// Alaotsikko: Draamaa & romantiikkaa, Severus & Hermione. K-13
Kirjoittaja: Jilli
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Angst, AU, Chan-hettiä, deathfic, draamaa & romantiikkaa
Paritus/Hahmot: Severus Kalkaros, Lily Potter & Hermione Granger, sekä muita hahmoja.
Vastuuvapaus: En omista hahmoja, enkä paikkoja ne kuuluvat J.K. Rowlingille, teen tätä omaksi iloksi, enkä saa tästä rahaa.
Varoitukset: Spoilaa.
Tiivistelmä: Synkkää, epätoivoista romantiikkaa. Toisen velhon tarina kuvaa Severus Kalkaroksen tarinaa ja hänen rakkauttaan kahta uskomatonta naista kohtaan, joista toinen on jo hiipumaan päin ja toinen on vasta puhkeamassa kukkaan.
Kirjoittajan kommentit: Ensimmäinen Harry Potter ficcini. Päätin kirjoittaa tästä aiheesta, koska se on kummitellut mielessäni pitkän aikaa. Kommentoikaa hyvät ihmiset, että voin kehittyä ja te voitte nauttia enemmän tarinastani, joka saa varmasti jatkoa.
***
Prologi:
Severus Kalkaroksen sydän hypähti kurkkuun vastoin hänen omaa tahtoaan, kun hänen silmien edessä siinsi Päivän Profeetan otsikko: Kauhunhetkiä huispauksen maailmanmestaruuskisoissa. Mies hengähti kerran syvään ja piti eleensä liioitellun rauhallisina, vaikka olikin yksin kodissaan, eikä kukaan ollut näkemässä. Hän ei oikein itsekkään tajunnut ketä pelkäsi. Itseäänkö? Hitaasti hän siirsi tonttuviini lasiaan kauemmas pöydällä, otti lehden käsiinsä ja alkoi lukea. Hän oli kotonaan ja yksin. Täysin yksin, kuten kuuluikin. Elettiin kesän loppua ja hänenkin olisi pian aika palata Tylypahkaan jälleen yhdeksi piinaavaksi vuodeksi muiden opettajien ja niiden riivatun oppilaiden luo. Taas yksi vuosi Harry Potterin kanssa, joka muistutti aivan liikaa Kalkaroksen pahinta vihamiestä James Potteria. James oli sentään vienyt häneltä Lilyn! Se ajatus nosti päätään aina kun hän näki pojan Tylypahkan käytävillä. Samalla pojan silmät toivat kuitenkin elävästi mieleen Lilyn. Kalkaros eli siis toisin sanoen puun ja kuoren välissä, kun Harrya ajatteli. Poika toi mieleen jotain, mitä hän on vihannut enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa ja jotain mitä hän on myös rakastanut enemmän kuin mitään muuta.
Hänen olohuoneessa oli verhot vedettynä ikkunoiden eteen, jotta aurinko pysyisi poissa ja vanhasta gramofonista soi tango. Se oli jästien laite ja jästien musiikkia, eikä Kalkkaros voisi koskaan, kuollakseensa myöntää kuuntelevan sellaista kotonaan ja yksin ollessaan. Se oli kuitenkin yksi niistä harvoista asioista, jotka estivät häntä vaipumasta pimeyteen ja pysymään hengissä. Se oli perintö Lilyltä. Niiden, monien vuosien aikana, jotka hän oli yksin rakastanut Lilyä ja Lilyn ollessa lopullisesti hänen ulottumattomissaan, hän oli hukuttanut synkät tunteensa tangoon. He olivat yhdessä kuunnelleet tangoa Lilyn kotona lomilla ja Lily oli kertonut kaiken mitä oli tiennyt tangosta. Kalkaros oli useimmiten katsonut kun Lily puhui, suu suorastaan vaahdoten, nauroi ja hymyili. Lily oli myös opettanut hänelle tangoa. He olivat tanssineet tytön huoneessa ja keinujen luona, melkein joka paikassa. Voi kuinka hän olikaan rakastanut Lilyä. Tyttö oli ollut hänen päiviensä valo ja hänen kanssaan Kalkaros oli elänyt aikaa, jolloin hän oli uskaltanut maalata rohkeita unelmia mielessään. Jokaisessa unelmassa he olivat Lilyn kanssa eläneet elämänsä onnellisina loppuun asti. Toisin oli kuitenkin käynyt. Nykyään Kalkaros ei enään uskaltanut unelmoida. Hän teki realistisia suunnitelmia ja asetti itselleen tavoitteita. Joskus yksinäisinä hetkinä hän saattoi kuitenkin heittäytyä muistojensa valtaan ja muistella niitä huoleettomia lapsuuden päiviä, joita hän nykyään kaipasi.
Lilyn muisto ei kutenkaan tehnyt enään niin kipeää kuin ennen. Hiljalleen muisto häilyi pois ja jäljelle jäivät vain ne, jotka oli tallennettu haalistuviin valokuviin. Lisäksi Kalkaroksen pään oli saanut kääntymään toinen noita, jonka takia hän nyt huolestuneena luki Päivän Profeettaa, sydän takoen. Kalkaros tiesi, että suurin osa ihmisistä pystyi rakastumaan uudelleen ja rakastuikin uudelleen, mutta hän ei itse halunnut sitä. Ehkä hän jollain tasolla halusi rankaista itseään typeryydestään ja sanoistaan, jotka veivät Lilyn häneltä. Tai sitten hän ei halunnut vain toistaa samoja virheitä. Tai sitten hän pelkäsi kuollakseen omia tunteitaan, jotka saisivat taas vallan ja viesivät hänet taas keskelle surullista ja katkeraa loppua. Kyse oli kuitenkin noidasta, jonka kanssa rakkaus päättyisi kyyneliin.
Tämän kauniin, nuoren noidan kehitystä Kalkaros oli saanut opettajana seurata osittain hyvinkin läheltä jo kolmen vuoden ajan. Kun tyttö oli saapunut Tylypahkaan niin hän oli ollut vain yksi niistä ensiluokkalaisista, joiden kanssa Kalkaros oli menettänyt usein toivonsa. Vaikkakin poikkeuksellisia lahjakkuuksiakin oli, kuten hän. Tyttö oli osoittanut hämmästyttävää osaamista jo ensimmäisten liemituntiensa aikana, mikä oli saanut Kalkaroksen huomion osittain heräämään. Tyttö oli jästisyntyinen kuten Lilykin ja aivan kuten Lily, myös tyttö oli hyvin lahjakas taikajuomien valmistaja. Myöhemmin hän kuuli muilta opettajilta, että tämä oli lahjakas kaikessa mihin ryhtyi ja hyvin lupaava noidan alku. Myöhemmin tyttö alkoi kaveeraamaan sen Potterin pojan kanssa, jolloin hänen pisteensä laskivat huomattavasti Kalkaroksen silmissä. Hän ei voinut sietää Jamesin poikaa, joka toi aivan liikaa ikäviä muistoja hänen mieleensä. Tällöin hän ei voinut sietää pojan ystäviäkään. Kun kolmikko ensimmäisen vuoden alussa pelasti Viisasten kiven, pieni ihailun häivä pyrki Kalkaroksen mieleen. Hän nimittäin sai kuulla itse Dumbledorelta, että tyttö oli selvittänyt yksikseen hänen asettamansa haasteen. Niin tyttö jatkoi opintojaan toiselle vuodelleen. Välillä hän suorastaan raivostutti Kalkarosta, mutta toisinaan taas Kalkaros ei voinut olla ihailematta hänen taitojaan. Tästä noidasta voisi kasvaa, jotain todella kaunista, älykästä ja menestyvää, mikäli hän ei tee vääriä valintoja elämässään. Sitten, hän joutui salaisuuksien kammiossa eläneen hirviön tielle. Jo silloin Kalkaros alkoi huomaamaan tunteita, joita hän ei missään nimessä uskonut tuntevansa, saati saanut tuntea. Mutta kun hän näki tytön makaamassa kangistuneena sairaalasiiven vuoteella, hänen sydämensä oli pakahtua suruun. Se sai hänet raatamaan alruunajuoman eteen, jotta tyttö virkoaisi ennalleen. Siitä asti Kalkaroksen mieltä olivat vaivanneet synkät mietteet, joihin nousi yhä useammin ruskeatukkainen ja silmäinen tyttö, joka nauroi ja selvitti vaikeimmankin tehtävän, jonka Kalkaros hänen tielleen asetti. Kolmantena vuonna Kalkaros seurasi tyttöä entistä tiukemmin ja tutki omia tuntemuksiaan. Hän uskoi tunteiden johtuvan puhtaasti siitä, että tyttö muistutti hyvin paljon Lilyä. Aivan, hänen mielensä oli tehnyt tytöstä korvikkeen, joka helpottaisi Lilyn menetyksen tuomaan suruun. Silti, jälleen kun tyttö, joka ei missään nimessä kuitenkaan ollut Lily, meinasi jäädä ihmissuden ja raivohullun murhaajan kynsiin, Kalkaros ei voinut muuta kuin juosta hänen peräänsä ja pelastaa hänet. Nyt hänestä kasvoi päivä päivältä kauniimpi ja päivä päivältä hän oli enemmän nainen. Kalkaros kirosi itseään. Miten hän saattoi ihastua niin syvästi oppilaaseen. Ja toden totta, hän oli tosiaan ihastunut oppilaaseensa. Se saattoi johtua yhtäläisyyksistä, jotka liittivät hänet Lilyyn, mutta hän oli ”korviaan myöten ihastunut”.
Opettajan ja oppilaan suhdetta ei katsottaisi hyvällä Tylypahkan seinien sisällä. Siitä seuraisi häpeä ja erottaminen. Kaiken kukkuraksi tyttö luultavasti vihasi Kalkarosta. Hän kunnioitti tätä professorina, mutta muuten luultavasti vihasi. Ja olihan hän kaunis nuori naisen alku. Tänä lukuvuonna tyttöä varmasti piirittäisivät useat kilpakosijat, eikä hän varmasti huomaisi vanhaa opettajaansa, muuten kuin läksyjen ja oppituntien merkeissä. Ja voi, kuinka hän toikaan mieleen suloisen Lilyn! Hän oli fiksu, hyvä oppilas, kaunis ja nenäkäs. Aivan kuin Lily, mutta siihä, missä Lily oli ollut suloinen ja herkkä lilja, tämä noita oli kaunis ja viaton ruusu. Päivä päivältä hän kiinnosti Kalkarosta enemmän ja enemmän ja yhä useammin Kalkaros oli yllättänyt itsensä katselemasta häntä noidankattilansa äärestä. Kesät olivat muuttuneet tuskaksi, koska epätietoisuus piinasin Kalkaroksen mieltä, kun hän ei nähnyt tyttöä. Hän oli alkanut liikkumaan useammin Viistokujalla ja käymään Vuotavassa noidankattilassa, jos vaikka törmäisi tyttöön sieltä.
Kautta rantain Kalkaros oli saanut selville, että tyttö on lähtenyt Huispauksen maailmanmestaruuskisoihin ystäviensä kanssa ja nyt kisapaikan ylle oli ilmetynyt Pimeä Piirto. Lehdestä ei kuitenkaan käynyt ilmi, oliko hänelle tapahtunut jotain. Kalkaroksen kurkkua kuristi ja hän saattoi sielunsa silmin nähdä tytön makaamassa elottomana maassa. Eikä hän voinut itse tehdä mitään. Nyt Kalkaroksen ei auttanut kuin odottaa koulun alkuun, sillä jos tytöllä ei olisi hätää hän pailaisi kyllä kouluun. Sen ajan hän itse saisi kulkea ympäri taloaan ja Viistokujaa epätoivon ja epätietoisuuden vallassa. Hän kulkisi huoneesta toiseen, eikä hänen ajatuksiinsa mahtuisi muuta, kuin Hermione Grangerin hymy.
1.Luku:
”Jää toki syömään Severus”, Molly Weasley sanoi ja hymyili hiukan väkinäisesti Kalkarokselle.
Kalkaros taas tiesi tasan tarkkaan, että rouva Weasley esitti kyseisen kutsun vain koska Dumbledore oli läsnä, muuten hän, kuten kaikki muutkin toivoivat, että Kalkaros haihtuisi mahdollisimman pian, kuin savuna ilmaan.
”Kiitos kutsusta Molly, mutta minun on mentävä”, Kalkaros kumarsi rouva Weasleylle, tai pikemminkin nytkähti tavalla, joka oli tarkoitettu kumarrukseksi. Hän ei varmasti jäisi seuraan, jossa häntä ei kaivattaisi. Hänellä olisi paljon tekemistä kotonaankin. Tai hän voisi jopa rentoutua.
”Älähän nyt Severus”, Dumbledore sanoi silmät tuikkien. ”Jää toki. Sinullahan on tämä ilta vapaata ja mitäs sinä yksiksesi kotona teet tähän aikaan illasta? Nyt on kuitenkin vielä varhaista mennä nukkumaan”.
Sinäpä sen sanoit Dumbledore. Kalkaros näytti hapanta naamaa ja istuutui takaisin pöydän ääreen Kalmanhaanaukion keittiössä. Mitä hän tosiaan kotona tekisi. Avaisi tonttuviinipullon, kuuntelisi taas tangoa ja itkisi katkeria kyyneliä Lilyn vuoksi. Sitä hän tekisi taas. Katselisi valokuvia Lilystä ja rukoilisi sydämestään, että saisi naisen takaisin. Saman tien hän olisi voinut toivoa Voldemortin räjäyttävän vahingossa itsensä. Kaikki oli turhaa. Lily oli kuollut, eikä palaisi suremalla takaisin, vaikka Kalkaros kuinka sitä toivoisi. Kipeää se silti teki. Ja yksin ollessaan muistot ottivat vallan kenestä tahansa.
Kalmanhaanaukiolla killan kokous oli juuri päättynyt ja he olivat juuri suunnitelleet, kuinka hakea Herry Potter Likusteritie neljästä. Kaikkialla kuhisi kuin muurahaispesässä. Osa teki lähtöä ja osa keskusteli vielä vaitonaisella äänellä suunnitelmista ja kertoi mielipiteitään, joita ei saanut kerrottua kokouksessa. Rouva Weasley rupesi oitis kattamaan pöytää kauhealla tohinalla, samalla kun Tonks auttoi häntä minkä pystyi. Rouva Weasleyn ilmeestä näki selvästi, että naisesta oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Hän hätisti pian Tonksin hakemaan nuorisoa yläkerrasta syömään. Silloin Kalkaroksen sydän hypähti. Myös Hermione oli Kalmanhaanaukiolla. Tämä oli ensimmäinen kesä, jolloin Kalkaroksella oli silloin tällöin mahdollisuus bähdä vilahdus Hermionesta. Edellisenä vuonna hänen tunteensa olivat vain syventyneet tyttöä kohtaan. Hän oli yrittänyt keksiä keinoja, joilla olisi saanut tytön huomion itseensä, mutta ilmeisesti tätä kiinnosti vain se kuuluisa huispauspelaaja Viktor Krum. Hermione oli siis aivan tavallinen tyttö. Kyllähän monet noidat osoittavat mieluummin huomiotaan maineikkaalle huispaajalle, kuin nuhjuiselle liemimestarille, joka sattuu vielä kaiken lisäksi olemaan heidän opettajansa. Kalkaroksella ei ollut mitään mahdollisuutta, mutta jotenkin hän toivoi, että se tulisi. Varsinkin nyt kun Voldemort oli jälleen noussut, kun heidän kumpaisenkin henki lepäsi vaakalaudalla, hän olisi toivonut voivansa kertoa Hermionelle tunteistaan. Ennen kuin olisi liian myöhäistä. Lilyn hän oli menettänyt kieroilullaan. Jos hänellä olisi mahdollisuus rakkauden täyteiseen tulevaisuuteen hän halusi pitää siitä kiinni.
Kalkaros huomasi haaveilevansa ja tunteilevansa enemmän kuin olisi sallinut itselleen. Kai Hermione teki sen hänelle. Lilyn kuotua Kalkaros oli pyrkinyt pitämään kaikin tavoin tunteensa kurissa, sitten Hermione tulee paikalle ja tekemättä mitään, tämä vaikutta häneen pyörremyrskyn tavoin!
Koko Hermionen neljännen vuoden Kalkaros oli taistellut uusien tuntemusten kanssa. Taustalla oli katkeruus ja kaipuu Lilyä kohtaan. Hän ei halunnut unohtaa Lilyä, vaikka tiesikin ettei koskaan pääse edes näkemään häntä enään. Hän oli kuitenkin aina ajatellut, että Lily olisi hänen ainut rakkautensa. Nyt kuitenkin asiat alkoivat muuttua ja se sai hänet ärtymään. Ärtymyksen ja kaipuun rinnalle nousi uusi tunne, hämmennys. Hämmennys siitä, miten sellainen nuori noita, kuin Hermione, voisi saada hänen kaltaisensa keski-ikäisen miehen tuntemaan jälleen sellaista janoa, mitä moni tuntee nuorena miehen alkuna. Hän olisi halunnut vetää Hermionen syliinsa, haistaa hänen hiuksiaan ja pitää häntä hyvänä. Samalla tämän mielikuvan taustalla leijuivat Lilyn surulliset kasvot. Silloin hän oli valmis työntämään tunteensa Hermionea kohtaan pois, mutta silloin nousee uusi kuva hänen silmiensä eteen; Kuvan kaunis Hermione tanssimassa Viktor Krummin kanssa. Silloin Kalkaroksen sisässä läikähti samanlainen ikävä tunne kun silloin kun hän oli nähnyt rakkaan Lilynsä Jamesin kanssa. Jälleen hän häviäisi huispaussankarille.
Silloin Hermione astali keittiöön Ginny Weasleyn kanssa. Tytöt kikattelivat tapansa mukaan keskenään, Kalkaros taas ei nähnyt enään muita kuin Hermionen. Tyttö oli todella kaunis ilman koulupukuaan. Niin rento ja erillainen. Hänellä oli jalassaan pienet farkuista leikatut shortsit ja raidallinen toppi. Jalassaan hänellä oli hyvin yksinkertaiset sandaalit. Kaulassa oli jonkinlainen simpukoista tehty helminauha ja ranteessa oli puisia, helmin koristeltuja ja kankaisia rannerenkaita. Hiuksensa Hermione oli nostanut päänsä päälle rennoksi poninhännäksi, josta karkaili joitain suortuvia. Kun Hermione nauroi, niin hänen silmiinsä ilmestyi aivan erityisen kaunis pilke. Lilyn silmiin oli aikoinaan ilmestynyt samanlainen pilke. Myöhemmin Kalkaros oli oppinut näkemään saman ilmeen Lilyn kasvoilla, silloin kuin tämä katsoi Jamesia. Nyt tuo pilke aivan eri naisen silmissä sai Kalkaroksen veren virtaamaan nopeammin ja hänet haluamaan nuorta tyttöä, jota hän taas pian opettaisi monta tuntia viikossa.
”Oi”, Hermione huomasi Kalkaroksen. ”Hyvää iltaa professori Kalkaros”.
Kalkaros nyökkäsi Hermionelle. Ongelmia tuotti myös se, miten hänen tulisi käyttäytyä Hermionen seurassa. Koska hän oli Harry Potterin ystävä ja Rohkelikko, luonnostaan Kalkaroksen tuli inhota Hermionea. Siksi hän joutui tekemään asioita, jotka saivat hänen oman olonsa vain ikäväksi, vaikka halusikin aivan muuta.
Rouva Weasley kantoi pöydälle ison noidankattilan, jonka sisältöä hän alkoi kauhomaan lautasille. Lautaset leijuivat kuuliaisesti jokaisen eteen vain yhdellä sauvan heilautuksella.
”Kesäaineenne aihe on oikein mielenkiintoinen, professori”, Hermione yritti rupatella mukavasti, aloittaessaan ruokailunsa. Hän katsoi kauniilla ruskeilla silmillään Kalkarokseen, kuin ohimennen, kuten keskusteluun kuului.
Kalkaros huomasi heti, miten Ron Weasley tuhahti ja pyöräytti silmiään halveksivan oloisesti. Nyt hän ei kuitenkaan jakasanut puuttua siihen. Siitä ei olisi mitään hyötyä. Sillä hetkellä hän oli vain kiitollinen, että Hermione, joka istui häntä melkein vastapäätä yritti edes puhua hänelle. Kaikki muut pöydässä olijat olivat keskittyneet omiin keskusteluihinsa, eikä ketään oikeastaan edes kiinnostanut Kalkaroksen olemassa olo. Se ei häirinnyt häntä pätkääkään. Hänelle riitti, että Hermione huomasi hänet.
”Niinkö?” Kalkaros uskoi, että hänen oli viimein soveliasta vastata keskusteluun.
”Kyllä”, Hermione sanoi. ”Myrkkyjen tunnistaminen on uskomattoman kiehtovaa. Se miten on mahdollista selvittää kaikki ainesosat lähestulkoon täysin ja hyvin tarkasti on todella kehittynyt taikuuden ala”.
Kuinka älykäs tyttö olikaan. Kalkaroksesta olisi ihanaa keskustella myrkyistä vaikka kuinka kauan tytön kanssa.
”Vai niin”, Kalkaros sanoi.
”Sen kaiken kehittelemisessä on varmasti mennyt aikaa”, Hermione jatkoi.
”Kyllä vain. Paljon aikaa ja siihen ovat perehtyneet velhomaailman tunnetuimmat juomamestarit”, Kalkaros selosti.
”Niitä tutkitaan yhä, jotta ala kehittyisi entisestään ja myrkkyjen ainesosat voitaisiin tunnistaa helpommin. Niin olisi viimen mahdollista pelastaa yhä useampi myrkkyjen uhreja”.
”Niin, harvemmin tavallinen velho kuitenkaan kantaa besoaaria mukanaan”, Hermione hymyili. ”Vaikkakin se olisi enemmän kuin fiksua”.
Napakymppi! Kalkaros jaksoi yhä hämmästellä Hermionen älykkyyttä.
”Mikä se besoaari on?” Ron kuiskasi Hermionen korvaan.
Idiootti. Miten Hermione saattoikin liikuskella vapaaehtoisesti tuollaisen hyypiön, kuin Ron Weasleyn kanssa. Pojan, joka elää, Kalkaros vielä ymmärsi. Moni Tylypahkankin nuorista halusi osan Harry Potterin huomiosta. Eikä poikaa tuntunut ollenkaan haittaavan se, että niin moni halusi paistatella hänen loistossaan. Kaiken lisäksi kilometrin päähän näki, kuinka tuo Weasleyn poika oli korviaan myöten ihastunut Hermioneen. Se sai jälleen Kalkaroksen veren kiehumaan.
”Otatteko lisää professori?” rouva Weasley kysyi huomatessaan Kalkaroksen lautasen tyhjäksi.
Kalkaros vilkaisi lautastaan. Hän oli tosiaan onnistunut syömään sen tyhjäksi ja vielä aivan huomaamattaan. Niin keskittynyt hän oli Hermioneen.
”Ei kiitos rouva Weasley”, hän sanoi ja pyyhkäisi suunpielensä lautasliinaansa. ”Minun on aika palata kotiin. Kiitos ruuasta, se oli oikein maittavaa”.
Nyt hän ei jaksanut edes piikitellä pöydän päässä istuvaa Siriusta. Tuttu apatia ja ahdistus olivat taas saaneet vallan ja Lilyn kasvot olivat taas nousseet hänen silmiensä eteen. Niitä yritti kuitenkin työntää pois tieltään Hermionen hymyilevät kasvot.
Kotonaan hän asteli gramofonin luo ja laittoi jälleen haikean tangon soimaan, kaatoi tonttuviiniä lasiinsa. Niin viinin saattelemana hän uppoutui ajatuksiinsa.
Lukuvuosi oli jälleen alkanut ja aamulla, kun posti saapui Kalkaros keksi viimein, miten voisi edes yrittää lähestyä Hermionea. Hän oli pitänyt oppilaille vuoden ensimmäisen liemitunnin, josta Hermione oli jälleen selvinnyt todella mallikkaasti. Moni muu oli tyrinyt totaallisesti. Kaipuu tyttöä kohtaan alkoi käydä sietämättömäksi. Hän kaipasi tämän luo niin unissaan kuin valveillakin ja se sattui. Hän olisi halunnut kehua Hermionea loistavasta suorituksesta ja antaa Rohkelikolle hyvät pisteet, mutta se ei käynyt päinsä. Kautta aikojen Rohkelikolla ja Luihusella oli ollut yhteiset liemitunnit ja niin jatkui nytkin. Hän ei voinut Luihus oppilaiden nähden antaa Hermionelle kiitosta hyvin tehdystä työstä. Ainut mitä hän pystyi tekemään oli olla hiljaa.
Nyt, oli lukukauden ensimmäinen ilta. Kalkaros istui omassa huoneessaan oman pöytänsä ääressä ja kastoi sulkakynän musteeseen, alkaen kirjoittaa. Huone oli hämyisä ja kylpi lukuisten mustien kynttilöiden valossa. Se sai lasipurkeissa olevat eliöt kimmeltämään iljettävästi liemissään ja ne taas loivat vihertävää valoa kynttilän valon sekaan. Kaikin puolin Kalkaroksen työhuone näytti hyvinkin ankealta. Kalkaros kuitenkin viihtyi siellä, mutta hän ei vonut kuvitellakkaan, että voisi pyytää sinne Hermionen kaltaista tyttöä. Lilylläkin olisi varmasti noussut niskavillat pystyyn tällaisessa huoneessa. Lisäksi hän olisi voinut alkaa mäkättämään kaikesta piemeyden taioista ja velhoista. Ne olivat aina iljettäneet Lilyä.
Nyt, haikeana, Kalkaroksen oli aika jättää Lilyn muisto hetkeksi sivuun ja keskittyä Hermionen kirjeeseen. Hän oli miettinyt sanansa valmiiksi monta kertaa aiemmin ja hän uskoi suunnitelmansa olevan pitävä.
Hermione.
Oli hyvä nähdä sinut taas. Kesä on nimittäin ollut pitkä ilman yhteisiä hetkiämme.
Sinulla ei tietenkään ole mitään hajua siitä, kuka minä olen, mutta minä tiedän tarkalleen kuka sinä olet, enkä voi vastustaa sinua. Aina kun näen sinut sydämeni hypähtää kurkkuun ja alkaa takomaan siellä vimmattua vauhtia. Ehkä se haluaa ulos rinnastani päästäkseen sinun luoksesi.
Tähän mennessä en ole uskaltanut lähestyä sinua, enkä uskalla vieläkään tulla luoksesi suoraan. Siksi tämä kirje. Ajattelin, että voimme kirjoitella näin, kunnes arvaat kuka olen. Olet hyvin älykäs noita. Uskon, että tiedät pian, kuka olen. Tule sinä sitten luokseni tai älä tule. Voit lakata kirjoittamasta tai voit tehdä mitä haluat. Tietenkin toivon, että tunteemme ovat samankaltaiset.
Ihailijasi.
Kalkaros luki kirjeensä uudelleen ja rypisti kulmiaan. Se saisi kelvata. Niin hän lähti viemään kirjettä pöllötorniin, jotta Hermione saisi kirjeen viimeistään aamun postissa.
Aamu valkeni ja Kalkaros istui aamiaispöydässä. Ruoka ei menannut laskeutua. Kukaan ei kuitenkaan huomannut eroa, sillä hän söi hyvin usein vain vähän. Kaikki keskittyivät onneksi omaan aamiaiseensa, eivätkä kiinnittäneet huomiota Kalkaroksen hikoileviin ja täriseviin käsiin. Kalkaroksella oli taas vaikeuksia olla vilkuilematta Rohkelikkojen tupapöytään, jossa Hermione jo istui aamiaista syömässä. Harry Potter ja Ron Weasley olivat hänen seurassaan ja he juttelivat jostain tapansa mukaan. Hermione ei kuitenkaan näyttänyt osallistuvansa keskusteluun. Ilmeisesti erottamattomalla kolmikolla oli jälleen jotain riitaa. Hermione pudisteli jossain vaiheessa epätoivoisen näköisenä päätään ja otti laukustaan kirjan, jota alkoi lukemaan.
Silloin postipöllöt saapuivat. Kalkaroksen sydän alkoi takomaan kiivaammin. Hän huomasi kuinka pöllö liisi Hermionen kirjan päälle seisomaan ja ojensi jalkaansa, johon kirje oli sidottu. Tämä ojentui ottamaan kirjeen pöllötä, käänteli sitä hetken aikaa kummastuneena käsissään ennen kuin avasi sen. Kun hän avasi kirjeen ja alkoi lukea sitä, jo ensimmäisten rivien jälkeen hänen silmänsä olivat selvästi pudota päästä. Hän oli selvästi hämmästänyt luettuaan kirjeen loppuun. Hän käänteli päätään kaikkiin suuntiin kuin yrittäen nähdä, kuka oli kirjeen kirjoittanut. Eihän hän tietenkään osannut katsoa opettajien pöytää kohden. Hän alkoi lukea kirjettä uudestaan ja nyt Kalkaroksen hämmästykseksi hänen huulilleen ilmestyi aito hymy. Lisäksi, Kalkaros saattoi myös nähdä väärin, aivan kuin hänen poskillaan olisi karehtinut aavistuksen verran punaa.
Hermione piilotti huolellisesti kirjeen laukkuunsa ja lähti suuresta salista oppitunneilleen. Kalkaros taas tuijotti hänen peräänsä hämmästyneenä.
Kun Kalkaros palasi oppitunneiltaan työhuoneeseensa, hänen kirjoituspöydällään lepäsi kirje. Tarvittiin uskomaton määrä itsehillintää, ettei Kalkaros olisi syöksynyt repimään sitä auki heti sen nähtyään. Hän tunnisti käsialan oitis. Niin monta kertaa hän oli tarkistanut Hermionen täydelliset kotiläksyt ja kokeet, ettei hän voinut olla tunnistamatta siistia ja huolellista kirjoitusta. Polvet tutisten Kalkaros istuutui nojatuoliinsa ja alkoi lukemaan kirjettä.
Ihailija.
En tiedä miksi sinua kutsuisin. Olisit voinut allerkitjoittaa kirjeesi toisella nimimerkillä.
Yllätyin suuresti saatuani kirjeesi, minulta meni melkein kurpitsamehu väärään kurkkuun. En nimittäin suoraan sanottuna ole tottunut tällaisiin huomionsoituksiin. Kai se on normaalia, kun viettää aikaa kahden pojan kanssa, jotka pitävät minua yhtälailla poikana kuin hekin ovat. En voi kuitenkaan olla pojille siitä vihainen. Enhän minä nyt niin kauheasti anna edeukseni parhaita puoliani.
Tästä sinun ”pelistäsi”, olisi reilua, että annat minulle hieman vihjeitä todellisesta itsestäsi. Vai mitä? Voin kertoa vastapalvelukseksi itsestäni jotain. Sopiiko?
Odotan vastaustasi.
Hermione.
Kalkaros oli vähällä purskahtaa itkuun. Niin iloinen hän oli kirjeestä. Hänen sydämensä oli pakahtua ilosta. Hän luki kirjeen uudestaan ja uudestaan, ennen kuin ryntäsi kirjoituspöytänsä ääreen.
Hermione.
Näin kun sait kirjeeni ja uskon, että sinä näit minut, ainakin ohimennen. Näet minua päivättäin ainakin kerran. Välillä useammin ja pidemmän aikaa.
Prinssi.
Se riitti tällä erää. Nyt oli vain vietävä kirje postipöllöille, jotta ne voisivat viedä sen jälleen eteenpäin Hermionelle.
