luki: Arthur Weasleyn omaisuutta.
Arthur siirteli hieman vaivautuneena painoa jalalta toiselle ja mietti, mitä Molly oikein tahtoi kuulla. "Nohyväon, ne ovat minun. Halusin vain... hieman kasvattaa lihaksiani."
Arthurin yllätykseksi Molly puhkesi nauruun ja lähes pyyhki kyyneliä silmistään. "Jaa sitä olet koettanut. Myrtti sanoi sinun näyttäneen niin säälittävältä ja turhauttavalta, että hän käski sinua poistumaan, mutta silti aina vain palasit tänne."
"Äläkä unohda, että halusin hänen tuovan oikeita miehiä tänne", Myrtti huokaisi ilmestyen toisesta kopista. "Mutta hän vain jätti minut tänne murjottamaan ja pelottelemaan sellaisia, jotka eivät aiemmin olleet minua nähneet. Olen pettynyt häneen." Molly pyöritteli päätään. "Mahdat olla aivan sekaisin. Minä menen nyt nukkumaan", Molly sanoi, ja lähti kylpyhuoneesta. Arthur jäi tuijottamaan tytön perään. "Joten... Voitko nyt käydä hakemassa tänne jonkun hyvännäköisen miehen?" Myrtti kysyi, mutta Arthur ei kuunnellut.
Seuraavana aamuna kaikki kuiskivat Arthurin selän takana. Kun poikarukka ei tajunnut, miksi kaikki kikattivat hänen kulkiessa ohi, pilkkaaminen vain yltyi. Lopulta joku kuudesluokkalainen poika tuli kysymään Arthurilta: "Ajattelitko perustaa kuntosalin Tylypahkaan?" Siinä vaiheessa tarinamme sankari tajusi, että joko Molly tai Myrtti (Arthur veikkasi jälkimmäistä vaihtoehtoa) oli kailottanut koko koululle Arthur Weasleyn harrastavan painojennostoa. Hän tuijotti poikaa kylmästi ja tuhahti miettien samalla, kuka tämä mahtoi olla. "Ei tarvitse alkaa katsoa muita alaspäin, vaikka yritätkin kasvattaa sixpackia. Ei sillä että se olisi vielä mitenkään onnistunut", poika sanoi naurahtaen. Ympärillä muutama muukin hörähti.
Molly, jonka saapumista Arthur ei ollut huomannut, astui lähemmäs. "Kuule bodaajapoika", hän sanoi kujertaen, "minä olen miettinyt sitä Tylyahoon lähtemistä ja kai minä nyt voisin sitten lähteä mukaasi." Hän räpsytteli silmiään suloisesti ja sai Arthurin entistä hämmentyneemmäksi. Poika oli kuitenkin aivan liian hämmentynyt sanoakseen mitään. Muut oppilaat olivat jo lähteneet paikalta, mutta Molly seisoi edelleen paikallaan.
Olettaen, että te lukijat olette ylipäätään lukeneet Harry Potter -nimisen kirjasarjan läpi, niin tiedätte varmaankin, että lopulta Molly Prewett ja Arthur Weasley menivät naimisiin. Mutta ehei, me emme lopeta tarinaamme tähän, sillä Merton MacDougal palasi vielä takaisin.
Seitsemännen vuoden lopuilla Molly alkoi kiirehtiä avioliittoa Arthurin kanssa. Hän pyysi, että he menisivät naimisiin enintään kuukausi valmistumisen jälkeen, mutta Arthur ei käsittänyt kiirettä. "Mutta kun, minä niin haluaisin olla sinun omasi loppuelämäni!" Molly kiljui eräänä iltana ja kuin painottaakseen sanojaan, hän suuteli Arthuria kiihkeämmin kuin koskaan. "Minä en kestä ajatusta, että saattaisitkin haluta jonkun muun!"
Pian koitti hääpäivä.(Ensin Arthur oli kuitenkin saanut kuulla hyvin pitkän saarnan Mollyn veljiltä.) Hääpari oli hermostunut, sillä päivä muuttaisi heidän koko elämänsä. Juhla sujui hyvin, ja sekä Mollyn että Arthurin vanhemmat olivat itkeneet niin paljon, että joka paikasta löytyi kyynellammikkoja.
Mutta juhlan jälkeen Molly vaikutti olevan hermoromahduksen partaalla. Hän oli koko juhlan ajan halunnut jo lähteä kotiin, mutta Arthur oli juonut aivan liikaa tuliviskiä kuullakseen tuoreen vaimonsa sanat.
Lopulta Molly hermostui ja huusi veljensä paikalle. "Saatte luvan auttaa minua saamaan tämän sankarin uuteen kotiimme, sillä minä en halua olla täällä enää", hän sanoi Gideonille ja Fabianille. Veljet nyökkäsivät ja mutisivat huonoista uusista aviomiehistä miettien edelleen, että miten oli mahdollista, että heidän voimakastahtoinen siskonsa oli avioitunut jonkun Weasleyn kanssa. No, lopulta kaksoset olivat raahanneet tämän edelleen humalassa örveltävän sankarin Kotikolon ovelle. Arthur halusi kunnioittaa perinteitä, ja nosti morsiamensa syliinsä, ja yritti kantaa tämän sisään. Kun he olivat sohvan vieressä, Arthur kompastui, ja Molly hyppäsi säikähtäneenä lattialle.
"No niin, te voitte nyt mennä", Molly sanoi veljilleen toettuaan säikähdyksestään.
"Mutta Molly--" Fabian aloitti, mutta Molly keskeytti hänet. "Menkää nyt, minun pitää keskustella kahden kesken mieheni kanssa." Fabian ja Gideon nyökkäsivät ja poistuivat jättäen vasta avioituneen parin kahdestaan huoneeseen.
"No niin, Arthur. Minä olin ajatellut tehdä tästä illasta ikimuistoisen, mutta sinä sitten päätit juoda itsesi aivan tiedottomaksi. Menetät niin paljon. Voin varmaan kertoa sinulle, että olen raskaana, et varmasti edes muista mitään tästä illasta", Molly puheli Arthurille ja mietti, saisiko tämän mielenkiintoa mitenkään heräämään. Arthur sammalsi jotakin, ja Molly kohautti olkiaan. Jos mies ei muistaisi mitään koko yöstä, voisi hänelle kertoa pienen valkoisen valheen. "Minä menen ylös nukkumaan. Turha valittaa aamulla krapulaa", rouva Weasley sanoi, ja käveli yläkertaan.
Aamun tultua Molly askelsi keittiöön tekemään itselleen aamiaista ja herätti samalla Arthurin, joka alkoi saman tien valittaa krapulaansa. "Menimmekö me todella naimisiin eilen?" mies kysyi alkaessaan tajuta jotain ympäristöstään ja nähdessään Mollyn keittiössä.
"Menimme. Saat silti luvan itse tehdä aamiaisesi, minä en sinulle ruokia ala valmistaa", Molly vastasi syöden munakastaan. "Ja viime yö oli aivan uskomaton."
Weasleyn perhe eli siis rauhallisesti, kunnes eräänä päivänä Molly, huomasi, että raskautta oli vaikea peittää. Hän valmisti miehelleen - joka muuten oli päässyt Taikaministeriöön töihin - kunnon illallisen, ja kun Arthur oli juomassa lasistaan, Molly kertoi: "Arthur rakas, minä olen raskaana." Mies purskautti juomansa ulos suustaan, ja yritti olla tukehtumatta lihanpalaan, jonka hän oli juuri syönyt.
"Mutta mitä miten milloin!" Arthur kysyi hädissään ja koetti tuijottaa Mollyn vatsaa pöydän läpi.
"No, miettien että miten pitkällä oletan olevani, luulisin, että hääyönä tämä on alkunsa saanut", Molly totesi miehelleen ja jatkoi ruokailua kuin ei olisi juuri sanonut mitään mullistavaa.
Arthur tuijotti yhä hämillään vaimoaan ja nousi sitten ylös, käveli naisen luo ja halasi tätä. "Meistä tulee jo näin pian kunnon perhe", hän totesi laskien toisen kätensä vatsalle. "Vai mitä, pikkukaveri?"
Molly pyöritti silmiään ja huokaisi. "Niin. Meidän pitäisi varmaan jo miettiä, että mikä huone olisi paras lastenhuoneeksi ja alkaa kalustaa sitä." Arthur tuijotti vaimoaan peloissaan. "Lasten? Et kai ajattele jo enemmän jälkikasvua?"
"Ei, mietin vain tälle yhdelle. En ainakaan usko odottavani useampia. Mutta niin, etkö sinä tiedä, että sitä kutsutaan lastenhuoneeksi, vaikka se olisi vain yhdelle? Miten huonosti sinutkaan on kasvatettu", Molly mutisi ja tuijotti miestään suoraan silmiin. Tämä perääntyi hieman pistävän katseen alla ja alkoi selvästi miettiä jotain. "Mitä mietit?"
"Ullakkohuonetta", Arthur vastasi.
Niin alkoi herra Weasley kunnostaa ullakkohuonetta lastenhuoneeksi. Mollylla oli kuitenkin sanansa sanottavana väreistä, joten Arthur joutui maalaamaan huoneen kolmesti.
Lopulta pienokainen tupsahti maailmaan, (Molly ei olisi sanonut sitä tupsahtamiseksi) eikä Arthur edes ihmetellyt, että lapsi syntyi hieman etuajassa, olihan hän niin onnellinen tullessaan isäksi. "Mitä olit ajatellut nimeksi?" mies kysyi tohkeissaan vaimoltaan.
"William Arthur Weasley", Molly sanoi. Hän oli miettinyt nimen jo valmiiksi, jotta saisi siitä sellaisen, että se kuulostaisi juuri Arthurin lapsen nimeltä. "Eikö ole hyvä?"
"Oikein mahtava. Mutta eikö Arthur toisena nimenä ole hieman turha, jos vaikka jokin muu?" Arthur kysyi hieman mietteliäänä.
"Höpsis, minusta se on aivan mainio, jotta hän voi aina olla täysin varma siitä, kuka hänen isänsä on", Molly sanoi naurahtaen hieman hermostuneesti.
Niin kului monen monta vuotta, ja pikkuinen Bill sai monta veljeä, ja yhden siskon: Charlien, Percyn, Fredin ja Georgen, Ronin ja Ginnyn. Perhe oli onnellinen, vaikkakin rahat olivat tiukilla.
Aikuisena Bill meni naimisiin ranskalaisen Fleur Delacourin kanssa. He muuttivat asumaan meren rannalle. Heidän häänsä osuivat kuitenkin huonoimpaan mahdolliseen aikaan, sillä juuri sinä vuonna kuolonsyöjät olivat voimakkaimmillaan. Voldemort kuitenkin voitettiin 2.5. Tasan kaksi vuotta myöhemmin saivat Bill ja Fleur tyttären, jonka he nimesivät Victoireksi, olihan hän syntynyt päivänä, jona vuosisadan pahin velho oli kukistettu.
Molly oli onnellinen ensimmäisestä lapsenlapsestaan, mutta myös miettinyt pitkään, pitäisikö hänen kertoa Billille totuus tämän isästä (joka ei mitenkään voinut olla Arthur, sillä reilusti yli kuukauden etuajassa muka-syntyneeksi Bill oli ollut sen verran kehittynyt, että yksikään lääkintänoita ei olisi uskonut, jos jompikumpi uusista vanhemmista olisi kertonut tämän saaneen alkunsa noin seitsemän ja puoli kuukautta aiemmin). Vaikka hän olikin tyytyväinen siihen, että oli Arthurin kanssa pojan kasvattanut, hänestä oli silti väärin, ettei tämä tiennyt oikeasta syntyperästään mitään.
Kun Molly ja Arthur olivat ensimmäistä kertaa katsomassa vastasyntynyttä pojantytärtään, päätti Molly paljastaa totuuden. Niinpä, kun Fleur oli keittiössä keittämässä teetä, Molly töksäytti: "Arthur, minun täytyy kertoa sinulle jotakin. Sinä et ole Billin isä." Molemmat miehet näyttivät tyrmistyneiltä. "Miten se on mahdollista?" Bill kysyi, yrittäen toipua järkytyksestä.
Molly kohautti olkiaan ja kääntyi Arthurin puoleen. "Muistatko Mertonin?" Mies nyökkäsi, kuin osoittaakseen, että totta kai muisti! "No, hän on Billin isä. Meillä oli... pieni suhteenpoikasen tapainen seitsemännen vuoden lopulla, tai oikeastaan siinä ei ollut muuta kuin seksiä, sillä sinähän et suostunut mihinkään ennen kuin olimme naimisissa."
"ÄITI! Luuletko, että minä haluan tietää noin tarkkaan teidän seksielämästänne?" Bill parahti. Samassa Fleur pelmahti huoneeseen. "'Aluatteko sokeria teehen?" nainen kysyi, ja jäi ihmettelemään muiden tyrmistyneitä ilmeitä. Juuri silloin Victoire alkoi itkeä, ja Fleur suuntasi tyttärensä kehdon luo.
"Sinäkö siis petit minua?" Arthur kysyi todella hiljaa.
Molly tuijotti Arthuria. "Jos sitä nyt pettämiseksi voi kutsua. Kyllä." Hän ei vaivautunut laskemaan ääntään ja sai Fleurinkin katsomaan itseään. "Mistä te täällä oikein puhutte?" uusi äiti kysyi Victoire sylissään.
"Äiti kertoi, ettei isä olekaan isäni", Bill totesi ja lösähti kasaan. Fleur tuijotti järkyttyneenä anoppiaan, ja karkasi sitten keittiöön. "Meidän on nyt parasta lähteä", Molly sanoi, ja käveli ovelle. "Tuletko sinä vai et?" hän kysyi, ja kääntyi miehensä puoleen. "Ketkä me?" Arthur tuhahti. Niinpä Molly lähti yksin kotiin.
Molly pohti avioliittoaan seuraavan viikon yksin, sillä Arthur ei ollut vieläkään palannut kotiin. Hän tahtoi yhä jatkaa liittoaan, sillä hän oli vuosien varrella todella oppinut rakastamaan miestään (ei kai hän muuten tämän kanssa olisi hankkinut kuutta yhteistä lasta?) eikä tahtonut menettää tätä. Lopulta hän kirjoitti miehelleen kirjeen, jossa toivoi tämän edes tulevan käymään keskustelemssa hänen kanssaan.
Vastausta ei kuitenkaan kuulunut, ja muutkin Weasleyn lapset puolisoineen alkoivat kummastella tilannetta. Lopulta Molly päätti kertoa tilanteen todellisen laidan kaikille, mutta koska hän pelkäsi reaktiota, hän päätti lähettää kirjeen.
"Rakas (nimi vaihtui jokaisessa kirjeessä, joten jättäkäämme se pois),
Minulla ja isällänne on tällä hetkellä hieman vaikeaa, sillä kerroin hänelle ja Billille, että Billin isä ei ole sama kuin teidän. Isänne pahoitti mielensä siitä, vaikka siitä koko suhteesta on monta vuotta, eikä edes suostu keskustelemaan kanssani. Älkää ymmärtäkö väärin, minä rakastan Arthuria ja keskustelisin hänen kanssaan mielelläni, mutta minusta oli vain oikein kertoa BIllille viimein, kuka hänen oikea isänsä on, joten sen tein, Arthurin kuullen, sillä minusta hänenkin oli aika kuulla totuus.
Joka tapauksessa, toivon, ettei tämä vaikuta teidän väleihinne minuun tai isäänne.
Rakkaudella,
äiti"
Hän sai odottaa vastauksia monta päivää, mutta mitään ei kuulunut. Eräänä tiistaina kaikki Weasleyn lapset (ja jos et tajunnut, niin Bill ei olekaan Weasley), Arthur ja Bill kuitenkin ilmestyivät Kotikoloon. Kaikki vaativat selitystä Mollylta, mutta nainen ei osannut vastata mitään.
"Mutta kerro meille edes, miksi sinä petit isää?" Percy kysyi tiukasti ja Molly huokaisi.
"Minä en ollut kouluaikoina aivan yhtä lempeä kuin nykyään, isännekin on varmasti tästä asiasta samaa mieltä. Seurustelin aikoinaan erään Mertonin kanssa ja, no, meidän suhteemme päätyttyä otin isänne, ensin vähän vitsillä, mutta lopulta totesin pitäväni hänestä kovasti. Hänellä oli kuitenkin tiettyjä ajatuksia, joista en pitänyt, ja päädyin Mertonin luo uudelleen", Molly vastasi välttelevästi.
Kukaan ei kuitenkaan voinut käsittää, että Mollylla, maailman kilteimmällä ihmisellä, olisi pimeä puoli. "Voitko antaa anteeksi?" rouva Weasley kysyi mieheltään, mutta joutui tyytymään hiljaisuuteen. Kaikki Mollyn lapset alkoivat tuntea olonsa vaivaantuneiksi, joten he päättivät mennä ulos odottamaan.
"Miten sinä saatoit antaa minun elää siinä uskossa, että rakastit minua alusta alkaen?" Arthur kysyi lasten mentyä. "Miten sinä mitenkään mahdoit päätyä vaimokseni, sitä en ymmärrä. Sait varmaankin selville odottavasi Billiä ja tarvitsit jonkun, niinkö?" Vaivaantuneisuus, joka ilmestyi Mollyn olemukseen, paljasti Arthurille, että hän oli osunut oikeaan. "Voi Merlin sentään."
Arthur laski kasvonsa käsiinsä. "Se oli silloin nuorena, minä rakastan ainoastaan sinua", Molly puolusteli. Arthur huokaisi. "Vannotko, että se oli vain se yksi kerta?" tämä kysyi, ja Molly nyökkäsi. "Ja lupaat, ettet enää ikinä tee mitään sellaista?" "Tietenkin", Molly vastasi. Arthur nyökkäsi, ja kumartui sitten antamaan suukon vaimollensa. "Saat anteeksi."
Muutamaa viikkoa myöhemmin Molly päätti siivota koko Kotikolon lattiasta kattoon. Ullakolta hän kuitenkin löysi jotakin, joka oli saanut hänet aikoinaan kikattamaan.
"Arthur!" Molly huusi miestään nauraen. Mies tuli melko nopeasti ylös ja katsoi vaimoaan. "Mitä?"
"Katso mitä minä löysin!" Molly sanoi purskahtaen täyteen nauruun. Arthurinkin huulet kääntyivät leveään hymyyn tämän nähdessä vanhat painonsa.
"Oi niitä aikoja", Arthur sanoi, ja luki ääneen painoissa olevan lapun, "Arthur Weasleyn omaisuutta."
