A/N: Edelleen kunnia jatkosta
piiskuri-Neithanille. Tämän kirjoittamiseen meni aikaa, sormilihaksia ja molemmat olkapäät. Ainiin ja hermoja myös, koska marysemuusani (äiti) kävi nipottamassa jotain käpärästä varmaan 83247286836482736 kertaa.
Toivottavasti tykkäätte, kommentit jakaisi kannustaa eteenpäin ;-D
Himokselle lähtö iltapäivällä, toivotaan, että saan sielläkin jotain aikaiseksi.
(
Neithan pidä se peruna kurissa)
Yökyläilyä, osa7
Alec istui Luken pölypunkkeja kuhisevan plyysisohvan käsinojalla vilkuillen vaivihkaa otsatukkansa lomitse samaisen tuholaisjalostamon veritahraisessa nurkassa keikistelevää Magnusta. Velho tuijotti takaisin nälkäisin silmin ja hivuttautui pikkuruisessa nojatuolinrähjässä kököttävän Claryn suljettuja luomia keskittyneesti vahdaten lähemmäs varjometsästäjäänsä. Alec heristi sormeaan Magnuksen kieltämättä oikein houkutteleville lähentely-yrityksille, jotka eivät selvästikään olleet tämän konttaustauhdin siivittäminä jäämässä pelkiksi yrityksiksi. Valtavin ponnistuksin Alec kavahti kauemmas säihkyvän velhorakastajansa pitkistä sormista, jotka jäivät toiveikkasti haparoimaan tyhjää ilmaa Alecin takapuolen sijaan. Alec oli humpsahtaa dopingriimuilla varmistetun tasapainonsa menettäneenä vaaleanharmaaksi kulahtaneelle karvamatolle, jonka ympäriinsä sojottavista hapsuista koikannat olivat likimain aistittavissa jopa ilman suurennuslasin raskauttavaa linssiä. Magnus vilautti teräviä kulmahampaitaan punastelevalle poikaystävälleen ja loikkasi sivusilmällä itsesäälissä rypevän Claryn patsasmaisena pysyttelevän olotilan tarkastaen vain muutaman sentin päähän Alecin kalpeasta nilkasta.
Alec kartoitti koko tilanteen kaikessa karmeudessaan pakokauhun hiipiessä hänen mielensä perukoille – Magnuksella ei ollut pienintäkään aikomusta noudattaa Claryn laatiman homoilulakon pääperiaatteita, ainakaan tämän kasvoilla karehtivasta virnistyksestä päätellen, kun taas Clary saattaisi hetkenä minä hyvänsä räväyttää silmänsä auki alkaen kirkua kuin lokinpaskan täyttämä palosireeni, eikä silloin kunnian kukko laulaisi lohdutukseksi menetetyistä seinistä ja katosta pään päällä. Alec nielaisi kuuluvasti kerraten tapahtumaketjua mielessään – jos Clary alkaisi huutaa Magnuksen iskiessä kulmahampaansa Alecin ei-niin-kovin-vastahakoisena rakkaudenpuremia vastaanottavaan kaulaan, Luke syöksyisi keittiön jauhomatopesäkkeitä pursuilevasta ovesta kuin rasvattu karvasalama valurautapaistinpannu kättä pidempänä valmiina katkomaan pitkällä kielellään sieltä täältä lipovia, kimalteen kuorruttamia päitä nopeammin kuin Clary ehtisi kiihtymykseltään hohottaa Alecin ahdingolle; mitäs minä sanoin.
Alec väisti Magnuksen jacennopeaa kouraisua ja läiskähti pitkin pituuttaan Luken pölyä pöllyttävälle sohvavainaalle, joka tarjosi varteenotettavan vastuksen Instituutin välilevynpullistumaoikeuden edessä tuomitulle vuodemallille vuosien varrella varmasti suorittamiensa selkärankasarjamurhien johdosta. Alecin vaimea kirous tukahtui hänen keuhkoistaan pumpuliallergista sohvatyynyä pakenevaan ilmavirtaan Magnuksen kivutessa voitonriemuisesti hymyillen hänen vyötäisilleen – taistelu kielletystä varjometsästäjästä oli voitettu. Alec yritti vaivalloisesti loputtoman pitkien säärien hämähäkkimäisessä otteessa rimpuillen heittää Magnuksen päältään velhon pitäessä kiinni hänen paidankauluksestaan kynsin ja hampain. Alec haukkoi henkeään viestittäen epätoivon täyttämillä silmillään ehdotonta poistumiskäskyä leukapieltään suukottelevalle velholle. Alec ravisti päätään Magnuksen suun siirtyessä hitaasti hänen kaulalleen – olisiko kodittomuus todella tämän arvoista?
Magnus kohotti päätään ja väänsi kasvonsa surun irveeseen huuliaan mutristaen. ”Etkö sinä haluakaan minua, sinisilmä?”
”Haluan”, Alecilta lipsahti. ”Siis en!” hän köhi punastuen kuin etikkamyrkytykseen menehtynyt punajuuri.
Magnuksen kulmakarvat ponnahtivat lähelle tämän lakalla liisteröityä hiusrajaa. ”Jakaantunut persoonallisuusko sinuakin vaivaa, rakas?” Huulet hipoivat Alecin solisluita. ”Tuttu tunne seurapiireissä.”
Alec naurahti matalasti. ”Seurapiireissä?”
”Edesmennyt Puhemies Miau pesueineen”, Magnus hymyili surumielisesti. ”Jokaiselle pennulle kehkeytyi jakaantunut persoonallisuus liian kylpyvaahdon vaikutuksen alaisena.”
”Kylpyvaahdon?” Alec puri huultaan.
”Useimmiten se purkautui nykivinä paniikkihäiriöinä”, Magnus muisteli kutitellen Alecin kainaloita. ”Yksi teki itsemurhan hukuttautuen ammeen viemäriin.”
”Itsemurhan?” Alec kysyi epäuskoisena.
”Villakoirat eivät ole kovin viisaita”, Magnus pudisteli päätään ja silitti hellästi Alecin mustaa tukkaa. ”Onneksi täällä”, hän kopautti hellästi Alecin ohimoa, ”tuntuu silloin tällöin vierailevan muutakin kuin pelkkää sukkanöyhtää – ehkei minun tarvitse olla huolissani suhteestasi vessanpönttöön tai muihinkaan posliinikalusteisiin.”
Alecin suupielet nykivät kuin epilepsiakohtauksesta kärsivän etanan tuntosarvet. ”Kissasi oli sitten suuntautunut pölykoiriin.”
”Isäntäänsä tullut kumppaninvalinnassa – älykäs eläin se Miau”, Magnus kuiskasi Alecin korvaan.
Alecin varovainen hymy haihtui keittiön ovelta kaikuvan kolahtelun ja vaimean lusikoiden kilinän myötä. Ilmeisesti kirppuiset ihmissusi-isännätkin tarjoilevat vierailleen teetä, Alec ajatteli punertaessaan vaivalloisesti istualleen Magnuksen sähisevästä vastustelusta välittämättä. Magnus muistutti pahansisuista, silittelyyn addiktoitunutta kissanpentua, jonka myötäkarvaisten kosketusten manipuloima, syntymäsurkea tilannetaju kävi valitettavasti ilmi juuri julkisissa tilanteissa. Alec raastoi takiaisen lailla rintaansa takertuneen velhon irti farkkujensa vyönlenkeistä maanittelevasti mutisten ja eristi tämän sohvankulmalle murjottamaan kuin seipäänniellyt sorsa. Magnus tuijotti vaatteitaan pudistelevaa Alecia syyttävin silmin, kädet kostonhimoisesti ristissä rinnalla – et saa tätä koskaan anteeksi, velhon kaventuneet pupillit viestittivät läheisyyskammoiselle varjometsästäjälle. Alec huokaisi ja hinautui Magnuksen viereen kietaisten käsivartensa tämän ympärille – kimallekyntinen velho vei toisenkin erän, kuten aina. Alec saattoi nähdä tyytyväisen hymyn hiipivän varkain Magnuksen kasvoille tämän kiemurrellessa takaisin hänen syliinsä.
Luke potkaisi keittiön oven auki tiskikonetta viimeiset viikot kartellutta teetarjotinta kannatellen. Punaruudulliseen flanelliin ja kulahtaneeseen deminiin kiireestä kantapäähän verhoutunut ihmissusi maleksi eriparisia kuppeja murskaantumiskuolemalla uhkaillen sohvan ympäri ja pyyhkäsi kämmenselällään enimmät liat olohuoneen sohvapöydän lasilevyltä. Clary havahtui tarjottimen kalahtaessa lasia peittävälle eristekerrokselle – se on menoa nyt, ajatteli Alec hautautuen Magnuksen pitkän takin laskoksiin. Vaikka Clary puolustaisikin heitä sääntärikkeistä huolimatta, ei Luken silti ollut mikään pakko katsella siveetöntä kiehnäystä omalla kotisohvallaan vastoin tahtoaan. Eikä sen puoleen, kuka olisikaan halunnut kaksi ylimääräistä suuta ruokittaviksi, varsinkaan kun kyseiset suut enimmän osan ajasta tuntuivat keskittyvät toisenlaisiin hupeihin kuin syöminen. Sillä olihan jopa Magnuksen sateenkaarilippua palvovana prideistinä hyväksyttävä ihmissusiskinheadien inho, joka, vaikkei oikeutettua ollutkaan, nähtiin täysin ymmärrettävänä vielä nykypäivänkin maailmassa.
”Maitoa?” Luke kysäisi Clarylta tämän hieroessa väsyneitä silmiään. Clary nyökkäsi mulkoillen vihaisesti Alecin ja Magnuksen tiivistä yhteiseloa huoneen toisella puolen. Alec painoi häpeissään päänsä – olihan hän sentään luvannut tytölle pitää Magnuksen aisoissa. Mutta täytyihän Claryn ymmärtää, ettei kahdeksansataavuotiaan velhon päätöksiä tai koiranpentumaisen kärsivää ilmettä ollut kovinkaan helppo vastustaa, jos eli vakavassa seurustelusuhteessa kyseisen puolidemonin kanssa, joskaan sana 'vakava' ei ollut aivan omiaan kuvaamaan ainakaan Magnusta itseään.
”Sokeria?” Luke varmisti Claryn nyökätessä toistamiseen, salamoiva katse yhä porautuneena pettymyksen tuottaneeseen kiintopisteeseensä. Alecia puistatti – Jacen kertoilemat kauhutarinat porkkanapään pidättelemättömästä raivoista taisivat sittenkin olla täysin tosia, eivätkä pelkästään hänen parabatinsa sarkastisen mielen kieroja kuvitelmia.
Luke ojensi kupin Clarylle tytön raivokasta irvistystä kummastellen. ”Univelkako vaivaa, Clary?”
” – ei”, Clary mumisi kulauttaen puolet hyöryävästä nesteestä kurkkuunsa. ”Pojat minua vaivaavat.”
”Jace ja Simon?” Luke uteli Claryn yksityisyyttä kohteliaasti kunnioittaen. Aivan kuin Robert, Alec ajatteli kuivasti. Ehkä Luke tosiaankin on jonkinlainen isänkorvike Valentinen hylkäämälle tyttölapselle. ”Minä luulin – etkös sinä valinnut sinkkuelämän kahden kavaljeerin sijasta – ”
”Nuo toiset pojat”, Clary keskeytti kiusaantuneesti viittoillen Alecin ja poikaystäväänsä antaumuksella kaulailevan Magnuksen suuntaan. ”Uudet solukämppäläiset eivät selvästikään osaa lunastaa lupauksiaan.”
Luke upotti Earl Grey-kolmiot kolmeen kolhiintuneeseen kuppiin ja humautti kannusta vettä päälle. ”Raavaat miehet juovat teensä mustana”, hän sanoi penkoen kertakäyttölusikoita pikkuleipälautasen alta.
”Saatan olla neiti, mutta ilman sokeria tee tuppaa maistumaan tiskiveden prototyypiltä terävöitettynä Puhemies Miaun oksennuksella”, Magnus totesi tirskahtaen.
”Sokeria Brooklynin päävelholle”, Luke jupisi sirotellen kuorallisen valkeita rakeita tarjottimella kekottavaan kahvattomaan malliin. ”Lightwood?”
”Alec ei ole neitiä nähnytkään, vaikka juokin useimmiten maitoa teellä, eikä toisin päin”, Magnus selitti naurusta hytkyen.
”Maistaisit itse Isabellen hautomaa kamomillateetä – karmeampaa litkua ei maa päällään kanna”, Alec puolusti survaisten sormensa Magnuksen kylkeen. ”Edes maitohappobarteerit eivät saa sitä myrkkyä sulamaan.”
”Isabellehan oksennusteen onkin patentoinut”, Magnus huomautti. ”Syövyttää hampaat suusta, jos unohtaa jälkeenpäin syödä hammastahnatuubillisen fluoria.”
Luke huokaisi lorauttaen kermanekallisen maitoa puolenlitran nokkamukiin. ”Nykyajan nuoret – ” Luke päivitteli kääntyessään ojentamaan kuppeja vierailleen. Hänen silmänsä suurenivat tavoittaessaan sylivauvaa leikkivän Magnuksen pitkät sääret Alecin jalkojen väliin kiertyneinä. ” – eivät ole sitä, miltä näyttävät”, hän kakoi kädet täristen.
”Olisin kyllä varoittanut”, Clary mutisi kuppiaan pyöritellen, ”mutta kännykkäni jäi Jacelle – kuulemma kiireisiä bisneksiä.” Sen uuden haltiatypykän kosiskelua, Alec ajatteli ärsyyntyneenä. Lainata nyt sisarensa puhelinta ilotyttöä tavoitellakseen – milloin Jace oikein oppisi sitoutumaan?
Luke lysähti lähimpään nojatuoliin kaataen teemukien hiljalleen jäähtyvän sisällön fossiloituneelle jukkapalmulle – ei hyvä merkki, ajatteli Alec hammasta purren. Eihän hän ollut odottanutkaan kotiutumisen tuntemattoman ihmissuden luolaan olevan helppoa, mutta jos Luke jo pelkästä halailusta kastelisi nälkälakkoon tuomitsemaansa ruukkukasvia elvytystarkoituksessa pökertyen samalla tuoliin, joka villakoiraprosentistaan päätellen ei elinaikanaan ollut nähnyt takapuolta lähietäisyydeltä, ei ulosotto voinut olla tämän kokovartalohalvausreaktiosta kovinkaan kaukana. Alec henkäisi syvään ja puristi Magnuksen tiukasti rintaansa vasten kuin säihkyvän mollamaijan – jos Luke käännyttäisi heidän sohvaltaan, vaihtoehtona katuojakuolemalle olisi enää vain anteliaan juopon lahjoittama roskalaatikko. Ei ollut ketään muuta, vielä tuntematonta hyväntekijää, joka olisi majoittanut kodittoman kaksikon kattonsa alle, lainannut patjaa autotallinsa lattialta tai edes heittänyt tyhjää kaurahiutalepakettia ikkunanraosta kylmälle asvaltille tyynyn virkaa toimittamaan. Ihmissusisossu olisi heidän ainoa toivonsa, viimeinen elatusapu ennen edessä häämöttävää roskisdyykkarointia.
”En tiennyt – ” Luke aloitti katkonaisesti.
”Jos yhtään lohduttaa”, Clary sanoi ilkikurisuus äänestään paistaen, ”Maryse ja Robert kuulivat Alecin kaksoiselämästä vasta tänä aamuna ja hehän ovat sentään Alecin vanhemmat.” Hän kääntyi Alecin puoleen. ”Kuinka kauan te nyt taas olittekaan seurustelleet?”
”Kolme kuukautta”, Magnus virnisti pörröttäen Alecin tukkaa. ”Sinisilmän olikin jo korkea aika tulla ulos kaapista”, hän lisäsi iloisesti. ”Sääli vain, että rakastavat vanhemmat eivät ottaneet sitä elämän normeihin maastopuvussa sulautuvana tosiseikkana, vaikka edes nerokas rusinainkvisiittori ei salaliittoteorioillaan ole onnistunut aiemmin liittämään Alecin vaitonaisuutta tähän ihmisten homoudeksi nimittämään taudinkuvaan.” Magnus pudisteli päätään. ”Kuinka se luiseva harjanvarsi nyt on näin saattanut hairahtua diagnoosissaan?”
”Luulivat että se oli vain koliikkia”, Alec hymyili surumielisesti.
”Mutta sinähän olet varjometsästäjä”, Luke totesi mietiskellen. ”Kuinka Klaavi antaa – ”
”Ei Klaavi annakaan”, Alec keskeytti. ”Klaavi ei edes tiedä – kaikki mitä perinnöstäni on jäljellä. Muuta vanhempani eivät minulle jättäneet, vain 'vaikenemislupauksen horjuvasta mielenterveydestäsi', kuten isä – Robert – asian ilmaisi.”
Luke tuijotti Alecia tyrmistyneenä. ”Mutta – kuinka he saattoivat? Omat vanhempasi?” hän yskäisi vaivaantuneena. ”Vain koska olet – homo?” Alec nyökkäsi.
”Klaavi pitäköön konservatiiviset säännöksensä ja sen kurttuisen harpun, minä kyllä huolehdin tästä pikku ylijäämästä”, Magnus sanoi sormet näppäillen Alecin ristiselän paljasta ihoa.
Luke nielaisi. ”Maryse ja Robert heittivät sinut ulos Instituutista vain, koska kerroit heille – ”
” – rakastavani Magnusta”, Alec täydensi. ”Olisivat varmasti tunkeneet pääni oksasilppuriin, jos pyjamakato olisi iskenyt vaivihkaa kimppuuni yöllä viime viikkojen pikkutuntiaikatauluaan noudattaen.”
Magnus kohotti vihjailevasti kulmiaan. ”Kutittava flanelli vai päätön poikaystävä – vaikea valinta, mutta taidan kuitenkin sietää herneaivojasi noiden uskomattoman pehmeiden huulien kaupanpäällisenä.” Magnus suuteli kevyesti Alecia suoraan huulille – merkitsi reviiriään, Alec ajatteli hymyillen.
” – en yhtään ihmettele, mikseivät he kestäneet tuota jatkuvaa nuoleskelua”, Clary valitti teetään ryystäen.
”En voi ymmärtää”, Luke mumisi painaen päänsä käsien varaan. ”Kuinka he saattoivat?”
”Et selvästikään tunne minun vanhempiani”, Alec totesi. ”Saatoit ehkä joskus tuntea, mutta enää tänä päivänä Maryse ja Robert Lightwood eivät ole oikeamielisiä sotureita pahan barrikadeilla – he ovat pikkusieluisia nirppanokkia inkvisiittorin talutushihnassa”, hän jatkoi ääni väristen. ”Kaikki syntinen on karsittava, vaikka se sitten olisikin omaa lihaa ja verta – jota minä en siis enää ole edes kirkonkirjoissa.”
”Et tarvitse mitään kirjoja kuuluaksesi minulle”, Magnus sanoi. ”Tai no, kihlasormus timanteilla kelpaisi kyllä antautumisen eleenä.”
Luke pudisti päätään. ”Imogen siis todella lietsoo perhevihaa oman rotunsa keskuuteen.”
”Tietäisitpä vain”, Clary huomautti. ”Telkesi Jacen siihen makkaravarrashäkkiin vain siksi, että hänen – meidän – siitosoriimme sattuu olemaan Valentine.”
”Ymmärräthän”, Alec kysyi tunnustellen, ”miksi me – minä ja Magnus siis – tarvitsisimme parisängyn – ”
” – sinun kaapissasi homehtuvan retkivuoteen”, Clary korjasi lipaisten viimeisetkin teepisarat kuppinsa laidalta. ”Vain muutamaksi päiväksi – ”
” – siihen saakka, kun ne muurarit, joita minulla ei ole varaa palkata, ovat pystyttäneet uuden talon Puhemies Miaun tuhkauurnalle”, Magnus sanoi. ”Olen tällä hetkellä hieman persaukinen – ”
” – täysin vararikossa”, Alec lisäsi totuudenmukaisesti. ”Joten jos tekisit ystävän – ”
” – puolitutun palveluksen, pojat olisivat oikein kiitollisia”, Clary lopetti tuikeasti. ”Enkä muuten puhu sinulle enää koskaan, jos kaiken vaivannäköni jälkeen heivaat heidät kynnyksesi yli kadulle.”
Luke käänsi kasvonsa kattolampun valokeilaan silmät tyhjyyteen tuijottaen. ”Kerran Valentine ojensi veitsen miehen kouraan ja käski tätä tekemään lopun saastuneesta sydämestään. Valentine, jota mies oli vuosikausia palvellut kumarrellen, näki hänessä vain verisen varjon – mies oli hänelle vain kuollutta ilmaa, liian likaista hengittää.” Luke tavoitti Alecin silmien katseen. ”Sellaista kohtaloa en toivo kenellekään, en nyt, enkä koskaan.”
Alec tarttui Magnusta kädestä. ”Saammeko me siis jäädä?”
”Tervetuloa kadotettujen kerhoon, nuori varjometsästäjä”, Luke huokaisi.
A/N:... Toivon että ootte kiitollisia edes jollain lailla, tästä tuli vaan jotenkin näin pitkä, vaikkei ollut tarkoitus.
Kommentoithan?
