Kirjoittaja: rentunlupiini
Tyylilaji: drama, oneshot
Ikäraja: S
Päähenkilö: Luna
Vastuunvapaus: En omista hahmoja, maailmaa tai mitään jonka tunnistatte Rowlingille kuuluvaksi.
A/N:
Osallistuu FF100 Nyt täytyy kyllä sanoa että fail, oon kirjottanu niin paljon kelmejä, että toi meinaa tulla kirjotettua automaattisesti. Eli osallistuu Kerää kaikki hahmot-haasteeseen Luna Lovekivalla, pahoittelen. Ja kommentit kelpaa aina.
Vaaleanharmaa hymyÄiti oli luvannut tulla kotiin.
Aikaa oli kulunut, mutta lupaus oli silti lupaus, ja lupaukset oli pidettävä, kävi miten kävi.
Saatoin herätä keskellä yötä oven kolahdukseen alakerrassa, juosta katsomaan, joko hän tuli, eikö tullutkin?
Se oli aina vain isä.
Se oli typerä päivä, jona minä viimein ymmärsin, mitä hän oli tarkoittanut.
Isä selitti selittämistään uusimmista havainnoistaan, mutta kerrankin minä en jaksanut kuunnella. Sillä ulkona satoi lämpimän märkää sadetta, joka hiipi kodin oven alta ja ikkunoiden raoista sisään ja tuntui kuin koko talo olisi hengittänyt eri tavalla.
Keittiön ikkunalaudalla me pidimme kuvaa hänestä, kaunis, pitkät vaaleat hiukset kuten minulla. Haroin omia suortuviani,
olivatko äidin hiukset olleet yhtä karheat kuin minun? Aina tällaisina päivinä pelkäsin kosteuden tuhoavan kuvan viimeisetkin ääriviivat, ja vein sen omaan huoneeseeni turvaan heti kun isän silmä vältti.
Kuvassa äiti seisoi vanhan sohvamme edessä, hymyili niin kuin vain äiti saattoi. Hänen sormellaan maailmaa tarkasteli hento vaaleanpunainen pikkulintu, jonka sulat kuvan värittömyys oli maalannut vaaleanharmaiksi. Hetki ennen kuvan ottamista, muistin sen niin tarkasti, olin halannut häntä, ja hän oli tuoksunut hyvältä.
Se oli ollut tällainen sateinen päivä.
Samoin se päivä, jolloin näin hänet viimeisen kerran. Ja hän lupasi silloin palaavansa minun luokseni, olevansa lopulta kanssani.
Ja kesti kamalan kauan, ennen kuin ymmärsin, että se äiti, jonka vielä saatoin nähdä, eli ikkunalaudalla vangittuna hopeakehyksissä.
En halua uskoa, että hän olisi valehdellut.