Nimi: Auringonsäteiden tanssittamia, yksinäisiä pisaroita
Kirjoittaja: Vanilje
Ikäraja: Sallittu
Genre: fluff, ficlet
Pairing: Bill/Fleur
Rowling omistaa hahmot, minä vaan tykkään leikkiä niillä.
A/N: Tällaisen kirjoittelin tässä illalla kun sattui inspis iskemään. Ensimmäinen ficcini tällä parituksella. En tiedä tykkäättekö te, mutta itse olen ainakin ihan suht tyytyväinen. Sitten vielä pari haastetta, joihin tämä menee. Elikkäs Het10, Genrehaaste vol. 2, Kerää kaikki hahmot henkilöllä Fleur Delacour ja Vuodenaikahaaste vuodenajalla kesä. Mutta joka tapauksessa, hope you enjoy!
Päivisin monet asiat unohtuvat. On niin idyllistä istua niityllä auringonsäteiden tanssittamien ruohonkorsien seassa.
Bill, täällä on niin kaunista.Punoa kukkia seppeleeseen. Pujotella hentoja varsia toistensa lomaan
(ne eivät katkea). Kutoa kuin kaunista kuvaa. Kuvaa elämästä. Monet asiat unohtuvat. Silloin se ei kuitenkaan haittaa. Kunhan voi pitää sinua kädestä.
”Fleur, tanssitaanko?” Kummastuttaa, mutta mikäpäs siinä. Ruohonvarret pistelevät paljaita jalkapohjia
(eivät kuitenkaan liikaa, sopivasti).
Heleät naurun sävelet vapautuvat suusta
(molempien). Putoilevat toisen käsille, olkapäille, hiuksille. Sitten särkyvät palasiksi. Kuuluvatkin entistä kauniimpana. Niin samanlaisia.
Ei edes muista mitä on olla yksin, pelätä. Tuntea tyhjää kaipuuta, ikävää. Tasaisen epätasaista.
Maailma pyörii ympärillä,
alkaa jo pyörryttää. Mutta silti naurattaa. Nojataan puun runkoon. Auringon säteet tanssivat vaaleilla hiuksilla. Kahdestaan, käsi kädessä tai ei,
ei sillä niin väliä. Silloin ei pelota. On vain hyvä olla.
Öisin kuitenkin istutaan meren rannalla yksin. Aaltojen loisketta pimeässä kiviä vasten. Tuuli heiluttelee hiuksia, kutsuen niitä tanssiin.
Aivan niin kuin kotona Ranskassa.Sydän tuntuu poukkoilevan eestaas. Ikävä kuristaa sitä, saa heittämään inhottavasti volttia
(päivisin sitä ei huomaa). Silloin tällöin tahtoisi olla perheensä luona. Ranskassa. Silitellä siskon kultaisia hiuksia, suukottaa otsaa. Kertoa maailmankaikkeudesta, rakkaudesta.
Kyyneleet kirvelevät silmissä, sumentavat näön
(vaikkei pimeässä näe). Itsepäisesti valuvat poskille. Tipahtelevat yksitellen käsille, rantahiekalle. Tip, tip,
tip. Pieni orava juoksee kauempana, pysähtyy katsomaan.
Mene kotiisi! Anteeksi.
Naps. Oksa katkeaa
(orava juoksee pois). Vahva käsi koskettaa hiuksia, tarttuu käteen. Hiekka siirtyy alta pois, lämmin keho vieressä. Kummankaan ei tarvitse kysyä mitään.
”Bill, joskus ikävöin perhettäni Ranskassa. Tuntuu että 'aluaisin palata heidän luokseen. Mutta en siltikään 'alua luopua sinusta. Täällä on 'yvä olla.”
Ja toinen ymmärtää. Ei sano mitään,
tietää ettei tarvitse. Tyttö nojaa päätään pojan olkapäätä vasten. Ikävä ei satu niin paljon. Ei enää, toinen vie sen pois. Lopullisesti. Joskus saa ikävöidä, se menee ohi.
(Enää tyttö ei itke.)
