A/N: This is my favourite chapter. I'm not entirely sure why - it just is. You might not agree - and that's all right. I just had to say it.
T/N: Jatkon laittamisessa kesti tällä kertaa vähän tavallista pidempään, koska oikeaa elämää tapahtui, mutta toivottavasti tämä luku korvaa odotuksen~ :> Täytyy sanoa, että tämä taitaa olla minunkin lempilukuni.
Yhden ilmauksen suomentamisessa tuli vähän ongelmia: 'get the vapours' on vanhanaikainen ja nykykielessä humoristiselta kuulostava tapa ilmaista heikotusta tai pyörryttämistä. En keksinyt sille suomalaista vastinetta, joka kuulostaisi yhtä vanhahtavalta, joten laitoin sitten vain 'heikottaa', mikä tekee kyseisestä kohdasta vähän oudon.
//edit: No nythän minä sen keksin! 'Saada sydämentykytyksiä' sopii täydellisesti tuohon yhteyteen ja kuulostaa huvittavan vanhanaikaiselta, ja vaikka ei olekaan ihan sanatarkka käännös niin ajaa kuitenkin saman asian~
------------------------------
Luku 5
Soaring And Falling
Two are better than one; for they have a good reward for their labour. For if they fall, the one will lift up his fellow: but woe to him that is alone when he falleth; for he hath not another to help him.
[Kaksin on parempi kuin yksin, sillä kumpikin saa vaivoistaan hyvän palkan. Jos he kaatuvat, toinen auttaa toista nousemaan, mutta voi yksinäistä, joka kaatuu – häntä auttamassa ei ole ketään.]
-- Saarnaajan kirja 4:9-10
”En voi opiskella kanssasi huomenna”, Harry sanoi anteeksipyytävästi kootessaan sulkakynänsä ja mustepullonsa laukkuunsa.
”Ai? Kuumat treffit?” Draco vitsaili.
Harry tuhahti. ”Ei kovin todennäköistä.”
”Ai niin, unohdin. Tytöt eivät pidä tummista, hoikista, älykkäistä sankarityypeistä.”
”Pää kiinni.”
”Se siitä ’blondeilla on aina hauskempaa’ -teoriasta…”
”Haluatko, että minä läimäytän sinua?”
”Hmmm… lisätään ’perverssi’ Potter-ominaisuuksien listaan”, Draco tuumi virnuillen. ”Kuka olisi arvannut, että tykkäät sellaisista jutuista?”
”Malfoy…” Harry varoitti. ”En ole kiinnostunut kenestäkään tytöstä tällä hetkellä, joten voit jättää nuo teoriat. En voi tavata huomenna, koska peli Korpinkynttä vastaan lähestyy ja meillä on ylimääräiset huispausharjoitukset.”
Seurasi hetken hiljaisuus. ”Ai, aivan. Huispaus”, Draco vastasi lopulta melko jäykästi.
Harry puri huultaan. Hän muisti yhtäkkiä, että se oli yksi asia, jota Draco ei voinut enää tehdä. Luihuinen oli pelannut oman joukkueensa puolesta yhtä kiivaasti ja ylpeästi kuin Harry edelleen pelasi omansa… mutta nykyään hän ei koskaan edes puhunut huispauksesta. ”Olen pahoillani”, Harry mumisi. ”Minun olisi pitänyt--"
”Ei hätää, Potter”, Draco keskeytti hymyillen liioitellun pirteästi. ”Perjantaina nähdään?”
”Kyllä, totta kai, mutta…” Harry katsoi ystäväänsä huolestuneena. Dracon kasvot näyttivät melko kireiltä hymyn takana. ”Onko kaikki hyvin?”
Hymy lipesi osittain Dracon piirteistä. ”Olen ihan kunnossa”, vaalea poika vastasi lyhyesti. ”Ja emmehän halua sinun häviävän korpinkynsille kaikkien näiden vuosien jälkeen, vai mitä? Mene harjoittelemaan. Perjantaihin.” Hän kääntyi ja alkoi pakata kirjojaan ja muita tarvikkeitaan huolellisesti laukkuunsa.
”Selvä”, sanoi Harry ja huokaisi tietäen, ettei keskustelu etenisi pidemmälle. Hän nousi jaloilleen ja suuntasi ovelle päin. ”Perjantaihin.”
***
Kävellessään takaisin oleskeluhuoneeseensa Harry ihmetteli, miksei ollut huomannut aiemmin, että Draco vältteli jopa huispauksen mainitsemista kuin ruttoa. Ikään kuin peliä ei olisi enää edes olemassa hänelle. Harry muisti, miten toinen oli välittömästi hylännyt idean kaksintaistelemisesta huispauskentällä, mutta jättänyt syyn mainitsematta; hän oli perustellut vain sen, miksi halusi välttää Hagridin mökin läheisyyttä. Oliko hän ollut katsomassa Luihuisen ja Puuskupuhin välistä ottelua jonkin aikaa sitten? Ei ollut helppoa erottaa yksittäisiä kasvoja oppilaiden merestä, mutta Dracon käytöksestä päätellen Harry arveli, ettei tämä ollut ollut paikalla. Harryn mielestä oli jo ollut tarpeeksi outoa nähdä tummahiuksinen Laynee Gruen Luihuisen etsijänä tutun blondin sijaan; Dracolle olisi todennäköisesti ollut liian tuskallista tulla kuuntelemaan kommentaattorin selostusta hänen korvaajastaan. Silti – hän ei voinut vältellä ikuisesti, eihän? Huispaus oli liian suuri osa velhomaailmaa.
Harry vastusti halua hakata päätään porraskaiteeseen kiivetessään Rohkelikkotorniin; hän tunsi itsensä tahdittomaksi idiootiksi, koska ei ollut ajatellut Dracon tunteita aikaisemmin, mutta hän oli myös vihainen Dracolle, koska tämä oli vältellyt aihetta niinkin kauan. Oli niin monia asioita, joita tämä vältteli.
Toisaalta taas, miltä hänestä itsestään tuntuisi, jos jokin estäisi häntä pelaamasta huispausta enää koskaan? Ajatuskin kylmäsi Harryn sisintä. Pystyisikö hän silti osallistumaan peleihin ja nauttimaan niistä pelkkänä katsojana? Hän katseli mielellään pelejä, joissa ei ollut itse mukana, mutta samalla hänellä oli aina varma tieto siitä, että hänellä olisi vielä monia tilaisuuksia päästä itse pelaamaan. Entä jos tilanne ei olisikaan se?
Harry huokaisi. Oli niin paljon sellaista, mitä hän piti itsestäänselvyytenä; niin monia asioita, jotka olivat muuttuneet Dracon elämässä, vaikka tämä kuinka piti kiinni normaaliudesta.
***
Puolipilvinen päivä tervehti punaiseen ja siniseen pukeutuneita joukkueita heidän kävellessään huispauskentälle lauantaina. Harryn vastapelaaja oli Bethany, vaalea viidesluokkalainen tyttö, Chon täysi vastakohta. Hämmästyttävän objektiivisesti Harry päätti, että hän oli melko sievä. Hänen hiuksensa olivat ehdottomasti hänen viehättävin ominaisuutensa – hopeanvaaleat kiharat oli sidottu pitkäksi palmikoksi – mutta Harry totesi, ettei ollut hänestä ollenkaan kiinnostunut kokonaisuutena. Ron kyllä todennäköisesti olisi; riippuen siitä, kuinka pitkään hänen suhteensa Mandyn kanssa kestäisi, Harry mietti, ettei olisi lainkaan yllättynyt, jos hän yrittäisi jossain vaiheessa päästä yhteen tämän tytön kanssa.
Peli alkoi, ja Harry liiteli ympäriinsä vilkkaimman pelin yläpuolella pitäen silmällä kullan välähdystä, joka kielisi siepistä. Kuitenkin hän huomasi vilkuilevansa välillä katsomoihin päin nähdäkseen, oliko Draco tullut seuraamaan peliä. Useasti hän havaitsi hopeanhohtoisen vilahduksen lähellään ja kääntyi automaattisesti katsomaan vain tajutakseen, että se oli Korpinkynnen etsijä. Katsomot olivat täynnä, ja oli vaikeaa erottaa yksilöitä, mutta hänen nähdäkseen Draco ei ollut kirkuvan ihmismassan joukossa.
Harry yritti saada toisen pojan mielestään; senviikkoisten ylimääräisten harjoitusten tarkoitus oli ollut peitota Korpinkynnen kovatasoinen joukkue, ja heidän etsijänsä oli yksi heidän taitavimmista pelaajistaan. Hän sulki keskittymisensä ulkopuolelle Deanin – josta oli tullut uusi kommentaattori – yleisön ja niin suuren osan pelistä kuin saattoi törmäämättä kuitenkaan mihinkään, ja keskittyi täysin vastustajansa päihittämiseen. Lopputulos oli tasaisempi kuin hän olisi toivonut, mutta loppujen lopuksi hänen luutansa ja hänen kätensä hieman pidempi ulottuvuus palvelivat häntä; hikisenä, mutta voitonriemuisena hän sulki kätensä pienen, räpistelevän pallon ympärille ja nosti sen ylös kaikkien nähtäväksi. Voitto!
Joukkuetoverit kasaantuivat Harryn ympärille juhlatunnelmissa; tämän voiton myötä heillä olisi edelleen mahdollisuus voittaa huispausmestaruus, vaikka he olivat hävinneet luihuisille aiemmin. Heidän olisi vain varmistettava, että he voittaisivat Puuskupuhin riittävän suurella piste-erolla. Yhtenä nauravana, juhlia suunnittelevana ja hilpeitä kuperkeikkoja heittelevänä parvena joukkue laskeutui maahan ottamaan vastaan tupansa onnittelut ja marssimaan joukolla takaisin linnaan aloittamaan voitonjuhlia. Harrya lukuun ottamatta.
Deanin ja Seamuksen nostaessa hänet riemukkaasti harteilleen Harry oli huomannut Dracon. Yksin – ei nopeasti tyhjentyvissä katsomoissa, vaan seisomassa kentän laitamilla puolueettomalla alueella.
Harry kiemurteli irti ystäviensä otteista. ”Menkää te ilman minua; tulen ihan kohta”, hän sanoi heille.
Vastauksena oli yksi kohotettu tumma ja yksi hiekanvaalea kulmakarva, sitten olankohautus ja virnistys; heidän ajatuksensa olivat jo tulevissa juhlissa. ”Kunhan et ole liian kauaa”, Seamus totesi. ”Colinin ja Denniksen äiti lähetti heille vähän aikaa sitten ison laatikollisen Hunajaherttuan makeisia, ja he ovat säästäneet niitä tätä päivää varten. Sitä paitsi mitä ovat juhlat ilman etsijää?”
Harry virnisti takaisin. ”Säästäkää minullekin vähän. Ja olen varma, että juhlat etenevät vallan mainiosti; jahtaajamme juhlivat yleensä koko tuvan edestä!” He nauroivat kaikki. Sitten, vilkutettuaan ystävilleen, Harry kääntyi ja raivasi tiensä harventuvan väkijoukon läpi, vastaanottaen onnitteluita ja väistäen vihaisia mulkaisuja vastaantulijoilta, kunnes viimein saavutti yksinäisen luihuisen. Draco seisoi hiljaa kentän reunalla kasvot kääntyneinä taivasta kohti, ikään kuin näkymätön peli olisi edelleen ollut käynnissä.
”En ollut varma, käytkö vielä peleissä”, Harry sanoi epävarmasti lähestyessään Dracoa.
Vaalea poika kohautti olkiaan ja käänsi päätään puolittain, aivan kuin ei osaisi päättää, kääntäisikö Harrya kohti silmänsä vai korvansa. ”En käy. Mutta tällä kertaa melu oli niin kova, että kuulin kirkunan linnan sisälle asti”, hän sanoi. ”Ajattelin, että kun en kuitenkaan pystyisi opiskelemaan, voisin yhtä hyvin tulla ulos ja kuulla pelin kulun kunnolla.”
Harry ei voinut olla hymyilemättä. Hän epäili, ettei Dracon välinpitämätön selitys paikalle saapumisensa syystä ollut koko totuus – tämänpäiväinen peli ei ollut ollut sen äänekkäämpi kuin mikään muukaan. Mutta hän ei ollut varma, oliko sillä edes väliä. Pääasia oli, että Draco oli siellä. Hän oli astunut huispauskentälle. Hän oli nähnyt – tai no, kuullut – Harryn pelaavan.
”No, mitä mieltä olit?”
Draco mietti hetken. ”On paljon vähemmän kiinnostavaa vain kuulla pelistä kuin katsella sitä. Suurimmaksi osaksi minulla ei ollut aavistustakaan, mitä sinä tai Korpinkynnen etsijä puuhasitte, paitsi lopuksi, kun tappelitte siepistä. Thomasin selostus keskittyi lähinnä muihin pelaajiin.” Hän kohautti jälleen olkiaan. ”Se oli ihan okei. Onneksi olkoon, muuten.” Hän hymyili hieman.
”Kiitos”, Harry vastasi yrittäen miettiä, miten Draco voisi kokea asiat, joista oli jäänyt paitsi. ”Et menettänyt oikeastaan paljoakaan. Sinä tiedät, millaista se on – istuskelet pyöritellen peukaloitasi suurimman osan pelistä, ja sitten seuraa viisi minuuttia järjetöntä kilpalentoa, väistelyä ja syöksypommitusta toisen etsijän voittamiseksi.”
Dracon ilme synkistyi hieman. ”Kyllä”, hän vastasi hitaasti. ”Minä muistan.”
Harry puri huultaan. Hänestä tuntui, että hän teki tämän aivan väärin; hän oli yrittänyt herättää mielikuvat eloon, ei saada Dracoa entistä haikeammaksi. Hän katseli autiota huispauskenttää yrittäen miettiä, mitä voisi sanoa tai tehdä antaakseen elämyksen toiselle takaisin. Lopulta hänen silmänsä osuivat Tulisalamaan, jota hän puristi edelleen kädessään. ”Hei”, hän viimein sanoi toiselle pojalle, ”mikset tule lentämään kanssani?”
Draco kurtisti kulmiaan. ”Tuo ei ollut hauskaa, Potter.”
”Ei, olen tosissani. Katso nyt, sinä voit istua takanani, luutani on tarpeeksi kestävä. Sitten voit lentää taas. Lyön vetoa, ettet ole ollut ylhäällä sitten… tiedäthän… onnet--”
”Ei.” Draco keskeytti hänet pudistaen päätään. ”Potter, en pysty.”
Harry oli kuitenkin päättäväinen. Saattoi olla asioita, joita Draco ei pystynyt enää tekemään – kuten etsijänä pelaaminen – mutta kaksin lentäminen oli täysin mahdollista. Välttely sai nyt riittää.
”Kyllä sinä pystyt”, Harry totesi asettaen luutansa heidän väliinsä. ”Tässä.” Hän kiipesi itse kyytiin, kääntyi, tarttui Dracon käteen ja ohjasi sitä kohti luudanvartta takanaan. ”Siinä on luuta. Minä istun edessä, joten voit vain pitää kiinni minusta. Sinun ei tarvitse huolehtia ohjaamisesta tai mistään muustakaan.”
Harry näki, kuinka Dracon sormet sulkeutuivat refleksinomaisesti luudanvarren ympärille ja poika heitti vaistomaisesti jalkansa luudan yli.
”No niin”, Harry sanoi virnistäen ja kääntyi taas katsomaan eteenpäin. ”Nyt sitä mennään!” Sen sanottuaan hän potkaisi jalallaan vauhtia, ja he nousivat ilmaan.
***
Luudan keikahtaessa hieman Draco tarrasi vartaloon edessään; hän puristi toisella kädellään luudanvartta, toinen käsivarsi oli kiedottuna tiukasti Harryn rintakehän ympärille. Miten helvetissä hän oli antanut Harryn ylipuhua hänet tähän? Tuntiessaan luudan kädessään hän oli noussut kyytiin automaattisesti, ajattelematta – mutta nyt hän olisi ollut mieluummin missä tahansa muualla.
Oli totta, että hän oli kaivannut lentämistä. Hän oli osannut lentää luudalla niin kauan kuin pystyi muistamaan, ja Harryn pääseminen tupansa joukkueeseen ensiluokkalaisena oli kiukuttanut häntä erityisen paljon, sillä hän oli tiennyt olevansa yhtä taitava. Aina kun hän oli tarvinnut hetken omaa rauhaa, tai halunnut purkaa turhautumistaan – yleensä Harryn aiheuttamaa – hän oli mennyt lentämään. Onnettomuuden jälkeen hän oli kuitenkin yrittänyt unohtaa lentämisen kokonaan. Oli hyödytöntä jäädä rypemään menetykseensä, ja lisäksi kaikki hänen muistonsa lentämisestä päättyivät nykyään kuvottavaan rusahdukseen ja pimeyteen. Hän oli välttänyt huispauskentälle menoa ja pelien seuraamista, ja poistunut paikalta aina kuullessaan jonkun puhuvan mitä tahansa luutiin liittyvää.
Kuitenkin jokin oli saanut Dracon tulemaan peliin sinä aamuna; hän väitti itselleen, että se johtui vain metelistä, mutta tosiasiassa hän oli halunnut tietää, miten Harry pärjäsi. Kaikesta uteliaisuudestaan ja muista ärsyttävistä tavoistaan huolimatta rohkelikosta oli tullut hänen ystävänsä, kasvavassa määrin tärkeä henkilö Dracon elämässä, vastoin hänen parempaa tietoaan.
Ja vastoin parempaa tietoa toimimisesta puheen ollen – siinä Draco nyt istui Harryn takana roikkuen tässä henkensä kaupalla. Hän huomasi, että lentäminen ilman näköaistia oli äärimmäisen hämmentävää. Maan pinnalla hän sentään tiesi, missä suunnassa ’ylhäällä’ ja ’alhaalla’ olivat; täällä hänellä ei ollut minkäänlaisia aistivihjeitä, lukuun ottamatta sitä tietomäärää, jonka hänen sekavat ja ylityöllistetyt sisäkorvansa pystyivät välittämään. Se ei ollut läheskään tarpeeksi. Kun Harry kääntyi ensimmäisen kerran, Dracon silmät puristuivat automaattisesti kiinni; jos hän ei pystynyt näkemään, hän saattoi ainakin teeskennellä, että se oli tarkoituksellista. Jotenkin se teki selviytymisestä hieman helpompaa verrattuna siihen, että hänen avoimet silmänsä kyyneltyivät tuulessa yrittäen turhaan kuljettaa tietoa hänen hämmentyneille aivoilleen.
”Oletko kunnossa siellä takana?” hän kuuli Harryn huutavan tuulen yli.
”Olen ollut paremmassakin. Älä käänny niin usein”, Draco vaikeroi tuntiessaan luudan muuttavan jälleen suuntaansa. ”Alan ehkä voida pahoin.”
Draco tunsi luudan vakautuvan, ja hänen sisäkorvansa pääsivät taas ajan tasalle. ”Anteeksi tuosta”, kuului rohkelikon ääni. Draco oli painanut päänsä sivuttain kiinni toisen pojan selkään; hän tunsi puheen aiheuttaman värähtelyn poskeaan vasten. ”Onko parempi?”
”Vähäsen. Kerro minulle, jos aiot tehdä jotain muuta hassua.” Dracon oikea käsivarsi tiukensi otettaan Harryn rinnan ympärillä. Hän tunsi toisen sydämenlyönnit kättään vasten; hänen oma sydämensä jyskytti pelosta villinä hänen paitansa alla. Harryn tekemät erikoisemmat liikkeet eivät ainoastaan saaneet häntä pyörryksiin, vaan muistuttivat myös häntä hänen viimeisestä villistä takaa-ajostaan, joka oli päättynyt siihen, että hän oli lyönyt päänsä. Hänellä ei ollut aavistustakaan, missä oli esteitä, kuinka korkealla he lensivät, tai missä päin he ylipäätään olivat. Kuitenkin kun lento oli tasaista, eikä paljon mitään tapahtunut, Draco alkoi pikku hiljaa rentoutua.
”Malfoy, minun täytyy vaihtaa suuntaa, alamme olla liian lähellä Kiellettyä metsää”, Harry huusi jälleen. ”Aion kääntyä oikealle. Oletko valmiina?”
”Joo, luulisin”, Draco vastasi valmistautuen suunnantajunsa katoamiseen. Sitä ei kuitenkaan koskaan tullut. Harryn varoitettua häntä hän huomasi kallistuvansa oikeaoppisesti käännöksessä, pitäen mielessään muistiinpanoja siitä, missä päin ’alhaalla’ oli. Hän ei voinut tietää, kuinka laaja käännös olisi, mutta luudan palatessa normaaliin tasoon hän suoristautui sen mukana ja koki vain pienen hämmennyksen hetken, ennen kuin hänen tasapainoaistinsa sai taas juonesta kiinni. Hän avasi silmänsä.
Ei mitään.
Yhtäkkiä Draco tajusi, kuinka paljon oli menettänyt. Ei ollut ainoastaan paljon hankalampaa pysyä tasapainossa voidessaan liikkua kaikkiin suuntiin, mutta oli olemassa kokonainen näkökulma, jonka hän oli sulkenut pois mielestään. Ja nyt hän muisti jälleen. Ei enää koskaan näkymiä puiden latvoista, tai pieniä, värikkäitä maisemia hänen alapuolellaan. Ei enää koskaan lintujen kanssa kilpaa lentämistä linnan tornien ympärillä, eikä puhtaanvalkoisen maailman ihailua lumisateen jälkeen.
Draco sulki silmänsä uudelleen. Sillä ei ollut merkitystä hänen aivoilleen, mutta jotenkin oli helpompaa kestää näön puuttuminen, jos kuvitteli, että se oli vain väliaikaista ja hänen vallassaan – lasketut silmäluomet, ei tuhoutuneita hermosoluja.
Silmät suljettuina ja Harryn ilmoittaessa suunnan muutoksista Draco alkoi kiinnittää enemmän huomiota lentämisen aiheuttamaan tunteeseen. Ympärillä kohisevan ilman ääni oli vapauttava; luudanvarsi hänen allaan tuntui lohdulliselta, vaikka kokemus ei voisikaan olla täydellinen. Täällä olosta hän oli aina nauttinut. Ilmassa. Ja tällä kertaa Harryn kanssa, joka huolimatta siitä, miten usein Draco irvaili asiasta hänelle, loi ympärilleen lämpimän turvallisuuden tunteen – se hemmetin sankari-imago, jota hän aina piti yllä. Draco höllensi paniikinomaista otettaan toisesta pojasta, mutta piti kättään edelleen tämän ympärillä pysyäkseen tasapainossa. Hän tunsi oman sydämensä rytmin vastaavan jo paremmin kevyttä sykettä kätensä alla; se ei enää jyskyttänyt kauhusta, vaan löi nopeasti lentämisen ilosta.
Harry oli edelleen pukeutuneena huispausasuunsa – Draco tunnisti joukkuekaapujen ja neulepaidan tekstuurin – ja hän oli edelleen hieman hikinen taisteltuaan siepistä. Nojatessaan rohkelikon lämpöä vasten ja hengittäessään rankan pelin tuttua tuoksua Draco alkoi taas tuntea olonsa enemmän omaksi itsekseen. Vielä parin käännöksen ja muutamien hienompien liikkeiden jälkeen hän päätti olevansa valmis johonkin muuhun.
”Tahdon sukeltaa”, hän huusi.
Draco tunsi Harryn vartalon kiertyvän hieman, ikään kuin tämä olisi yrittänyt katsoa häntä. ”Oletko varma?”
”Jep. Kunhan varoitat minua, kun aiot tehdä sen. ”
”Selvä.” Harryn ääni oli edelleen hieman epäilevä, mutta Draco tiesi hänen rakastavan huimapäisiä liikkeitä; hän ei missään nimessä jättäisi tilaisuutta käyttämättä. Draco olikin oikeassa: ”Odota hetki, että pääsen takaisin kentän yläpuolelle; en viitsisi sukeltaa järvelle päin”, toinen poika totesi. Kului muutamia minuutteja, joiden aikana Harry ilmoitti pari kertaa suunnan muutoksesta. Se oli jo melkein tarpeetonta; Draco oli täysin keskittynyt vihjeisiin, joita luudan ja Harryn kehon liikkeet hänen omaa vartaloaan vasten antoivat.
”No niin”, kuului varoitus. ”Minä aloitan… nyt!”
Draco tunsi pohjan putoavan mahastaan pois luudan kallistuessa jyrkästi eteenpäin ja syöksyessä maata kohti. Oli hieman hermostuttavaa olla tietämättä, kuinka pitkä matka törmäykseen oli, mutta hän ei oikeastaan välittänyt; hänen mielensä perukoilla oli ääneen lausumaton pelko siitä, että hän osuisi johonkin, mutta hänen luottamuksensa Harryn lentotaitoihin voitti sen. Hän yksinkertaisesti piti kiinni, antoi Maan vetovoiman painaa hänet tiiviisti edessään olevaa vartaloa vasten ja nautti elämyksestä, jota oli kieltäytynyt ajattelemasta neljän pitkän kuukauden ajan.
Tuntui kuin aikaa ei olisi kulunut ollenkaan, kun Draco jo tunsi luudan kääntyvän takaisin vaakatasoon ja hidastavan samalla vauhtiaan. ”Aion nyt laskeutua”, sanoi Harry, jonka ei tarvinnut enää huutaa, koska he olivat poissa tuulesta. ”Olemme kuitenkin jo täällä alhaalla.”
Draco vain nyökkäsi unohtaen hetkellisesti, että Harry istui selkä häneen päin, eikä voinut nähdä häntä; hänen korvansa olivat edelleen täynnä tuulen kohinaa, eikä hän yhtäkkiä luottanut ääneensä tarpeeksi puhuakseen. Hän avasi silmänsä ja irrotti otteensa Harrysta tämän noustessa pois luudalta, tuntien yhtäkkiä palelevansa vartalokontaktin kadotessa. Sitten rohkelikko oli hänen vieressään, otti hänen kädestään kiinni ja asetti sen olkapäälleen antaakseen hänelle käsityksen siitä, miten korkealla maanpinnasta luuta oli. Draco laskeutui maahan – hän tärisi tunteiden vyöryessä hänen ylitseen, epävarmana siitä, oliko nauramaisillaan vai itkemäisillään.
”Kiitos, Potter”, hän sanoi pyyhkäisten hiuksia pois silmiltään käsi vapisten.
”Eipä mitään”, kuului vastaus. ”Tiedän, että kiskoin sinut siihen puoliväkisin, mutta näytit selviävän ihan hyvin. Haluaisitko tehdä sen joskus uudestaan?”
Draco halusi, mutta--
”Sinulla on varmasti parempaakin tekemistä kuin viedä minua lentämään”, Draco vastasi kohauttaen olkapäitään todellisuuden tukahduttaessa nopeasti riemun, jota hän oli juuri kokenut. ”Ja sitä paitsi sinä teet jo tarpeeksi minun eteeni.”
”Entä sitten? Minä tarjoudun siihen vapaaehtoisesti. Ja sinä teet myös paljon minun eteeni, tiedäthän. Arvosanani ovat parantuneet, ja minulla on paremmat mahdollisuudet päästä S.U.P.E.R:eista läpi, koska olen työskennellyt kanssasi.”
Draco sivuutti Harryn vertauksen. ”Ei se ole sama asia. Et koskaan edes ollut erityisen huono. Mutta sinä teet minun puolestani asioita, joita en pysty tekemään itse, ja minä vihaan sitä--” Hän keskeytti puheensa ja madalsi ääntään. ”Ei millään pahalla, Potter, mutta en vain voi pyytää sinulta enempää.”
”Toistan: minä tarjoudun itse. Se oli hauskaa – en ole lentänyt aikaisemmin kaksin, paitsi kerran Hermionen kanssa, ja se on paljon mukavampaa jonkun sellaisen kanssa, joka ymmärtää lentämistä.”
”Jonkun sellaisen, joka yrittää murtaa kylkiluusi, tarkoitat varmaan”, Draco mutisi muistaen melko nolostuneena, miten oli tarrannut Harryyn kuin kauhistunut pikkulapsi.
”Sitä kesti vain muutaman minuutin ajan. Se oli sitä paitsi minun syytäni, koska en kertonut, mitä olin tekemässä. Sanoit itse minulle, kun olin viemässä sinua tupaasi, että sinun pitää tietää, missä mennään, ja minä unohdin.”
”Mutta minulle ei pitäisi joutua kertomaan!” Dracon kädet puristuivat yhtäkkiä nyrkkiin. ”Olin hyvä lentäjä niin kuin sinäkin, ja katso minua nyt! Tarvitsen apua kaikessa!”
”Ei se ole totta, sinä--”
”Se on”, Draco väitti itsepintaisesti. Jokin osa hänen mielestään ihmetteli, miksi hän kertoi tätä Harrylle, mutta yhtäkkiä kaikki alkoi pulputa ulos hänestä, eikä hän kyennyt pysäyttämään sitä. ”Silloinkin, kun teen jotain itse, jokin loitsu tai laite tai kompensointitekniikka”, hän sylkäisi termin ulos ivallisesti, ”mahdollistaa sen. Minun täytyy ajatella kaikkea sitä, mitä sinä voit tehdä ajattelematta. Ilman apua en voi tehdä enää mitään! En kirjoittaa, en kävellä, en lentää.” Hän ravisti päätään, kun muisto korkeuksiin kohoamisesta palasi hänen mieleensä tuoreena ja kirkkaana äskeisten tapahtumien jäljiltä. ”En varsinkaan lentää”, hän kuiskasi. ”En ole edes koskenut luudanvarteen onnettomuuden jälkeen, mutta aiemmin lensin koko ajan ja--” yhtäkkiä pala nousi hänen kurkkuunsa, ja hänen oli pakotettava sanat ulos. ”Ja nyt en enää pysty, ja--”
Se kaikki oli ollut liikaa. Se, että hän oli ollut ilmassa jälleen, tehnyt jotain, mitä oli rakastanut niin kiihkeästi, oli päästänyt irti jotain syvällä Dracon sisimmässä: menetyksen tunteen, jota hän oli yrittänyt tukahduttaa niin kauan. Hän vajosi maahan, kun hänen vaivalla koossa pitämänsä tyyneys hajosi täydellisesti. ”Miksi?” hän parkaisi, ääni nyyhkytykseksi muuttuen. ”Minä vihaan tätä! Haluan nähdä… kaikki on niin vaikeaa… sinä et tiedä, millaista se on…” Dracon kädet alkoivat kiskoa ruohotuppoja kosteasta maasta, ja hän pystyi tuskin hengittämään nyyhkäysten takia, jotka repivät hänen rintaansa. ”En pelaa enää koskaan… ja minä vihaan ihmisiin turvautumista… ja sinä olit oikeassa, minä olen yksin… aivan yksin…”
Draco ei ollut koskaan tuntenut itseään epätoivoisemmaksi kuin nyt – ei edes silloin kun lääkintävelhot olivat kertoneet ennusteensa. Hän ei ollut sallinut sitä itselleen. Hän oli yksinkertaisesti niellyt uutisen ja alkanut tehdä töitä palauttaakseen elämänsä normaaliksi. Paitsi ettei se ollut. Mikään ei enää koskaan olisi normaalia; hän olisi koko loppuelämänsä riippuvainen – taikuudesta, esineistä, ihmisistä – sen ylpeän, vahvan ihmisen sijaan, joksi hänet oli kasvatettu.
Harry yritti kerran sanoa jotain, mutta Draco keskeytti hänet pystymättä lopettamaan itkemistä ja haluamatta kuulla mitään, mitä toinen poika saattaisi sanoa. Kului monta pitkää hetkeä, joiden aikana hän itki kaiken epäreiluutta ja päästi vihdoin ulos kaiken, mitä oli pitänyt sisällään: epäonnistumisen tunteensa, uupumuksensa ja raivonsa.
Lopulta kyyneleet kuitenkin hupenivat, ja Draco tunsi Harryn polvistuvan viereensä ja asettavan lämpimän kätensä hänen olkapäälleen. ”Shhh, Draco”, Harry kuiskutti. ”Kyllä se siitä.”
Draco vetäytyi poispäin tarjotusta lohdutuksesta. ”Ei! Ei se muutu koskaan helpommaksi! Minä joudun olemaan tällainen ikuisesti, joudun ponnistelemaan ikuisesti!” Hän yritti työntyä Harryn ohi juostakseen pois, paetakseen kurjuuttaan ja nöyryytystään, mutta toinen piti hänestä lujasti kiinni.
”Draco, ole kiltti!” Harry aneli. ”Ole kiltti ja jää… jää tänne ja puhu minulle. Täällä ei ole ketään muita kuin me, ja lupaan, etten kerro kenellekään.” Seurasi hetken hiljaisuus. ”Minä… olet oikeassa, minä en tiedä, millaista se on. Mutta sinun ei tarvitse pitää sitä kaikkea sisälläsi. Kerro minulle enemmän siitä, miltä sinusta tuntuu. Ehkä… ehkä se voisi auttaa vähäsen?”
Draco ravisti päätään kalastaen taskustaan nenäliinaa. ”Ei se auta mitään. Voisin puhua, kunnes Longbottom valmistaa taikajuoman oikein, enkä silti pystyisi--” Hän pyyhki nenänsä ja veti syvään henkeä yrittäen koota itsensä. ”Ei se muuttaisi mitään.”
Seurasi toinen tauko. Draco toivoi pystyvänsä näkemään, mitä toinen poika teki; hänestä tuntui, että Harry mietti. Hänen kätensä lepäsi edelleen Dracon hartialla, ja Draco huomioi ohimennen, että Harryn oli täytynyt riisua käsineensä jossain vaiheessa. Taas yksi asia, jota hän ei ollut pystynyt näkemään.
”Ei se palauta sinulle näköäsi, se pitää paikkansa”, Rohkelikko sanoi lopulta. ”Mutta tiedän kokemuksesta, että on miljoona kertaa vaikeampaa tehdä jotain yksin kuin ystävien kanssa. Kun Ron oli suuttunut minulle Kolmivelhoturnajaisten aikana… no… sanon vain, että oli paljon kamalampaa kohdata ensimmäinen tehtävä kuin loput, kun olimme jo sopineet. Jo se, että tuntee jonkun ymmärtävän ja se, että voi valittaa jollekulle, kun tuntuu, ettei elämä voi enää muuttua pahemmaksi… Niin kuin olen jo sanonut, sinulla on ihmisiä ympärilläsi. Jos et halua puhua minulle, ehkä voisit puhua jollekin tupakavereistasi?”
Draco naurahti ilottomasti. ”Lasketko leikkiä? Kuten sanoin, me olemme luihuisia. En usko, että kukaan meistä on koko kouluaikanani kertonut kenellekään toiselle mitään oikeasti henkilökohtaista – paitsi ehkä juoruja siitä, kuka panee ketäkin.”
”Entä vanhempasi?”
Toinen tyrskähdys. ”Isäni on lähestulkoon hylännyt minut, nyt kun minusta ei enää voi tulla kuolonsyöjää. Luulen, että hän valmentaa toista poikaa ottamaan paikkani – jotain neljäsluokkalaista, jonka vanhemmat joutuivat Azkabaniin.”
”Minä arvasin, että sinusta oli tulossa kuolonsyöjä”, Harry mutisi itsekseen. Sitten hän kysyi uteliaana: ”Entä äitisi?”
”Äidistäni tuli täysi hermoraunio.” Draco irvisti. ”Miksi luulet, että minä olen tällainen kuin olen. Se johtuu heistä. Pusken eteenpäin todistaakseni isälleni, etten tarvitse häntä menestyäkseni ja jottei äitini saisi sydämentykytyksiä, tai miksi hitoksi niitä kutsutaankin.”
Harry naurahti. ”Anteeksi, mutta – ’sydämentykytyksiä’? Puhuuko joku vielä noin?”
”Jotkut puhuvat”, Draco vastasi kohauttaen olkiaan. Hän tunsi itsensä yhtäkkiä hirveän väsyneeksi.
He istuivat muutamia minuutteja hiljaisuudessa. Sitten Harry tokaisi yllättäen: ”Olen pahoillani.”
Draco käännähti toisen pojan ääntä kohti. ”Mistä?” hän kysyi toivoen ties kuinka monetta kertaa voivansa nähdä Harryn, eikä joutuvansa arvailemaan tämän ilmeitä ja ruumiinkieltä äänen perusteella.
”Siitä, että vein sinut lentämään. Sinä sanoit ei, ja minä pakotin sinut tekemään sen silti. Ajattelin, että se olisi hauskaa – antaisi sinulle jotain takaisin, tiedäthän?” Harryn ääni kuulosti lyödyltä. ”Minun ei ollut tarkoitus saada sinua ajattelemaan kaikkia pahoja asioita.”
”Sinä et tehnyt mitään”, vastasi Draco väsyneesti, ”joten voit lakata tuntemasta syyllisyyttä. Minä olen säälittävä tapaus; ei se ole sinun syytäsi. Minä en vain jaksa näitä rajoituksia – en edes pysty näkemään sinua, vaikka olet siinä suoraan edessäni.” Hän työnsi itsensä takaisin pystyyn. ”Ja nyt kun olen tehnyt itsestäni täyden pellen, taidan mennä takaisin makuusaliini ja yrittää olla ajattelematta liikoja.”
”Odota.” Draco kuuli Harryn kompuroivan jaloilleen. ”Sinä pystyt.”
Hän kääntyi. ”Pystyn mihin?”
”Sinä pystyt näkemään minut. Muistatko?” Draco tunsi toisen pojan tarttuvan oikeaan käteensä ja nostavan sen kasvoilleen. ”Tällä tavalla.”
Draco jähmettyi käsi Harryn poskea vasten. Siinä ne olivat taas, nuo kiinteät, todelliset, tuskallisen tutut kasvot. Kuinka monta kertaa sen ensimmäisen kerran jälkeen hän olikaan halunnut ’nähdä’ Harryn uudestaan muistiinsa luottamisen sijaan? Monta. Se oli kuitenkin ollut jotain, mikä tapahtui vain kerran, eikö ollutkin? Hän oli tehnyt sen vain todistaakseen, että tiesi Harryn senhetkisen ilmeen. Ei hän voinut vain sanoa jotain sellaista kuin ’No, mitä mieltä olet viimeisimmästä pimeyden voimilta suojautumisen tehtävästä, ja muuten, voinko koskea sinua taas nähdäkseni, miltä näytät juuri nyt?’
Mutta siinä Harry nyt oli ja tarjosi hänelle mahdollisuutta nähdä hänet. Taas. Dracon sormet sivelivät varovasti Harryn leukaluun linjaa, kulkien kohti kapeahkon leuan kärkeä. Hän tunsi ja kuuli toisen ottavan lasinsa pois; sangat naksahtivat niiden taittuessa kokoon. Tämän lisäluvan myötä Draco tunsi yhtäkkiä voivansa vapaasti syleillä mahdollisuutta, joka hänelle oli annettu; hänen kätensä vaeltelivat ympäri Harryn kasvoja, yli tämän kulmakarvojen ja läpi kurittoman otsatukan, liukuen alas ensin arpea ja sitten nenänvartta pitkin. Hipaisten silmäripsiä, joiden hän muisti olevan mustat, ja tuulessa halkeilleiden huulten yli. Suu oli nyt tyyni ja vakava, mutta Draco muisti nähneensä sen nauravan ja mutristuvan, loksahtavan auki hämmästyksestä ja kiristyvän päättäväisyydestä. Se kaikki – hiukset, leuka, nenä, suu, arpi – sopi täysin siihen mielikuvaan Harrysta, jota hän kantoi mukanaan, tuoden muistot takaisin hänen mieleensä kirkkaina ja elävinä hänen sormenpäidensä alla.
”Voisinko minä kokeilla?” Harry kuiskasi.
Yllättyneenä Draco vetäisi kätensä pois. ”Kokeilla mitä?”
”Voisinko… koskea sinua? Katsoa sinua käsilläni niin kuin sinä katsot minua?”
”Mutta sinähän näet jo minut.”
”Ei se ole sama asia. Sinä sanoit, etten tiedä, millaista sinulla on. No… minä haluan kokeilla. Kävisikö se?”
Draco epäröi, mutta antoi sitten periksi. ”Hyvä on”, hän kuiskasi. ”Sulje silmäsi.”
Oletettavasti Harry oli tehnyt niin, koska seuraavaksi Draco tunsi sormien hipaisevan epävarmasti kaulansa sivua, ikään kuin ne eivät olisi olleet varmoja määränpäästään. Draco pysytteli täysin liikkumatta toisen pojan sopeutuessa tilanteeseen. Hän tunsi Harryn käsien kulkevan piirteidensä yli samankaltaista polkua kuin hänen omansa olivat vaeltaneet. Ylös Dracon otsalle ja kulmakarvojen poikki, seuraten hänen nenänsä ulkoreunaa ja sitten hänen ylähuulensa kaarta. Viileämpi polku ilmaantui sinne, missä sormet pyyhkäisivät muutamia jäljelle jääneitä kyyneleitä hänen poskiltaan. Harryn kosketus oli kevyt, mutta se porautui syvälle Dracon sisimpään, aivan kuin toinen olisi hivellyt hänen sieluaan hänen silmäluomiensa ohella. Tältäkö se Harrystakin tuntui?
”Huulesi ovat halkeilleet”, Harry mumisi lopulta liu’uttaen yhtä sormeaan Dracon huulia pitkin.
”Niin sinunkin”, Draco hymyili yrittäen olla pyydystämättä vahingossa Harryn sormea puhuessaan. ”Kaikki se lentäminen.”
”Niin, siitä se varmaan johtuu…” Käsi liikkui takaisin Dracon poskelle ja pysähtyi siihen; Dracon kasvot lepäsivät hetken Harryn kämmentä vasten. Sitten käsi vetäytyi.
Hiljaisuus venyi heidän välillään, eikä Draco ollut varma, halusiko rikkoa sen vai ei. Se oli hetki, jolloin mitään muuta ei ollut olemassa: ei taakkoja, ei ihmisiä. Vain he kaksi.
”Meidän… meidän pitäisi varmaan mennä”, Harry mumisi jonkin ajan kuluttua. ”Täällä alkaa olla kylmä.”
Draco oli yhtäkkiä tietoinen ilman viileydestä; hän mietti, oliko taivas mennyt pilveen, sillä aiemmin oli ollut lämpimämpää. ”Niin varmaan pitäisi.”
Draco kuuli hiljaisen naksahduksen, kun Harry avasi taitetut silmälasinsa ja oletettavasti asetti ne takaisin kasvoilleen. Hän yritti olla olematta kateellinen siitä, että toinen poika pystyi taas käyttämään silmiään. ”No, opitko mitään?” hän kysyi heidän lähtiessään kävelemään linnaa kohti.
”Öö… sinun nenäsi kääntyy hieman oikealle.”
Odottamaton vastaus aiheutti yhtä odottamattoman naurahduksen. ”Joopa joo, huomauttele vain vioistani.”
”Ei se ole vika”, Harry väitti. ”En vain ole ennen huomannut sitä.”
Ystävykset kävelivät takaisin hiljaisen, mutta miellyttävän tunnelman vallitessa ja erosivat autiossa eteisaulassa.
”Nähdään sitten varmaan maanantaina”, totesi Harry. He opiskelivat erikseen sunnuntaisin.
”Toki”, vastasi Draco. Hänestä tuntui siltä, että hän saattaisi nukkua maanantaihin asti, niin väsynyt hän oli iltapäivän tapahtumien jälkeen. ”Tuota, Potter, siitä tämänpäiväisestä… Voimmeko vain unohtaa, että se tapahtui?”
”Jos haluat”, Harry vastasi hitaasti. ”Mutta – no, älä ymmärrä tätä väärin, mutta olen oikeastaan iloinen, että se tapahtui. Sinulla on selvästi paljon asioita mieltäsi painamassa.”
Draco pudisti päätään alakuloisesti. Hän toivoi edelleen kiihkeästi, ettei olisi mennyt palasiksi sillä tavoin. ”Niin kai”, hän mutisi. Hän lähti kulkemaan tyrmien suuntaan, mutta kääntyi sitten Harryn askelten ääntä kohti. ”Hei Potter?”
”Niin?”
”Kiitos.” Siitä, että veit minut lentämään, että kuuntelit, että annoit minun nähdä sinut.
”Eipä kestä.”