Nimi: Kaikki voi muuttua
Kirjoittaja: thyone
Ikäraja: K-11
Genre: romance, angst (kinda), fluffy, one-shot
Paritus: Remus/Severus
Disclaimer: En saa tämän tekstin kirjoittamisesta mitään taloudellista etua, vaan kirjoitan täysin omaksi huvikseni. En omista Harry Potter -kirjoja enkä elokuvia enkä käyttämiäni hahmoja, vaan ne kuuluvat J. K. Rowlingille ja oikeudenomistajille.
Varoitukset: slashia, ja ei kai kauheesti muuta, öh, viittauksia seksuaaliseen kanssakäymiseen?
Tiivistelmä: Remus ei ymmärrä, miten tähän on päädytty. Hän on ollut mukana koko ajan ja nähnyt kaiken, mutta hän ei silti ymmärrä.
A/N: Kyllä vain, sain aikaiseksi Remus/Severuksesta. Yllättävän paljon työtä tää vaati näin lyhyeksi tekstiksi. Ei mulla ole tähän ihmeempiä sanottavana, aika basic eikä mitään sen suurempaa luomistarinaa taustalla. Dialogia oli hauska kirjoittaa
Tämä fikki osallistuu haasteisiin OTP10 ja Klassinen kappale (Sibeliuksen viulukonsertolla). Päätin heti kun tohon Klassinen kappale -haasteeseen osallistuin, että tulen kirjoittamaan Remus/Severusta. Päätin pitää siitä kiinni, vaikka tulikin hankalaa. Se, kannattiko vääntää, jää nähtäväksi. Mun mielestä tästä tuli aika söpö. Mitäs muut olette mieltä?
Kaikki voi muuttuaRemus miettii, mitä kaikkea viime aikoina on tapahtunut. Hän voisi keksiä helpommankin aiheen aamuiselle pohdiskelulleen, hän toteaa ja sipaisee ajatuksissaan vieressään nukkujan paljasta olkapäätä. Mitä he ovat tehneet ja miksi kaipaa kyllä selityksiä, mutta hän ei osaa niitä tarjota. Ehkä hän oli rakastunut, ja toisesta hän ei tiedä, mutta tämä on nyt siinä hänen vieressään, vielä seuraavana aamunakin makaa hänen vuoteessaan rauhallisesti hengittäen. Niin, ei hän tiedä mitään varmasti, mutta haluaisi yhtä kaikki uskoa, että saisi herätä tuon saman pojan vierestä vielä uudestaankin. Ehkä, hän ajattelee itsekseen, näin voi käydä. Asiat muuttuvat. Ehkä tämäkin.
Hän katselee pojan kalpeita kasvoja, suljettuja silmiä ja tummia ripsiä, eksynyttä hiuskiehkuraa poskella, kaulan kaarta ja tuota jälkeä tuossa joka ei ollut siinä aiemmin, ja jonka hän tietää itse jättäneensä, ja yrittää järjestää mieltään. Poika hengittää keveästi, makaa alasti hänen sängyssään, hänen lakanoidensa välissä, ja äkkiä hän tuntee vastustamatonta pakkoa mennä kauemmas, pois sen saman peitteen alta. Hän istuu sänkynsä reunalle ja painaa päänsä käsiinsä. Huone on hämärä eikä aamu ole vielä valjennut. Ulkona on lunta ja kylmää, hän ei välitä ajatella sitä. Pakkanen on kaukana ja he ovat kaksin. Kaikki voisi olla huonomminkin. Kukaan ei löydä heitä nyt, ja se on hyvä, sillä kukaan ei saakaan heitä löytää. Ja kuitenkin hän haluaisi vain sanoa älä lähde, älä katoa, sillä kyllä hän tietää, kenen lämmön hän haluaa tuntea lakanoidensa välissä. Olisipa mikään ikinä niin yksinkertaista.
Kun Severus herää, Remus on kylpyhuoneessa. Hän yrittää huuhdella aamun mukanaan tuomaa hämmennystä ja hätää kasvoiltaan kylmällä vedellä ja samalla mielestään, mutta on yhä eksyksissä, eikä voi vieläkään ymmärtää, miten he ovat päätyneet siihen. Kaikki oli niin helppoa silloin kun he vain vihasivat toisiaan, eikä edes niin, vaan antoivat toisten vihata puolestaan. Remus ei tiedä, vihaako Severus häntä. Hän ei ole koskaan kysynyt.
Sillä samalla hetkellä kun Severuksen viileä sormenpää koskettaa hänen paljasta selkäänsä hänen tekisi mieli itkeä ja juosta pois, juosta kunnes jalat eivät enää kanna ja miettiä joskus toiste, mitä on tapahtunut. Paeta paikalta, niinhän hän on aina tehnyt. Paennut ja jättänyt ongelmansa myöhemmin ratkaistavasti, niin kuin siivotessa tungetaan tavarat komeron ylähyllylle ja sitten jonakin päivänä ne rysähtävät sieltä niskaan varoitusta antamatta.
Sen sijaan hän kääntyy ympäri ja syleilee poikaa, painaa kasvonsa tämän niskaan ja hengittää syvään. Severus silittää hänen hiuksiaan ja he seisovat siinä hetken. Kukaan ei ole tulossa ja se on täydellistä.
"Minä en ymmärrä mitään", Remus kuiskaa.
Severus vain hengittää, halaa häntä tiukemmin, on siinä ja antaa ymmärtää, ettei kaikesta tarvitse olla niin varma.
He päätyvät takaisin lakanoiden väliin sanomatta enää sanaakaan. Pakkanen on ulkona, ulkona on pakkasta ja sisällä lämmin, muut jossain kaukana ja he kaksi siellä, jakavat sen huoneen ja sängyn ja untuvapeitteen ja toisensa, eivätkä halua jättää itseään yksin, joten jäävät sinne toisilleen seuraksi. Se ei ole helpoin ratkaisu, eikä se oikea. Silti, ehkä suuressa viisaudessaan, he tekevät juuri niin.
"Mitä tämä on?"
He makaavat sängyllä vierekkäin, yhä raskaasti hengittäen, ja huoneen viileä ilma hiipii Remuksen hikiselle iholle. Hän kiskoo peiton paremmin ylleen. Palelee.
"Seksiä."
Remus iskee Severusta hellästi kyynärpäällä kylkeen. Poika huokaisee ja pyöräyttää silmiään.
"Aiotko oikeasti kysyä? Aiotko olla se tyyppi, joka kysyy tuollaista?"
Severuksen ääni on huvittunut. Remusta ei naurata.
"Sinä et aio ikinä vastata."
"En ainakaan vielä."
"Eikö tämä sitten merkitse sinulle mitään?"
"En minä aio vielä vastata."
Remus naksauttaa kieltään ja yrittää pysyä tyynenä.
"Luuletko sinä, että minä tarvitsen sinua ikuisesti?"
"Minä en luule mitään."
"Onko sinulla salaisuuksia?"
"Outoa, että kysyt tuollaista, kun minulla ei ole oikeutta sinun salaisuuksiisi."
Hiljaisuus on pitkä ja vaikea. Molemmat tietävät, mistä puhutaan.
"Pidän sinusta oikeasti," Remus lopulta jatkaa, ikään kuin anteeksi pyytäen.
Vastaus yllättää hänet.
"En sanonut, etten pitäisi sinusta."
Remus huokaisee ja käpertyy Severuksen kainaloon.
"Sinä olet vaikea ihminen, Sev."
Severus virnistää.
"Totta. Kuule, meidän ei välttämättä tarvitsisi pukeutua tänään ollenkaan."
"Ei niin."
He hymyilevät ja suutelevat, kuin liittolaiset, ystävät tai rakastavaiset, vaikkeivät ole niistä mitään. He ovat vain kaksi poikaa, jotka pakkasiltana ovat löytäneet toisistaan lämpöä suuren linnan autioiksi jääneillä käytävillä. Pakkanen kiristyy yhä, ja linnan käytävät ovat autiot vielä monta päivää.
