No minäpä jatkan sitten PoVeilla!
Kyllä mä silti aion jossain välissä kirjottaa yhtenäistäkin. ANTEEKSI TAAS KERRAN VIIVÄSTYKSISTÄ. Tää luku on sitten “vähän” angstinen, mutta ei voi mitään. Ei tehny mieli kirjottaa mitään iloista.
11.
PoV Harry
“Kyllä minä ymmärrän. Joo… Se oli muutenkin minun vikani… En tarkoittanut… Jokin vain napsahti ja…” mumisin vastauksena Dracolle. Kyllähän minä arvasin. Ei hän minusta pitänyt. Hänellä oli Hermione. Minulla taas… ei ketään.
“Kyllä sinäkin vielä jonkun löydät. Olen varma siitä.” Draco hymyili hieman epäröiden. Varmaan pelotti olla näin lähellä minua, olisinhan voinut hyökätä uudelleen hänen kimppuunsa. Tuhahdin hiljaa ja käännyin kävelläkseni pois. Kun olin päässyt miltei oville asti, kuulin takaani juoksuaskelia, ja huomasin Dracon vierelläni.
“Ai niin, Hermione ei tiedä siitä… välikohtauksesta. Eikä saakaan tietää.” poika selitti hieman hämillään. Vai että ei kantti kestänyt kertoa että homo-Potter pussasi? Ei sitten.
Nyökkäsin nopeasti ja avasin toisen suurista ovista.
Ulkona oli kaunista, kuten kevättalvella yleensäkin. Kävelin portaat alas, ja hyppelin lumikinosten yli, Hagridin mökkiä kohti.
Kun saavuin lähemmäs, huomasin ettei mökin piipusta tuprunnut savua kuten normaalisti, eikä ikkunoista paistanut kotoisa valo. Juoksin loppumatkan ja kurkistin ikkunasta. Ei ketään. Siellä ei ollut ketään. Missä Hagrid oli?
PoV Hermione
“Hei Hermione! Joko olet jättänyt sen limanuljaskan?” Arh! Pansy Parkinson, häntä minä juuri kaipasinkin päivääni pilaamaan.
“En. Miksi? Sinun valheittesiko takia?”
“Mitä? Draco siis valehteli. Ei ihmekään, kun ajattelee tarkemmin… Hän on loppujen lopuksi luihuinen.” Pansy totesi dramatisoiden hämmästystään. Tuhahdin ja kävelin ripeästi tytön ohi. Juuri kun ihmettelin miksei Pansy ollut pilkannut minua pitkään aikaan, kuulin ilkeän äänen takaani: “Älä luulekaan että Draco tyytyy olemaan tuollaisen läskin kanssa!” kyyneleet kirvelivät silmiäni, ja pinkaisin juoksuun.
Seisahduin sen seinän kohdalle johon tarvehuoneen oven pitäisi ilmestyä. Astelin ripeästi seinän viertä, pelkäsin että joku tuttu näkisi.
“Anna minulle paikka jossa saan olla rauhassa.”
PoV Draco
Kun Harry oli häipynyt, mietin että mihin suuntaan sitä menisi. Hermione varmaankin luki läksyjä, eikä minulla ollut ketään muutakaan. Pansy varmaan tahtoisi seuraani, mutten halunnut olla sen iilimato-mopsin kanssa enää missään tekemisissä, olihan hän melkein hajottanut Hermionen ja minun välit.
Loppujen lopuksi päätin mennä tyrmiin nukkumaan univelkojani pois. Sunnuntait olivat siitä ärsyttäviä, ettei ollut koskaan mitään tekemistä.
“… Hän on loppujen lopuksi luihuinen.” Pansy! Varmaan kiusaa jotain pienempää oppilasta. Päätin mennä tarkistamaan.
“Älä luulekaan että Draco tyytyy olemaan tuollaisen läskin kanssa!”
Kun kuulin juoksuaskelten lähenevän, pysähdyin ja painauduin seinää vasten. En tiedä miksi mutta minun oli vain pakko.
Hetken päästä näin yllätyksekseni Hermionen juoksevan ohitseni. Tytön poskilla kimmelsivät kyyneleet, joten päättelin että hän oli joutunut kuuntelemaan tuota Pansyn räksytystä.
Päätin nopeasti että seuraisin Pansya, ja sanoisin tälle suorat sanat.
PoV Hermione
Kun tarvehuoneen ovi viimein aukesi, huomasin olevani huoneessa, joka vaikutti jonkinlaiselta kidutuskammiolta. Olinko näin epätoivoinen? Oliko alitajuntani huutanut haluavansa rangaistuksen? Olinko itsekin tiennyt että kaikki olin minun vikani? Vastaus: kyllä. Tiesin nyt ansaitsevani rangaistuksen. Olin pilannut kaiken. Vieressäni oli pöytä jolla oli verenpunainen silkkiliina. Liinan päällä lepäsi kaunein tikari, minkä olin koskaan nähnyt. Sen hopeiseen kahvaan oli upotettu tummia ja punaisia kiviä, ja sen kiiltävä terä oli täynnä kauniita kaiverruksia.
Hitaasti kohotin käteni tikarin päälle, ja kuin olisin pelännyt että se olisi särkynyt, nostin sen kaksin käsin ilmaan. Annoin toisen käteni pidellä kaunista teräasetta, ja sivelin toisen käden etusormella sen kaiverruksia. Sitten tartuin sen kahvaan varmasti, ja kohotin sen ilmaan. Annoin käteni pudota, ja pian tunsin toisessa käsivarressani viiltävää kipua. Kuulin kuinka veri valui pisaroina lammikoksi lattialle. Avasin suuni tuskalliseen huutoon, mutta ääntä ei tullut. Kohotin tikarin, ja viilsin uudelleen. Tuska viilsi samalla sydäntäni.
Tunsin kuinka masennus valtasi kehoni, ja lysähdin lattialle, pudottaen samalla kauniin tikarin kauemmas. Nojasin kylmään kiviseinään, ja vedin polveni kiinni rintaani.
Kun vihdoin tykyttävä kipu monen tunnin jälkeen lakkasi, istuin vieläkin seinää vasten. Vasta silloin aloin itkeä. Jokainen kyynel viilsi kasvojani. Tunsin kuin päätäni kivisti, olin varmaan menettänyt aika paljon verta.
Kaivoin terveellä kädelläni taskustani taikasauvani, ja taioin siteet toiseen käsivarteeni peittämään ilkeän näköisiä haavoja.
Yhtäkkiä ymmärsin kuinka tyhmä olin ollut. Tätä Pansy oli varmasti halunnutkin! Ja minä olin tehnyt kaiken tämän suunnitelman mukaan. Epätoivoisena meinasin jo repiä siteet irti ja kiduttaa itseäni vielä lisää, mutta hillitsin itseni ja nousin varovaisesti ylös.
Kompuroin siihen suuntaan huoneessa, jossa oletin oven olevan. Astuin verilammikkoon, ja kenkäni ja housujeni lahkeet sotkeentuivat vereen. Voihkaisin mutta jatkoin kompurointiani. Kun pääsin viimein ulos huoneesta, tajusin kuinka pimeää siellä oli täytynyt olla, sillä linnan käytävän himmeät valaistukset tuntuivat kärventävän silmäni.
PoV Draco
Palasin tyrmiltä päin, tarkoituksenani etsiä Hermione. Olin riidellyt Pansyn kanssa jo monta tuntia, enkä kestänyt enää.
En ymmärtänyt miksen ollut nähnyt Hermionea koko päivänä. Olin jo aiemmin päivällä etsinyt kirjastosta, sekä Rohkelikko-tornista. Silti en ollut löytänyt tyttöä, eikä kukaan muukaan tiennyt missä hän oli. Sitten olin palannut takaisin tyrmille kovistelemaan Pansya, ja nyt etsin jälleen epätoivoisena tyttöystävääni.
Kuulin nyyhkytystä seinän toiselta puolelta, ja juoksin käytäviä pitkin sinne. Kun tulin paikalle josta olin varmasti kuullut jonkun itkevän, en nähnyt ketään. Se joku oli varmaan lähtenyt. Olin täysin 100% varma että se oli ollut Hermione. Ei hän voisi olla kaukana.
Hölkkäsin kohti tornia, ja mietin miksi tyttö oli pysytellyt omissa oloissaan koko päivän. Ei kai hän niin raskaasti voinut Pansyn loukkauksia ottaa?
PoV Hermione
Lysähdin Ginnyn viereen sohvalle ja odotin hengitykseni tasaantumista.
Tyttö katseli minua itkuisilla silmillään kummastuneena.
“Missä olet ollut koko päivän? Dracokin kävi etsimässä sinua.” hän kysyi ilme värähtämättä.
“Olin… Kirjastossa.” valehtelin nopeasti. Ginny oli hyvä ystäväni, mutta ei hän ymmärtäisi.
“Etkä ollut. Draco oli katsonut sieltäkin. Ja minä olin siellä melkein koko päivän. Ei ole mahdollista ettemme olisi kumpikaan huomanneet sinua.” hän sanoi, ääni oli muuttunut syyttäväksi, mutta kasvoilla oli edelleen sama jäätävä ilme. Nielaisin kuuluvasti ja katsoin Ginnya silmiin.
“Totta. Valehtelin.” vastasin, ja nostin toisen hihani ylös paljastaen veriset siteet. Ginny henkäisi säikähtäneesti ja kosketti varovaisesti kättäni.
“Kuka tämän…?”
“Minä itse.”
“Mitäh? Miksi?”
“Kaikki on minun syytäni.”
“Ei ole.”
“On. Siksi menin tarvehuoneeseen joka oli täynnä kaikkea… tuota.. Ei sinun kannata kuulla tällaista… Olet jo tarpeeksi suurten paineiden alla. En halua lisätä taakkaasi.” ääneni särkyi, ja itkin ilman yhtään kyynelettä. Ne olivat kuivuneet jo kauan aiemmin.
“Voi ei Hermione. Minä en tiedä yhtään miten tämän sinulle kertoisin. Oikeastaan kaikki on minun syytäni. Ihan oikeasti. Jos olisin paljastanut Ronin jo viime vuonna niin kuin aioin, niin mitään tällaista ei olisi tapahtunut!” Ginny huudahti.
“Mitä? Sinä tiesit jo viime vuonna että Ron oli hänen-joka-jääköön-nimeämättä puolella? Etkä kertonut kenellekään?” tunsin kuinka raivo taisteli surun kanssa paikastaan.
Ginny alkoi taas itkeä ja hän selitti tekojaan säälittävästi. “Hän on veljeni! En minä voinut! Elin siinä toivossa että hän olisi tajunnut tekojensa vääryyden ja lopettanut!”
“Miten? Hänethän olisi tapettu! Toisaalta se olisi kyllä ollut aivan oikein hänelle.”
“Hermione! Hän oli paras ystäväsi!”
“Entä sitten? Hän raiskasi minut. Ja yritti vielä tappaakin! Sekö on mielestäsi hyvä ystävä?” huusin täyttä kurkkua. En kestänyt juuri nyt kenenkään syytöksiä. Varsinkaan Ginnyn, joka oli itse salaillut jo yli vuoden!
“Anteeksi vain Ginny, mutta minä en nyt kestä tätä. Hyvää yötä.” päätin mennä nukkumaan vaikka kello oli vasta vähän yli seitsemän illalla.
---------
sori että on angstista vaikka on ystävänpäivä, ei ollu vaan sellanen olo
