Title: Kirjallisuushistorian opetusta Remuksen tapaan
Pairing: Sirius/Remus
Genre: fluff
Rating: Sallittu
Summary: "Ei tämä ole rakkausromaani", Remus sanoi suupieli nykien, ja heilutteli kirjaa kaukana Siriuksen saatavilta.
"Miksi sitten piilottelet sitä?" Sirius tivasi ja kurkotti kirjaa kohti.Disclaimer: Hahmot Rowlingin, juoni minun. Keatsin sanat kuuluvat John Keatsille (1795-1821).
A/N: No niin, ja taas S/R-fluffia, en vaan voi lopettaa. Tämän kirjoitin kolmelta aamuyöllä luettuani illalla Keatsia.
Kliseitä löytyy mutta koettakaa nauttia edes vähäsen. Ja kommentti tunnetusti tekee elämästäni parempaa ja luultavasti vaikuttaa myönteisesti myös tuleviin ficceihini, joten sitä vain tulemaan.
* * *
Kirjallisuushistorian opetusta Remuksen tapaanJames oli vihjannut siitä ensimmäisenä. Sitten Peterkin väitti nähneensä sellaista. Sirius ei voinut uskoa sitä, ja päätti olla uskomatta ennen kuin näkisi sen omin silmin.
Remus lukemassa rakkausromaania koeviikolla oli ajatuksenakin huvittava ja epäuskottava, mutta jossain Siriuksen rinnassa alkoi poltella kutkuttavasti hänen ajatellessaan sitä pikkuruista mahdollisuutta, että lukiessaan sellaista Remus ehkä ajatteli
häntä. Niin, hän toivoi salaa että Remus oli rakastunut häneen siitä yksinkertaisesta syystä, että hän oli itse rakastunut Remukseen, lähes huomaamatta, ilman alkamispäivää, ja näillä näkymin myös ilman päättymispäivää. Nyt Sirius oli istunut jo tuntikausia oleskeluhuoneessa suunnittelemassa Remuksen kiinniottamista, ja kun ei muutakaan keksinyt, päätti turvautua suoraan ja kyselemättömään toimintaan. Nyt oli pidettävä pää kylmänä.
Niimpä hän nousi, kapusi muotokuva-aukosta käytävään (vain hieman hermostuneena), loikki portaat alas kolme ja puoli askelmaa kerrallaan (kompastuen vain neljästi) ja syöksyi kesäiselle pihalle (törmäten vain kuuteen vastaantulijaan), jossa alkava ilta maalaili kultaansa puiden lehvästöihin.
Piha oli täynnä melskaavia oppilaita, mutta Sirius tiesi kyllä mistä etsiä. Ja siellä Remus olikin, pihan syrjäisimmän pyökkipuun alla, syventyneenä lukuharrastukseensa. Sirius tunnisti tämän jo kaukaa: kenenkään muun selkä ei näyttänyt lukiessa yhtä keskittyneeltä, eikä kukaan muu pitänyt kauluspaitaa ja liiviä kesähelteellä. Sirius aloitti lähestymisoperaationsa niin hiljaa kuin pystyi, mutta mitä lähemmäs hän pääsi noita ruskeita suortuvia ja hoikkaa, kumaraan kaartunutta selkää, sitä vähemmän kylmäpäiseksi hän tunsi itsensä.
*
Remus kuuli jo kaukaa, kuka oli tulossa. Yrittihän Sirius tosiaan hiipiä, mutta kukaan ei ollut yhtä huono hiipijä, eikä kukaan hengittänyt niin kuuluvasti yrittäessään olla paljastumatta. Remus laittoi tällaiset havainnot yleensä ihmissuden aistien piikkiin, mutta tällä kertaa päätti, että jonkin oli joskus oltava Siriuksenkin vika, ja hymyili kirjaansa kuunnellessaan tämän hiipimistä. Oksa rasahti, hengitystä pidäteltiin, ja Remus yritti parhaansa mukaan estää hartioitaan hytkymästä tukahdutetun naurun voimasta. Sitten maailman huonoin hiipijä jatkoi urheasti yritystään, ja kohta Remus aisti tämän aivan takanaan, polvistumassa hitaasti ja kumartuvan kurkistaakseen hänen olkansa yli. Remuksen hiuksilla käväisi keveä tuulenvire, jonka hän ainakin kuvitteli olevan mustahiuksisen pojan hengitys, ja hän tunsi tämän pehmeän partaveden tuoksun, joka aiheutti hänelle hieman pyörryttävän olon ja hymyilytti vain lisää. Sirius oli niin lähellä että tämän leuka melkein jo koski hänen hartiaansa. Oli aika paljastaa toinen.
"Ai hei Anturajalka." Hän käänsi päätään äkkiarvaamatta ja kohtasi säikähtäneet tummanharmaat silmät parin tuuman päässä omistaan. "Mistä moinen punastus?"
Sirius oli tosiaan lehahtanut punaiseksi kuin kirsikka, eikä tiennyt katsoisiko Remuksen silmiä vai nauravia huulia.
"Kuutamo - etkö sinä luekaan...
sitä?" Sirius uteli häkeltyneenä yhä toisen ylle kumartuneena, vilkuillen Remuksen kirjaa.
"Mitä minun pitäisi lukea?" Remus kysyi viattomasti ja piti kirjaansa niin kaukana toisen ulottuvilta kuin taisi.
"Öh, Sarvihaara ja Matohäntä väittivät sinun lukevan..." Sirius epäröi tajutessaan kuinka epäilyttävää hänen kiinnostuksena oli. "He sanoivat, että luet... jotain jolla on jotakin tekemistä... rakkauden kanssa. Niin, he väittivät sinun lukevan rakkausromaania."
"Ei tämä ole rakkausromaani", Remus sanoi suupieli nykien, ja heilutteli kirjaa kaukana Siriuksen saatavilta.
"Miksi sitten piilottelet sitä?" Sirius tivasi ja kurkotti kirjaa kohti. "Enhän minä siitä piittaa", hän kiirehti sanomaan kohauttaen olkapäitään, "mutta se kuulosti huolestuttavalta, sillä huomenna on koe ja sinä luet rakkausromaania, eli et lue kokeisiin, ja sinä aina luet ennen kaikkea kokeisiin etkä mitään kioskiromantiikkaa. No, minä nyt kuitenkin haluaisin nähdä mitä sinä luet, ihan vain kumotakseni perättömät huhupuheet-"
Siriuksen sanatulva katkesi Remuksen noustessa ylös ilkikurisesti hymyillen. Sirius nousi perässä, ja otti askeleen toista kohti. Tämä perääntyi saman verran.
"Olet aina ollut loistava selvittämään minun salaisuuksiani", Remus sanoi nauraen, "mutta tällä kertaa saat nähdä hieman vaivaa."
Ja Remuksen ampaistessa juoksuun Sirius oli heti valmiina jahtiin.
Juokseminen osoittautui haasteelliseksi naurun kupliessa sisällä hengästyttävästi. Vähän ennen Kielletyn metsän reunaa, kuitenkin tarpeeksi kaukana muusta maailmasta, Remus tunsi vahvat kädet ympärillään Siriuksen kaataessa hänet maahan. Vaaleampi poika alistui nauraen kun toinen istui hänen lantiolleen, riisti kirjan hänen kädestään ja alkoi lukea liioitellun kovaan ääneen aukeamalta, jota Remus oli pitänyt auki:
Olet temmannut minut mukaasi mahdilla, jota en voi vastustaa; ja kuitenkin pystyin vastustamaan sitä ennen kuin näin sinut. Siitä lähtien kun näin sinut, olen ponnistellut järkeilläkseni rakkauden järkeä vastaan. Enää en voi - en kestäisi sitä tuskaa. Rakkauteni on itsekäs. En voi hengittää ilman sinua.
Ikuisesti sinun,
John KeatsViimeisiä lauseita lukiessaan Siriuksen ääni oli vaipunut hennoksi kuin henkäys, ja nyt hän tuijotti Remusta äänettömänä. Kirja vaipui hänen käsissään.
"Minähän sanoin", huohottava Remus sanoi hymyillen hänen allaan. "Ei romaania. Kirjeitä. Yhden suurimman englantilaisen runoilijan rakkauskirjeitä. Oli sinunkin jo aika tutustua niihin."
"Tämä oli siis vain ansa", Sirius tokaisi mukavihaisena, koko olemus kuitenkin säteillen naurua ja hellyyttä. "Mitä sanottavaa sinulla on puolustukseksesi?"
"Sanotaanko nyt vaikka näin, että halusin vain kuulla sinun sanovan tuollaista,
Sirius Keats", Remus nauroi ja vei kätensä toisen pojan niskahiuksiin, joihin iltapäiväauringon lämpö oli tarttunut kuumana, niinkuin se mustaan tarttuu.
"Vai niin. Ja nyt ilmeisesti haluat minun vielä suutelevankin sinua", Sirius sanoi. Hän oli tarkoittanut lauseen leikilliseksi sutkautukseksi, mutta se tuli ulos hiljaisena, tosissaan, äänen väristessä hieman.
Remus, joka nauroi yhä, nyökäytti päätään. Naurunkyyneleisissä silmissä välähti jokin, joka vierailee niissä silloin kun vatsanpohjasta kouraisee ihanasti.
Sirius tajusi, ettei tarvinnut selityksiä, todisteita tai tunnustuksia. Sanattomana tämä tunne oli kaunein.
"Suutelen heti kun lopetat nauramisen", Sirius kuiskasi hymyillen.
Eikä Remusta enää naurattanut.
Leppeä tuulenvire käänteli maassa lojuvan kirjan sivuja, ja tuo pehmeä ääni säesti kahden pojan ensisuudelmaa.
