Author: Camiela
Raiting: K-11
Fandom: Twilight
Genre: romance, angst, one-shot
Pairing: E/B
Disclaimer: Kaikki kuuluu Stephenie Meyerille! Minä vain leikin hänen upeilla luomuksillaan ilman rahallista tai minkäänlaista korvausta.
Warnings: kuolema
Summary: Hän olisi voinut jättää minut sairastamaan yksin syöpääni, mutta ei. Hän pysyi tukenani ja auttoi minua. Mutta yhtä asiaa hän ei tehnyt koko sinä aikana, muuttanut minua vampyyriksi.
A/N: Tällaisen kirjoittelin kun inspis hyppäsi nenälleni...
Pois täältä
BellaPovAvasin hitaasti silmäni ja katsahdin suoraan eteeni. Näin toisen silmäparin. Parin, jota olin kaivannutkin. Edwardin ruskeat silmät.
Hän oli vierelläni ja piti kädestäni kiinni, niin kuin olisi yrittänyt pidellä minua tässä maailmassa.
Katsoi suoraan hänen silmiinsä. Hänen tummanruskeat tai oikeastaan melkein mustat silmänsä olivat epätoivoiset, vihaiset,
tuskaiset. Tiesin kaiken tämän vain katsomalla häntä silmiin, koska
tunsin hänet. Niin kauan kuin olimme eläneet onnellisina yhdessä olin tutustunut häneen läpikotaisin. Tiesin jokaisen kohdan hänen täydellisessä vartalossaan, jokaisen ilmeen hänen kasvoillaan. –kaiken-
”Edward…”,
…minä rakastan sinua. Loput sanoin mielessäni ja toivoin, että hän tietäisi mitä minä halusin sanoa. Ääneni oli liian heikko ja voimani alkoivat olemaan lopussa.
”Bella ole hiljaa. Säästä voimiasi”, Edward kuiskasi ja tiukensi hellästi otettaan kylmillä käsillään samalla suudellen kättäni. Se tuntui hyvälle, sekä hieman lohduttavalle. Kokosin vähäiset voimani, saadakseni puhuttua hänelle. Kerrottua hänelle…
”Sinä voisit…”,
…muuttaa minut. Puhuminen sattui jälleen. Kurkkuani kuivasi, kielikin oli kuin karhea hiekkapaperi. Vartaloni tuntui painavan aivan liikaa ja sydämeni hakkasi liiankin nopeaa. Mikään näistä asioista ei olisi ollut normaalia
terveelle.
”Ei Bella. Miksi muuttaisin sinut nyt, kun en muuttanut 20 vuoteen”, Edward kuiskasi hiljaa painaen päänsä alas suudellen jälleen kättäni viileillä huulillaan.
Liikautin sormeani hitaasti ja hän nosti katseensa yli-inhimillisen nopeasti minua kohti. Annoin katseeni liukua hänen tummiin silmiinsä, hänen täydellisiin huuliansa, hänen kasvojensa piirteisiin ja rypistyneisiin kulmiinsa. Kaikkea sitä katsoin ahmien, koska kohta joutuisin sulkemaan silmäni enkä näkisi häntä enää.
”Bella…”, Kuulin Edwardin sortuvan kuiskauksen.
”Missä ikinä oletkin, minä rakastan sinua aina. Jos emme näe tuonpuoleisessa… Sinä tiedät minun aina rakastavan sinua”, Edward sai sanottua asiansa hiljaa, ennen kuin hänen äänensä petti. Hänen tummat silmänsä olivat täynnä tuskaa ja pieni kyynel valui hänen poskeaan pitkin. Vampyyrit todellakin osaavat itkeä.
Edward hautasi kasvonsa mahani päälle. Hänen kylmä ihonsa viilensi ihanasti tulessa olevaa ruumistani. En tiedä oliko se tulessa tuskasta erota rakkaastani, miehestäni. Vai olinko tulessa pelkästään korkean kuumeeni tähden, joka taisteli leviäviä,
tappavia soluja vastaan. Nielaisin karheasti, sekin sattui liikaa.
”Tuonpuoleinen ei ole mitään ilman sinua”, kuiskasin niin hiljaa, että vain hänen kaltaisensa pystyivät kuulemaan.
Edward nosti päänsä ylös katsoen minua syvälle silmiini ja sipaisi hiussuortuvan pois kasvoiltani. Mutta hän ei vastannut mitään.
Hätkähdin, kun kone vieressäni alkoi huutamaan kovaa. Edward katsahti sitä hermostuneesti, sitten minua.
”Sammuta se”, kuiskasin entistäkin hiljempaa.
Edward kohotti kulmiaan kysyvästi, mutta ymmärsi kuten aina. Hän potkaisi konetta jalallaan rajusti ja se hiljeni heti. Koneen hiljentyessä hän palasi nopeasti istumaan samalle tuolille viereeni niin lähelle minua, kuin mahdollista.
Hän kohotti kätensä yli-inhimillisellä vauhdilla ja asetti sen jälleen käteni päälle. Hän silitti kättäni hitaasti. Sileä kylmä pinta liukui yhä uudelleen ja uudelleen käteni päällä. Nautin siitä kaikesta mahdollisimman paljon.
Muistelin menneitä ja toivoin hiljaa mieliessäni, että voisin kokea kaikki ne ihanat ajat Edwardin kanssa uudestaan.
Muistelin pitkiä kävelyretkiämme auringonlaskussa Bahaman rannikolla ja öitä jolloin olimme katselleet tähtiä yhdessä nauraen.
Kaiken olisin halunnut kokea uudestaan, paisti sitä kamalinta muistoa, joka oli tuonut minut tänne. Sairaalaan…
*****
…Istuin keittiössä ja laitoin itselleni aamupalaa samalla, kun Edward katsoi vierestä edelleen irvistellen.
”Jos muuttaisit minut, sinun ei tarvitsisi tuijottaa jokainen aamu aamiaistani kuin limaista toukkaa”, naurahdin ja kaadoin muroihini maitoa.
Yhtäkkiä pudotin matotölkin lattialle ja ristin käteni mahan päälle. Polttava tuska viilsi ruumiini läpi.
”BELLA! Oletko kunnossa?” Edward huudahti ja kaappasi minut vahvoilla käsillään syliinsä.
”En”, sanoin kivun polttaessa edelleen vatsaani.
Makasin sairasvuoteessa, kun lääkäri tuli sisään.
”Minulla on ikäviä uutisia”, hän sanoi ja katsahti Edwardia kohti kysyvästi.
”Hän on mieheni ja saa kuulla kaiken”, tokaisin ja odotin vastausta aamuiseen kipuuni.
”Teillä Isabella on haimasyöpä”, lääkäri sanoi ja kuulin Edwardin liikkuvan ahdistuneesti tuolilla vieressäni.
”Vo...voiko sitä parantaa”, änkytin. Tiesin vastauksen, mutta halusin kuulla sen vielä lääkärin suusta.
”Ei. Se on liian pitkällä. Teillä on aikaa noin puoli vuotta”, lääkäri sanoi ja hänen elehtimisestään huomasi, kuinka paljon hän sääli minua.
Edward oli vain hiljaa ja puristi kättäni lujaa. Hän ei kyennyt sanomaan mitään.
”Voin antaa teille vahvoja kipulääkkeitä mukaan, niin saatte vietettyä viimeisimmät kuukaudet kotona, mutta lopulta kipulääkkeetkään eivät riitä”, lääkäri sanoi ja aloitti reseptin kirjoittamisen.
*****
Muisto haihtui mielestäni. Olimme sairaalassa, melkein samannäköisessä huoneessa kuin se, jossa olin saanut kuulla sairaudestani. Kyynel vieri poskelleni. Kuinka paljon Edward oli joutunut kärsimään takiani. Hän olisi voinut jättää minut sairastamaan yksin syöpääni, mutta ei. Hän pysyi tukenani ja auttoi minua. Mutta yhtä asiaa hän ei tehnyt koko sinä aikana, muuttanut minua vampyyriksi.
Päätin yrittää vielä kerran, ennen kuin luovuttaisin siinäkin.
”Voisit…”, enempää en pystynyt sanomaan. Suutani kuivasi. Puhuminen sattui. Tuska oli kamalaa. Kuin raastaisin jokaisella sanalla kurkkuani, niin kuin porkkanaa. Silmiänikin kuivasi niin paljon, etten pystynyt enää edes itkemään tuskasta.
”Ei Bella”, Edward sanoi jyrkästi kohottaen katseensa. Mustat silmät, ne eivät enää koskaan muuttuisi kullanruskeiksi. Hän menisi Volturien luokse. Olin yrittänyt puhua häntä ympäri puolen vuoden ajan, jonka olin saanut lääkäriltä aikaa. Mutta Edward ei ollut suostunut. Hän oli sanonut vain, että lähtisi samaan aikaan minun kanssani.
Edwardin katse vaipui kaukaiseksi ja hän painoi päänsä luista rintakehääni vasten. Kokosin viimeisimmät voimani ja hivutin käteni hänen hiuksiensa päälle, jotta saisin viimeisen kerran tuntea nekin. Niiden pehmeyden ja pienet kiharat, joilla olin leikitellyt huolettomina aamuina.
Edward nosti päänsä niin ja käteni tippui takaisin patjalle. Hänen nenänsä kosketti omaani, samalla, kun hän puhui.
”Isabella Marie Cullen. Minä lupaan aina rakastaa sinua, vaikken pääsisikään samaan paikkaan kuin sinä. Yritän tulla perässäsi niin nopeasti kuin pystyn”, hän kuiskasi.
”Suutele minua”, muodostin sanat huulillani, kun ääntä en saanut aikaan.
Kyynel valui Edwardin kasvoja pitkin ja hän painoi kylmät huulensa omiani vasten. Hän liikutti huuliaan rauhallisesti, mutta intohimoisesti. Mastoin suolaisuuden suudelmassamme, johon yritin osallistua edes jotenkin.
Tämä suudelma muistutti minua siitä, kun hän oli lähtenyt luotani suojellakseen minua Victorialta. Tämä suudelma oli hyvästelevä, sellainen joka merkitsi ettemme tapaisi pitkään aikaan, ehkäpä koskaan.
Suljin silmäni ja annoin huulteni liikkua hänen mukanaan samaan tahtiin. Se ei kestänyt niin kauan kuin olisin halunnut. Kaikki loppui liian aikaisin. Olimme hiljaa taas jonkin aikaa, mutta halusin kuulla hänen äänensä ainakin vielä kerran.
”Miksi?” Yritin kysyä, mutta se muodostui pikemminkin henkäisynä, joka poltti keuhkojani.
”En tiedä. Ehkä ihmisiä ja vampyyreja ei ole tarkoitettu yhteen”, hän kuiskasi korvaani ja silitti poskeani.
Suljin silmäni, koska en jaksanut pitää niitä enää auki. Kipu alkoi valtaamaan minua, mutta työnsin sitä pois. Oli vielä asioita, joita halusin sanoa.
”Edward”, muodostin kuivilla huulillani.
Tunsin Edwardin liikkuvan lähemmäs minua. En saanut liikutettua enää huuliani, hengittäminenkin oli hankalaa, joten yritin viimeisintä keinoa, minkä keksin. Koitin avata mieleni ja ajattelin kovaa sitä mitä halusin sanoa hänelle:
Minä tiedän, että tapaamme tuonpuoleisessa.Tunsin hänen hypähtävän vierelläni. Hän kuuli ajatukseni.
”Toivottavasti. Rakastan sinua”, Edward sanoi ja suuteli otsaani.
Avasin jälleen mieltäni:
Minäkin sinua.Edward hypähti uudelleen vieressäni ja puristi kättäni kovasti.
Olin sanonut sanottavani, olin sanonut hyvästit kaikille, Reneélle ja Charlielle heidän hautajaisissaan. Alicen ja muut Cullenit hyvästelin vahvoilla halauksilla pari päivää sitten, kun lähdin Edwardin kanssa sairaalaan. En halunnut muita säälimään minua sairasvuoteeni ympärille. Tiesin, että he tulisivat tänne heti, kun olen valunut pois tästä maailmasta.
Hymyilin, koska tiesin olevani onnellinen ja tiesin kuolevani onnellisena. Nyt oli aika. Annoin kivulle vallan, koska tiesin ettei minulla olisi voimia enää huutaa. Annoin valon kadota pois silmäluomieni päältä. Hengitykseni hidastui pieneksi sihinäksi. Tunto katosi ensin käsistäni, sitten koko ruumiistani vähitellen ja vaivuin tiedottomuuteen.
Pois.A/N: Kommentteja?