Bea: Johtuisikohan mahdollisesti vaikka noista Bethyn muistoista? Niin mä ainakin luulisin. Ja mäkin hieman luulen, että jollakin tavalla Grace on sitten myöhemmin tuntenut syyllisyyttä Carrien kuolemaan. Kamala, ei saisi ajatella näin syvällisiä
Anturajalka93: Voi sinuu. Sait erään täällä ruudun toisellakin puolen liikuttumaan tuolla kommentillasi. Ihana kuulla, että olet pitänyt. Kiitos
Jahma: Totta kai mä kiusaan teitä, mulla tuppaa olemaan vähän semmoin paha tapa aina toisinaan. Lukijoita on kiva kiusia pitkittämällä tekstiä ja jättämällä jännittäviin kohtiin ja antamalla heidän arvuutella, että mitähän nyt
Natte: Etkä edes ollut myöhässä, höpsö. Joo, mä ajattelin, että ehkä olisi lukijoidenkin kiva saada jotain taustaa Bethysta, ettei ne kaikki asiat sitten vain jää miun päähäni, kun pidän niitä lähinnä itsestäänselvyyksinä
Hermione: Eiköhän se tässä ihan piakkoin selviä, mitä kamalaa on tapahtunut
gyukkkkkkkkkkkg (<-- kissani päätti kävellä näppäimistön päältä..) Niin ja juu, niinhän siinä käy, että kun taloon syntyy uusi lapsi niin hän saa suurimman osan huomiosta. Tai ainakin mun kokemukseni mukaan näin käy.
Silli: Voi siun kanssas.. Mun piti hieman taas pitää paussia itse kertomuksesta, koska halusin kirjoittaa lisää Bethyn menneisyydestä ja tähän kohtaanhan se sopi paremmin kuin vain hyvin. Ja mitä ihmettä sää siellä selität? Mää tiedän, että sää tiedät, mitä tässä tulee tapahtumaan
A/N: Ei ole hyvä pitää ficcejä tauolla, kun sitten on tottunut siihen taukoon, eikä muista enää laittaa lukuja keskellä yötä. Nyt kuitenkin (ihme kyllä) muistin tämän, joten en pidä pitkiä puheita vaan päästän teidän jännityksestänne. Olkaapa hyvät
II luku
Harmaa taivas on vain ohi kiitävien pilvien parviTuijotin aamu-usvasta eteemme astunutta miestä voimatta uskoa silmiäni. Puhekykyni oli kadonnut kokonaan ja näemmä näin myöskin jo harhoja. Eihän se vain millään muotoa voinut olla mahdollista, ei sitten millään. Kaiken oli aivan pakko olla unta, pelkkää kuvitelmaa.
Bellan lujat nyyhkytykset havahduttivat minut takaisin todellisuuteen. Käänsin katseeni ystävääni, joka oli polvillaan ruohikossa, kasvot käsiin haudattuina ja selkä itkun voimasta täristen. Kävin polvilleni hänen viereensä ja kiedoin käteni naisen harteille rauhoitellakseni tätä.
”Ei mitään hätää, Bella”, kuiskasin. ”Sinulla ei ole mitään hätää.”
”Mutta... mutta...” Bella itki. ”Tämä ei voi olla todellista... ei ikinä... Minä vain...”
Kuullessani varovaisten askeleiden lähestyvän meitä kohotin katseeni. Mies tuli luoksemme ja kyykistyi Bellan eteen. Hän tarttui naista ranteista ja pakotti tämän kädet pois kasvoilta. Pitkän aikaa nuo kaksi vain katsoivat toisiaan silmiin, sitten Bella heittäytyi miehen kaulaan.
”Remus...” Bella kuiskasi. ”Kuinka sinä... voit olla täällä...? Tämä ei ole mahdollista... Ellei sitten... Olenko minäkin kuollut...?”
”Et sinä ole kuollut, enkä kyllä tietääkseni minäkään sitä ole”, Remus sanoi. ”Mistä sinä niin oikein päättelet?”
Lujat nyyhkytykset ravistelivat Bellan kehoa, eikä hän kyennyt vastaamaan. Remus käänsi kysyvän katseensa minun puoleeni koettaessaan samalla rauhoitella Bellaa.
”Bella sai kirjeen, jossa sinun sanottiin kuolleen”, totesin ykskantaan. ”Hän meni siitä aivan suunniltaan, me kaikki menimme, etenkin siinä vaiheessa, kun tuli toinen kirje, jossa kerrottiin, että ruumiisi oli tuhottu täysin.”
”Todellako?” Remus hämmentyi. ”Minä en tiennyt... Kamalaa... Jos vain olisin tiennyt, olisin tullut välittömästi takaisin. Kai sinä voit antaa sen minulle anteeksi, etten tullut, Bella?”
Bella nyökkäsi lyhyesti.
”Minua haavoitettiin”, Remus kertoi. ”Ehdin olla tajuttomana ties kuinka monta päivää ennen kuin heräsin ja löysin itseni jästien sairaalasta. En päässyt liikkumaan minnekään. Jonkun on täytynyt tietää se ja käyttää sitä hyväkseen.”
Tiesin kyllä, ketä Remus tarkoitti sanomalla ”joku”. Rabastan Lestrangea, miestä, joka oli uhannut koko hänen perhettään.
”Remus, minulla oli ikävä sinua”, Bella itki.
”Niin minullakin sinua”, Remus sanoi. ”Sinua ja Ellietä.”
”Mutta sinä tulit takaisin”, Bella kuiskasi. ”Minä olin niin kamalan vihainen sinulle, kun kuolit, kun sinä lupasit olla varovainen ja sitten sinä tulet takaisin, etkä olekaan kuollut ja... Oikeastaan minä vihaan sinua yli kaiken. Kuulitko, Remus John Lupin? Minä vihaan sinua!”
Bella vetäytyi kauemmas ja alkoi takoa nyrkeillään miestä rintaan kiukunkyyneleet poskille valuen. Remus näytti menneen täysin hämilleen tästä äkillisestä mielialanvaihdoksesta, eikä tuntunut tietävän, mitä tehdä.
”Minä vihaan sinua!” Bella huusi. ”Vihaan, vihaan, vihaan! Kuulitko? Vihaan sinua! Kuinka sinä kehtasit hylätä meidät noin vain? Minä pelkäsin jatkuvasti sinun puolestasi, ja sitten pahin pelkoni kävi toteen, kun sinun ilmoitettiin kuolleen! Hylkäsit minut ja hylkäsit tyttäresi ja hylkäsit kaikki, etkä ilmoittanut mitään olemassaolostasi, enkä minä kestänyt sitä ja melkein jo unohdin Ellien kokonaan! Tämä kaikki on sinun vikasi, senkin julma, ilkeä, ajattelematon, säälittävä, typerä paskiainen! Sinun piti olla kuollut, sillä... sillä... sillä...”
Uusi nyyhkytys katkaisi taas Bellan lauseen. Hän kietoi kätensä jälleen Remuksen kaulalle ja painautui tiiviisti miestä vasten kuin ei koskaan enää tahtoisi laskea tästä irti. Remus silitteli lempeästi käsillään naisen selkää.
”Olen pahoillani siitä kaikesta”, Remus sanoi hiljaa. ”Minä en oikeasti tiennyt, enkä ollut itsekään täysissä tolkuissani sairaalassa. Mutta sen vannon oman henkeni kautta, etten sairaalassa ollessani ajatellutkaan yhtään mitään muuta kuin sinua ja Ellietä. Tietenkin, jos olet sitä mieltä, että vihaat minua ja minun pitäisi olla kuollut niin kai minun sitten on lähdettävä.”
”Ei!” Bella kauhistui ja kietoi käsiään entistä tiukemmin miehen ympärille. ”Et lähde siitä enää yhtään minnekään, kun viimein olen saanut sinut takaisin. Kuinka sinä edes kehtaat puhua tuollaisia?”
”Niin minä hieman ajattelinkin”, Remus hymähti.
”Ja nyt sinä vielä naurat minulle”, Bella tokaisi ja käänsi katseensa minuun. ”Bethy, mennään pois. Minä en pidä Remuksesta.”
”Ja minä kun luulen, että pidät kuitenkin”, totesin.
Bella vetäytyi hieman kauemmaksi, jotta saattoi katsoa Remusta silmiin. Hän kallisti aavistuksen verran päätään ja painoi sitten huulensa miehen huulille.
”Niin pidänkin”, Bella mutisi suudelman lomasta.
Tyydyin hymyilemään lempeästi, vaikka edelleenkin uskoin vahvasti kaiken olevan vain hyvää unta, josta en tahtonut herätä. En uskaltanut sanoa mitään arveluistani ääneen, sillä pelkäsin samalla hetkellä avaavani silmäni vuoteessa ja itkeväni pettymyksestä tyynyni märäksi.
”Milloin sinä pääsit pois sieltä sairaalasta?” Bella kysyi hieman epäröiden siirtyessään taas vain halaamaan Remusta.
”Noin kaksi viikkoa sitten”, Remus kertoi. ”Minun piti kirjoittaa sinulle, mutta sitten sain tietää Rabastanin olevan taas liikkeellä, tulleen entistä lähemmäs valmiina iskemään ja minulle tuli kiire. Sillä hetkellä en ehtinyt ajatella mitään muuta kuin vain sitä, että sinä ja Ellie olisitte vaarassa. Minun täytyi toimia mahdollisimman nopeasti. Kiitän taivasta siitä, että ehdin ennen kuin hän satutti teitä. Vaikka se täytyy sanoa, että läheltä piti.”
”Mistä muuten tiesit, että Rabastan oli tulossa tänne?” kysyin.
”Sen verran onnistuin saamaan hänestä tietoa irti”, Remus totesi. ”Hetki meni kyllä taivutellessa, mutta loppujen lopuksi sekin onnistui.”
”Sinä et ilmoittanut mitään olemassaolostasi”, Bella kuiskasi. ”Et koko sinä aikana, kun olit sairaalassa.”
”En minä voinut ja olen pahoillani siitä”, Remus sanoi. ”Se oli jästien sairaala, eikä siellä ole pöllöjä. Kaiken lisäksi olin liian voimaton kirjoittaakseni, olin menettänyt paljon verta, enkä ollut edes puolia siellä viettämästäni ajasta täysin tolkuissani. Sitten vointini yllättäen kuitenkin parani ja pääsin pois. Kaiken voimani, halun jatkaa ja olla luovuttamatta, sain ajattelemalla sinua ja Ellietä. Te saitte minut kestämään, ilman teitä en olisi nyt tässä. Eikä ole enää olemassa mitään, mikä uhkaisi teitä, joten jos vain huolit minut enää niin tulen takaisin.”
”Miksen huolisi?” Bella kysyi. ”Minä tahdon, että olet taas siinä lähelläni, minä tahdon nukahtaa sinun syliisi.”
”Sen sinä saatkin tehdä”, Remus hymyili lempeästi. ”Minä en sinua estä lainkaan siinä suhteessa. Siitä asti, kun lähdin täältä viimeksi, olen vain odottanut sitä hetkeä, milloin saisin taas sinut itseäni vasten, milloin saisin taas nähdä tyttäreni. Hän on varmasti kasvanut.”
”Niin”, Bella myönsi. ”Ellie on kaunis ja kultainen lapsi. Ja taivaan kiitos siitä, että hän on perinyt luonteensa isältään, eikä äidiltään. Ilman hänen olemassaoloaan en olisi jaksanut välttämättä käydä läpi sitä kaikkea. Enkä myöskään ilman Bethya. Tai sitä ajatusta, ettet sinä olisi tahtonut minun antavan periksi vaan jatkavan elämääni.”
”Hyvä ettet luovuttanut”, Remus sanoi. ”Jos sen olisit tehnyt, miten olisi käynyt Ellien? Tai minun? Kun olisinkin palannut tänne, etkä sinä olisikaan enää ollut missään.”
”Kamalaa”, Bella tokaisi. ”Onneksi minulla on Ellie, ihania ystäviä ja sinut.”
”Ja sinä olet vahva”, Remus sanoi. ”Äläkä väitä vastaan, sillä minä tiedän, että sinä olet. Sinä olet kestänyt sen kaiken ja jaksanut pitää huolta Elliestä, vaikka on tapahtunutkin niin paljon.”
”Olen saanut apua”, Bella totesi. ”Cissy oli aina siinä vieressä, kun vielä olimme siellä. Ja sitten Bethy ja Sirius ja Amanda ja Belle. En olisi varmasti pärjännyt ilman heitä.”
”Mutta sinä olet kestänyt”, Remus sanoi. ”Se jos mikä todistaa siitä, että olet vahva.”
”Minä sain sen sinun kirjeesi”, Bella totesi synkästi. ”Sen minkä kirjoitit ennen kuolemaasi ja mikä saapui perille noin viikko kuolemasi jälkeen. Pelästyin sitä kamalasti, kun huomasin, ettei sitä oltukaan kirjoitettu musteella.”
”Sinä et totellut minua”, Remus sanoi. ”Minähän käskin siinä kirjeessä sinua pitämään huolta itsestäsi ja tyttärestämme, pakenemaan, katoamaan maan alle, mitä ikinä vain, mutta ei, ethän sinä näemmä ottanut minun käskyjäni kuuleviin korviisi, kun tänne kerran tulit valmiina taistelemaan Rabastanin kanssa viimeiseen hengenvetoon.”
”Anteeksi”, Bella kuiskasi ja painoi päänsä. ”Minä tahdoin vain kostaa sen, että olin menettänyt sinut hänen vuokseen. En ajatellut loppuun asti, vaikka minulle sanottiinkin, etten saisi antaa valtaa tunteilleni.”
”Voi sinua”, Remus hymähti lempeästi. ”Olet aina toisinaan niin kiivasluontoinen, ettei pahemmasta väliä. Mutta se on myös piirre, mitä niin kovasti rakastan – kuten kaikkea sinussa. Eikä tuosta enää tarvitse välittää, sillä kaikki on nyt kunnossa, sinä olet siinä, ja minä olen tässä.”
”Ja me olemme yhdessä”, Bella hymyili.
”Niin”, Remus myönsi. ”Eikä mikään enää tule meidän välillemme.”
”Ei mikään”, Bella vakuutti. ”Ei koskaan.”
Bellan katse harhautui minun suuntaani. Hän laski irti Remuksesta ja halasi minua lujasti.
”Sinä olet ollut ihan hiljaa”, Bella sanoi. ”Olet vain kuunnellut. Kiitos, Bethy, kiitos aivan kaikesta, eritoten siitä, ettet silloin joskus antanut minun luovuttaa vaan pakotit vain kestämään tämän kaiken.”
”Eipä mitään”, sanoin. ”Kiitos vain itsellesi, että kuuntelit minua. Ei kamala, olen nyt vain niin onnellinen puolestasi. Tämä on jotakin niin uskomatonta, kuin unta.”
”Toivottavasti tämä ei kuitenkaan ole unta”, Bella hymähti. ”Koska jos niin on ja aamulla herään pettyneenä sängystäni, tapan oikeasti jonkun. Vaikka Rabastanin. Tai Sevin, aivan sama se minulle on.”
”Jos et nyt kuitenkaan”, sanoin. ”Minä alan nimittäin pikkuhiljaa olla melkoisen varma siitä, että tämä kaikki on totista totta.”
Bella laski irti minusta, hänen katseensa vaelsi minun ja Remuksen välillä pitkän aikaa ennen kuin hän käpertyi taas Remuksen vierelle ja laski päänsä luottavaisena tämän olkapäälle.
”Jos tämä on unta, en tahdo herätä enää koskaan”, Bella sanoi. ”Minua väsyttää. Ja palelee.”
”En ihmettele”, Remus hymähti. ”Ehkä meidän sitten pitäisi lähteä täältä, tuuli nimittäin tosiaan on melkoisen kylmä. Vai mitä sanotte?”
”Mennään ennen kuin Bella paleltuu tuohon”, sanoin.
”En minä palellu”, Bella totesi.
”Vielä”, huomautin.
Bella virnisti minulle. Remus nousi seisomaan, ja minä seurasin hänen esimerkkiään. Bella taisi kuitenkin olla niin väsynyt, ettei millään jaksanut nousta jaloilleen, joten Remus nosti hänet kevyesti käsivarsilleen.
”Mennään kotiin”, Remus sanoi. ”Mennään Ellien luo.”
”Kotiin”, Bella kuiskasi. ”Niin. Mennään kotiin.”
