Nimi: Klik-klik
Kirjoittaja: jossujb eli meikäläinen
Fandom: The Fast Show eli Ruuvit löysällä
Genre: Hieman humoristisen oloinen fluffy/romance. Slash.
Ikäraja: K-11
Paritus: Simon/Lindsey
Vastuuvapaus: BBC omistanee taas kaiken, minä se kun vähän leikin ilman rahallista korvausta.
A/N: Tämän kirjoittaminen lähti ihan puhtaasti siitä että näiden kahden raukan sketsejä katsellessani pidin slash-lasit taas vähän liian tiukasti päässä. Oli muuten haasteellista päättää miten Lindseyn nimi kirjoitetaan, koska näin sen surffaillessani myös maskuliinisemmassa muodossa Lyndsey, mutta jostain syystä yleisempi versio on Lindsey, jota nyt sitten syystä tai toisesta päätin käyttää. (Koska tosiaan Lindseytä käytettiin noin yhdeksässä ja puolessa tapauksessa kymmenestä) Shuffle-haaste taas kävi kivasti apuna, tosin tämä saatetaan kyllä diskata sen takia kun tuli käytettyä yhden osan kanssa vähän ehkä pidempään kuin se noin neljä minuuttia
Klik-klikFatboy Slim – Put It Back Together”Nyt ollaan tosi äijiä, Lindsey”, puhisi partainen iso mies aurinkolasiensa takaa maskuliinisuutta uhkuen. Hoikempi kaveri valtavassa kirkkaan oranssissa takissa nyökytti kiivaana päätään.
”Tosi äijiä!”
”Sano kovempaa, että kameramies kuulee”, Simon komensi toveriaan heilauttaen kättänsä teltan suulla kiiltelevälle kameran linssille.
”Äijiä!” Lindsey huusi tehden ilmaan muutaman kovistelunkin takin hihojen kahistessa. Kameramies päätti leikkauksen vaikuttavaan lähikuvaan kiittäen ja vetäen teltan vetoketjun kiinni perässään. Aamulla sitten seuraava kohtaus, kunhan seikkailijat ovat saaneet levättyä.
”Mies ja teltta. Mies ja armoton luonto, selviytymisen puhdas taito”, Simon puhui tohkeissaan avatessaan maastokenkiensä huolella sidottuja solmuja käydessään yöpuulle säänkestävään armeijan makuupussiin. Lindseyn lippalakki ja kihara hiuspehko näkyi toisen vihreän makuupussin päästä.
”Minulla on kylmä”, Lindsey valitti kuin keskenkasvuinen lapsi.
”Pistä hanskat käteen”, Simon murahti eväänsä liikuttamatta puikahdettuaan pussiin sisälle.
”Ei kukaan nuku hanskat kädessä”, Lindsey inisi potkien naapuria kylkeen.
”Erämies nukkuu! Nyt pää kiinni Lindsey”, Simon karjaisi. Hetken teltassa oli hiljaista, lukuun ottamatta ajoittaista klik-klik ääntä ja puhinaa.
”Yyy... Simon...” Lindsey kuiskasi. Kuului taas rytmikkäästi klik-klik, klik-klik.
”Mitä? Mitä vielä, huomenna pitää jaksaa patikoida kolmekymmentä kilometriä rämeen läpi”, Simon murisi yrittäen ponnekkaasti vain nukkua.
”Fikkarini hajosi. Osaatko laittaa sen kasaan?” Lindsey kysyi, kierähti ympäri Simonin viereen ja pudotti hajonneen taskulampun ystävänsä pään viereen, kurottuen kyljen ylitse.
”Hitot minä sinun paskoista fikkareistasi. Et sinä sitä paitsi nyt mihinkään fikkaria tarvitse kun pistät sen suun kiinni ja otat unta palloon.”
Kolmen raskaan kilahduksettoman sisäänhengityksen mittainen hiljaisuus.
”Pelottaa”, kuiskasi ääni väristen pimeässä teltassa kädet täristen.
”Mitä?” Simon kysyi kääntäen nyt päätänsä sen verran että näki kaverinsa puremassa makuupussiaan säikkynä kuin aropupu.
”Pelottaa. Ilman fikkaria”, Lindsey intti ja vapisi.
”Voi kiesus sinun kanssasi, Lindsey...” mutisi Simon niin päätään pudistellen ja taskulampun polttimoa pimeässä irrottaen.
Luunelonen – Tulessa”No ei tästä kalua tule. Yritä nyt aikuinen ihminen olla”, Simon puhisi yrittäen jo kolmatta kertaa vaihtaa matkataskulampusta pattereita onnistumatta siinä. Varmaan jänis tai joku muu pieni eläin juoksi teltan ohitse koska aluskasvillisuus teltan välittömyydessä rapisi.
”Yhy yhyhy...” Lindsey melkein itki vieläkin vain pureskellen makuupussiaan istuessaan kädet polviensa ympärillä.
”Älä viitsi, pelkäätkö nyt muka oikeasti pimeää?” Simon ilkkui heittäen romulampun nurkkaan. Kuuluin vain räsäys, eikä siitä nyt ainakaan enää ehjää saisi.
”No en pelkää”, Lindsey tiuskaisi pitäen äänensä vakaana. Hetken painostavan äänettömyyden jälkeen hän kuitenkin lisäsi vielä: ”En paljoa.”
”Pure hammasta”, Simon tokaisi lopen väsyneenä, etsien uudestaan sitä kohtaa joka äsken oli tuntunut mukavalta. Maa teltan alla oli nyt selkää vasten vain pahkurainen ja ikävä. Lindsey pyöri pitkän aikaa makuupussissaan antamatta kummankaan kunnolla nukahtaa.
”Simon, anna tulla viekkuun”, Lindsey ynisten kerjäsi kuinkouluikäinen poika äänestä äkkiä karistaen kaiken keinotekoisen karheuden. Tyylipuhdasta lapsekasta mankumista.
”Etkä tule”, Simon kielsi jyrkästi.
”Anna nyt, pelottaa niin että hampaat kalisee!” Lindsey parkui kuten koko ikänsä mukavassa lähiökodissa asustaneena, lämpimässä sängyssä nukkuneena ja teeaikaan kakkuja syöneenä vain pystyy. Tuskin maastokuvioiset housut ja sotamaski naamalla peitti sitä tosiseikkaa, että aika pullamössöinen mukavaan tottunut nuori jannu Lindsey vielä oli. Sitä paisti, ei Simonkaan ollut montaa hassua vuotta vanhempi, vaikka parta oli kuin aikamiehellä.
”Kohta kalisee vähän muutkin paikat jos rupeat lähentelemään”, Simon murisi äkäisenä kuin pistetty karhu.
”Yhy. Yhyhy”, Lindey uikutti. Ja uikutti. Ja uikutti vielä lisää. Ei tässä kumpikaan saisi silmällistäkään lepoa ellei joku nyt taivu. Simon harkitsi hetken arkajalan tukehduttamista retkityynyllä, mutta se olisi ollut varsin epätoverillista. Sitä paisti Lindsey oli kaikesta huolimatta Simonin paras kaveri, fikkarilla ja ilman.
”Hrrrr.... no tule nyt
sitten”, Simon myöntyi Lindseyn liimaantuessa sekunnissa kiinni selkään. Kädet kietoutuivat vyötärön ympärille ja puristavat tiukasti. Koko raukka tärisi.
”Mutta sanakin Bazille ja saat niin turpaasi ettei oma äitisi sinua tunnista”, Simon uhkaili erittäin tosissaan, siitä kuitenkin onnessaan, että kaverikameramies Baz nukkui kameroineen ihan omassa teltassaan, eikä tunkenut näkemään tätäkin näkyä. Tai tallentamaan sitä filmille. Se nyt olisi vielä tästä videosta puuttunut, pimeässä syleilyä. Ihan niin kuin autojen hajoaminen, juuttuminen mutaan tai pizzan syöminen kesken selviytyjäseikkailun ei olisi muutenkin jo tappanut kaikkea uskottavuutta mitä ehkä jossain vaiheessa heillä oli olevinaan. Lindsey halasi kovempaa ja vikisi:
”Kiitti, kiitti, kiitti!”
Nyt nuoremman miehen lippalakki painoi vasten vanhemman selkää, mutta maakaan ei ei toisaalta tuntunut enää yhtä kovalta. Lindseyn kädet puristivat edelleen aika vaativasti ja poski oli melkein kainalossa.
”Olet kivan lämpöinen Simon”, Lindsey kuiskasi hieroen nenäänsä Simonkin käteen. ”Tykkään sinusta.”
Simonin leuka loksahti kertaheitolla apposen auki.
Art Garfunkel - (What A) Wonderful World”Sinähän painoit minun siskoani kesällä, mistä lähtien olet ollut muka... muka tuollainen!” Simon vänkäsi yrittäen irrottaa käsiä vyötäröltään kierimällä.
”Enkä painanut”, Lindsey totesi hölmistyneenä nousten puoli-istuvaan asentoon Simonin naaman yläpuolelle. Sotkuiset hiukset peittivät naaman, nenä vuoti vettä.
”Annoin sinulle turpaan sen takia”, Simon tokaisi taputtaen nuorempaa poskelle siihen kohtaan mihin muutama oikein mojova rystylyönti oli osunut.
”Kunhan kehuskelin”, Lindsey virnisti eikä ollut moksiskaan. Ihme paksukallo.
”Löin kulmahampaan sisään ihan turhan takia vai?” Simon kysyi ihan ulalla Lindseyn vain nyökätessä innokkaasti.
”Käytiin me elokuvissa. Mutta ei siskosi halunnut että hiplailen paidan alta”, Lidsey kuvaili ärsyttävällä tavalla heilutellen kylmiä sormiaan kuin matoja, puhuessaan rintojen hilpauksesta, nauraen päälle kuin teini-ikäinen räkänokka.
”No ei varmasti halunnut kun olet tuollainen kikkarainen ruikkukääpiö”, Simon totesi aprikoiden pitäisikö olla huvittunut vai vihainen. Lindseyn kylmät sormet hipelöivät nyt vähän muutakin kuin pelkkää ilmaa, eikä Simon tuntenut oloaan ollenkaan mukavaksi.
”Voisit lopettaa muutenkin sen hiplaamisen”, hän murahti läpsäissen kämmenen pois partaansa sukimasta. Siitä nuorehko poika näytti närkästyneemmältä kuin aina optimistiselle luonteenlaadulle oli tavallista.
”Tiedätkö mitä Simon?”, Lindsey aloitti ajattelevaisena, kuulostaen himpun verran näsäviisaalta. ”En kyllä tajua puoliakaan tästä metsässä hillumisesta, tai maastoautoista ja matojen syömisestä. Ihan oikeasti, ei ole aina kivaa.”
”No ei ole mikään pakko raahautua mukana”, Simon totesi loukkaantuneena. Kivahan se nyt on kertoa, ettei erämiestouhu kiinnosta. Oli siinäkin oikea kaveri. Omituisesti se kyllä keikkui takamuksellaan. Nauroiko hän, vai vieläkö hän pillitti pimeää?
”Sinä olet kiva”, Lindsey sanoi painokkaasti.
”Häh?” Simon vain ynähti ryvettyään harmistuksessa ettei kuullut kunnolla.
”Että
sinä olet kiva”, Lindsey toisti, nyt ponnekkaammin.
”En tajua sinua Lindsey, en sitten yhtään”, Simon pudisti päätään häiriintyneenä siitä miten lähellä Lidseyn kuontalo ja lippalakki oli hänen naamaansa.
”Eikun, kuuntele nyt loppuun! On ihan ookoo olla kylmässä ja tehdä näitä kaikkia ihmejuttuja... siksi kun minä, minä...”, Lindsey mutisi ja mutisi vieläkin epäselvemmin tuikaten sitten Simonin nenänpäälle kosteahkon, joskin kylmän suukon. ”... rakastan sinua”, hän sanoi loppuun ja taisi hikata ihan omasta hämmästyksestäänkin.
Ei voi sanoin kuvata seuraavaa järkyttynyttä minuuttia.
”Just”, Simon sanoi sitten vähän ehkä koomisenkin kimeällä äänellä. Sääli vain ettei fikkari toiminut, koska sen valossa olisi voinut nähdä parrakkaan miehen leimahtaneen korviltansa punaiseksi. Varovasti Lindseyn käpertyi takaisin mukavan lämpimästi Simonin viereen keksimättä mitään sen järkevämpää sanottavaa.
”Bazille et kyllä sano sitten niin mitään”, lopulta Simon käski jokseenkin käheästi, ottaen sitten varovasti Lindseyn käden käteensä nukahtaen välittämättä teltanalustan kuhmuista. Ei ole tämäkään sitten oikeaa testosteronia tihkuvaa äijäseikkailua nähnytkään.
FINA/N: En tiedä miksi, mutta syystä tai toisesta minulla oli tosi kivaa tämän kanssa.
