A/N: Olen pieni kommentin kipeä ihminen... Tässä on luku kaksi, lukekaa ja nauttikaa
Luku 2Ulkona satoi vettä. Koko syyskuu oli ollut sateinen ja tämä kyseinen rankkasade ei halunnut rikkoa tuttua ja hyväksi havaittua kaavaa. Punatukkainen naishahmo nojaili Tähtitornin kaiteeseen ja tuijotti öistä tähtitaivasta. Ilma tuoksui raikkaalta ja sadepisarat ropisivat rauhoittavasti. Kaikkialla oli öisen hiljaista, vain välillä pöllötornista kantautui lintujen huhuilua.
Siksi Lily hätkähtikin kuullessaan yhtäkkiä askeleita takaansa. Hän kääntyi ympäri ja näki Jamesin hahmon tornin portaikossa. Pörröisistä hiuksista ei voinut erehtyä. Nopeasti poika kapusi portaat ylös ja kohtasi Lilyn katseen.
“Sinäkin olet täällä?” hän hymähti. Lausahdus oli puoliksi kysymys ja puoliksi ei. James ei kuulostanut kovin iloiselta nähdessään Lilyn.
“En saanut unta. Ajattelin että raitis ilma auttaisi.” Se oli lähes totta, sillä saatuaan kaikki läksynsä valmiiksi hänen oli ollut vaikea nukahtaa. Lilyn päässä pyörivät kaiken maailman kuuluisat noidat ja velhot. Totuus saattaisi kuitenkin saada Lilyn kuulostamaan joltain hullulta, joka ei pystynyt odottamaan lauantaihin tehdäkseen läksynsä. Läksyjen tekeminen perjantaiöisin kuitenkin rauhoitti Lilyn hermoja, ja hän saattoi viettää koko viikonlopun ajattelematta koulua kertaakaan.
“Mikset sitten avannut ikkunaa?” James kysyi melko tylysti. Lily kurtisti kulmiaan harmistuneena.
“Luuletko todella, että haluan niiden bimbojen heräävän kylmään ulkoilmaan? Ne eivät koskaan antaisi sitä anteeksi. Se ei varmaan tekisi hyvää hiuksille tai jotain muuta yhtä naurettavaa”, Lily vastasi. Hän ei yrittänytkään peitellä loukkaantumistaan. James oli muutenkin ollut pahalla tuulella jo useamman viikon, eikä Lily enää jaksanut olla ymmärtäväinen. Liemissäkin Potter oli sanonut jotain ikävää Lilyn keitoksesta ja jatkanut, että tytön pitäisi siirtyä Luihuiseen liemiensä kanssa.
“Anteeksi, en tarkoittanut olla tyly… En vain ole saanut nukuttua tuon tyhmän sateen takia. Ja tätä rasittavaa sadetta on jatkunut viikkoja!” James vuodatti siirtyen samalla Lilyn viereen nojailemaan kaiteeseen.
“Äh, ei se mitään.” Lily oli tyytyväinen tähän. Selityksen saatuaan hän voisi taas palata Potter-fantasioihinsa tuntematta itseään totaaliseksi ääliöksi, joka ei osannut lopettaa ajoissa. Ei silti, että hän olisi voinut muutenkaan lopettaa, mutta nyt oli edes vähäinen mahdollisuus saada James omakseen. He vaipuivat hiljaisuuteen ja katselivat alla levittäytyvää maisemaa. Lilyn sydän tykytti hullun lailla, koska hän saattoi miltei tuntea Jamesin läheisyyden. Tuntui kuin he saattaisivat tehdä mitä vaan, eikä kukaan koskaan saisi tietää. Aivan kuin yö olisi omanlaisensa maailma. Jopa Kielletty metsä näytti tällä hetkellä satumaisen kauniilta, vaikka illalla se oli vain synkkä.
Noin puolen tunnin kuluttua Lily käänsi selkänsä maisemalle ja käveli takaisin Rohkelikkotorniin. Päästyään sänkyynsä hän nukahti välittömästi painettuaan päänsä tyynyyn. On uskomattoman rentouttavaa seistä sateessa jonkun kanssa. Kunhan tuo joku on James.
Aamulla Lily heräsi aikaisin. Aivan liian aikaisin. Joku hänen rasittavista huonetovereistaan oli nähnyt aiheelliseksi huutaa “Ii, vähänkö se on IHANA”. Tämä lausahdus oli toistunut miljoonia kertoja Lilyn koulu-uran aikana, mutta ei ennen kuutta lauantaiaamuna. Erityisesti Lilyä ärsytti se, että hän oli juuri nähnyt ihanaa unta, jossa James oli hänen poikaystävänsä ja että kaikki opettajat antoivat hänelle vapautuksen loppukokeista ‘upean koulumenestyksen’ takia. Se oli ollut ihana uni, eikä vain siksi, että James ja Lily suutelivat siinä useasti.
Lily päätti haudata unen syvälle muistojensa keskelle, koska huomasi pohtivansa, pitäisikö hänen kihartaa hiuksensa vai ei. Etsiäkseen sitä varmastikin rasittavaa henkilöä, joka oli tunkenut tuon ajatuksen hänen puolustuskyvyttömään alitajuntaansa, hän päätti nousta ylös. Lily veti sänkyään ympäröivät verhot syrjään ja näki Gingerin tilittämässä jotain Heatherille, joka käytti samalla suoristustaikaa hiuksiinsa. Tilitys liittyi varmaankin ii-huutoon.
“Lily, näytät vähän väsyneeltä. Tässä, MeNoidat suositteli tätä väsymyksenpeittopulveria”, Stephanie sanoi tyrkyttäen epämääräistä sinertävää purnukkaa Lilyä kohti. Lily halusi vastata, että ainoa asia, joka häntä väsytti oli keskeytynyt REM-uni. Mutta vuosien kokemuksella hän tiesi, ettei se johtaisi mihinkään ja vastasi: “Kiitos, mutta taidan jättää väliin.”
Haukoteltuaan ja saatuaan silmänsä kunnolla auki hän jatkoi jokseenkin unisella äänellä: “Miksi te kaikki olette jo hereillä?”
“Lily, etkö ole kuullut Tylyahoviikonlopusta?!” Ginger huudahti järkyttyneenä. Jopa tytön tummat kiharat hiukset näyttivät olevat shokissa. Se saattoi tietysti johtua epäonnistuneesta hiusloitsusta.
“Eikös se ole ensiviikolla?” Lily kysyi hämmentyneenä. Hän oli ajatellut suostua Jamesin treffikutsuun, jonka tämä esitti aina ennen Tylyahoviikonloppuja. Tämän luokan unohdus saattaisi kuitenkin pilata salakavalan suunnitelman.
“Nii-in, mutta pitäähän meidän tehdä harjoitusmeikki ja harjoituskampaus ja harjoitusmanikyyri ja…” Stephanie luetteli. Oli outoa, kuinka tyttö muisti ulkoa tuon kaiken muttei mitään pimeydenvoimilta suojautumisloitsuista.
“Ahaa”, Lily keskeytti. Joskus hän arveli, että kelmien vitsit tyttöjen valmistautumisesta olivat pelottavan lähellä totuutta. Tässä joukkiossa Lily tunsi aina itsensä ulkopuoliseksi tai vähintään poikatytöksi. Ennen kuin joku alkaisi vaatia lupaa letittää hänen hiuksensa, Lily vaihtoi vaatteet ja lähti nopeasti aamupalalle.
Tylypahkan käytävillä harhaili vain pari eksynyttä sielua, joita myös liian aikaisin herätetyiksi oppilaiksi kutsutaan. Ja zombi nimeltä Remus, joka ei huomannut Lilyä vaan laahusti suoraan hänen ohitseen kohti Rohkelikkojen oleskeluhuonetta. Taisi olla rankka täysi kuu, Lily ajatteli. Hän oli saanut Remuksen salaisuuden selville ensimmäisen vuoden puolivälissä. Lily oli silloin edennyt kirjaston siihen osaan, jossa kerrottiin taikaeläimistä. Huomattuaan ihmissusien olevan ihan oikeita, hän alkoi tarkkailla kuunkiertoa suhteessa Remuksen tummiin silmänaluksiin ja väsymykseen. Sitten hän vain laski neliöjuuren kuudestatoista. Kun Lily sattumalta toisena vuotena kuuli kelmien keskustelun siitä, milloin seuraava täysikuu olisi, hän oli vakuuttunut. Koska Remus ei ollut sanonut asiasta mitään, Lily antoi tämän olla rauhassa. Jamesille hän tosin oli vihjannut tietävänsä jotain, mutta poika oli leikkinyt ettei kuullut mitään. Jälkeenpäin kelmit olivat katselleet Lilyä epäilevästi, mutta unohtaneet sitten koko jutun.
Suuren salin katto oli täysin pimeä. Edes tähtiä ei näkynyt, sillä suuret harmaat pilvet olivat valloittaneet koko taivaan. Sade oli sentään laantunut tihkuksi, mutta välillä muutama pisara onnistui osumaan ikkunoihin. Niiden takana puhalsi kylmä syystuuli, joka riepotteli puiden harvoja jäljellä olevia lehtiä armottomasti. Salissa yhtä autiota kuin koulun käytävilläkin. Lähes kaikki pöydät olivat autioita ja Rohkelikkopöydässäkin istui vain riutuneen näköinen James. Miksi poika ei ollut nukkumassa, niin kuin kaikki muut täysjärkiset ihmiset, jotka olivat viettäneet keskiyönsä kaukana sängystään? Lause oli ristiriidassa itsensä kanssa; täysjärkiset ihmiset eivät hengailleet keskiyöllä missään muualla kuin omassa ja turvallisessa sängyssään. Lilyn mieleen palasi hänen unensa, jossa hän oli yllättänyt Jamesin takaapäin ja päätynyt lopulta suutelemaan häntä intohimoisesti. Aika monet tapahtumat tuossa unessa jatkuivat niin.
“Hei James, miksi sinäkin olet jo hereillä? Nukut yleensä puoleen päivään”, Lily kysyi pojalta istuutuessaan. Hän loi katseen pöydän aamiaisruokiin ja huokasi kaihoisasti; pöydässä ei taaskaan ollut kahvia. Joka aamu jo neljän vuoden ajan Lily oli aloittanut aamunsa mustalla kahvilla. Sitä ennen hän oli juonut teetä. Aiemmin James oli kiusannut häntä siitä, mutta päädyttyään leijumaan Suuren salin katossa puolen tunnin ajan hän ei enää koskaan kyseenalaistanut kahvin positiivista vaikutusta Lilyyn.
“Ne helvetin sadepisarat rummuttivat koko aamun suoraan ikkunaan. Arvaa, kuinka paljon nukuin”, James vastasi sekä kärsivällä että väsyneellä äänellä. Häntä harmitti myös, että Remus-parka oli viettänyt täydenkuun teljettynä Rääkyvään röttelöön. James ei kyllä itsekkään luottanut kykyynsä vahtia ihmissutta, koska kaikkien ylimääräisten huispausharjoitusten ja vähäisen yöunen takia hän oli todella väsynyt.
“Sepä ikävää”, Lily hymähti. Hän kaivoi laukustaan kahvipaketin ja kaatoi kahvimuruja kahteen kuppiin. Muruja seurasi kuuma vesi, joka oli pöydässä teetä varten. Varsinainen kahvinvalmistus hoitui taikasauvan heilautuksella. James tuijotti tätä kuin olisi nähnyt kyseisen toimenpiteen ensimmäistä kertaa, vaikka oikeasti se toistui joka aamu.
“Tässä, ota kahvia. Olet selvästi kofeiinin tarpeessa”, Lily sanoi ojentaen toisen kupin Jamesille, joka otti sen kiitollisena vastaan. He istuivat hetken hiljaa juoden kumpikin kahviaan. Saatuaan kahvinsa loppuun James puhui.
“Se oli hyvää. Kiitos. Olet elämäni rakkaus”, poika mutisi. Lily hymyili Jamesille.
Oli kiehtovaa katsella pojan piristymistä. Se tapahtui asteittain: ensin hän suoristi selkänsä, sitten vähitellen James sai olemukseensa enemmän tarmoa. Viimein myös ilkikurinen pilke palasi hänen silmiinsä. Lily naurahti.
“En ymmärrä, miten joskus saatoit väittää, ettei kahvista ole mitään hyötyä.”
“En minäkään, Lily, en minäkään.”
Lily ja James suunnistivat aamupalan jälkeen takaisin Rohkelikkotorniin. Koska kello oli vasta vähän yli kuusi ja huoneessa olivat vain he. He istahtivat takan edessä oleviin nojatuoleihin ja lämmittelivät koko yön palaneen takkatulen loisteessa. Lily rojahti selkänojaa vasten ja haukotteli. Että häntä väsytti. Kofeiinin vaikutus oli kulunut pois todella nopeasti, ja hän alkoi epäillä kahvin olleen kofeiinitonta. Lilyn äiti yritti aina korvata hänen kahvinsa sen piristämättömällä versiolla, mutta vain kahvinsa voimalla Lily jaksoi päntätä yömyöhään.
“James, mitä mieltä olet, ovatkohan rakkaat huonetoverini jo jättäneet meikit rauhaan ja menneet muualle?” Lily kysyi väsyneesti. Hän haukotteli uudelleen. Ajatus lämpimästä peitosta sai Lilyn tuntemaan olonsa mukavan raukeaksi ja väsyneeksi. Tyttöjen makuusaliin johtavasta käytävästä kantautui kova äänistä kikatusta, yksi ovi suljettiin ja toinen avattiin. Kikatus vaimeni ja hävisi kokonaan.
“Eivät kuulemma”, James vastasi. Hänkin haukotteli. “Kuule, meidän puolellamme on varmaan tyhjää. Haluaisitko tulla nukkumaan sinne?”
Normaalisti Lily olisi kieltäytynyt ja jäänyt nukkumaan vaikka oleskeluhuoneen sohvalle, mutta nyt hän oli kofeiinista huolimatta niin väsynyt että suostui Jamesin ehdotukseen. He kävelivät ylös poikien makuusalin portaita viidenteen kerrokseen asti. Kun James avasi oven, sen toisella puolella oli täysin pimeää.
“Missäköhän kaikki ovat?” James ihmetteli. Lily ei ihmetellyt mitään vaan kysyi: “Mikä näistä sängyistä on sinun?” James osoitti oikeassa nurkassa olevaa petaamatonta sänkyä, jonka kummallakin puolella oli huispausjoukkueen juliste. Lily käveli sängyn luo ja kömpi peiton alle.
“Hyvää yötä, James”, hän sanoi haukotellen jälleen.
“Hyvää yötä Lily”, James vastasi ja asettui makaamaan Siriuksen sängylle.
Kummatkin nukkuivat kenenkään häiritsemättä puoleenpäivään asti.
Herätessään Lily ei hetkeen muistanut missä hän oli. Siniset verhot pylvässängyn ympärillä kuitenkin palauttivat aamun tapahtumat tytön mieleen. Hän tunsi olonsa virkeäksi ja katseli huonetta tarkemmin. Se oli täynnä huispaustavaroita ja kaikkea roinaa. Ikkunat oli peitetty mustilla pimennysverhoilla; se varmasti pysäytti kaikkein sinnikkäimmätkin aamuauringonsäteet. Lily katsoi nukkuvaa Jamesia. Poika näytti uskomattoman suloiselta ja Lily mietti, millaista olisi herätä Jamesin vierestä. Varmastikin ihanaa. Koska kummatkin olivat saapuessaan olleet todella väsyneitä, he eivät olleet huomanneet oven viereistä sänkyä. Sängyn verhot oli vedetty sen ympärille ja yöpöydällä lojuvan koulukirjan perusteella Lily päätteli sen olevan Remuksen peti.
Äkkiä Lilyn mieleen tunkeutui pelottava ajatus: hän ei ehkä enää näkisi Jamesin makuuhuonetta. Varmistettuaan, että kaikki muut huoneessa olijat uinuivat, hän lähestyi Potterin yöpöytää. Siltä löytyi herätyskellon lisäksi kirja, mikä todella hämmästytti Lilyä. Hän selaili opusta jonka nimi oli “Pimeyden voimat ja niiltä suojautuminen: Loitsuja ja taikoja”. Sen jokainen sivu oli täynnä tekstiä ja muistiinpanoja loitsuista ja siitä, miten ne toimivat parhaiten. Lilystä oli yllättävää, kuinka paljon tämä nähtävästi kiinnosti Jamesia. Tietenkin poika oli aina ollut hyvä Pimeydenvoimilta suojautumisessa, vaikka opettaja vaihtui vuosittain. Lily asetti kirjan takaisin siihen, mistä oli sen ottanutkin.
Äkkiarvaamatta ovi avautui ja Sirius astui sisään. Lily pyörähti ympäri ja toivoi näyttävänsä normaalilta eikä siltä että oli juuri käynyt läpi Jamesin omaisuutta.
“Täälläkö te kaikki olettekin? Olen etsinyt teitä ikuisuuden ja täällä te vain nukutte! Varsinkin ystäväämme, joka päätti vain häippästä”, Sirius huudahti. Poika kuulosti selvästi ärtyneeltä, aivan kuin joku olisi herättänyt hänet aamuyöllä ja raahannut Siriuksen Liemien tunnille. James kohottautui istumaan ja Remus avasi sänkyään ympäröivät verhot.
“Remus, mihin hemmettiin sinä katosit? Etsin sinua vaikka kuinka kauan, ja täällä sitä vain makaillaan. On muutenkin tarpeeksi vaikeaa vahtia -” Sirius karjui.
“Sirius! Ole hiljaa!” James huusi yrittäen estää poikaa paljastamasta kaikkea.
“-ihmissutta yksikseen, mutta sinä se lähdit juoksentelemaan!” Sirius lopetti ja huomasi kauhukseen Lilyn. Hiljaisuus laskeutui huoneeseen, kun kaikki kelmit tuijottivat Lilyä eriasteisen epätoivoisina. Lily katsoi poikia vuorotellen silmiin.
“Itse asiassa minä tiesin, että Remus on ihmissusi. Siinä ei ole mitään uutta”, hän sanoi täysin normaalilla äänellä ja katseli kuinka kelmien naamat venähtivät. “On aika vaikeaa koluta koulun kirjastoa läpi törmäämättä ihmissusiin, ja Remushan katoaa aina täysikuun aikaan.”
“Mitä? Sinä… tiesit? Mutta…” Sirius mutisi hämmentyneenä. James katsahti Lilyyn pohtivasti ja hymyili.
“Arvelinkin että tiesit”, James sanoi ja naurahti. Poika kääntyi toisiin kelmeihin päin. Remus katsoi Lilyyn hieman pelokkaasti.
“Kuinka kauan olet tiennyt että… No, tiedäthän”, poika sanoi vaivaantuneena.
“Toisesta vuodesta asti. Tai no, arvelin jotain sen suuntaista jo aiemmin.”
“Eikä se ole, mmm, häirinnyt sinua?” Remus kysyi. Hän näytti siltä, kuin odottaisi Lilyn äkkiä sytyttävän soihdun ja ajavan pojan Kiellettyyn metsään.
“Miksi se haittaisi? Minkäs sinä sille voit. Älä huoli, en edelleenkään aio kailottaa tätä kaikille”, Lily vastasi. “Tiedän miltä tuntuu olla vähän liian erilainen…” Hän ajatteli Petuniaa, joka varmaankin halusi uhata siskoaan palavalla soihdulla. He vaipuivat taas hiljaisuuteen, jonka Sirius lopulta rikkoi.
“No, jos olemme käsitelleet tämän asian loppuun… Remus on ihmissusi”, Sirius sanoi ja katsahti Remukseen joka nyökkäsi, “ja kukaan ei kerro mitään kenellekään”, muut nyökkäsivät. “Joten kuka haluaisi lounasta?” Sirius kysyi. Koska kaikki huomaisivat olevansa ruuan tarpeessa, koko joukko jätti poikien makuusalin taakseen ja suunnisti kohti Suurta salia.
Illalla, palattuaan kelmien makuuhuoneeseen, James läksytti ystäviään.
“Sirius, miten ihmeessä sinä luulit olevasi sopiva vastus ihmissudelle? Oletko täysi kajahtanut? On jo tarpeeksi vaarallista lähteä ihmissuden kanssa ulos kun minä olen mukana mutta ilman minua se on itsemurha! En ymmärrä miten selvisitte hengissä!” James saarnasi. “Ja Remus, sinä tiedät hyvin kuinka uhkarohkeaa tuollainen on! Miten ihmeessä sinä suostuit siihen?” Kumpikaan ei vastannut. Pitkän hiljaisuuden jälkeen Remus ja Sirius pyysivät anteeksi ja lupasivat aina tulevaisuudessa ottaa Jamesin mukaan. Tästäkin huolimatta James sanoi tarvitsevansa raitista ilmaa ja marssi ulos huoneesta.
Päästyään oleskeluhuoneen ihmistungoksen läpi hän käveli ympäri linnaa vailla päämäärää. Hyvä puoli siinä että on johtajapoika, James ajatteli. Jos joku näki hänet kuljeksimassa ympäri linnaa kun kaikkien pitäisi olla nukkumassa, James saattoi väittää olevansa etsimässä juuri sellaisia karkureita. Käveltyään aikansa hän huomasi olevansa Tähtitorniin johtavan portaikon juurella. James kapusi portaat ja nojautui tornin reunaa vasten. Sää oli selkiintynyt ja kaukana saattoi erottaa laskevan auringon viimeiset säteet. James tajusi toivovansa, että Lily saapuisi torniin hänen luokseen. Olisi mukavaa puhua tytön kanssa, sillä kelmeistä ei tällä hetkellä ollut juurikaan seuraa. Tai vaikka heistä olisikin, poika palaisi silti halusta nähdä ne vihreät silmät ja punaiset hiukset… James muisti äkkiä kelmien kartan olemassa olon ja kaivoi sen taskustaan.
Askeleet hänen takanaan keskeyttivät Jamesin etsinnän ja poika pyyhki kartan nopeasti puhtaaksi. Saapuja oli Lily.
“Ai hei James”, tyttö tervehti hämmästyneenä. Oli todella outoa, että Jameskin oli taas täällä. Vaikka huonetovereidensa meikkivinkkeihin kyllästynyt Lily olikin tullut hakemaan rauhaa ja hiljaisuutta, pojan läsnäolo ei todellakaan haitannut häntä.
“Hei Lily”, James vastasi. He puhelivat hetken kaikenlaisista asioista, joita koulussa tapahtui. Sitten James päätti hetkensä koittaneen. Ehkä Lily kerrankin sanoisi kyllä ainaisen kieltäytymisen sijaan.
“Lily, lähtisikö ensiviikonloppuna kanssani Tylyahoon?” Lily katsoi Jamesia suoraan silmiin. Pitäisikö hänen kerrankin myöntyä? Entä jos kaikki menisi pieleen eivätkä he enää koskaan puhuisi? Aiemmin se olisi ollut lähinnä voitto, mutta tämän ja viime vuoden aikana heistä oli tullut hyviä ystäviä. Lilystä oli ihanaa puhua välillä toisen sukupuolen edustajan kanssa, sillä jopa Sarah sortui välillä haaveilemaan täydellisestä kampauksesta. Jos Lily menettäisi Potterin, hän jäisi kaikkien tyttöjen saartamaksi. Hänen pahin pelkonsa oli herätä eräänä aamuna ja ajatella vain uusinta muotia koko päivä. Mutta jos nämä tunteet Jamesia kohtaan eivät katoaisi mihinkään, ystävyys olisi joka tapauksessa tuhoon tuomittu.
“Okei.” Se oli ainoa sana jonka Lily sai sanottua.
“Mitä? Ihanko totta? Oletko tosissasi?” James katsoi tyttöä typertyneenä. Pääsisikö hän todellakin treffeille Lily kanssa? Hänhän oli haaveillut tytöstä jo monta vuotta. Tämä ei voinut olla totta. Se oli mahdotonta. Täysin mahdotonta.
“Kyllä, minä lähden kanssasi Tylyahoon”, Lily vastasi ja hänen poskiensa puna syveni muutamalla asteella. Hän katsahti Jamesiin vielä kerran, ja kipitti portaat alas niin nopeasti kuin pääsi. Lily viiletti pitkin pimeitä käytäviä ja pysähtyi vasta päästyään omaan makuusaliinsa.
Kun Lily myöhemmin kävi nukkumaan, vaaleanpunaiset ajatukset valloittivat hänen unensa. Hän ei voinut keksiä Jamesista yhtään huonoa ajatusta. Ja se ilme pojan kasvoilla, kun hän oli vastannut kyllä… Lily ei ollut koskaan nähnyt Jamesia niin onnellisena.
A/N: Edelleen kerjään niitä kommentteja, ja jatkan niiden voimin...
