Title: Sunnuntaisin
Pairing: Sirius/Remus
Rating: S
Genre: fluffahtava romance
Summary: Syyskuussa 1978 he olivat virallisesti aikuisia eivätkä enää palanneet kouluun, vaan löysivät yhteisen sunnuntaiharrastuksen ja sitä myötä toisensa. (Vai löysivätkö he ensin toisensa, ja sunnuntaiharrastus seurasi toimittaen tekosyyn virkaa...?)
Disclaimer: Rowling omistaa Sirren ja Rempan, minä vain leikin niillä nukketeatteria.
A/N: Joop. Tätä linjaa taas. Kommentti ois kivaa kun en itse osaa mitään arvioida.
Ja ai niin, tämä osallistuu kahteen haasteeseen: OTP10 ja Vuodenaikahaaste (syksy).
Kuuntelin tätä kirjoittaessani tätä kappaletta:
Amelie Soundtrack - Guilty, ja luullakseni se on vähän vaikuttanut tunnelmaan.
* * *
Se oli jo kahdeksas tai yhdeksäs sunnuntai, kun he kulkivat samaa heräilevää lontoolaiskatua pitkin, suunnaten samaan nuhjuiseen jästikahvilaan. Aina kello oli vähän yli kymmenen; aina Remus suuntasi samaan kahvilaan, ja aina Sirius löytyi matkan varrelta, odottamasta kadunkulmasta. Melkein aina myös satoi, ja heillä oli sateenvarjot, ruudullinen ja harmaa, jotka töksähtelivät toisiinsa jatkuvasti. Remus oli sitä mieltä, ettei sunnuntaiaamuja jaettu kuin vain jonkun todella tärkeän kanssa, muttei sanonut siitä mitään Siriukselle, joka kulki hyväntuulisena ja vastaheränneenä, kengännauhat auki, ja olisi varmaankin vain muuttunut vaisummaksi ja istuutunut pöydässä
vastapäätä, ei
viereen. Ja Remus piti siitä, että vieressä oli joku. Hän oli joskus pelännyt, ettei koskaan saisi tuntea sitä, tunnetta että vierellä oli joku; sitten hän oli pelännyt, ettei koskaan tottuisi tunteeseen ja että aina pitäisi tehdä jotain ansaitakseen sen. Ja nyt hän oli jo lähes tottunut siihen, että Sirius oli vieressä, odottamatta mitään vastalahjaksi.
Uneliaalla kujalla pudonneet lehdet rapisivat kenkien alla, ja kolea ilma sai posket viileännihkeiksi. Tihkusadepilvet raottivat riekaleista peitettään juuri sen verran, että kalpea auringonsäde ulottui pyyhkäisemään maailmaa hellästi. Sadetakkiin sonnustautunut elämäniloinen eläkeläismies haravoi pihaansa, ja lehtikasassa telmivä lapsenlapsi oli suunnannut nauravan katseensa ohikulkeviin nuorukaisiin. Kumpikaan ei kuitenkaan kiinnittänyt huomiota ympäröivään leppoisaan syysmaailmaan, sillä vaikkei kumpikaan sitä tajunnut, he eivät nähneet enää muuta kuin toisensa.
Remus katsoi Siriusta. Tämä oli jälleen vastaherännyt ja hyväntuulinen, mutta jokin oli muuttunut. Yleensä Sirius hymyili tai nauroi jostakin
syystä, eikä tarvinnut odottaa kauan ennen kuin hän antoi toisenkin tietää syyn. Mutta nyt Sirius hymyili, oli epätavallisen hiljaa, ja antoi Remuksen luoda häneen useammankin uteliaan katseen.
Sirius katsoi Remusta. Pojassa oli niin paljon yksityiskohtia, joita hän ei ollut ennen huomannut, ja joista hän ei ollut saada tarpeekseen, kuten se, että tämän nenälle kesällä ilmaantuneista neljästä haaleasta pisamasta oli jäljellä enää yksi. Sirius mietti hieman huvittuneena, tarkoittiko se, että kesä oli virallisesti ohi, vai että hän katseli Remusta aivan liikaa.
Hetkeä myöhemmin he istuivat vakituisessa nurkkapöydässään. Remus avasi sanomalehden Siriuksen levittäessä marmeladia paahtoleivilleen, ja mietti että toinen oli totta tosiaan vaitonainen tänään.
"Remus..."
"Sirius."
"Miksi me olemme aina täällä?"
"Luulin, että pidit tästä paikasta", Remus sanoi, esittäen tyhmää, vaikka arvasi kyllä mitä toinen ajoi takaa.
"En minä sitä, vaan..." Sirius sanoi, voidellen vieläkin jo voideltua leipäänsä. "Miksi
me olemme aina täällä, joka sunnuntai, kahdestaan, ilman että edes kysymme muita mukaan?"
"Miksei?" Remus kysyi pitäen katseensa visusti sanomalehdessään, jonka tyhjänpäiväistä otsikkoa hän luki uudestaan ja uudestaan, koska ei tajunnut siitä juuri nyt mitään eikä häntä edes kiinnostanut tajuta.
Sirius huokaisi turhautuneena, oli hiljaa ja sekoitti kahviaan (jota ei olisi edes tarvinnut sekoittaa sillä hän joi kahvinsa mustana, ilman sokeria).
Lusikoiden kilahtelua, vanha rätisevä äänilevy soimassa jossain taustalla. Vaimeaa puheensorinaa, kadun ääniä oven avautuessa. Remus käänsi sivua, mutta vilkuili vieressään partavedeltä tuoksuvaa ja kahviaan maistelevaa Siriusta, joka herätti hänessä outoja tuntemuksia. Niille ei ollut nimiä, ne vain häälyivät jossakin sisällä ja saivat koko rinnan tuntumaan ontolta.
"Jos nyt välttämättä haluat tietää, niin minä haluan aina välillä olla kanssasi kahden, koska sinä olet paras ystäväni. Tiedän että James on sinun paras ystäväsi", hän lisäsi kuulostaen hieman alistuneelta, "mutta sinä olet minun."
Sirius laski kahvikuppinsa ja katsoi ruskeahiuksista. Suu rakosellaan, harmaissa silmissä loiste, jota Remus ei ollut ennen nähnyt.
"Arvaa vain, miksi et ole paras ystäväni", hän sanoi hiljaa, lähes tukahtuneesti. Eikä Remus ehtinyt edes arvailla, ennen kuin Sirius oli tarttunut hänen takinkaulukseensa ja vetänyt hänet suudelmaan. Siinä, kahvilan aamuhälinässä, pulliaan jonottavien ihmisten selkien takana, Sirius suuteli Remusta. Ja Remus vastasi epäröimättä.
Olivathan he sentään piilossa hänen sanomalehtensä takana.
"Vastasit", Sirius kuiskasi voitonriemuiseen sävyyn suudelman katkettua, nojaten otsaansa Remuksen otsaan ja hymyillessä tämän typertyneelle ilmeelle.
*
Seuraavana sunnuntaina kaikki oli niin kuin tavallisesti: satoi, kello oli kymmenen, ja kaksi nuorukaista käveli sateenvarjojensa alla harmaata katua pitkin. Ainoa ero aikaisempiin sunnuntaihin oli, että jossakin vaiheessa sen meripihkasilmäisen käsi oli eksynyt sen mustahiuksisen käteen.
* * *
A/N: Rakastakaa, vihatkaa, mitä tahansa. Mutta kommentoikaa.