Bea: Tuskin oikeastaan kukaan osaa arvata, mitä Bethyn menneisyydessä on aikoinaan tapahtunut, koska ei hän oikeastaan näytä sitä päällepäin, eikä puhu aiheesta mitään, kuten on tullut huomattua. Ja hei, mäkin tykkään susta
Jahma: Joo, mä ajattelin, että ehkä siitä Bethyn perheestäkin pitäisi jossain välissä saada tietää, kun heistä ei ole ollut yhtikäs mitään missään vaiheessa. Ja ehkä saamme jossakin vaiheessa vielä kuulla lisää Gracesta
Silli: Niin, sääliksi käy Bethya, kun hän on tuolla tavoin menettänyt isosiskonsa. Vähänkö olisi kamalaa. Mutta onneks on Bella
Anturajalka93: Toki Bethyn menneisyys on surullinen ja on jotenkin liikuttavaa kuulla saaneensa joku kyyneliin asti sillä. Bella on (melkein) aina tosi söpö ja hei, Siriusta ainakii jonkin verran lisää tässä luvussa
Natte: Niinpä, millon Bella ei olisi ihana? Okei, sillon kun se saa jonku raivokohtauksen ja tappaa kaikki, mutta kuitenkin. Kyllä mäkin luultavasti katkasisin välini perheeseeni, jos oisin Bethy.. Whii, Bella on söpö
Mayan: Hei vaan ja kiitoksia
Kiva kuulla, että olet tykännyt. Ja joo, eihän se Lucius keskeisimpiä hahmoja tässä ole, mutta voin luvata, että häntä tässä lähiaikoina tullaan taas hieman enemmän näkemään.
A/N: Nyt piti olla nopea, että saisin tämän luvun laitettua tänne ennen lähtöä kouluun (ihan tässä parin minuutin sisään). Joten siis virheitä voi olla, vaikka luvun olen oikolukenut jo ties miten monta kertaa. Täällä sataa vettä ja se ei ole kiva asia. Mutta joo, hei, nyt päästän teidät lukemaan, enkä puhu enempää vaan lähden kouluun
III luku
Kuin kaarnalaivat sillan alla mennään hiljaaHeräsin aamulla, kun tunsin jonkun silittelevän hiljakseen hiuksiani. Raotin unisena silmiäni ja näin Bellan kasvot yläpuolellani. Hän hymyili lempeästi, ja sain itsekin hymyn huulilleni.
”Huomenta”, Bella sanoi.
”Huomenta”, mutisin väsyneenä. ”Mitä sinä siinä teet?”
”Jos et satu muistamaan niin tahdoit välttämättä illalla jäädä minun viereeni nukkumaan”, Bella hymähti. ”Eihän minulla ollut sydäntä häätää sinua siitä Siriuksen luokse, kun olit niin onnettoman näköinen. Onko jo parempi nyt?”
”On”, sanoin. ”Kiitos, kun kuuntelit eilen illalla.”
”Eipä mitään”, Bella sanoi. ”Oli jo aikakin, että pääsit avautumaan tuosta vuosia mieltäsi painaneesta asiasta. Nyt sinun ei tarvitse enää hautoa sitä yksin päässäsi, sillä olet vihdoinkin päässyt jakamaan taakkasi.”
”Oletko sinä ollut jo kauankin siinä valveilla?” kysyin.
”Pari hassua minuuttia vain”, Bella hymyili. ”Ja olenkin sen aikaa tässä ihmetellyt, miten kummallista on, ettei Ellie ole vielä herännyt – puhumattakaan Amandasta ja Bellestä.”
”Tai jos he ovat heränneet”, totesin, ”he ovat menneet kiusaamaan Siriusta ja herättämään tämän. Eikä Savannahkaan herännyt kuin pari kertaa koko yön aikana huutamaan nälkäänsä.”
”Nukuitko hyvin?” Bella kysyi.
”Nukuin”, myönsin. ”Ja ei, sinä et herättänyt minua. Heräsin ihan omia aikojani. Kiitos, että sain jäädä tähän nukkumaan.”
”Tietenkin sait”, Bella hymähti. ”Olit vain niin suloinen illalla, ettei minulla todellakaan ollut sydäntä ajaa sinua siitä pois. Kun itkit ja sanoit tahtovasi isosiskosi takaisin.”
”Minä tahtoisinkin”, totesin. ”Mutta tiedän sen olevan mahdotonta. Onneksi minulla on kuitenkin sinut. En tahtoisi kuvitella elämää ilman sinua, enhän minä ylipäätään voisi elää, ellei sinua olisi olemassa.”
”Voi sinua, Bethy rakas”, Bella huokaisi hiljaa. ”En minäkään voisi elää ilman sinua. En välttämättä olisi tällä hetkellä edes elossa ilman sinua ja suuren suurta sydäntäsi. Ilman sinua en olisi yhtikäs mitään. Mutta olen aivan tosissani sen kanssa, että joku kaunis päivä vielä ajat itsesi suoraa päätä tuhoon tuolla ylikiltillä asenteellasi. Minä pyydän, vain sinun itsesi vuoksi, että opettelisit joskus kieltäytymään. Ei sinunkaan tarvitse kaikkeen aina suostua. Et sinä edes pysty jatkuvasti olemaan auttamassa kaikkia.”
Juuri silloin Savannah alkoi huutaa kehdossaan herättäen samalla Ellienkin. Vilkaisin Bellaa ja nousin sitten ylös mennäkseni tyttäreni luokse. Bella seurasi esimerkkiäni ja käveli rauhallisin askelin Ellielle seinän viereen sijatun vuoteen vierelle. Minä otin Savannahin syliini ja hetkessä tuo kahden viikon ikäinen tyttölapsi rauhoittui.
”Menen käymään tuolla”, sanoin ja nyökkäsin ovelle päin.
”Mene vain”, Bella sanoi hieman poissaolevasti, ja poistuin huoneesta.
Parinkymmenen minuutin kuluttua palasin takaisin taputellen hiljakseen sylissäni olevaa Savannahia selkään. Ellie ilmeisesti oli myöskin saanut jo oman aamiaisensa päätellen siitä, että tyttö makasi selällään sängyllä. Bella oli kumartunut Ellien puoleen ja kutitteli tytärtään kyljistä. Ellie kiemurteli ja nauroi riemastuneena.
”Tule sinäkin syömään aamupalaa, Bella”, pyysin.
Enenmpää en ehtinyt sanoa, sillä ääneni hukkui riemunkiljahdusten alle, kun Isabelle ja Amanda riensivät sisään huoneeseen. Isabelle hyppäsi Bellan taakse sängylle ja kietoi kätensä takaapäin kummitätinsä kaulalle.
”Hui”, Bella sanoi. ”Ei tuolla tavalla saa säikytellä toisia. Missä vaiheessa sinusta on oikein tullut tuollainen riiviö? Et sinä aiemmin ole sellainen ollut.”
”Belle on aina ollut tuollainen”, sanoin. ”Kiitä vain itseäsi, sillä hän ottaa mallia sinusta.”
”Minä olenkin hyvä esimerkki”, Bella totesi. ”Minua parempaa saa hakea.”
”Niinpä”, Isabelle myönsi. ”Bella on paras, koska Bella on minun kummini.”
”Minun kummini on parempi”, Amanda väitti. ”Siby osaa sitäpaitsi ennustaa, Bella ei.”
”Mutta Bella osaakin kirota ihmisiä”, Isabelle tokaisi. ”Siby ei tee sitä, koska ei uskalla.”
”Ei vaan Siby on viisas ja osaa säilyttää malttinsa”, Amanda sanoi. ”Jos Siby jää riidassa tai väittelyssä alakynteen, ei hän edes yritä kirota vastustajaansa, koska hän sanoo, että välillä tekee hyvää myös hävitä.”
Bella katsoi minua aivan ihmeissään. Tyydyin vain kohauttamaan olkiani ja virnistämään hänelle.
”Bella ei häviä koskaan”, Isabelle jatkoi. ”Kenellekään.”
”Niin, koska jos Bella edes on aikeissa hävitä, hän kiroaa vastustajansa”, Amanda tokaisi.
”Minun kummini on silti parempi”, Isabelle sanoi.
”Ei takuulla ole”, Amanda väitti.
”Sinä et edes näe kummiasi usein”, Isabelle totesi. ”Minä näen.”
”Ei sillä väliä”, Amanda sanoi. ”Minun kummini kuitenkin aina muistaa minua minun syntymäpäivänäni ja kirjoittaa minulle kirjeen melkein joka viikko. Milloin sinä olet viimeksi saanut kirjeen kummiltasi?”
”Minä... minä...” Isabelle yritti. Näin, kuinka tytön silmät kostuivat. ”Miksi Amanda saa kirjeitä kummiltaan, mutta minä en? Mikset sinä ikinä kirjoita minulle, Bella?”
”Pitäisikö minun?” Bella kysyi.
”Pitäisi”, Isabelle sanoi.
”Ei pitäisi”, Amanda tokaisi. ”Kirjeet ovat minun ja Sibyn juttu. Eikö se muka riitä, että näette melkein kerran viikossa? Minä näen Sibya ehkä kaksi kertaa vuodessa jos sitäkään.”
”Minäkin haluan kirjeitä!” Isabelle huusi.
”Belle-kulta, rauhoitu nyt”, tyynnyttelin huomatessani tytön uhmakohtauksen lähestyvän. ”Mennään syömään aamupalaa ja jutellaan sitten lisää tästä asiasta.”
Isabelle kohotti itkuisen katseensa minuun.
”Joo, jutellaan sitten”, hän myöntyi oikeastaan yllättävän hyvin.
Isabelle ei suostunut laskemaan käsiään irti Bellan kaulalta, joten Bella joutui sekä kantamaan hänet selässään että Ellien sylissään keittiöön, jonne olin laittanut aamupalan valmiiksi.
”Ettekö te herättäneetkään Siriusta?” ihmettelin Bellan koettaessa maanitella Isabellea irrottamaan kätensä hänen kaulaltaan, jotta hän voisi taas hengittää.
”Herätimme”, Amanda totesi. ”Mutta hän jäi vain sinne, vaikka yritimme kuinka kiskoa hänet ylös, sanoi olevansa mukamas väsynyt. Oikeasti hän ei vain jaksa minua ja Belleä.”
”Vai niin”, hymähdin. ”Ehkä minun pitäisi...”
Vilkaisin Bellaa, joka koetti saada Isabellea edelleen hellittäämään otteensa hänen kaulaltaan.
”Mene vain”, Bella sanoi. ”Kyllä minä sen aikaa pärjään.”
”Pärjäätkö varmasti?” epäilin.
”Kyllä, kyllä”, Bella totesi. ”Ehkä.”
”Hyvä on sitten”, myönnyin. ”Isabelle rakas, älä kurista Bellaa hengiltä tai kohta sinulla ei enää edes ole kummitätiä.”
Se sai Isabellen viimein laskemaan irti Bellasta, ja nainen saattoi laskea Ellien syöttötuoliin.
”Kiitos, Bethy”, Bella sanoi. ”Pelastit henkeni – jälleen kerran.”
”Ole hyvä vaan”, hymähdin ja annoin Savannahin Bellan syliin, jonka jälkeen käänsin selkäni heille ja poistuin makuuhuoneen puolelle. Sirius makasi vatsallaan peiton alla kuin unessa, mutta kuullessaan liikettä huoneessa kohotti päätään ja huomasi minut. ”Huomenta.”
”Huomenta”, Sirius sanoi ja retkahti takaisin vuoteelle. ”Tyttäresi ovat varsinaisia riiviöitä. He tulivat herättämään minut jo kuuden aikaan, ja kun kielsin heitä herättämästä teitä, he kiusasivat minut hengiltä.”
”Arvasin sen”, sanoin ja kaaduin sängylle vatsalleni miehen viereen. Sirius käänsi katseensa minuun, kosketti varovasti leukaani ja painoi pienen suudelman huulilleni. ”Tule sinäkin aamupalalle. Belleä kiukuttaa, kun hän ei saa kirjeitä kummiltaan, mutta Amanda saa. Niin, ja Belle yritti varmaankin kuristaa Bellan hengiltä.”
”Taitaa olla parempi, että jätän tulematta”, Sirius naurahti. ”Jos Belle taas kiukuttelee, se ei tiedä yhtikäs mitään hyvää – etenkään minulle. Hänhän saattaa vaikka purra. Tyttärelläsi on oikeasti pelottavan terävät hampaat alle kolmevuotiaaksi. Ja vielä pelottavampaa on hänen terävä kielensä. Mistä lie sellaisen saanut... Noin nuorikin vielä...”
”Kummiltaan oppinut”, hymähdin. ”Tulisit nyt.”
”No hyvä on sitten”, Sirius myöntyi. ”Mene sinä jo vain ennen kuin ehtii tapahtua jotakin katastrofaalista. Minä tulen aivan kohta.”
”Ja tuletkin sitten kanssa”, totesin.
”Tietenkin minä tulen”, Sirius sanoi. ”Mene nyt vaan.”
”Menenhän minä”, hymähdin ja siirryin takaisin keittiön puolelle, jossa ei minun hämmästyksekseni ollut kuitenkaan sotaa käynnissä vaan Amanda ja Isabelle istuivat kumpikin kiltisti paikoillaan syöden aamupalaa, Savannah oli nukahtamispisteessä tällä kertaa keittiöön kannetussa kehdossaan, ja Ellie katseli ihmetellen ympärilleen syöttötuolistaan. ”Mitä ihmettä täällä oikein on tapahtunut?”
”Bella uhkasi kirota meidät, jos emme ole kiltisti”, Amanda sanoi välittömästi.
”Niinkö tosiaan?” kysyin ja käänsin katseeni Bellaan. ”Bella, alahan selittää.”
”Pitihän minun nyt jollakin tavoin saada heidät rauhoittumaan ja tottelemaan”, Bella totesi. ”Kaikki muut keinot käytin, eikä näihin kahteen tepsi mikään muu kuin uhkailu, kiristys tai lahjonta – tässä tapauksessa siis uhkailu.”
”Bella rakas”, sanoin, ”tuota menoa sinusta ei tule koskaan hyvää äitiä. Ei lapsia saa uhkailla, sillä he voivat saada siitä ikuiset traumat. Jos he eivät tottele, sinun täytyy käskeä heidät pois pöydästä ja suoraa päätä omaan huoneeseensa ilman aamupalaa. Aamupalalle saa tulla takaisin vasta siinä vaiheessa, kun osaa käyttäytyä.”
”Amanda ja Bella huijaavat!” Isabelle ilmoitti.
”Niinkö?” kysyin.
”Ei Bella ole meitä uhannut kirota”, Amanda sanoi.
”Mitä sinä minusta oikein kuvittelet?” Bella kysyi.
”No sinusta nyt voi kuvitella oikeastaan mitä tahansa”, totesin. ”Mutta hyvä sitten, jos et tosiaankaan tehnyt sitä.”
”No en tietenkään tehnyt”, Bella sanoi. ”Millaisena äitinä sinä minua oikein pidät?”
”Kyllä minä tiedän, että sinä olet hyvä äiti”, hymähdin. ”Mutta sinä silti huijasit minua.”
Otin Bellan niskalenkkiin, pidin siinä aloillaan ja sotkin naisen hiuksia entisestään. Silloin Sirius juuri sattui tulemaan keittiöön ja huokaisi raskaasti meidät nähdessään.
”Lapset”, hän sanoi. ”Te kaksi tässä ne kaikkein pahimmat riiviöt taidatte sittenkin olla. Tiedättekö, että jos ette nyt ole kunnolla, minulla on oikeus käskeä teidät pois keittiöstä ilman aamupalaa? Ja että takaisin saatte tulla vasta siinä vaiheessa, kun osaatte käyttäytyä? No? Alkaa mennä nyt siitä johonkin muuhun huoneeseen tappelemaan, me yritämme syödä tässä aamupalaa. Näytätte lapsillekin huonoa esimerkkiä, mokomat.”
”Olemme jo menossa”, nauroin työntäessäni Bellaa edelläni pois keittiöstä. ”Nähdään taas kohta. Ehkä. Katsotaan nyt missä vaiheessa Bella osaa käyttäytyä.”
”Ai minä vai?” Bella kysyi. ”Sinähän se tässä paraskin olet puhumaan hyvästä käytöksestä.”
”Niin olenkin”, myönsin ennen kuin poistuimme toisen huoneen puolelle. ”Nyt sinä olet kuollut, Bellatrix Musta... Lestrange... Lupin... mikä nyt ikinä oletkaan.”
”Aikuiset ihmiset”, kuulin Siriuksen mutisevan vielä jälkeemme.
”Henkisesti vielä lapsen tasolla molemmat”, Amanda huokaisi pikkuvanhasti.
