Nimi: Todellisuus oli kaukana
Author: misstm
Ikäraja: K-11
Genre: angst-drama
Paritus: Hermione/Ron, (Hermione/Harry)
A/N: osallistuu
päihdehaaste 3:seen LSD:llä
Todellisuus oli kaukana”Sä olet muuttunut.”
”Miten?”
”No – Sä vaan olet.”
Karhea naurahdus repi poskipäitä ylöspäin, ruskeat silmät kapenivat viiruiksi. Korvissa suhisi, päässä takoi.
Pitäisi päästä taas.
”Mikä tämä on?”
”Ei! Älä koske äidin papereihin, jooko, kulta.”
”Mäkin haluan tällaisen. Tämä on söpö.”
”Laitetaan se tänne piiloon, näin. Älä kerro isille se – se on yllätys.”
”Okei. Siinä on sydän, koska äiti rakastaa isiä. Isi tykkää tuosta ihan varmasti, tykkää tosi paljon.”
”Ni – niin. Kiitos, kulta.”
Ja paskat rakasti.
Todellisuus oli kaukana niistä ruusunpunaisista unelmista, joita hän 15-vuotiaana, vuoden romanttisena rationalistina oli kehitellyt iltojen iloksi makuusalissa muiden rakkaudennälkäisten kanssa.
Todellisuus oli, että heidän kodissaan ei rakastettu kuin lasta ja sitä helvetin pyhää Harry Potteria, naisten märkää päiväunta. Miesten alemmuuskompleksien aiheuttajaa. Lasten suosikkisankaria, joka oli pelastanut maailman, vaikka se olisi joutanutkin tuhoutua.
Hän olisi voinut lähteä. Pakata kamansa ja vain häipyä. Ilmestyä Pottereiden lintukodon ovelle ja tehdä itsestään narrin täräyttämällä miehensä siskolle, että oli rakastanut tämän puolisoa ja lastensa isää jo kuka tietää kuinka kauan. Kalsea hymy häivähti huulilla. Ei, ei hän sellaista tekisi, ei selvänä. LSD-huuruissa, luullen itseään voittamattomaksi – Kuka tietää?
Hän olisi voinut saada kaiken. Huippuarvosanat, aurorin uran ja Harry Potterin, jos olisi tehnyt yhden säälittävän tunnustuksen.
Hän oli joutunut tyytymään vain huippuarvosanoihin, paperiin, joka nyt pölyttyi jonkun kaapin nurkassa. Aurorin ura oli livahtanut ulottumattomiin, kun blotterit olivat alkaneet kerääntyä taskuihin, Harryn kerkesi napata toinen.
Ja nyt hän oli jumissa Ronin kanssa.
Ronin, jota oli sodan pelossa luullut rakastavansa.
Ronin, joka täytti tylsän virkansa kirjanpitäjänä tunnollisesti päivittäin kahdeksasta neljään.
Ronin, jolla ei ollut hajuakaan, että tämän työttömälle pikkuvaimolleen tasa-arvon nimissä antamat kaljuunat eivät kuluneet kodinhoitoon, vaan huumeisiin.
Se ei ollut reilua.
Rose oli päiväunilla.
Pitäisikö?
Ei, ei hän voisi. Piti ajatella yläkerrassa unissaan inahtelevaa ruusunnuppua.
Ajattele jotain muuta. Ajattele jotain muuta.
Hän oli heikko. Oli aina ollut, eikä voinut itselleen mitään.
Rose huusi jossain taustalla, vai oliko se hän itse? Harhakuvat vääristivät kasvot avuttomaan nyyhkytykseen, eikä hän vieläkään päässyt pakoon Bellatrixin kidutuskirousta.
”Hermione? Hermione! Mitä – Mitä täällä?”
”Ei! Ei! Älä!”
”Hermione! Rauhoitu, se olen minä. Ron.”
Ron? Ei helvetti. Eihän kello ollut vielä edes –
Nainen tukeutui mieheensä, pyyhkäisi itkusta punoittavat silmänsä paidan hihaan. Kolme varttia. Hän olisi tarpeeksi hyvässä kunnossa rauhoittumaan, hakemaan Rosen alas ja hellimään huudosta punoittavaa lasta. Valmis esittämään äitiä taas kerran.
”Mitä sä täällä teet?” Hermione inahti, kun hiljaisuus alkoi rusentaa keuhkoja kasaan.
”Mä huolestuin. Sä et vastannut ja mä ajattelin, että jotain on sattunut.”
Hermione hymyili, yritti saada lämmön ulottumaan silmiinsä asti.
”Ei se ollut mitään. Ihan totta.”
