Title: Kauniiden valheiden poika
Rating: S
//zougati muokkasi ikärajan vastaamaan uusia ikärajojaGenre: drama
Summary: Hän ei tiennyt, että ihminen voi kelvata vaikka olisi vain kiharapäinen lukutoukka, joka ei osaa muuta kuin eksyä kirjansivuille.Disclaimer: Row omistaa kaiken, minä vain leikin.
A/N: Jumankukkelis kun oli hankala haaste. Mun oli vaikea asettua Lockhartin kenkiin
enkä edes tiedä miksi valitsin juuri hänet, mutta toivon tämän ficin antavan vähän syvyyttä hahmon menneisyydelle. Tämän on tarkoitus olla vähän surullinen, mutta saattaa olla välillä pikemminkin surkuhupaisa. Osallistuu siis Opettajat oppilaina -haasteeseen. Kritiikkiä, kommenttia, huomautuksia, kiitos!
* * *
Kauniiden valheiden poikaGilderoy Lockhart oli syntynyt ritariromaaneja ahmivalle äidille ja epäritarilliselle isälle jossakin vaiheessa vuotta 1960. Epäritari-isä katosi jossakin vaiheessa vuotta 1961, ja äiti luki entistä enemmän. Hän olisi voinut opettaa poikaansa olemaan mahdollisimman vähän isänsä kaltainen, mutta se oli vaikeaa, sillä kaikki pojassa muistutti häntä tuosta miehestä, joka kerran oli repinyt kirjan hänen kädestään ja hyväillyt kyselemättä. Gilderoylla oli yhtälailla kultaa kiharoillaan ja taivasta silmissään, ja hänen hymyssään pilkahti jo kaksivuotiaana ripaus itserakkautta. Kai tuo poika tunsi jo silloin ihmisen kaipuun olla rakastettu, ja kun ei kaipuuta kukaan tullut helpottamaan, oli se tehtävä itse.
Kerran hän kysyi, rakastiko äiti häntä.
Auringonsäteeni! Kyllä äiti sinua rakastaa, äiti vakuutti sohvannurkastaan nostamatta katsettaan.
Mutta tärkeintä on että rakastat itse itseäsi. Äiti kun on kovin väsynyt eikä aina jaksa rakastaa. Hyllyssä kirjat olivat kaikki vanhoja ja tahmaisia, ja lattialla haisivat tyhjät pullot. Äiti sammutti valot ja hoippui vuoteeseen, jättäen Gilderoyn yksin etsimään valonkatkaisijaa.
Äiti katsoi aina poikansa ohi, tai niin kieroon, ettei katse tuntunut silmissä asti. Gilderoy mietti, oliko hän jotenkin poikkeava, sillä kaikkia muita äiti katsoi, kyseli kaikenlaista ja kaatoi teetä. Naapureiden tai sukulaisten läsnäollessa äiti piti pullot piilossa ja tuoksui hyvältä. Illalla hän oli kahden poikansa kanssa, joi ja huusi ja haisi.
Kun Gilderoy sai 11-vuotiaana kirjeen Tylypahkasta, hän varmistui poikkeavuudestaan.
Äiti ei pidä minusta, koska olen velho. Gilderoylla ei ollut aavistustakaan siitä, ettei äiti tajunnut kirjeestä mitään ja että tämä oli jo seuraavana aamuna unohtanut koko jutun. Kun poika oli sitten lähtenyt naapurin kyydillä matkalaukun kanssa, oli äiti vain helpottunut.
Pikajunassa Gilderoy istui hiljaisena kolmen pojan vieressä kunnellen näiden keskustelua tuvista. Aluksi häntä itketti vähän, eikä hän halunnut mihinkään tupaan, vaan kotiin peittelemään sohvalle nukkumaan jäänyttä äitiä. Mutta tuntien vieriessä kohti iltaa, hän päätti unohtaa äidin ja elämän hiljaisissa huoneissa. Hän oli kuullut niin paljon tuvista ja Tylypahkasta, että tiesi jo mikä häntä odottaisi: hänestä tulisi Korpinkynsi. Olihan hän lukenut kaikki äidin kirjat ja naapurin rouva oli aina sanonut:
terävä poika! Lajitteluhatun huutaessa
Korpinkynsi!, Gilderoy hymyili ja käveli kaikkien katseiden alla pronssilla ja sinisellä koristellun pöydän päätyyn, tuntien vihdoin olevansa jotakin. Noissa kymmenessä sekunnissa oli totisesti jotakin ihmeellistä: kuin näkymättömästä olisi tullut näkyvä; sadat silmäparit katsoivat vain häntä ja hymyt vastasivat hänen hymyynsä. Tuo hetki muutti kaiken.
Ensimmäisten kahden vuoden aikana kultahiuksinen poika kuitenkin ymmärsi, ettei tuo onni ollut ikuista. Hänet unohdettiin nopeasti. Suurin suosionsosoitus oli toisiksi huonoin arvosana loitsujen kokeessa ja myötätuntoinen katse opettajalta. Ihailu olisi ansaittava. Häntä sanottiin suloiseksi, mutta se ei riittänyt: oli oltava upea, tyrmäävä, kadehdittava, suuri ja häikäisevä. Hän halusi kuulla koukeroisen nimensä kaikkien huulilta, mutta ongelma oli ettei juuri kukaan tiennyt hänen nimeään tai muistanut hänen kasvojaan joulujuhlissa.
Hän osasi vain lukea ja kirjoittaa, mutta suositut eivät tulleet kirjastosta, vaan huispausjoukkueista. Niinpä eräänä aamuna Gilderoy marssi Korpinkynnen huispaus-kapteenin puheille ja esitti pitkän ja vakuuttavan korupuheen omasta motivaatiostaan ja luonnonlahjoistaan. Kapteeni katsoi häntä pitkään, rykäisi ja kaivoi kengällään maata.
Meillä on jo joukkue koossa. Gilderoy ei luovuttanut: hän kysyi uudestaan jokaisen huispauskauden alkaessa. Viidennellä luokalla hän esitti kapteenin edessä triplakierteisen maahansyöksyn, jota oli harjoitellut viikon ja jonka uskoi takaavan paikan joukkueessa - ja heräsi kolmen päivän päästä sairaalasiivessä, ajattellen pitkästä aikaa äitiään, joka ei vastannut kirjeisiin.
Noihin aikoihin Gilderoy oivalsi, ettei hänen kaltaisensa voisi olla mitään ilman valheita. Vain valheilla hänen hymynsä huomattaisiin ja nimensä muistettaisiin. Hän linnoittatui kirjastoon ja teki sen mitä parhaiten osasi: luki, tutki, otti selvää.
Ja toisin kuin monet, Gilderoy ei tiennyt että se olisi riittänyt. Hän ei tiennyt, että ihminen voi kelvata vaikka olisi vain kiharapäinen lukutoukka, joka ei osaa muuta kuin eksyä kirjansivuille.
Kun ekaluokkalainen tyttö putosi tähtitornista ja eräs kuudesluokkalainen rohkelikko pelasti tämän hidastusloitsulla, Gilderoy piiloutui nurkan taakse, ja aivan viattomasti uteliaan nuorukaisen innolla, kokeili muistiloitsua käytönnössä. Kuunnellessaan kolmen silminnäkijän kertomusta
komean Gilderoyn urotyöstä hän tajusi olevansa ensimmäistä kertaa hyvä jossakin. Ja Korpinkynnen saadessa kuusikymmentä pistettä hän näki oman hymynsä peilautuvan taas koko Salin kasvoilta.
Seuraavana koepäivänä hän pyyhki juuri sopivan määrän luokan priimuksen muistia, niin ettei hänen 'välttävänsä' näyttänyt huonoimmalta.
Kesäkuussa kaikki äidille lähetetyt kirjeet tulivat paluupostina takaisin. Gilderoy tajusi, että vakuuttaessaan rakastavansa häntä, äiti oli kertonut vain kauniin valheen. Kaikki mitä hänelle jäi, oli tuo humalaisen naisen neuvo, tuo välinpitämätön lausahdus:
rakasta itse itseäsi.
Ja itsensä rakastamisen hinnalla hän myi itsensä valheille.
Mutta valheeni ovat kauniita, hän ajatteli olkiaan kohauttaen ja hymyili peilikuvalleen.
Niinkuin minäkin.