Nimi: Nuolta nopeampi
Author: misstm
Ikäraja: S
//zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajasääntöjäGenre: drama, ehkä hitusen angst, ficlet
Hahmo: Rita Luodiko
Summary: Ja kuka edes kaipasi kiintymystä, jos pystyi kirjoittamaan pisteliästä yhteiskuntakritiikkiä sen sijaan?
A/N: Osallistuu
Kerää hahmot-haasteeseen Rita Luodikolla, totta kai. Toivottavasti onnistuin saamaan jotenkin iki-ihanan skandaalireportterimme persoonaa esiin tuossa. Tuo angstisempi osuus on täysin omaa tulkintaani hahmosta, joten voi olla, että teillä on siitä eriävät mielipiteet, voi olla, että ei. Ja pilkutus on luultavasti taas kerran oikein taiteellista.
Nuolta nopeampi
Hän oli nopea. Sähäkkä ja virkeä. Yksikään kasvoilla häilähtävä ilme ei jäänyt häneltä huomaamatta, kaikki salatut ajatukset pystyi lukemaan seuraavasta Päivän Profeetasta tai kärkkäästä elämänkerrasta, jos olit edes hiukan tärkeä henkilö. Hän oli viekas ja kekseliäs. Kuka välitti, vaikkeivät kaikki pienet yksityiskohdat pitäneet paikkaansa? Kansa janosi tietoa, mutta viihteellisyys oli se, mikä myi. Sitaattisulka viiletti paperilla ja haastateltavan hämmentynyt änkytys muuttui sanoiksi, sulaviksi tunnustuksiksi ja liukkaiksi selityksiksi. Hän oli ketterä. Kupariset kiharat hyppivät halitusti, kun hän kiihdytti mukulakivikadulla vauhtia, tasapainoili urien välissä piikkikoroilla ehtiäkseen tarttua seuraavaa uhriaan kaavun hihasta voidakseen vaihtaa muutaman sanan.
Hän oli räväkämpi kuin räiskeperäinen sisulisko. Tulenpunaiset huulet mutristuivat viettelevästi haastateltua rohkaistaessa ja lasien päivittäin vaihtuvat sangat toistivat asujen kirkuvan kirkasta värimaailmaa. Hänen puheensa saivat paatuneimmankin perverssin korvat punoittamaan vielä muutaman tuliviskipaukun jälkeenkin ja pitkän kynnet viilsivät ilmaa hänen nauraessaan hersyvästi kriitikoiden happamille vastalauseille. Moraalisaarnaus toimittajien ammattietiikasta ei hetkauttanut häntä. Lumottu sulkakynä oli hänen paras ja luotetuin ystävänsä, terävät ilmaisut suloisin salarakkaansa.
Hän surisi pitkin sateesta höyrystynyttä Viistokujaa yrittäessään keksiä seuraavaa järisyttävää aihettaan ja hymisi tyytyväisenä kuin kissa, kun taas uusi, nöyryytyksestä raivostunut velho tai noita alkoi sylkeä herjauksia hänen naamalleen. Hänen satiirinsa oli veistä viiltävämpi, kielensä nuolta nopeampi. Jopa ilman sitaattisulkaa sanat virtasivat pergamentille vaivatta, kenties hiukan vaatimattomampina, mutta silti tarpeeksi osuvina.
Ja silti hän heräsi yksin, söi yksin, nukahti yksin vain voidakseen toistaa samaa mallia päivästä toiseen. Hänen kielensä muuttui kitkeräksi, kun toimituksen pojat iskivät silmänsä taas kerran kiltteihin ja tylsiin tyttöihin, taputtivat häntä olalle häipyessään nuo tusinatiput kainaloissaan ja totesivat hänen olevan hyvä jätkä. Hänen nopeat hoksottimensa olivat kääntyneet jollakin kierolla ja vääristyneellä tavalla häntä vastaan, kärkkäät mielipiteet muodostaneet muurin hänen kehonsa ympärille, eikä sitä muuria ollut jaksanut murtaa vielä yksikään mies. Ei hän kuitenkaan olisi kuvaillut elämäänsä onnettomaksi. Hänellä oli työ, jota hän rakasti, mukavat työtoverit. Ja kuka edes kaipasi kiintymystä, jos pystyi kirjoittamaan pisteliästä yhteiskuntakritiikkiä sen sijaan?
Niinpä hän ei edes yrittänyt lieventää kärkkäyttään, ei vaivaantunut käärimään teräviä huomioitaan pumpuliin ja silkkiin, käytti materiaaleja mieluummin kaapuihinsa. Asia nyt vain oli niin, että kansa janosi tietoa, mutta viihteellisyys oli se, mikä myi. Ja jos hänen roolinsa oli antaa kansalle se, mitä tämä janosi ja odotti, niin olkoon sitten. Tuliviski poltteli kurkussa, kermakalja kutitteli tummalla maullaan takahampaita tai jästikaupasta valeasussa haetut, siidereiksi kutsutut juomat nousivat kevyen kuplivina päähän. Sitaattisulka töihin ja haastatteluista jalostui muotovalioita, shokeeraavien paljastusten voittokulku jatkui artikkelista toiseen.
Keskellä yötä pergamenttikääröjen keskellä lojuessa äidin sanat hiipivät kuin varkain hänen huulilleen, huonekalujen varjot pitenivät ja sulkakynä lennähti nurkkaan voimattoman käden heittämänä. Se oli totta, hänessä olisi ollut älyä vaikka miksi, piirun verran taikaministerin alapuolella oleskelevaksi noidaksi, mutta toimittaminen vei mukanaan ennen kuin ehti kissaa sanoa. Hän voisi vieläkin lopettaa ja kouluttautua uudelleen, tie oli auki, kaikki oli mahdollista. Silmät vilkaisivat sitaattisulkaa halveksivasti, kurkusta karkasi pitkä huokaus. Ei koskaan enää.
Kapeat sormet noukkivat kaltoinkohdellun kirjoitusvälineen lattialta, suoristivat haituvat hellästi silittämällä. Ehkä kuitenkin vielä yhden kerran, vielä huomenna. Sen jälkeen ei enää ikinä. Sormet ristissä ja kieli rullalla, mutta se lupaus pitäisi. Ainakin seuraavaan kahvintuoksuiseen auringonnousuun asti.
