Kinqs: Kiitos kommentista : )
Tässä olisi sitten sitä kauan kaivattua jatkoa. Pahoitteluni, että kesti näin kauan, mutta en ole uskaltanut julkaista, sillä pelkään murskakritiikkiä. Tästä on tullut tarina, jota on hyvin vaikea jatkaa, mutta mulla on vielä jokunen idea hihassa, joten katsotaan, jos saataisiin vielä loppuratkaisut aikaan.
Kommentti olisi plussaa, sillä motivaatio tämän jatkamiseen on hieman hukkateillä.
____________________________________________________________________________________________________
Yökyläilyä, osa 18
*
Clary kiskaisi takkinsa kauluksen korviin saakka, työnsi punaisen pehkonsa piiloon paidan alle, kaula-aukon uumeniin. Sieltäpä sitä tuskin kukaan keksisi kaivella, jokainen haiven oli varmassa tallessa kainalokarvasaarekkeella, jota ei sokeakaan enää olisi voinut millimetsäksi kutsua, sen verran sähärässä sänki sojotti hihansuusta jos toisesta, vieläpä kolmannestakin kurjana karvapäivänä. Sen siitä sai, kun hyysäsi kattonsa alla kaksikkoa, joista toinen sheivaili poskipartaansa säärisheiverillä, jonka petikaveri oli kähveltänyt kalsareihinsa sossun silmien välttäessä sekunnin murto-osaksi. Clary huokaisi – Magnuksessa olisi ollut selvästi potentiaalia kleptomaaniksi vaikka muille jakaa, Alecilla sen sijaan kennelalalle karvakuonon roolissa. Alecin pujolla olisi ollut kysyntää rodunjalostuksessa puudeleista buldoggeihin, mikäli mystiset tukokset suihkukaivossa sitten olivat partapalloja, nuo komeat kasat mustia kutreja kylppärin kaakelilattialla. Kyllähän Alecin amisviiksissä näytti riittävän nypittävää, vaan silti Claryn epäilys oli alkanut herätä kymmenennen kertakäyttökraapimen kohdalla, kadotessa jäljettömiin. Alecilla oli vain perusteellisen pulisonkiruljanssin vaativa pöheikkö, tai niin Clary parhaansa mukaan yritti uskoa. Sillä muita vaihtoehtoja Clary ei tahtonut edes ajatella, Luken karvanlähtökin kun kuulemma sijoittui kevään tuntumaan, ei keskelle talvimonsuunia, joka ei ollut loskaa nähnytkään, saati sitten kinosta rotvallin reunalla – tulkoon joulu asvaltinharmaa, aika rullarekien, korkeintaan hilseen valkoinen.
Clary potkaisi pakun oven saranoiltaan kaatosateeseen, repi, runnoi, riistäytyi irti turvavyön kuristusotteesta vilkaisten Lukea, joka kaiveli taskustaan linkkuveistä – polyesteri puoliksi vips vain. Luken paku oli kuin Magnus; läheisyydenkipeä, omistushaluinen papparainen, vaari parhaassa iässä, eläkepäivät edessä, rapakunnossa. Tosin kahdesta raihnasta Clary olisi hetkeäkään harkitsematta valinnut pakun, jonka pakoputki prutkutti sille päälle sattuessaan, Magnuksen kurkkulenkistä kun ei noin vain karattu, näkihän sen jo poikaparasta, jota tämä oli likistänyt rintaansa vasten jo kuukausikaupalla yhtä soittoa, ja likistäisi, kunnes aika tästä jättäisi. Mutta ei paku pääpellestä kauas jäänyt, Lukekin kun oli jo joutunut siirtymään nyrkkiraudoista ja kynsinauhoista linkkareihin sitten edellisviikon, mikä oli jo saavutus sinänsä luken purukalustin tuntien. Olivat kaiketi sielunsiskoksia, paku ja piikkipää, olkoonkin, ettei paku vielä elämänsä ehtootaipaleellekaan ehdittyään ollut peruuttanut ulos kaapista. Vaan onneksi Magnuksessa oli siskoa kahdenkin edestä, ellei paku sitten päättäisi yllättäen täräyttää puskuriaan mersuheilansa peräpäähän, hurvitella oikein pölykapselin takaa – perä vasten perää rynkka jynks. Mutta olihan Magnuksessa yllin kyllin tyttöä Alecillekin, miksei siis pakullekin, vaikkei ehkä sentään Alecin äitimuorille. Maryse kaiketi luuli Magnusta yhä transvestiitiksi, mokoma tietämätön keksi-ikäinen akka, kuten Magnus oli mumissut Alecin poratessa silmiään pellolle tämän sylissä, pää painuksissa olalla, kyynelet Magnuksen korsetilla, pitsirinnuksilla.
Clary heitti hupun harteilleen, kiristi rusetin kaulaansa ja loikkasi lätäkköön litra liejua per ballerina. Clary kahlasi keskelle taifuunia, kiersi ovenkahvaan takertuen maantiematelijan takaovelle ja läiskäisi vapaalla kädellään etummaisen kiinni ikkunalasi helisten. Clary hymyili varovaisesti vauhkona viittoilevalle Lukelle nostaen peukunsa pystyyn – ilmastointi OK. Kunnon ihmissusi osasi varmasti arvostaa tuuletusaukon tuulahdusta turkillaan, roikottaa kiitollisena kieltään pihalla mottoritietrafiikissa kuolavana kirsulla killuen. Clary hinautui peltiä pitkin pakun perään, loksautti lukon auki ja väänsi takaluukun kohti taivasta, josta ryöppysi vettä saavikaupalla. Clary kumartui luukkuun jalat pakoputkella, yritti erottaa, kenen jalka kuristi ja ketä, kumman käsi pesi kenenkin pöksyissä, missä päät piileskelivät. Clary huokaisi, tarttui summamutikassa paidanselkämykseen, joka pilkotti seepra-ahterin alta, alkoi purkaa solmua, joka vääntelehti tavaratilassa, kahta toisiinsa kietoutunutta vapaamatkustajaa, joiden huohotukselle ei ollut tulla loppua. Clary raastoi kalpeat kädet lanteilta, kullanruskeat vyötäisiltä, polvet koipiklimpistä. Clary kiskoi kauluksesta, hinasi hihansuista, tarttui kaksin käsin vyöhön, jonka solki napsahti sököksi housujen haratessa vastaan herran alla. Clary repi, riuhtoi, riipi, tukisti piikkitukkaista päätä takaraivolta, siili huusi. Clary läähätti, lakosi lätäkköön ja kirosi hiljaa – sai olla viimeinen kerta, kun kaksikko asettui taloksi saman katon alle, saati sitten saman peräpellin, takalokeron tavaratilaan, hulluksihan siinä tuli, kun yritti huutia huitoa. Hemmetin homot.
”Ylös, ulos ja lätäkköravia”, Clary komensi tasattuaan hengitykseksensä hinkuyskäksi – peräluukkupaini ei kaikesta päätellen sopinut harrastukseksi höyhensarjalaiselle, saati sitten kääpiökasvuisella. Claryn pitäisi kaiketi pysytellä pedin puolella kokovartalolobotomoidussa teddyseurassa, ei homoretkueen jakona pakunperässä potkunykkeilemässä, liian raskasta, verenpaneet kaakossa. ”Ellei sana kuulu, kukutte yön pallo kaulassa Luken kahlekopissa – susisetäsossunne seurana”, Clary jatkoi, vilkaisi suurieleisesti pikimustaa pilvipatjaa tähtitaivaalla, ”Kappas, taitaa tulla täysikuu.”
”Ja minun pästäänihän se turkiseläin ei purukalustoaan upota!” Magnus mumisi kontin pohjalta, pää Alecin kainalossa, jumissa haaruksissa. Äänet vaihtuivat puhinasta puuskutukseksi Magnuksen ponnistaessa polvilleen, yrittäessä vääntäytyä ylös, epäonnistuessa. ”Siirrä takapuolesti tieltä, Alec, tämä velho siirtyy punkkaan pelehtimään – tässähän alkoikin jo tulla ahdasta.”
Alec nitkutti ahteriaan puolelta toiselle, koitti kontata kaatosateeseen. ”Ei onnistu”, Alec ähisi käännähtäen kyljelleen, kiskoi vyölenkkejään irti Luken ongenvapajemmasta, kuokusta, toisesta, kolmennesta. Alecin kasvot häilyivät katulampun valokeilassa posket punaisina palaen. ”Se on jumissa kohossa sinun jalkojesi välissä.”
”Anna mun kaikki kestää”, Clary valitti, painoi päänsä käsien varaan. Clary tunsi likimain vastustamatonta mielihalua hakata hupunreunan alta pilkottavaa pääkoppaansa vasten peräpeltiä kallomurtumien toivossa, koomaseuraksi mammalleen sairaalasänkyyn. Claryn holhottien visiitistä kun ei vailla aivovaurioita selvittäisi, ei Clary, ei kukaan. ”Väännä nyt vain se koho perseestäsi, niin päästään tästäkin peräbisneksestä!”
Magnus pisti naurunsa räkätaudin piikkiin, oli köhiä keuhkoputkensa merimiessolmuun. ”Annapas kun Magnus-setä näyttää, rakas”, Magnus määräsi pojan solkivainaata räpläten, väänsi tämän housut irti ongesta jos toisesta. Magnus kieräytti Alecin lanteiltaan, nosti jalkaansa ja kipusi luukusta läpimärkään yöilmaan yhä punastelevaa poikaa perässään hinaten. ”Pidäpä nyt kiltisti kiinni housunkauluksesta, Clary-täti ei tykkää punteista nilkoissa, kumma kyllä.”
Alec roikkui Magnuksen käsipuolesta lätäkkö saappaissa loiskuen, katsoi Clarya anteeksipyytävästi sinisillä silmillään, joihin Magnus ehkä oli langennut, jumittunut vuosikymmeneksi, ikuisuudeksi, vaan ei Clary. Clary ei menisi halpaan, antaisi Alecin sielun peilien peilata itseään sokeaksi kaksikon konttipuuhilta, ei Clary aivan niin typerä ollut, kuin miltä näytti. ”Ahdasta kuin suksiboksissa”, Alec änkytti Magnuksen nyökkäillessä siili väpättäen – yritti kai rikkoa hiljaisuuden, ”tuossa luukussa nimittäin.”
Clary nyökkäsi väkinäisesti – mikä selitys sekin muka oli ollut olevinaan, suksiboksipainia peräluukussa. Clary läimäisi takaluukun kiinni ongevapavaljakon edestä ja lähti harppomaan pihan poikki kohti ulko-ovea, jonka silmästä paistoi valo. ”Te kaksi ette sitten ikinä opi tavoille”, Clary puuskahti, oli horjahtaa uudemman kerran lätäkkölampeen pulikoimaan, kroolasi rappusille. Clary kaivoi avainnipun takataskustaan ja työnsi avaimen lukkoon, käänsi. ”Ette edes takakonttiin tintattuna, kaksi vähemmän viisasta päätänne yhteen lyötynä – ja ei kun lipomaan.”
”Ei vuokraisäntäalfa peräkärrypuuhista mitään tiedä”, Magnus mutisi puolustellen, ”ellei sillä sitten ole röntgensilmää selässä, mitä henkilökohtaisesti pidän hyvinkin epätodenäköisenä. Ja sitä paitsi”, velho jatkoi pörröttäen poikakultansa mustaa tukkaa, ”tuon trukin peräverhoilussa ei vieretysten körötellä, hyvä kun päällekkäinkään pystyy hengittämään, saati sitten suusta suuhun.”
Clary nipisti suunsa tiukasti kiinni, huulet kapeaksi viivaksi, nielaisi kysymyksensa kyseenalaisesta ensiavusta. Sillä aivan kaikkea Clarykaan ei tahtonut tietää, kaikkea clarykaan ei kyennyt sulattamaan, saati sitten Luke, joka läimi ovia lähietäisyydellä. ”Vain niin”, Clary jupisi, riuhtaisi oven auki eteiseen, jonka tukkivat tsiljoonat kengät. Nököttipä nurkassa pari kirkkaanpunaisia korkokenkiä, Magnuksen, kenenkäs muunkaa, ellei sitten –
”Älä väitä, ettet osaa saapasta riiua ilman apua”, Magnus huokaisi tönäisten Alecin takapuolelleen kenkäkasaan, kairasi kyntensä tämän kenkään ja kiskaisi. ”Poikaseni, sinusta on tullut uusavuton”, Magnus saarnasi suupielet korvissa, ilkikurinen hymy huulillaan. ”Ryhdistäydy – kaikkea minäkään en ehdi päältäsi kuoria, oma napa ensin, vaikkei minulla viimenäkemältä tainnut napaa ollakaan.” Kumppari lensi kaaressa hattuhyllylle kurainen kaverinsa kannoillaan.
Clary potkaisi ballerinat jalastaan kynnysmatolle, lätäkkö lotisi, lattia lainehti lits läts. Clary raivasi väylän läpi kenkäkaaoksen, tyrkki tennarit, maiharit sun muut virsuntapaiset riviin ritilälle ja potkaisi paljaan jalkansa suoraan pitsiunelmassaan pesivään luurankoon, kaljuksi kaluttuun katupuluun – Simon. ”Minun kenkäni ei ole mikään katakombi!” Clary kiljui, kirosi kurkku suorana. Vampyyri kuolisi, se oli varmaa. Claryn kengissä ei kissanristiäisiä järjestetty, saati sitten kaikenmaailman pulunkuoppaajaisia, ei ilman sanktioita, teurasseuraamuksia.
”Kappas, kenkääsi on sitten kupsahtanut ihka aito tienvarsitirppa”, Magnus totesi kääntäessään katseensa Alecin sukasta, jota paraikaa rullasi puntista ritilänreunalle kuivumaan. Opetti parhaansa mukaan poikakullalleen paapomisen alkeita, nurinkurista pukeutumista naisseurassa. ”Kupsautettu, piti sanomani”, velho korjasi omahyväisesti virnistellen, siirtyi pojan läpimärkien housujen sepalukselle.
”Ei pöksyjä, siinä menee raja”, Clary komensi kädet nyrkissä kyljillään, pidätteli huutoa, joka kajahteli kallossa – Clary oli turhaantunut, kyllästynyt kaikkeen, niin velhoon kuin tämän poikaankin, verifanaatikkoon, siipipaloihin ballerinan pohjallisella. Clary tahtoi kipata pulupoloisen pihamaalle kaulailevan kaksikon vanalennossa, kumauttaa vampyrieksänsä kanveesiin, soittaa velipojalleen, kertoa tunteiden olevan molemminpuolisia, kertoa, että oli retkussa, rakastunut, pihkassa korviaan myöten. Clary tahtoi viisveisata ympärillään pyörivästä maailmasta, jonka akseli vinksotti kallellaan, maailmasta, joka murjoi, murskasi, määräsi pikku tytöntylleröiden vastuulle vastuuttomia velhoja siivellään kirkkopakoisia pojankoltiaisia. Elämä ei ollut reilua ehei.
”Tule, rakas”, Magnus sanoi tarttuen Alecia kädestä ja nykäisi tämän tiukasti kainaloonsa, kylki vasten ylkeä kops. Magnus kiersi kätensä Alecin vyötäisille, mulkaisi Clarya syrjäsilmättä kissansilmät kiiluen ja talutti kultansa kohti olohuoneen kalsarikasaa, jonka seasta saattaisi hyvällä onnella löytyä pyjamanpöksyt tai parit. ”Etsitäänpä sinulle flanellia ylle, ettei tule räkä nenän ja otsasta kiuas.”
”Diiva.” Clary ravisti kaaliaan, käännähti kannoillaan ja loikki likomärän parivaljakon perään lätsytellen kolmannet kurajäljet lattiamattoon, jole oli jo kahdet taaperrettu. Vaan juuri nyt Clary ei jaksanut välittää edessään häämöttävästä kuurausurakasta, stressata jonosta jos toisesta likaisenruskeita jalkajälkiä, viis varvasta per pohja. Clary astahti autioon olohuoneeseen, rypisti otsaansa, kylppäriinkö pääpelle olikin matkalla? Clary otti askelen kaakelitaivaan suuntaan, törmäsi turpa edellä mustaan t-paitaan ja vampyyriin t-paidan sisällä. ”Mitä – ”
”Kuulin tuon raastinraudan”, Simonin takana myhäilevä Magnus viittilöi vampyyria vapaan kainalonsa jatkeena keikkuvalla käsivarrellaan, ”toraterien narskuttelun kalsarikammioon saakka, pakkohan sitä oli stalkata, mitä tuo karvapallokeitaassa touhuta toimitti, utelias luonne, katsos”, velho jatkoi leveä hymy liimaantuneena naamalleen, ”Ja hyvä niin, osuttiin Alecin kanssa ovenrakoon tirkistelemään juuri kun hammasherran purukalusto oli enää tuuman päässä tuon neidin tuossa”, Magnuksen käsi kurkotti kohti Isabellea, joka nakkeli niskojaan veljensä varjossa, ”naamavärkistä.”
”Minä en muuten aikonut suudella”, Simon pisti väliin, yritti tintata kulmahampaitaan takaisin ikeniin, tökkivät kai ikävästi alahuulta. Ei Simon sentään verta tahtonut märehtiä, tai niin Clary ainakin oli veikannut kieli keskellä suuta, ei tämä voinut jokaista tippaa tuplata kittaamalla kahdesti, vähemmästäkin kun alkoi oksettaa.
”Hiukopalastahan tässä puhuttiinkiin”, Magnus huomautti halaten Alecia takaapäin, ”Nuoren neitseen verta suoraan suonesta – ja neitseellä tarkoitan tietysti vessaharjaa, Isabellea kun ei voisi koskemattomaksi kutsua valehtelematta edes oma äitimuori.”
”Äiti ei tiedä käpypäistä”, Isabelle tiuskaisi tuikeasti, ”etkä sinäkään tietäisi, ellei armas velikultani lavertelisi jokaikistä juorua sun muuta parisuhdebisnestä iltapuhteella kimaltelevaan korvaasi.” Isabelle heilautti paksun palmikkonsa olan yli boaksi paidanselkämykselle. ”Sitä paitsi, olen onnellinen sinkku jo toissapäivästä, olkoonkin, että vain siksi, että se harppu loksautteli munalukkoja pitkin ilmavaihtokanavia, ja Meliorn jäi kankustaan kiinni ritilään.”
Alec nosti katseensa lattiasta, mulkaisi sisartaan epäuskoisena. ”Et kai sinä sen kanssa palannut yhteen?” Alec uteli. ”Mutta Jacehan sanoi, että se liimaletti on pahemman luokan kusipää.”
”Paraskin puhumaan”, Magnus mutisi, ei ollut kai vieläkään antanut anteeksi poikaystävänsä ex-ihastukselle ja tämän viehätysvoimalle, josta Alec Luojan kiitos oli saanut raastettua silmänsä irti vain langetakseen velhoon, joka vaihtoehtona oli – noh, homompi. Ehkä velho oli yhä mustasukkainen, kuinkas muutenkaan. Ja Clary tiesi tunteen, tunsi paremmin kuin hyvin. ”Taisi tosin kerrankin olla oikeassa – sillä ikivanhalla jousipyssypierulla suihkusi kusi korvista jo keskiajalla.”
”Sanoo kahdeksansataavuotias melkein-pedari, joka hegasi kyseisen hepun kanssa haaniskassa puoli vuosisataa takaperin”, Isabelle totesi hampaitaan kiristellen, kuulosti erehdyttävästi pulunkoipea kaluavalta Simonilta. Simonilla herahti vesi kielelle, hammas huuleen. ”Ei kovin uskottavaa.”
”Mitä sinä täällä toimitat?” Clary älähti tuijottaen Isabellea typertyneenä – mistä näitä pummeja oikein putkahteli? Kaappiin joutavassa kaksikossa plus pulubaalissa Clarylla oli kylliksi kestämistä, ei Clary Isabellea kaivannut kylpygeeleillään lutraamaan, saati sitten kokkaamaan lounasta pölykikkaroista ruokakomeron pojalla, ei todellakaan. Kokkina Isabelle voitti kirkkaasti jopa Luken, joka ei erottanut tomaattia tonnikalasta, tonnikalaa tinapurkista.
Isabelle irvisti Clarylle kädet puuskassa, kyräili vaivihkaa velhoa, joka oli keskeyttänyt hellät hetket kylppärin kaakeleilla. ”Pakkohan sitä jonkun on tuon rakastajapojan perään katsoa”, Isabelle ilmoitti, tykkäsi Alecia kylkeen keskisormellaan, ”etenkin, kun rakastettavana hilluu läheisyysriippuvainen diskopallo ja kannoilla kipitää se vanha rusina Instituutin keittiökaapista tongittu kaulin kättä pidempänä kourassaan.”
”Joko se kääpä värvää klaavilaisia komppaniaansa?” Magnus kysyi kiinnostuneena, kietaisi käsivartensa Alecin kaulaan, hipaisi huulillaan tämän kauluksen alta pilkottavaa ihoa, sateessa kihartuneita niskavilloja. ”Joko minun pikkuruinen rakastajani kiikkuu lahtauslistan kärjessä aivan Valentinen kannoilla?”
”Itseasiassa”, Isabelle sanoi huulet mutrussa, ”kyllä kiikkuu.” Isabelle nojautui vasten seinää, pudisti päätään huolestuneena. Ehkä Isabelle sittenkin välitti todella, ehkä Isabelle ei aikonutkaan nostaa nokkaan pystyyn ja kävellä veljensä ahdingon ohi. Ehkä Isabelle tahtoikin vain suojata selustan, ei lipoa Simonia paremman puutteessa. Ehkä Isabelle oli kuin olikin tullut veljensä takia. ”Äiti hihkuu riemusta, isän otsalla sambaa suoni. Inkvisiittori lietsoo velhovihaa, vaikkei juuri ketään todellisuudessa jaksakaan kiinnostaa.”
”Mutta”, Clary karaisi kurkkuaan, jota Simon tuijotteli nälkäisenä käytävän laidalta, ”ethän sinä tänne voi tunkea!” Clary tunsi jälleen pakottavaa tarvetta halkaista kallonsa käkikelloon. ”Talo ratkeaa liitoksistaan, samoin Luken pääkoppa – kyllä, kahdella rakastajalla on siinä näppinsä pelissä tai pikemminkin puntissa – retkivuoteeseen ei kolmatta pyörää mahdu ja Simonin vieressä sinähän et – ”
”Suu kiinni, kääpiö,” Isabelle mumisi silmät visusti piilossa otsatukan takana. ”Olen ulkona, ymmärrätkö? Vankikarkuri liinavaatekomerosta käsipelillä lakanaköyden varassa pitkin paloportaita – ei takaisin ole enää paluuta, ei ennen kuin se kurppa heittää veivinsä, mitä ei tapahdu välttämättä vuosikausiin,” Isabelle jatkoi hiljaa, ”Elleivät ne kaksi, joita joskus myös vanhemmikseni kutsuin, päätä rakastaa poikaansa kaikesta huolimatta, velhosta huolimatta, ja jumaloida jälleen tytärtään, joka kyllästyi viilaamaan kaltereita varpaankynnellään, soitteli lankapuhelimella kaukopuheluita herrashaltialle.”
”Enkä minä edes nuku”, Simon huomautti sormi sieraimessa, vaikeni tavoittaessaan Claryn silmät, joista loisti känkkäränkkä. Ymmärsi sentään yskän ensimmäisen asteen mulkaisulla, sulki suunsa, kunnes Clary kääntyi jälleen töllistelemään Isabellea. ”Ajattelinpahan vain muistuttaa, kukaan tässä talossa kun ei tunnu muistavan minun olevan tätänykyä yöeläjä,” Simon jatkoi.
”Minä ja Alec olemme sisäistäneet identiteettikriisisi, älä huoli”, Magnus lohdutti, taputteli Simonin selän sijasta Alecin takapuolta, joka törrötti tyrkyllä vasten velhon koipea. Olisi kaiketi taputellut joka tapauksessa, näkihän sen jo naamasta, virneestä velhon kasvoilla. Clary huokaisi – alkoi olla se aika illasta. ”Alec jopa kiskoo unissaan peiton korviinsa aina, kun hiiviskelet likeltä olohuoneen ovea pulupaimenessa – ei liiaksi paljasta pintaa viattoman vampyyrin hammaskartoille, fiksu poika tämä sydänkäpyseni.”
Clary kurtisti kulmiaan ja yritti olla hikeentymättä hiplailuun, jota velho harjoitti hänen näkökenttänsä rajamailla. Magnus ei osannut rajoittaa, kun taas Alec ei osannut esittää vaikeasti tavoiteltavaa, ei enää, kun oli päässyt yli velipojastaan, saanut tunteilleen vastakaikua, kumppanin, jonka kyljessä kiehnätä. Miksi Alec enää olisikaan tahtonut paeta, piiloutua, kadota kaappiin, Alechan oli hyväksytty, ei tosin tietyissä piireissä kirkkokämpän tuolla puolen. ”Ymmärrän kyllä, ettei ole muuta paikkaa, johon voisit mennä, mutta – ”
”Ei mitään muttia, sisko”, Isabelle tiuskaisi vihafalsetilla, josta jopa tämän äitimuori olisi ollut kateellinen, vaikka tytön äänestä paistoikin peitelty epätoivo. Vielä jonakin päivänä Isabellesta tulisi mammansa veroinen nalkuttaja, joka paimentaisi homoseitsosiaan vaanimaan kadunkulmassa käyskenteleviä velhosetiä ja antaisi tyhjin käsin palaaville poikasilleen huutia paistinpannulla. ”Siihen koppiinhan minä en takaisin palaa, en, vaikka vaihtoehtona olisi kaistale patjaa noiden kahden keskessä.” Isabelle nyökkäsi neitien suuntaan.
”Ikään kuin voisin edes ehdottaa jotain noin julmaa”, Clary värähti, pyyhki punaiset kiharat kasvoiltaan korvan taa. Jo Magnuksen pyjama sattoi aiheuttaa varomattomalle sivustakatsojalle yökausien unettomuutta, saati sitten Magnus vailla pyjamaa, sitä painajaisten määrää Clary ei tahtonut edes ajatella. ”Kukaan ei yksinkertaisesti voi olla niin kamala – oletko kuullut, kuinka Magnus kuorsaa?”
”Huomio: minä en kuorsaa”, Magnus huomautti nostaen naamansa Alecin niskasta nimensä kuullessaan. ”Enhän?” Magnus varmisti pojalta, jonka musta tukka sojotti jokaiseen ilmansuuntaan kuin Luken portinpieleen tuikattu tuuliviiri, naama sinersi velhon käsivarsien kuristusotteessa. Magnus laski kätensä Alecin lanteille, keinutti.
”E-et”, Alec vastasi epävarmasti, ”en minä ainakaan ole mitään kuullut – kai.”
Isabelle nyökkäsi totisena, pujotti kätensä hupparin kengurupussiin. ”Sen rusina-aivon hitleröinnille ei vedä vertoja edes mieskauneutemme kaanonkorina, usko pois,” Isabelle selitti, nypläsi hupparinhihaa. Olisihan Claryn pitänyt arvata, ettei Isabelle osannut pitää silmiään irti kunnon viihteestä vieraissa makkareissa, etenkään veljensä, jonka jokailtaiset rutiinit toivat varmasti mielenkiintoista vaihtelua Jacen keijuhempukoiden kikatukselle, olettaen tietysti, että tirkistelijän aivokapasiteetti kesti kaikenlaiset striptease-tempaukset tärykalvojen kunnosta puhumattakaan. ”Sitä kurppaa fundamentalistisempaa holokaustaajaa ei maa päällään kanna – pitäisi kaiketi tarttua steelenvarteen ja teurastaa se ennen kuin Maxista aivopestään jonkin sortin gestapo.”
Clary kurtisti kulmiaan, harkitsi päänsä puhki. Ei Isabellea voinut uloskaan heittää, ei Inkvisiittorin armoille kirkonräjän komeroon vedelle ja leivälle. Jace ei antaisi Clarylle ikinä anteeksi – sitä Clary ei kestäisi, mykkäkoulua nimittäin. ”Voisithan sinä nukkua vaikka sohvankulmalla – ”
Luke harppoi käytävään kainalossaan rimpuileva könsikäs, jonka nyrkit viuhuivat kohti Luken kaalia maaliinsa osumatta. ”Bongasin tämän kuistilta hiippailemasta – mikä lie murtovaras”, luke tuumasi, ravisteli saalistaan takinkauluksesta. Poika kirosi ääneen, nosti päätään, hupun alta valahtivat vaaleat kutrit, vihainen irvistys.
”Jace?” Isabelle kysyi huuli pöyreänä, ”mitä helvettiä sinä täällä teet?”
*
T: Sole
