Kirjoittaja: rentunlupiini
Tyylilaji: romance, (angst)
Ikäraja: S
Paritus: Sirius/James
Yhteenveto: Yksi tarina lyhyissä hetkissä.
Vastuunvapaus: En omista hahmoja, maailmaa tai mitään jonka tunnistatte Rowlingille kuuluvaksi.
A/N: Osallistuu FF100 sanalla 65. Siirtymä. Tästä tekstistä sanoisin sen verran, että tavallaan olen tehnyt tämän Shuffle-haaste mielessä, kirjoittaen siis jokaisen lyhyen pätkän kokonaan yhden kappaleen soidessa. Mikä ero tässä on, ja syy miksi en osallistunut tuohon haasteeseen on vain se, että halusin korjata tekstejäni enemmän kuin tuo haaste sallii.
Ja vaikka olenkin järjestänyt nämä mielestäni kronologiseen järjestykseen, jokainen tekstinpätkä toimii myös mielestäni itsenäisenä raapaleena, eli miten niitä sitten haluaakin lukea.
Olen myös merkinnyt jokaisen tekstin eteen sen biisin, jota kirjoittaessani soitin, jos ne vaikka auttaisivat ymmärtämään tunnelmaa paremmin, ja lisäksi tarvittaessa joko Siriuksen tai Jamesin PoVn.
Äh, ja nyt lopetan selittämisen, ja päästän teidät lukemaan, kaikki kommentit otetaan tyytyväisinä vastaan.
Vain tunteja matkamme varreltaJust Like I Am – Landon Pigg - JamesSe oli ensimmäisen kerran Tylypahkan pikajunassa. Törmäsin vaaleanruskeatukkaiseen poikaan asemalaiturilla, se oli vielä niitä aurinkoisia päiviä. Aurinkoisemmaksi se muuttui.
Menimme sisään junaan, etsimme uutta osastoa. Yhdessä istui synkän näköisenä yksi pienikokoinen poika, yhtä mustahiuksinen kuin minä. Eksynyt?
Astuimme osastoon, kysyimme voisimmeko istuutua. Hän kohotti katseensa ja näki minut, suoraan minut, sen tiesin. Helmenharmaat silmät, syvät.
Ja jostain tiesin, että tässä oli nyt jotakin enemmän, tässä olisi minun kaksoseni. Niin synkkä kuin ikinä olisikaan. Enhän minä tuntenut häntä, mutta silti.
Yksitoistavuotiaankin järjelläni ymmärsin, että tässä oli se joku.
Nine In The Afternoon – Panic! At The Disco – JamesKepposia oli pirullista tehdä. Juhlia niiden onnistumisen jälkeen, nauraa oikein kunnolla. Ensimmäisinä vuosina saatoimme vain pihistää ruokaa keittiöstä, eikä kukaan tajunnut, että se olimme me. Kotitontut katsoivat kunnia-asiakseen pysytellä hiljaa.
Kello oli yhdeksän yhden päivän iltana. Olimme räjäyttäneet yhden kakkosen laukun. Väitimme tekomme olleen jotakin hienoa, se riitti.
Haimme kermakaljaa, karistimme tällä kertaa Remuksen ja Peterin kannoiltamme. Se tuntui hyvältä, humalluttavalta, tämä on sitä idiootin varmaa vapautta, luulimme, ettei kukaan saisi koskaan tietää.
Suutelimme, kun lopulta olimme tarpeeksi humalassa, tai ainakin saatoimme väittää olevamme.
Kuvittelimme, että maailmalla olisi jotakin suurempaa hihassaan tälle kaksikolle.
A Rush of Blood To The Head - ColdplayOli päiviä, jolloin James ei olisi halunnut varvastaan makuusalin ulkopuolelle kurottaa. Niitä tuli ja meni, Remus ja Peter sivuuttivat ne olankohautuksella. Hän oli normaalisti aina niin eläväinen ja jatkuvasti menossa, että kai hänenkin oli joskus pakko vain palaa loppuun.
Sirius ei tosin voinut olla välittämättä.
Hän katseli eräänä aamuna, kun James istui jo hänen herätessään ikkunalaudalla, kivisen seinän syvänteessä ulos tuijottaen. Hän oli itsekin kokeillut sitä joskus. Juuri siinä kohdin tuli aina niin pirun kylmä, ja hän epäili, ettei James ollut hievahtanutkaan paikaltaan moneen tuntiin.
Hän meni lähemmäs, tökkäsi poikaa olkapäähän. James hätkähti, ja räpytteli silmiään nostaessaan sumean katseensa ikkunalasista. Hän oli sittenkin nukkunut.
”Eikö sinulla ole kylmä?” Sirius kuiskasi viittoen ponnettomasti vetoisiin ikkunankarmeihin. Jamesin katse oli terävöitynyt ja sittemmin lukkiutunut häneen.
”Ei juurikaan”, James mutisi, mutta Sirius huomasi hänen huultensa sinertävän. Hän hymyili.
”Anna minun”, hän sanoi hiljaa, ja kietoi kätensä toisen ympärille vetäen tämän varovasti lähemmäs itseään.
Joskus oli aika olla hiljaa. Joskus se oli välttämätöntä. Mutta jos se Siriuksesta riippui, hän piti Jamesista enemmän eloisana omana itsenään.
I’ve Been A Bad Boy - Paul JonesJames hymyili, taas kerran. Hurmurihymy. Lilyä nauratti, mutta hän puri huultaan. Hän oli lähtenyt tämän kanssa ulos, hän ei nyt peruisi sanojaan.
James oli niin kiven kovaan vakuuttanut muuttuneensa. Lily oli huomannut Siriuksen häneen luoman synkän katseen, kun hän sanoi sen oleskeluhuoneessa kaikkien edessä viimeisimmän voitokkaan huispausmatsin jälkeen, mutta päättänyt olla välittämättä.
Ehkä hän viimein antaisi pojan olla mitä on.
This River Is Wild – The Killers Kuudes luokka. Helvetti valloillaan, syksy. Sade piiskasi ikkunaa, Siriuksen vatsassa kiersi.
”James?”
James kohotti päätään, hän oli ollut melkeinpä uppoutunut keskusteluun Lilyn kanssa. Siriuksen vatsassa tuntui murisevan jokin sinne kuulumaton olento.
”Tule mukaani, ole kiltti?” Sirius pälyili ympärilleen, veti hänet kädestä makuusaliin. Se oli tyhjä. Niin oli tarkoituskin.
”En ole varma olenko sinut vielä itseni kanssa. Tai tämän - asian jota tässä yritän sössöttää. Anteeksi.”
James näytti yllättyneeltä.
”Joskus minusta, äh, tuntuu vain – äh, minä en ole hyvä tässä - voidaanko hypätä sen kohdan yli?”
Jamesia hymyilytti. ”Mitä sinä yrität sanoa? Kakista ulos.”
Sirius puuskahti ja selitti niin nopeasti, että James joutui pinnistelemään ymmärtääkseen. ”Olen yrittänyt tehdä niin kuin on oikein ja antaa sinun katsella Lilyä, se on kai oikein, mutta... Antaa sinun olla hänen kanssaan. En voi.”
Sirius kohotti katseensa ja näki kummallisen säihkeen Jamesin silmissä.
”Mitä sinä sanot?”
”Minäikäänkuintaidanrakastaasinua. Ja en todellakaan- tai siis-", Sirius parahti vielä aiempaakin nopeammin, ja yritti tavoittaa mielestään muistoa, jolloin olisi viimeksi tuntenut itsensä yhtä hämmentyneeksi kuin nyt. Niitä ei ollut turhan paljon.
James tuijotti häntä hetken, puri huultaan. Sirius saattoi tuntea ihollaan hetken kiusallisuuden virtaavan heidän välissään, hankalana, vetoavana. Entä jos James vain kävelisi pois? Ei sanoisi mitään?
Ennen kuin Sirius ehti viimeistellä ajatustaan, James sulki tilan heidän väliltään, ja painoi huulensa Siriuksen huulille, tämän selän seinää vasten.
Oli jo aikakin.
You Make My Dreams – Hall & OatesMikä yö.
Peter katsoi heitä kummaksuen. Remus jopa kohotti kulmakarvaansa. He ilmaantuivat aamiaiselle, ja molemmat hymyilivät niin idioottimaisen leveästi, kuin vain kaksi idioottia voi hymyillä, varsinkin jos heillä on yhteinen salaisuus.
Remus pudisteli päätään. Hän ei vaikuttanut yllättyneeltä tai hämmentyneeltä, hieman kysyvältä vain.
James ja Sirius naureskelivat istuessaan aamiaispöytään vierekkäin. James leikkasi omalla haarukallaan palan siirappitorttua ja vei sen Siriuksen suuhun.
Peter melkeinpä vihersi, mutta Remus vain pyöräytti silmiään.
We Can’t Hide - DonkeyboyJames oli niin humalassa. He pelasivat pullonpyöritystä, joku oli kähveltänyt jostakin vanhasta luokkahuoneesta vanhan toimivan gramofonin. Tanssimusiikkia. James ei suostunut taipumaan valssin tahtiin, vaan kehitti jatkuvasti lisää omia sekoituksiaan niistä tanssiaskelista, jotka osasi.
Ilta piteni, pimeni. James taisi tajuta Lilyn olevan olemassa, tyttö paholainen, punaiset hiukset vain heiluivat, kun jollakin ihmeen kaupalla poika oli saanut hänet irrottamaan tärkeilevästä roolistaan edes hetkeksi.
Alkuun heitä katsellessaan Siriusta nauratti. Siinä vaiheessa kuitenkin, kun nämä kaksi alkoivat olla jo liiankin läheisiä, liian päihtyneitä toistensa seurasta ja pimeästä linnasta, hänestä tuntui, kuin juoma jota hän joi, kaivertaisi hänen mahassaan tiensä eteenpäin. Väkivaltaisella tavalla.
”James? Minulla on sinulle asiaa?”
James kääntyi häneen turhautuneena, hetkessä se muuttui hermostuneisuudeksi. Lopulta hän sai aikaan vaisun hymyn. Sirius yritti hymyillä takaisin, mutta epäonnistui surkeasti.
”Tule, mennään jonnekin muualle”, Sirius vinkkasi. James loi lyhyen katseen taakseen, mutta seurasi sitten.
Lily jäi seisomaan hämmentyneenä keskelle lattiaa.
Tu Nages – Celine Dion – JamesSiriuksen piirteet olivat kauniit. Herkät, selkeät, sukunsa kuva. Sellaisina hän niitä vihasi.
Meidän kotonamme kukaan ei tunkeutunut makuuhuoneeseeni. Hiljaisuus vaelsi hitaasti aamuauringon valaisemissa vaaleissa seinissä, henki ympärilleen sellaista rauhaa, jota se talo ei koskaan päiväsaikaan nähnyt.
Ja minä olin hereillä ja kuuntelin sitä taloa ja sitä hiljaisuutta, jonka rikkoi vain Siriuksen hengitys rintakehääni vasten. Ja se oli kauniimpi ääni, kuin mikään, mitä koskaan tulisin tuntemaan, sen tiesin.
Valo tanssi hänen kalpeilla kasvoillaan. Kesän aurinko. Siihen olisin voinut jäädä, jäädä ja olla koskaan nousematta, heräämättä siitä kauniista unesta.
Sam’s Town (The Abbey Road Version) – The Killers - SiriusKevätpäivät olivat yhtä suurta unta. Seitsemännen luokan kevät oli painajaista, se oli ainoa, joka erosi muuten täydellisestä keväiden ketjusta.
James kyseli minulta, oliko se okei, haittasiko minua, en kai pahastunut, mitä vittua. Mutta totuus oli, että mitään näistä hän ei kysynyt ääneen, ei varsinaisesti julkistanut olevansa huolissaan minusta, miksi olisikaan? Olinhan minä vain hänen paras ystävänsä. Kukapa Siriuksesta olisi huolissaan, Sirius nyt tuli toimeen tilanteen kuin tilanteen kanssa.
Tiesin kyllä pystyväni ottamaan vastaan sen, mitä hänellä oli minulle tarjottavana, sen nöyryytyksen ja kivun, jonka hän käytöksellään aiheutti. Taas vain se yksi liljankukka. Taas yhtä Siriusta potkittiin päähän.
Tiesin pystyväni, tarvitsin vain aina silloin tällöin jotakin sen vakuudeksi. Tämän James ymmärsi.
Eikä Lily koskaan saanut tietää, missä hänen poikaystävänsä vietti torstai-iltansa.
Päiväkoti - PMMP - SiriusMinä olin nyt kummisetä.
Komea kummisetä olinkin, oikea mallikappale. Saivat muiden kakarat kadehtia. Sillä lapsella oli Jamesin hyvänsisuinen luonne ja Lilyn silmät.
Lilyn. Se tahra tässä kuvassa oli.
Olinko minä joskus kuvitellut, että se lapsi, mustatukkainen poikalapsi kuuluisi joskus meille? Meille kahdelle? James?
Se poika pitäisi ristiä. Siitä tulisi uusi hän, luulen. Tai ainakin joltakin nimeltään. Se saisi sisaruksia, sisaren nyt ainakin. Punatukkaisen, niin kuin äitinsä. Ruskeasilmäisen, niin kuin isänsä.
Ajatus niistä silmistä vihlaisee pakostakin.
Mitä minulle enää jää tehtäväksi, kun katselen sivusta, kuinka rakastamani ihminen hankkii ja kasvattaa lasta jollekin toiselle ja leikkii tyytyväisenä kotia? Mitä minä voin tehdä?
Voin vain hymyillä ja sanoa, että ei se mitään, jättää muistoihin ne hetket, jolloin Jamesilla ei ollut maailmassa ketään muuta tärkeämpää ja läheisempää kuin minut.
Takanapäin kaikki, nykyhetki söi niistä jääneet muistotkin.
Askeleet - Indica -JamesEn ollut nähnyt häntä niin pitkään aikaan. En kuullut mitään. On kuin hän olisi vajonnut maan alle, unohtunut jonnekin, jonne minä en enää voinut kurottaa. Joskus mietin, oliko se vain omaa vikaani, oma typerä, idioottimainen erehdykseni, jonka saattaisin vielä korjata. Ja silti tiesin, että olimme liian pitkällä, liian kaukana erossa.
Hengitin Halloweenin aamun ilmaa, minusta tuntui, että tässä päivässä olisi jotakin muutakin, poikkeus sääntöön. Ehkä näkisin hänet vielä, vielä tänään. Voisin salaa hipaista hänen tummia hiuksiaan, huokaista turhautuneena, kun en enempää kyennyt antamaan. Ja tuntea samalla keuhkojeni toimivan hieman heikommin, omantunnon synkentävän mieleni.
Minä olin luvannut, että ei. Olin luvannut Lilylle, luvannut hänelle.
Saatoin jo melkein kuulla askeleita ulko-ovemme takaa, vaikka tiesin, ettei hän sinne löytäisi. Eihän hän edes tietänyt, mistä meidät löytää, vaikka olisi halunnutkin.
Mitä typeriä erehdyksiä koko elämä täynnä.