Nimi: Salaisuuksia
Kirjoittaja: Vyra
Fandom: Hetalia
Genre: Draama, fluff, romantiikka, one-shot
Ikäraja: K-11
Päähenkilöt/ Paritus: Preussi, Unkari, Ranska, Englanti, Romano, Espanja, Norja ja Tanska / PruHun (tai tässä tapauksessa ehkä HunPru ^^), FrUk, Spamano, DenNor.
Summary: Yksi ja sama salaisuus, mutta neljä eri paria ja neljä eri tapaa.
A/N: Fail summary is fail summary....
Eli tällainen ystävänpäivä fikki tänä vuonna ^^ Minulla oli kyllä alunperin ihan erilainen kuvitelma tästäkin, mutta sitten se jotenkin vain... lähti erisuuntaan... en hallitse kirjoituksiani...xD
Eli idea on yksinkertaisesti se, että poimin muutaman lempipareistani (ei SuFiniä tällä kertaa...) ja kirjoitin heille kaikille saman salaisuuden (joka on muuten niin klisee, että. ^^'') Mutta, mutta... minä tahdoin kirjoittaa jotain suloista ja kivaa ystävänpäiväksi~ Hyvää ystävänpäivää kaikille <3
(selitän lopussa lisää siitä, mitä mielessäni liikkui tätä kirjoittaessa ^^)
Salaisuus, joka paljastuu vahingossa…
”Minä olen paras… voitan teidät kaikki!” Preussi puoleksi mutisi ja puoliksi huusi erittäin epäselvällä äänellä. Miestä taluttava saksalainen huokaisi ja yritti kaikin voimin pitää veljensä jotenkuten pystyssä. Preussilaisella itsellään kuin ei ollut enää tasapainoaistia jäljellä kuin korkeintaan huojuvaan istumiseen. Kaikki kuluneen illan aikana nautittu juoma oli tehnyt tehtävänsä eikä Preussi ollut enää täysin tässä maailmassa. Siksi Saksa nyt retuutti veljeään kapakasta kotiin, jotta tämä saisi edes nukkua jossain lämpimässä eikä vain sammuisi lähimpään ojaan.
”Bruder…”, Saksa mutisi tietäen että juuri nyt minkäänlaisesta saarnasta ei olisi yhtään mitään hyötyä. Preussi oli yksinkertaisesti aivan liian pihalla omaksuakseen mitään toisten puheista. Ja lisäksi, ei hän selvin päinkään koskaan kuunnellut veljeään.
”Varmasti voittaisin!” Preussi intti ja heilautti vapaata kättään laajassa kaaressa kuin tehostaakseen sanojaan, ”voittaisin sinut vaikka silmät… kiinni… und das… koiran und… puun… und…und… kukan.. tai tuo kukka näyttää pahalta… haastatko riitaa siinä!?” Saksa nappasi tyynesti kiinni veljensä nyrkistä ja odotti sen aikaa, että preussilainen ehti keskittää hajanaisen mielenkiintonsa jonnekin muualle kuin ilkeän näköisten kukkien pahoinpitelyyn. Lopulta Preussi taas rauhoittui ja antoi veljensä raahata häntä eteenpäin. Valkohiuksisen miehen askeleet haparoivat, mutta Saksan luja ote hänen kyljestään piti hänet jotenkuten pystyssä.
”Minä… liebe sinua… mein bruder”, Preussi mumisi taas oltuaan yllättävän hiljaa hetken, mutta Saksa antoi tottuneesti kaiken mennä korviensa ohitse vain mutisten jotain myöntävää, ”mutta! Yhtä… toista… Ich rakastan enemmän…” Hetkeksi preussilaisen ääni vaipui kuulumattomaksi mutinaksi ja Saksa pudisti päätään itsekseen korjatessaan hiukan otettaan veljestään, jottei tämä lysähtäisi maahan. Niin kauan, kuin Saksa saattoi muista, joka ikinen ystävänpäivä oli ollut aina samanlainen Preussille. Rytmi oli oikeastaan erittäin yksinkertainen. Mies vain hankkiutui humalaan ja örvelsi aikansa yksinään, kunnes Saksa lopulta löysi hänet ja raahasi puolitajuttoman veljensä kotiin. Ja aina ennen lopullista sammumistaan Preussi sanoi täsmälleen saman asian… Oikeastaan Saksa sääli hiukan veljeään sen vuoksi… Koska Preussi puhui tunteistaan vain tässä tilassa.
”Ich bin… Sie…”, Preussi taas jatkoi hiukan kovemmalla äänellä välittämättä vieläkään mistään ympärillään, ”…Eliza… Ich… Ich liebe dich, Ungarn!” Saksa oli jo mumisemassa jotain rauhoittavan kuuloista, kuten joka kerta ennen tätä, ja jatkanut matkaansa veljeään tukien, mutta tälläpä kertaa kaikki menikin eritavalla.
Yksi hämmästynyt henkäys, tutut vihreät silmät, jotka tuijottivat hädin tuskin tajuissa olevaa preussilaista ja nainen, jonka nimi oli juuri mainittu.
”Anteeksi… Mitä sinä sanoit?” Unkari kysyi, kun hiljaisuus ympärillä oli kasvanut jo ahdistavan suureksi. Preussi oli valahtanut polvilleen maahan, koska Saksan ote oli hetkeksi herpaantunut, ja hän tuijotti naisvaltiota aivan kuin näkisi tämän ensimmäisen kerran elämässään. Unkarin tuijotus oli melkein samaa luokkaa, mutta sitten kumpikin käänsi katseensa poispäin ja näyttivät yhtä äkkiä nolostuvan. Saksa huomasi pian olevansa ylimääräinen kolmas pyörä ja hän yritti vain pysyä hiljaa sivussa.
”Ich… liebe dich”, Preussi toisti hämillisenä. Ehkä se johtui vain miehen nauttiman alkoholin määrästä, tai sitten aivan jostain muusta, mutta hänen poskilleen nousi heikko puna ja hän joutui nielaisemaan pari kertaa ennen kuin sai sanat ulos suustaan.
”Minä…”, Unkari aloitti, mutta näytti sitten hänkin sotkeentuvan sanoihinsa. Veljensä tilan Saksa vielä ymmärsi, mutta unkarilaisnaisen epäröinti oli jo jotain epätavallista. Tuskin hän sentään oli ollut juomassa. Luultavammin nainen oli vain sattumalta päättänyt kävellä juuri tänään juuri tätä tietä ja törmännyt heihin juuri kuin Preussi oli päässyt humalassaan rakkautensa tunnustamiseen asti.
”Minäkin sinua…” Unkari sanoi hyvin nopeasti, melkein hädissään, ja sitten hän astahti yhden nopean askeleen eteenpäin kumartuen alas polvillaan olevaa preussilaista kohti. Käsi hipaisi hellästi valkeita hiuksia, vihreät silmät näyttivät hymyilevän eikä Preussi ollut koskaan nähnyt niitä niin kauniina ja sitten pehmeiden huulten kevyt kosketus hänen huulilleen.
Preussi henkäisi naisen tuoksua sisäänsä ja huomasi kaikkien sanojensa sekä aikeidensa katoavan siinä samassa, kun Unkari tuli näin lähelle häntä. Vain pieni hetki, joka tuntui kuitenkin mullistavan kaiken preussilaisen mielen sisällä, ja sitten Unkari oli poissa. Nainen nousi ylös, vilkaisi pikaisesti sivummalle perääntynyttä Saksaa ja sitten lähestulkoon pakeni paikalta. Preussi sen sijaan jäi edelleen polvilleen ja kohotti hitaasti toisen kätensä huulilleen.
”Bruder…?” Saksa kutsui veljeään, kun tämä ei hetkeen reagoinut mitenkään, ”tulehan, mennään takaisin kotiin…” Preussi ei vastustellut, kun saksalaismies auttoi hänet ylös eikä hän myöskään näyttänyt panevan kotiin lähtöä pahakseen. Hän vain käveli eteenpäin, siveli sormellaan huuliaan aivan kuin ei koskaan saattaisi uskoa, mitä juuri tapahtui, ja ainoa asia, mitä Saksa kuuli veljensä enää sen illan aikana sanovan, oli Unkarin nimi.
****
Salaisuus, jonka kumpikin tietävät….
”Mon…”, tuttu ranskalaisääni kuskasi yllättäen aivan Englannin korvanjuuressa saaden brittimiehen kiroamaan ja lähes pudottamaan lukemansa kirjan käsistään.
”Älä edes aloita!” hän ärähti ja käänsi päätään sen verran, että sai mulkaistua äkäisesti nojatuolin selkänojan ylitse virnuilevaa Ranskaa.
”Mutta Angleterre”, ranskalainen vastasi nauraen ja antoi sormiensa vaeltaa hitaasti kohti Englannin hiuksia, ”tiedäthän, mikä päivä tänään on?” Brittivaltio väisti hiukan liian innokkaita ranskalaissormia, muttei kuitenkaan pompannut ylös tuolistaan tai iskenyt Ranskaa suoraan nyrkillä naamaan, mikä oli jo erittäin hyvä merkki. Itsekseen hymyillen Ranska nojautui hieman lisää eteenpäin ja piti tarkasti huolen, että kevyet henkäykset hänen puhuessaan tavoittivat varmasti Englannin kaulan ihon.
”Täällä ei ole muita kuin me…”, ranskalainen jatkoi, ”minä tarkistin. Vain me kaksi koko talossa…” Englanti yritti esittää lukevansa kirjaansa, mutta hänen silmänsä eivät tosiaankaan seuranneet rivejä enää, ja aivan pieni värähdys olkapäissä oli jo tarpeeksi kertomaan Ranskalle että hän oli jo saanut harmittavan vaikealuonteisen englantilaisensa kiinnostuksen puolelleen.
”Je t’aime, mon chéri…”, Ranska kuiskasi ja hänen toinen kätensä hipaisi varovasti englantilaisen olkapäätä ennen kuin liukui hieman alaspäin kyljelle, ”ja minä tiedän, että sinäkin pidät minusta.” Englanti ei vieläkään vastannut, muttei myöskään vastustellut. Hän oli kahdenvaiheilla eikä Ranska antaisi hänen tehdä väärää päätöstä.
”Minä en kerro kenellekään”, hän lupasi ja antoi huultensa koskettaa brittimiehen kaulaa, ”tämä on ihan vain meidän kahden salaisuus… meidän yhteisemme.” Ranska painoi ensimmäisen suudelman Englannin leualle, mutta seuraava löysikin jo hänen huulensa. Englanti kääntyi ja Ranska tunsi kuinka miehen suu kaartui pieneen virneeseen hänen huuliaan vasten.
”I love you, France…”, Englanti kuiskasi niin hiljaa että sanat lähes katosivat vaimeaan kolahdukseen, kun hylätty kirja tipahti kenenkään huomaamatta lattialle, mutta Ranska kuuli ne kuitenkin.
****
Salaisuus, josta ei puhuta…
”Minä vihaan sinua”, Etelä-Italia ilmoitti välittömästi, kun eräs tietty espanjalainen ilmaantui ovesta. Hymyilevä ja aina pirteä Espanja kohtasi täydellisen vastakohtansa Romanon äkäisestä ilmeestä ja vihaiseen puuskaan työnnetyistä käsivarsista, mutta miehen hymy ei kuitenkaan hiipunut yhtään.
”Lovi!” hän huudahti ja olisi rynnännyt luultavasti halaamaan italialaista, jos hän ei olisi sattunut kannattelemaan sylissään isoa tomaattikoria. Romanolla sen sijaan ei ollut mitään halua halata espanjalaista.
”Älä lovittele minua!” hän ärähti, ”ala selittää.” Espanja joutui hetkeksi pysähtymään ja miettimään.
”Selittää mitä?” hän lopulta kysyi, kun ei saanut päähänsä mitään mitä Romano olisi halunnut tietää.
”Ääliö, sen missä olit tietenkin!” Etelä-Italia tokaisi, ”ei sillä että olisin sinua kaivannut… Veneziano lähti taas sen typerän perunapään mukaan ja jätti minut yksin.” Espanjan hymy leveni hetkessä aivan uusiin asteisiin ja tällä kertaa hän ei antanut yhden tomaattikorin estää itseään. Mies kuitenkin malttoi laskea sen viereiselle pöydälle ennen kuin juoksi lyhyen matkan Etelä-Italian luokse käsivarret valmiiksi levällään.
”Aww… minun Lovini on ikävöinyt minua”, espanjalainen lähestulkoon kujersi onnellisena, mutta italialainen vain pyöräytti silmiään ja yritti kiemurrella irti toisen miehen otteesta.
”Typerys, minähän juuri sanoin, etten ole!” hän ärähti ja mulkoili Espanjaa, joka ei ollut vieläkään tajunnut lopettaa halaamistaan, ”pahus… yritätkö sinä tappaa minut?” Viimeinen lause toimi. Espanjalainen lähes hätkähti irti Romanosta siinä pelossa, että italialainen oikeasti särkyisi liian kovasta halauksesta.
”En tietenkään”, Espanja vastasi ja hymyili sitten taas, ”minähän rakastan sinua!” Romano tunsi melkein kuinka puna uhkasi näkyä hänen kasvoillaan, mutta vuosien kokemuksella hän onnistui peittämään sen äkäisen ilmeen taakse.
”Ja minä vihaan sinua”, hän tokaisi.
”Mutta minäpä rakastan sinua enemmän”, Espanja totesi yhä aurinkoisesti hymyillen.
”Minä vihaan sinua enemmän”, Romano mutisi. Pahus vieköön kaikki ärsyttävän avoimet ja iloiset espanjalaiset… aiheuttavat hänelle vain hankalia tilanteita, ”mikset ole jo antanut minulle tomaatteja, typerys?” Espanja naurahti ja kurottautui ottamaan aiemmin kantamansa korin pöydältä.
”Anteeksi, Lovi”, hän sanoi, ”ota vain niin monta kuin haluat.” Etelä-Italia valikoi korista tarkasti ja tottuneesti muutaman parhaista tomaateista ja alkoi hitaaseen tahtiin syödä yhtä niistä.
”Minä vihaan sinua edelleenkin…”, Romano hetken päästä tokaisi, kun Espanja näytti vain katselevan häntä pöhkön hellä ilme kasvoillaan.
”Tiedän…”, espanjalainen vastasi ja naurahti hiukan, ”mutta minä rakastan sinua silti.” Romano huomasi ettei hän enää löytänyt mitään sanottavaa, joten hän piilotti hämmennyksensä haukkaamalla uuden palan tomaatistaan. Pahuksen Espanja… Sekoitti aina vain hänen ajatuksensa…
****
Salaisuus, joka ei ole salaisuus…
Norjalla oli monia salaisuuksia. Hänellä oli aina ollut niitä ja jollain tapaa salailu oli osa hänen luonnettaan. Ei sillä, että se olisi häntä yhtään haitannut. Enemmänkin se oli vain normaalia hänelle kuten syöminen, puhuminen tai nukkuminen. Jotain, mitä hän saattoi tehdä ajattelematta sen enempää. Ja salaisuuksien pitäminen oli sitä paitsi erittäin helppoa. Sehän tarkoitti vain sitä, ettei kertonut asioita kenellekään ja piti suunsa kiinni. Erittäin helppoa hiljaiselle ja salaperäiselle Pohjolan valtiolle.
Mutta yhtä salaisuutta hänen oli vaikea pitää. Hän yritti kaikkensa, mutta kerta toisensa jälkeen se melkein lipsahti hänen huuliltaan muiden kuultavaksi. Eikä Norja halunnut tämän salaisuuden leviävän, joten hän keksi itselleen keinon kiertää sen.
Hän kirjoitti sen ylös. Yhden ainoan lauseen, jota kukaan ei koskaan kuulisi hänen sanovan. Tai niin Norja ainakin toivoi ja uskoi.
Sen pienen paperinpalan hän sulki siroon rasiaan, jossa joku aatelisneito oli säilyttänyt korujaan kauan sitten ennen kuin esine oli löytänyt tiensä norjalaisen valtion taloon. Sen helmikoristeisen rasian Norja valitsi vain siksi, että siinä oli lukko ja se olisi helppo piilottaa poissa näkyvistä, joten hänen pieni salaisuutensa olisi visusti turvassa. Kirjoitettuna mustalla musteella ajan kellertämälle paperille, lukittuna kauniiseen helmirasiaan ja piilotettuna kirjaston ylimmälle hyllylle kaiken muun taakse.
Mutta koska salaisuuksillakin on tiettyjä taipumuksia, ne nimittäin eivät tahdo olla salaisuuksia vaan totuuksia, niin tämäkin salaisuus vain odotti kunnes joku vääjäämättä saisi sen selville. Löytäisi lippaan, avaisi sen ja lukisi ne neljä sanaa jotka muuttaisivat kahden ihmisen elämän täysin.
Jeg elsker deg, Danmark…
Tanska luki Norjan kirjoittamat sanat niin monta kertaa, että lopulta ne olivat varmasti piirtyneet hänen mieleensä. sitten hän taitteli vanhan paperin varoen ja työnsi sen takaisin kauniiseen säilytyspaikkaansa ennen kuin asetti itse rasian huolellisesti takaisin piiloon, josta oli sen löytänytkin. Se olisi nyt myös tanskalaisen salaisuus… Se että hän tiesi, että Norja rakasti häntä kuitenkin tämän kaiken jälkeen.
A/N: miten musta tuntuu, että musta on tulossa pervompi tuon frukin kans....? 0_O
PruHun: Älkää nyt säikähtäkö tuon alun suomi/saksa sekoilua xD en ole menossa kielissä sekaisin tai mitään (be cool, speak Deutch~ ...eiku...) tämän kohdalla tuli itelle hetkeksi sellainen "nyt meni kyllä roolit sekaisin..." -olo, mutta en vain pysty kuvittelemaan Unkaria Preussin tilalle ^^'' ja Saksa oli tuolla aivan randomina kolmantena pyöränä (ja toki hän ihan vähän muistutti Preussia edellisen illan tapahtumista seuraavan aamuna!)
FrUk: I love you~ Need I say more?
Spamano: He ovat suloisia kahdestaan~ *fanityttöhymy*
DeNor: ja tämä... Siitä kai tuli vähän liian... outo ja, no tuollainen ^^'' Mutta minulla vain oli koko ajan mielessäni kuva Norjasta, joka piteli sellasita pientä helmikoristeista lipasta turvassa sylissään. Ja piti valita, että joko SuFin tai DenNor, ja DenNor tuntui nyt paremmalta...
Toivottavasti nyt edes joku piti tästä ^^'' Hyvää ystävänpäivää vielä kerran kaikille~
